torstai 26. toukokuuta 2016

Itävallan presidentinvaaleista


”Äärioikeiston” tai ”oikeistopopulistien” vaalimenestys maassa kuin maassa pyritään usein kuittaamaan merkkinä äänestäjäkunnan tietyn osan ”syrjäytymisestä”, ”köyhyydestä”, ”näköalattomuudesta” ja niin poispäin. Äänestäjät nähdään tässä diskurssissa enemmän tai vähemmän julkilausutusti jonkinlaisina hieman yksinkertaisina reppanoina, jotka purkavat yhteiskunnallisesta huono-osaisuudestaan johtuvaa pahaa oloaan viattomiin maahanmuuttajiin sen sijaan että suuntaisivat vihansa kurjuutensa todelliseen syyhyn, eli "systeemiin"...

*** 

Itävallan äskettäisissä presidentinvaaleissa oikeistopopulistisen FPÖ:n ehdokas sai lähes puolet äänistä häviten siis äärimmäisen täpärästi vihreiden ehdokkaalle. Itävallan vapauspuolue (Freiheitliche Partei Österreich) on sinänsä vanha tuttu (kaikkihan muistanevat Jörg Haider -vainaan), mutta puolueen ehdokkaan Norbert Hoferin näissä vaaleissa saama äänivyöry on aivan ennennäkemätöntä Euroopan oikeistopopulististen liikkeiden historiassa. Sen selitykseksi ei kuitenkaan taida riittää niin monien suvakkien ja vihervassarien suosima syrjäytymisteoria – ei Itävallan kaltaisessa maassa!

FPÖ on tiukan maahanmuuttovastainen ja anti-islamilainen; se on toki myös euroskeptinen, mutta ei eurofobinen. FPÖ ei ole ensitöikseen hajottamassa Unionia vaan pyrkii sen kehittämiseen kohti kansakuntien Eurooppaa; myöskään eroa eurosta ei ehdottomasti vaadita. FPÖ on lähellä uuden identitaarisen oikeiston valtavirtaa, ja se eroaa muutamissa keskeisissä kysymyksissä hienoisesti edukseen vaikkapa saksalaisesta sisarpuolueestaan AfD:sta.    

Sinänsä tämä kuvio, jossa kansakunnan äänet jakautuvat lähes tasan oikeistopopulistien ja vihreiden välillä, on äärimmäisen mielenkiintoinen esimerkki siitä arvojen polarisaatiosta, joka on kaikki paikalliset erityispiirteetkin huomioon ottaen perimmältään yleiseurooppalainen ilmiö. Se koskee myös Suomea; kuten taannoin totesin, ”vihreät ja [oikeistopopulistit] sijaitsevat saman arvojanan vastakkaisissa päissä”. Vastaavaa polarisaatiota tullaan epäilemättä kasvavassa määrin näkemään kaikkialla Euroopassa: eläköön vastakkainasettelu, helvettiin konsensus!

Itävallan vaalituloksessa on vielä yksi mielenkiintoinen ja toiveita herättävä piirre. Harva nimittäin näkyy äänestäneen Hoferia niin sanotusti pienempänä pahana; rajat kiinni –linjallaan hän sai taakseen aitoa kannatusta, kun sen sijaan vihreiden ehdokasta, valituksi tullutta Van der Bellenia ilmeisesti äänestettiin suurelta osin negatiivisin perustein, siis ”äärioikeistolaiseen” Hoferiin nähden pienempänä pahana. Kolmannen valtakunnan mörkö kummittelee saksankielisessä Keski-Euroopassa yhä, valitettavasti.

***

Seuraavassa kääntämäni Boulevard Voltairen juttu Itävallan vaaleista parin päivän takaa. Kirjoittaja on Pierre Duriot.
    
