keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Lisää juurettomia kosmopoliitteja


Muutamia kuukausia sitten kirjoitin Jacques Attalista. Hänhän kuuluu niihin syntymästään saakka juurettomiin kosmopoliitteihin, joiden keskeisenä elämäntehtävänä tuntuu olevan todellisen eurooppalaisuuden alasajo hinnalla millä hyvänsä. Tässä tehtävässä kelpaavat kaikki keinot: byrokraattisen ja legalistisen Euroopan unionin vahvistaminen juurevan ja elävän eurooppalaisuuden kustannuksella on hyväksi havaittu konsti, mutta myös intomielinen siirtolaisvirtojen edistäminen ja monikulttuurisuuspropaganda käyvät mainiosti. Tähän kääntämässäni Boulevard Voltairen jutussa käsitelty Pierre Moscovici on Attalin heimolaisia, samoin on tietysti myös Bernard-Henri Lévy, jota jutussa niin ikään sivutaan. Euro-sosialisti Moscovicia yhdistää amerikkalaisiin "neokonservatiiveihin" paitsi etninen tausta myös trotskilainen menneisyys; siis samaa shaibaa eri paketissa... Jutun on kirjoittanut Gabriel Robin, ja se on luettavissa täällä.  

"Pierre Moscovici kommentoi Sadiq Khanin valintaa Lontoon pormestariksi [eräässä Ranskan television ajankohtaisohjelmassa] seuraavasti: ”Vaikka maanosaamme asuttavat väestöt kieltämättä ovat olleet voittopuolisesti enemmän tai vähemmän kristittyjä, ei itse Eurooppa kuitenkaan ole kristillinen. En usko Euroopan kristillisiin juuriin. Uskon, että Eurooppa on paitsi yhtenäinen myös monimuotoinen.” Sitten tämä sosialistipoliitikko [--] päätti esityksensä julistamalla, että Lontoon pormestarinvaalien tulos on ”hieno esimerkki edistysmielisyyden (progressisme) ja Eurooppa-aatteen voittokulusta”.    
Totta onkin, että Euroopan juuret eivät ole yksinomaan kristilliset. Ne nousevat myös esikristillisen antiikin perinteestä, milloin kreikkalais-roomalaisista, milloin kelttiläisistä tai germaanisista myyteistä. Näiden lisäksi eurooppalaisuus nojaa filosofiaa kohtaan tunnettuun rakkauteen, kreikkalaiseen logokseen, stoalaisuuteen, järkeen; ja vielä paljon myöhemmin renessanssin myötä nousseeseen ja meidän aikoihimme asti kukoistaneeseen sekulaarihumanismiin. 
Mutta todella sokea täytyy olla, jos kiistää sen valtaisan merkityksen, mikä kristinuskolla on ollut ja yhä on eurooppalaiselle identiteetille. Maanosamme maisemia hallitsevat luostarit, basilikat, katedraalit ja muut pyhäköt. Tämä on tilanne niin Ranskassa, jota on kuningas Klodvigin kasteesta lähtien ollut tapana kutsua "Kirkon esikoistyttäreksi" (La fille ainée de l’Église), kuin kaikkein katolisimmassa Espanjassakin; mutta sama pätee myös paljon myöhemmin evankelioituihin maihin, sellaisiin kuin villi Liettua tai kaukainen Islanti.   
Chesterton arveli, että ”moderni maailma on täynnä hulluksi tulleita kristillisiä hyveitä”, mistä seuraa se, että kyseinen maailma on kuin onkin merkittäviltä osiltaan kristinuskon muovaama. Läntisen maailman sydämenä Eurooppa puolestaan on modernismin kohtu. Ja tätä modernia Eurooppaa Pierre Moscovici puolustaa fanaattisesti. Globalisaatiohenkinen Euroopan unioni, jonka identiteetissä ei ole vihjettäkään lihasta ja luista, jatkaa kristillisen universalismin traditiota – tosin päälaelleen käännetyssä muodossa. Pierre Moscovici, jonka ideologiset juuret ovat trotskilaisuudessa, ei luultavasti ole tästä tosiasiaa ymmärtänyt. Tai sitten hän on ymmärtänyt sen liiankin hyvin.
Mitä Pierre Moscovici lopultakin tarkoittaa? Sitä vain, että hänen eurooppalaisuutensa on pelkkää kosmopolitanismia. Euroopan historia, sen juuret ja traditiot ovat hänelle täysin vieraita. Hänelle nykymuotoisen Euroopan unionin pääasiallinen meriitti näkyy olevan siinä, että se on jäädyttänyt kansalliset intohimot, toisin sanoen se on järjestelmällisesti tukahduttanut Unionin muodostavien kansakuntien poliittiset identiteetit. Moscovici voisikin in extenso yhtyä ystävänsä Bernard-Henri Lévyn kuuluisiin riveihin Globe-lehden pääkirjoituksessa vuodelta 1985: ”Tietenkin me olemme päättäväisesti kosmopoliitteja. Tietenkin kaikki [maalaismainen kansallismielisyys] on meille vierasta, jopa vastenmielistä.” (”Bien sûr, nous sommes résolument cosmopolites. Bien sûr, tout ce qui est terroir, béret, bourrées, binious, bref, ’franchouillard’ ou cocardier, nous est étranger, voire odieux.”)       
Se ”eurooppalainen” eliitti, jota ei ole vaaleilla valittu, ei tunne yhtään sen syvempää kiintymystä todellista Eurooppaa kohtaan kuin meidän kansallinen eliittimme tuntee todellista Ranskaa kohtaan. Pierre Moscovici edustaa legaalista Eurooppaa, hän tahtoo lopettaa puheen Euroopan juurista kerta kaikkiaan. Mitä kansakuntiin tulee, nehän voidaan korvata miljoonilla siirtolaisilla, koska nämä hyödyttävät fiktiivistä talouselämää. Ja koska Euroopalla ei ole kristillisiä juuria, tai ylipäätään mitään juuria, niin mikä estää ottamasta Euroopan unioniin Turkkia, Maghrebia tai jonain päivänä peräti koko Afrikkaa?"      

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti