maanantai 18. heinäkuuta 2016

"Konservatiivinen vallankumous" - täh?


Julkaisin viimeisimmästä blogipäivityksestäni hieman laajemman version verkkolehti Sarastuksessa. Ko. jutun lopusta on luettavana kaino toiveeni joskus tulevaisuudessa puhkeavasta konservatiivisesta vallankumouksesta. Tämän käsitteen pitäisi olla pääpiirteissään tuttu useimmille Sarastuksen lukijoille, mutta silti epäilen turhan monen pitävän sitä yksinkertaisesti oksymoronina eli sisäisesti ristiriitaisena sanaparina. 

Tämä on tavallaan ymmärrettävä tulkinta, mutta siitä huolimatta se on väärä. Tosiasiassa konservatiivisuudessa ja vallankumouksellisuudessa ei ole mitään toisiaan poissulkevaa. Tai jos onkin, niin se johtuu vain suomen kielen kummallisuuksista. "Vallankumous" näet on aika onneton käännös latinan sanalle revolutio, johon käytännössä kaikkien merkittävien eurooppalaisten nykykielten vallankumousta merkitsevät sanat suoraan ja helposti tunnistettavasti perustuvat.

Aion käsitellä tätä teemaa tarkemmin lähitulevaisuudessa, joko tässä blogissa tai Sarastuksessa.

6 kommenttia:

  1. Voisimme porukalla oikeastaan luoda tämän konservatiivisen vallankumouksen. Saksan aikainen ei oikein idealtaan täysin istu Suomeen, johtuen varmaan saksalaisen filosofian raskaasta poljennosta ;)

    Olen joskus muistaakseni kirjoittanut jonkun blogitekstin, jonka otsikkona oli urkujen polkijaa kuvaava nimi, jota en enää edes muista. Ehkä vaan pitäisi polkemisen sijaan ruveta soittamaan niitä urkuja ja tehdä se vallankumous. Persuissa on tylsää, kuten pitääkin olla poliittisessa puolueessa. Sen rinnalle tarvitaan jotain elävämpää ja enemmän monia ääniä sietävää. Ei mitään poliittista linjaa, vaan jonkinlainen filosofinen peruslinja. Sellainen, joka ei sotkeudu ja sekoa siihen mitä mieltä kukin on jostain päivänpoliittisesta kysymyksestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Voisimme porukalla oikeastaan luoda tämän konservatiivisen vallankumouksen. Saksan aikainen ei oikein idealtaan täysin istu Suomeen, johtuen varmaan saksalaisen filosofian raskaasta poljennosta ;)"

      Joo. Se weimarinsaksalainen versio on jäänyt (Spengler pois lukien) itsellenikin vähän etäiseksi. Mutta vaikka "konservatiivinen vallankumous" on käsitteenä peräisin juuri Saksasta, niin itse ilmiö on kyllä vanhempi. Olihan jo de Maistre konservatiivinen vallankumouksellinen eikä suinkaan "vastavallankumouksellinen", vaikka häntä sellaisena turhan usein pidetään. Itse asiassa jokainen aito konservatiivi on väistämättä "revolutionääri"; minusta tämä on suorastaan aksiomaattinen totuus, mutta näitä pitää vielä selvitellä tarkemmin.

      Poista
    2. Samoin Burke oli selkeästi vallankumouksellinen.

      Tuo selkä revolutionäärisyys tullee siitä, että konservatiivi ei hyväksy mitään ideologian pohjalle rakennettua hallintoa. Eli pohjalla on usko ihmisten ( perheiden, sukujen jne...) kykyyn toimia ja siihen, että hallinnollinen ideologia muodostuu sitä kautta alhaalta ylöspäin. Sosialistinen, nykyisin liberaali, vallankumous taan on sitä, että valtiollinen ideologia ohjaa ihmisiä ja ihmisten pitää sopeutua tähän ideologiaan. Tämä järkyttävä ajatus on nykyään valtavirtaa ja ainakin Suomessa myös oikeistopuolueiden hyväksymä.