”Itävallan bruttokansantuote per capita on Euroopan unionin toiseksi korkein, maan luonnonolosuhteet ovat erittäin miellyttävät, sen pääkaupunki on suurenmoisen elegantti. Itävallan työttömyysaste on kadehdittava 5 %, mikä luku käsittää pääasiassa ne kansalaiset, joita ei kerta kaikkiaan voi millään keinoin työllistää; maassa vallitsee siis käytännössä täystyöllisyys. 
Ja kuitenkin Itävallan äärioikeisto sai [presidentinvaaleissa] äänivyöryn. Se johtuu siitä, että maa on joutunut kohtaamaan massiivisen islamilaislähtöisen immigraation ja sen seurauksena kokemaan piikin rikostilastoissa. Vaalitulosta on meillä [Ranskassa] kommentoitu jokseenkin väsyneesti: ”Itävalta on peloissaan” (Jean-Marie Cavada), ”Itse kunkin Euroopassa pitäisi ottaa tapahtuneesta opikseen” (Manuel Valls). Kommentit tuovat mieleen sen shokin, jonka Marine Le Penin saama 30 %:n kannatus taannoin aiheutti Ranskassa.  
Oikeiston ehdokas Norbert Hofer on leimattu ”islamofobiksi”. Tämä todistaa hänen haluttomuuttaan taipua ”modernin” Euroopan poliittisesti korrektiin käytöskoodiin, jonka oleellinen osa on islamin mielistely. Valitettavasti vain tilanne näkyy olevan politiikantutkija Anaïs Voy-Gillisin mukaan se, että ”moni on äänestänyt vihreiden ehdokasta ainoastaan torjuakseen äärioikeistolaisen ehdokkaan valinnan. On siis äänestetty pikemminkin Hoferia vastaan kuin Van der Bellenin puolesta. Sen sijaan äärioikeiston ehdokkaan takaa löytyy huomattavasti enemmän aitoa kannatusta.” Roolit ovat tässä siis kääntyneet päälaelleen. Onhan yleisenä tapana ollut selittää ääriainesten vaalimenestykset pikemminkin protestimielialan kuin aidon kannatuksen ilmauksina. 
[--] 
Näiden paljon kohua herättäneiden Itävallan vaalien eräänä oheisvaikutuksena voidaan pitää sitä, että viimeistään nyt on pudonnut pohja pois siltä viimeiset kolmisenkymmentä vuotta Ranskassa vallinneelta poliittisesti korrektilta oikeinajattelulta, jonka mukaan Front nationalin kaltaisten oikeistopopulististen puolueiden menestys perustuu yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen, työttömyyteen ja muuhun kurjuuteen; kyseisessä diskurssissa on tähän saakka visusti varottu kajoamasta kysymykseen alati leviävästä islamismin uhasta. Mutta nytpä Stéphane Le Foll joutui väsäämään tiedotteen, jossa hän toisteli kollegansa Jean-Marc Ayrault'n sanoja: ”Tänä aamuna ulkoministeri on ilmaissut huolensa [Itävallan] presidentinvaalien lopputuloksesta. Yhdistettynä nykyiseen siirtolaiskriisiin tällä vaalituloksella saattaa olla vaarallisia poliittisia seurausvaikutuksia.” Näinkö siis vihdoinkin myönnetään, että siirtolaiskriisi on todellinen uhka? 
Itävallan, tämän vauraan pikkumaan vaalitulos tekee siis omalta osaltaan tyhjäksi kolmekymmentä vuotta jatkuneet helppohintaiset yritykset selittää Front nationalin kansansuosion kasvu. Ja sehän ei johdu – ei ainakaan yksinomaan – kurjuudesta, työttömyydestä tai syrjäytymisestä. Selitystä siihen on etsittävä muista tekijöistä, silläkin uhalla että jouduttaisiin hieman pelottavalta tuntuvalle maaperälle. Lopultakin on oltava valmiutta myöntää, että ehkä olemme erehtyneet pitäessämme äänestäjiä idiootteina. [--]”

Itävallan Identitaarisen liikkeen (Identitäre Bewegung Österreich) mielenilmaus

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

"Kun Suomi pelaa lätkää..."


En ole urheilumiehiä eikä edes tuo maaginen lätkä itsessään merkitse minulle paljoakaan. Mutta ei voi mitään: kyllä voitto Venäjästä on hunajaa sielulle! Katsoin eilisen välieräottelun alusta loppuun ja nautin teurastuksesta täysin rinnoin. Urheilulla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa; en ole immuuni atavistisille tunteille…

(Tämäniltainen finaali Kanadaa vastaan sen sijaan ei kiinnosta vähääkään, enkä aio sitä edes katsoa.) 

    

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Sosiaalinen sekoittaminen ja white flight


Ranskan sosialistihallituksen tuoreehko lakiesitys, joka kantaa mahtipontista työnimeä Egalité et Citoyenneté (”Tasa-arvo ja Kansalaisuus”), pyrkii julkilausutusti helpottamaan ns. sosiaalista sekoittamista Ranskan suurten taajamien - erityisesti tietysti Pariisin - asuntopolitiikassa. Varsinkin Pariisin ja Brysselin terrori-iskujen jälkeen sosiaalinen sekoittaminen on julistettu tehokkaaksi - ellei peräti ainoaksi - keinoksi ehkäistä ”uusien Molembeekien” syntyminen… Uskokoon ken tahtoo.

”Sosiaalinen sekoittaminen” on tietysti Suomessakin ollut jo kauan kaikille politiikkaa seuraaville tuttua hallinnollista jargonia. Kuinka hyvin se todella toimii vaikkapa ns. syrjäytymisen ehkäisijänä, on kyseenalaista. Epäilemättä olisi liian vainoharhaista redusoida koko idea yksinkertaisesti suvakkien fanaattiseksi haluksi pakottaa yhteen ihmisiä joilta puuttuu joko tahtoa tai kykyä yhteiseloon, mutta lähes varmasti tämäkin motiivi on aivan todellinen.

Seuraavassa kääntämäni Gabriel Robinin juttu tästä aiheesta.    