      Koska valtion on tapana muodostua ideologialtaan ohjaavaksi on konservatiivi aina vallankumouksellinen :)

      Poista
    3. Näin on. "Revolutio" tarkoittaa alun alkaen syklistä liikettä, kierrosta. 1500-luvulla sanaa käytettiin yleisimmin kuvaamaan taivaankappaleiden säännönmukaista kiertoliikettä keskuskappaleensa (käytännössä tietenkin auringon) ympäri. Yhteiskunnallisessa kontekstissa revoluutio merkitsi paluuta normaaliin, esim. tavalla tai toisella vinoutuneen ja epätoivottavan kehityskulun korjaavaa oikaisuliikettä jonkin menneisyydessä (missä muuallakaan?) sijaitsevan "palautuspisteen" esikuvien mukaisesti.

      Burke ihaili vuoden 1688 "mainiota vallankumousta", joka oikaisi Englannissa pitkään vallalla olleen suuntauksen kohti kuninkaanvallan absoluutiota ja palautti ylimuistoisen, jo keskiajan hämäristä juontuvan perustuslaisllisen hallintatavan legitimiitetin; absolutismi oli vahingollinen uutuus ja konservatiivit vastustivat sitä kaikkialla siellä, missä se yritti nostaa päätään 1500-luvulta alkaen. Ranskankielisessä maailmassa de Maistre ja käytännössä kaikki muutkin traditionalistit tervehtivät vallankumousta ensin innoissaan, sillä he olivat hyvällä syyllä sitä mieltä, että 1700-luvun lopulla Ranskan kuningaskunta tarvitsi perusteellista revoluutiota, eli paluuta vanhojen aikojen terveempiin ja vapaampiin yhteiskuntaoloihin. On asia erikseen, että revoluutio riistäytyi nopeasti hallinnasta kun esikuvia alettiin etsiä empirian sijaan abstakteista ideologioista ja rousseaulaisista yhteiskuntasopimusteorioista. Samalla sana revoluutio menetti merkityksensä "paluuna" tms. ja alkoi saada nykyistä merkitystään yhteiskuntaolojen täydellisenä ja väkivaltaisena mullistuksena.

      Poista
  2. Täytyy kyllä myöntää, että omaan korvaani tuo "konservatiivinen vallankumous" sekaannusten lisäksi vielä kalskahtaa vähän turhan oppitekoiselta.

    Mutta ylipäätään on hieno asia, että konservatiivista ajatushautomoa tehdään tykö Suomessakin. Meillähän lähihistoriassa ei ole oikeastaan minkäänlaista konservatiivia intellektuaalista traditiota, itse asiassa oikeisto on meillä ollut ajoittain suorastaan anti-intellektuaalista ja peli on luovutettu kokonaan vastapuolen haltuun. Mieleeni tulee ainoana konservatiivisen edustajana Matti Kuusi (Pohjoiset reservit & Möykkyjä ja neulasia). Tilanne on vähän sama kuin Iso-Britanniassa, jossa ei ole ollut ”syväkonservatiivisia” ajattelijoita sitten Thomas Carlyle’n, paitsi ehkä edesmennyt Maurice Cowling. Ranskassa ja Saksassa sentään heitä on lukuisia.

    Mitä tulee sanan ”vallankumous” ontuvuuteen, niin itse epäilisin syyksi sitä, että monet suomalaisuusmiehet, jotka tekaisivat näitä uudissanoja, olivat järjestään keisarille uskollisia lojalisteja. Kaikkinaiset veriset ja jumalattomat revolutsioonit olivat heille silkkaa myrkkyä.

    VastaaPoista
  3. Itse pidän kyllä "konservatiivista vallankumousta" aksiomaattisena enkä kannata sitä (riippuen tietysti siitä, mitä sillä tarkoitetaan). Hidas kehitys tuottaa kestävämpiä ja pidempiaikaisia tuloksia kuin äkilliset muutokset. Hidas kehitys on tuottanut nykyisen "edistyksellisyyden" ylivallan ja hitaalla kehityksellä se on paras muuttaa. Teini-iässä ihailin kovasti vallankumouksia, varsinkin sitä Ranskan ns. suurta, mutta olihan se lapsellista ja romanttista väkivaltaa kaihtamattoman toiminnan, mustavalkoisen jyrkkyyden ja yleisen raflaavan näyttävyyden ihannointia. Sellaisia joukkomurhien ja suursotien hautomoita ovat todellisuudessa vuodesta 1789 asti olleet, että koko sanaa on vastuullisen konservatiivin syytäkin kavahtaa.

    VastaaPoista