"Näinä aikoina saamme todistaa kahden samanaikaisen ilmiön yhteisvaikutusta suurissa eurooppalaisissa metropoleissa, erityisesti Pariisissa ja Lontoossa: toinen on kiinteistöjen hintojen jatkuva nousu, toinen on massiivinen maahanmuutto. Viime aikoina meillä on melkein kyllästymiseen saakka kommentoitu Christophe Guilluyn kirjaa La France Périphérique. Täytyy kuitenkin todeta, että kirjoittajan teesit saavat kaikessa raflaavuudessaankin tukea tosiasioista. Tunnen tiettyä houkutusta soveltaa niitä Ranskan lisäksi muihinkin maihin, erityisesti Englantiin. 
Esittääkseni asian yksinkertaisesti, Christophe Guilluyn mukaan voidaan tästedes puhua kahdesta Ranskasta, joiden väliset yhteydet ovat olemattomat ja joiden intressit eroavat toisistaan radikaalisti. Kirjoittaja kuvailee yhtäältä suurten metropolien Ranskaa, jossa kohtaavat toisensa [kantaranskalaisista koostuva] yhteiskunnallinen eliitti ja maahanmuuttajat, toisaalta perifeeristä Ranskaa, joka käsittää 60 % väestöstä mutta joka pudonnut globalisaation ”siunausten” ulkopuolelle. 
[Pariisin sosialistisen pormestarin] Anne Hidalgon neuvonantajana asuntoasioissa toimiva kommunisti Ian Brossat ei näytä ymmärtäneen Christophe Guilluyn analyysia kuin osittain. Brossat julisti tulisesti haluavansa tehdä lopun ”rikkaiden ghetoista” Pariisissa. Tähän tavoitteeseen hän aikoo päästä rakennuttamalla ”massiivisesti” vuokrasäännösteltyjä asuntoja Länsi-Pariisiin, ja näin on tarkoitus tasapainottaa Pariisin kaupunginosien välisiä sosiaalisia eroja. Nythän 40 % kaikista matalan vuokratason asunnoista sijaitsee pääkaupungin itäisissä ja pohjoisissa kaupunkipiireissä. 
Brossat erehtyy raskaasti eräässä tärkeässä yksityiskohdassa: Pariisistahan on tullut mahdoton paikka asua vain yhdelle yhteiskuntaryhmälle, nimittäin keskiluokalle, jolla ei ole asiaa sosiaalisin perustein myönnettäviin halpoihin vuokra-asuntoihin. Yhtäältä ”parempien kaupunginosien” omistusasuntojen hinnat ovat karanneet keskituloisten ulottumattomiin, toisaalta taas ”huonommissa kaupunginosissa” sijaitseviin vuokra-asuntoihin jonotettaessa suositaan erityisesti maahanmuuttajia. Nimeä Egalité et Citoyenneté kantava hallituksen tuore lakiesitys painottaa ”sosiaalisen sekoittamisen” tärkeyttä; mutta tämä termi on pelkkä viikunanlehti, jonka takaa löytyy sosialistihallituksen halu pakottaa ranskalaiset hyväksymään etnokulttuurisesti kirjavat asuinalueet.    
Brossat’n tahtoma politiikka siis kiihdyttää hyvin toimeentulevien pakoa Pariisista mutta ei taatusti houkuttele keskituloisiakaan. Täsmälleen sama tapahtuu tällä hetkellä myös Lontoossa. East Endin kuuluisat cockneyt ovat kaikki lähteneet vanhoilta asuinalueiltaan maahanmuuttajien tieltä. Ilmiö tunnetaan nimellä ”white flight”. Rikkailla kantaenglantilaisilla sen sijaan on Lontoossa omat suljetut ja vartioidut asuinalueensa, sellaiset kuin Fulham tai Chelsea. 
[Eräiden tietojen mukaan] lähes 600 000 kantalontoolaista olisi lähtenyt kaupungista vuosien 2001 ja 2011 välillä. Tietyt kaupunginosat muistuttavat nyt hyvin paljon jonkinlaisia Englannin vastineita Brysselin Molenbeekille, joista löytyy pelkkiä halal-lihakauppoja ja muita etnisiä putiikkeja. Tämä kehitys herättää huolta; BBC tulee esittämään tämän kuun 24. päivänä dokumentin, joka käsittelee näiden Lontoon vanhojen, maineikkaiden ja brittiläiselle identiteetille niin tärkeiden kansankortteleiden läpikäymää dramaattista muutosta. 
Euroopan maiden harjoittama politiikka on itsetuhoista. Yhteinen historiamme todistaa, että juuri keskiluokka on minkä tahansa eurooppalaisen maan todellisen rikkauden lähde. Nykytilanteessa keskiluokat on uhrattu kahden tuhoisan ideologian alttarille: yhtäällä on taloudellinen globalisaatio, jonka seurauksena metropolialueiden kiinteistöjen hinnat nousevat keskiluokan maksukyvyn ulottumattomiin, toisaalla on suurten kansainvaellusten globalisaatio, joka tekee tavallisista eurooppalaisista muukalaisia omassa maassaan."

  

perjantai 13. toukokuuta 2016

Kaksi vanhaa kommaria


Tässä pieni pläjäys juutalaista poliittista huumoria Jew New Yorkista:

Kaksi vanhaa newyorkilaista kommunistia, Morris Rosenblatt ja Abe Weiss, molemmat siinä kahdeksankymmenen korvilla, istuivat brooklynilaisessa baarissa muistelemassa menneitä aikoja ja vanhoja tovereita. He eivät olleet nähneet toisiaan vuosikausiin.

Morris:  ”Mitenkäs tuo Izzy Cohen, oletko kuullut hänestä mitään viime aikoina?”
Abe: ”Jaa, Izzy, hänen terveytensä reistailee, mutta vielä se mentsch vain porskuttaa. Hän elelee vanhainkodissa Floridassa - ja taistelee yhä sosialismin puolesta!”
Morris: ”Okay, entä Herbie Abramowitz, mitähän hänelle mahtaa kuulua?”
Abe: “Oy vey! Herb on sairaalassa Los Angelesissa, kaveri mursi lonkkansa aika ikävästi; mutta tietysti hänkin taistelee edelleen sosialismin puolesta!”
Morris: ”Hieno homma! Entä onko mitään tietoa Moe Goldbergista?”
Abe: “Moe muutti Israeliin jo parikymmentä vuotta sitten, kuinka et ole sitä kuullut?”
Morris: ”Ja taistelee varmaan yhä sosialismin puolesta, vai?”
Abe: “WHATWHATWHAT?! Että Moe taistelisi sosialismin puolesta omassa maassaan! Millaisena mulkkuna sinä häntä oikein pidät!”


keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Lisää juurettomia kosmopoliitteja


Muutamia kuukausia sitten kirjoitin Jacques Attalista. Hänhän kuuluu niihin syntymästään saakka juurettomiin kosmopoliitteihin, joiden keskeisenä elämäntehtävänä tuntuu olevan todellisen eurooppalaisuuden alasajo hinnalla millä hyvänsä. Tässä tehtävässä kelpaavat kaikki keinot: byrokraattisen ja legalistisen Euroopan unionin vahvistaminen juurevan ja elävän eurooppalaisuuden kustannuksella on hyväksi havaittu konsti, mutta myös intomielinen siirtolaisvirtojen edistäminen ja monikulttuurisuuspropaganda käyvät mainiosti. Tähän kääntämässäni Boulevard Voltairen jutussa käsitelty Pierre Moscovici on Attalin heimolaisia, samoin on tietysti myös Bernard-Henri Lévy, jota jutussa niin ikään sivutaan. Euro-sosialisti Moscovicia yhdistää amerikkalaisiin "neokonservatiiveihin" paitsi etninen tausta myös trotskilainen menneisyys; siis samaa shaibaa eri paketissa... Jutun on kirjoittanut Gabriel Robin, ja se on luettavissa täällä.  

"Pierre Moscovici kommentoi Sadiq Khanin valintaa Lontoon pormestariksi [eräässä Ranskan television ajankohtaisohjelmassa] seuraavasti: ”Vaikka maanosaamme asuttavat väestöt kieltämättä ovat olleet voittopuolisesti enemmän tai vähemmän kristittyjä, ei itse Eurooppa kuitenkaan ole kristillinen. En usko Euroopan kristillisiin juuriin. Uskon, että Eurooppa on paitsi yhtenäinen myös monimuotoinen.” Sitten tämä sosialistipoliitikko [--] päätti esityksensä julistamalla, että Lontoon pormestarinvaalien tulos on ”hieno esimerkki edistysmielisyyden (progressisme) ja Eurooppa-aatteen voittokulusta”.    
Totta onkin, että Euroopan juuret eivät ole yksinomaan kristilliset. Ne nousevat myös esikristillisen antiikin perinteestä, milloin kreikkalais-roomalaisista, milloin kelttiläisistä tai germaanisista myyteistä. Näiden lisäksi eurooppalaisuus nojaa filosofiaa kohtaan tunnettuun rakkauteen, kreikkalaiseen logokseen, stoalaisuuteen, järkeen; ja vielä paljon myöhemmin renessanssin myötä nousseeseen ja meidän aikoihimme asti kukoistaneeseen sekulaarihumanismiin. 
Mutta todella sokea täytyy olla, jos kiistää sen valtaisan merkityksen, mikä kristinuskolla on ollut ja yhä on eurooppalaiselle identiteetille. Maanosamme maisemia hallitsevat luostarit, basilikat, katedraalit ja muut pyhäköt. Tämä on tilanne niin Ranskassa, jota on kuningas Klodvigin kasteesta lähtien ollut tapana kutsua "Kirkon esikoistyttäreksi" (La fille ainée de l’Église), kuin kaikkein katolisimmassa Espanjassakin; mutta sama pätee myös paljon myöhemmin evankelioituihin maihin, sellaisiin kuin villi Liettua tai kaukainen Islanti.   
Chesterton arveli, että ”moderni maailma on täynnä hulluksi tulleita kristillisiä hyveitä”, mistä seuraa se, että kyseinen maailma on kuin onkin merkittäviltä osiltaan kristinuskon muovaama. Läntisen maailman sydämenä Eurooppa puolestaan on modernismin kohtu. Ja tätä modernia Eurooppaa Pierre Moscovici puolustaa fanaattisesti. Globalisaatiohenkinen Euroopan unioni, jonka identiteetissä ei ole vihjettäkään lihasta ja luista, jatkaa kristillisen universalismin traditiota – tosin päälaelleen käännetyssä muodossa. Pierre Moscovici, jonka ideologiset juuret ovat trotskilaisuudessa, ei luultavasti ole tästä tosiasiaa ymmärtänyt. Tai sitten hän on ymmärtänyt sen liiankin hyvin.
Mitä Pierre Moscovici lopultakin tarkoittaa? Sitä vain, että hänen eurooppalaisuutensa on pelkkää kosmopolitanismia. Euroopan historia, sen juuret ja traditiot ovat hänelle täysin vieraita. Hänelle nykymuotoisen Euroopan unionin pääasiallinen meriitti näkyy olevan siinä, että se on jäädyttänyt kansalliset intohimot, toisin sanoen se on järjestelmällisesti tukahduttanut Unionin muodostavien kansakuntien poliittiset identiteetit. Moscovici voisikin in extenso yhtyä ystävänsä Bernard-Henri Lévyn kuuluisiin riveihin Globe-lehden pääkirjoituksessa vuodelta 1985: ”Tietenkin me olemme päättäväisesti kosmopoliitteja. Tietenkin kaikki [maalaismainen kansallismielisyys] on meille vierasta, jopa vastenmielistä.” (”Bien sûr, nous sommes résolument cosmopolites. Bien sûr, tout ce qui est terroir, béret, bourrées, binious, bref, ’franchouillard’ ou cocardier, nous est étranger, voire odieux.”)       
Se ”eurooppalainen” eliitti, jota ei ole vaaleilla valittu, ei tunne yhtään sen syvempää kiintymystä todellista Eurooppaa kohtaan kuin meidän kansallinen eliittimme tuntee todellista Ranskaa kohtaan. Pierre Moscovici edustaa legaalista Eurooppaa, hän tahtoo lopettaa puheen Euroopan juurista kerta kaikkiaan. Mitä kansakuntiin tulee, nehän voidaan korvata miljoonilla siirtolaisilla, koska nämä hyödyttävät fiktiivistä talouselämää. Ja koska Euroopalla ei ole kristillisiä juuria, tai ylipäätään mitään juuria, niin mikä estää ottamasta Euroopan unioniin Turkkia, Maghrebia tai jonain päivänä peräti koko Afrikkaa?"      

maanantai 9. toukokuuta 2016

Multikulti ja genderteoria


Lämpimien ilmojen innoittamana rohkaistuin viime lauantaina tekemään kieltämättä hieman uhkarohkean ekskursion rakkaan kotikaupunkimme kulttuuriseen ytimeen, ”turkulaisten yhteiseen olohuoneeseen”, Turun kaupunginkirjastoon. Ja mitä matkallani näinkään. Kerron siitä seuraavassa.  

***

Turun kaupunginkirjasto uhoaa olevansa ”syrjinnästä vapaa alue”. Tämmöinen teksti tosiaan iskee vierailijan silmään tultaessa taloon Aurajoenpuoleisen sisäpihan sivuovien kautta. Niin köyhä kuin olenkin, olen jo pitkään ollut kirjojen suhteen niin sanotusti omavarainen. Tästäkin syystä käyn kotikaupunkini kirjastossa sen verran harvoin, että en tiedä, julistetaanko samaa suvaitsevaiston göbbelsiläishenkistä hevonp*skaa myös kirjaston paraatiovilla.

Siis syrjinnästä vapaa alue? Selvä. Epäilemättä se tarkoittaa jotakin. Moinen suvakkijargoni ei kuitenkaan itsessään aukene kaltaiselleni troglodyytille, joten ei auta muu kuin turvautua Googleen. Ja sieltä tulee tämmöistä infoa. Oukkidoukki. Kuten ylempänä totesin, olen siinä onnellisessa asemassa, että minun ei ole pitkiin aikoihin tarvinnut julkista kirjastoa käyttää, ja siten tämäkin jo pari vuotta sitten julistettu propaganda-aktio on mennyt minulta täydellisesti (ja onnellisesti) ohi.

Turun kaupunginkirjastossa ei siis syrjitä ketään. Ei edes kolmanteen, neljänteen, kymmenenteen tai ännänteen sukupuoleen kuuluvia kansalaisia. Tämmöisenkin uutuuden parin päivän takaisella kirjastovisiitilläni huomasin. No, tuo vessojen sukupuolineutraaliuskin näkyy esitellyn rakkaan kotikaupunkimme lukevaiselle yleisölle jo yli vuosi sitten, mutta mitäpä minä täältä kuplastani käsin huomaisin... Lainaan kuitenkin Turun Sanomia noin vuoden takaa:

”Vaikka aloite sukupuolineutraaleista käymälöistä tuli asiakkailta ja henkilökunnalta, kertoo [antirasismi-, antiheteronormatiivisuus-, antiseksismi- ja yleissuvaitsevaisuuspolitrukki] Manninen, että kirjastossa siirryttiin aiheeseen helposti ja hyvillä mielin. 
-Totta kai  haluamme olla mukana yhteiskunnan muuttumisessa vähemmän syrjiväksi, päättää Manninen.” [kurs. Michelange]

Niinpä. Kirjastossa näkyy olevan meneillään juuri näihin aikoihin myös luentosarja nimeltä ”Monikulttuurisuuden myytit”. Ylempänä käsiteltyä vessateemaa kannattaisi ehkä jonkun tulevan luennoitsijan lähestyä jotenkin. Siis edes jotenkin. Kauan sitten taakse jääneen lapsuuteni kielellä voisimme lällätellä vaikkapa näin: ”Islam ja genderteoria ne yhteen soppii, kohta ne pannaan pussauskoppiin…” Tai jotain.

Odotellessamme hieman älykkäämpää otsikkoa ko. topiikille, on silti kohtuullista muistuttaa, että harva asia loukkaa islaminuskoisia uussuomalaisia maanmiehiämme, veljiämme [ja sisariamme], yhtä paljon kuin se, että heidän sukupuolieronsa häivytetään näkyvistä. Että Allahin lapsissa muka olisi muitakin kuin miehiä (♂) [ja naisia (♀)]… Yrittäkääpä, Turun kirjaston suvakit, mennä tarjoamaan sukupuolineutraalia vessaanne mihin tahansa edes maltillisesti islamilaiseen maahan, ja saatte olla onnellisia, jos säästytte lynkkaukselta. On turha edes spekuloida sillä, mitä teille tapahtuisi ajatollien Iranissa, talebanien Afganistanissa tai wahhabiittien Saudi-Arabiassa…

perjantai 6. toukokuuta 2016

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

"Katsokaapa huolellisesti tätä valokuvaa..."

Kuva on viime talvelta ja ilmeisesti jostain päin Kaakkois-Eurooppaa. Mistä se kertoo? No, itsestään selvästi siitä välittyy aito inhimillinen hätä (ilman mitään sarkasmeja!). Kahdeksan aikuisen ja kolmen lapsen joukko lajitovereitamme siinä vaeltaa hyytävissä sääolosuhteissa epätoivoisena pyrkimyksenään päästä mihin tahansa Euroopan maahan. Riipaisevaa. No onhan se sitä, ihan oikeasti.

Mutta vähänkään huolellisempi tarkastelu paljastaa jotain vieläkin ahdistavampaa. Seitsemän raavasta sälliä ja yksi nainen. Nainen kantaa kahta lasta ja lisäksi taluttaa yhtä eivätkä jätkät pistä tikkua ristiin hänen taakkansa helpottamiseksi. Lisäksi nainen ainoana koko joukosta vaeltaa paljain jaloin. Ja nämä sitten pitäisi kotouttaa Eurooppaan... In your dreams, suvakit!