maanantai 4. huhtikuuta 2016

Islamin marssi ja Ilmestyskirjan seitsemän seurakuntaa


Äsken palatessani kauppareissulta pitkin Kupittaankatua osuin risteyksessä yksiin monikymmenpäisen matujoukon kanssa, joka valui kohti keskikaupunkia ja oli tulossa ilmeisesti Mäntymäen hätämajoitusyksiköstä. Kelit ovat lämpenemään päin, ja se alkaa näkyä... Kaikki olivat parikymppisiä sällejä ja ulkonäöstä päätellen (sekä sen vähän perusteella, mitä kielestä ehdin saada selkoa) afgaaneja. Sydän mustana ja sielu itkien seurasin syrjäsilmällä karavaanin matkaa, ja mieleni täytti alakuloinen varmuus siitä, että nuo ovat tulleet jäädäkseen. Matujen palautusten Kreikasta Turkkiin pitäisi alkaa tänään. Kuinka niissäkin käynee, jää nähtäväksi. Minä epäilen.

Seuraavassa käännökseni Boulevard Voltairessa eilen ns. quasimodo-sunnuntaina julkaistusta jutusta. Kirjoittaja on nimeltään Martin Peltier. Vainoharhaista tekstiä? Ehkä. Tai sitten ei…

"Tänään, ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, luettiin messussa lukukappale p. Johanneksen Ilmestyskirjasta. Siinähän Patmokselle karkotettu evankelista lähestyy veljiään seitsemän vähäaasialaisen seurakunnan piirissä. Mainitut seurakunnat ovat aakkosjärjestyksessä seuraavat: Efesos, Filadelfia, Laodikea, Pergamon, Sardes, Smyrna ja Thyatira. Ne kaikki mahtuivat sellaisen epäsäännöllisen suorakaiteen muotoisen alueen sisään, jonka pisimmällä sivulla on pituutta kolmisensataa kilometriä. Nykyään näistä vähäaasialaisista paikalliskirkoista ei ole jäljellä mitään; saman voi jo sanoa niiden pohjoisafrikkalaisista sisarkirkoistakin, ja myös Egyptin, Syyrian ja Mesopotamian ikivanhat kirkot tyhjenevät kiihtyvällä vauhdilla.   
Islam on luonteeltaan valloittajauskonto, ja kaikki sen valtapiiriin joutuva ei-islamilainen on lopulta tuomittu häviämään juurineen. Ranska oli pitkän aikaa Lähi-idän kristittyjen tunnustettu suojelija, ja niin kauan kuin Ranska oli vahva, myös Orientin muslimimaiden kristittyjä vähemmistöjä suvaittiin, vaikka ne olivatkin alistetussa asemassa. Arabinationalistisen ja sosialismiin vivahtavan irakilaisen Ba'ath-puolueen pääteoreetikko, itsekin kristityn kotitaustan omaava syyrialainen Michel Aflaq, lähti siitä, että kristityillä vähemmistöillä on olemassaolon oikeutensa näissä maissa. Mutta anglosaksisen maailmanpolitiikan radikaalimuslimeja suosiva linja ja USA:n taannoiset sotaseikkailut Lähi-idässä ovat lyöneet viimeisen naulan alueen kristittyjen arkkuun.       
Nyt on kyse siitä, mitä Euroopassa tulee tapahtumaan. Niin Bosniassa kuin Kosovossakin Yhdysvallat on suosinut muslimihallitusten valtaannousua. Yhdysvaltain ja NATOn nöyränä renkinä Euroopan unioni taas on avannut rajansa invaasiolle. Huvittavaa kyllä, Eurooppaan tullaan Smyrnan ja Khioksen kautta; ensin mainittu paikkakuntahan oli yksi Ilmestyskirjan seitsemästä seurakunnasta, ja toisessa taas nähtiin 1800-luvun alussa yksi hirveimmistä ottomaaniturkkilaisten toimeenpanemista kristittyjen joukkomurhista. 
Usein näkee verrattavan nyt käynnissä olevaa Euroopan invaasiota myöhäisantiikin kansainvaelluksiin. Mutta se on virhe. Kansainvaellukset olivat paljon hitaampia ja vähemmän massiivisia väestönsiirtoja kuin tämä nyt käynnissä oleva vaellus. Ja, mikä tärkeintä, ryöstösaalis mielessään liikkeelle lähteneet germaaniheimot sulautuivat valloittamiensa maiden vanhempiin väestöihin nopeasti ja suuremmitta ongelmitta. Sen sijaan tämä nykyinen invaasio muistuttaa paljon enemmän 600-luvun tapahtumia Lähi-idässä. Kaupunkeja ei siellä mainittavasti hävitetty, mutta vanha sivilisaatio katosi kuin neutronipommin jäljiltä ja väestö vaihtui perusteellisesti, tai sikäli kuin ei vaihtunut, alistui täydellisesti. Näin toimii valloitushaluinen islam. Sen pahempi niille kirkoille, jotka sen valtapiiriin päätyvät."

    

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Pizzat ja pitsat


”Irakilainen koirapoliisi suunnittelee ravintolaa Suomeen”, uutisoi YLE. Voi riemun päivää! Karvakäsipizzerioista ja kebabkioskeista meillä onkin näihin päiviin saakka ollut ankara pula, mutta kiitos viimevuotisen matuvyöryn täyttyy nyt siis tämäkin aukko suomalaisten gastronomisessa sivistyksessä… Vakavasti puhuen, miksi lähi-itäläiset ravintoloitsijat ovat profiloituneet paitsi kebabvartaan pyörittäjinä (mikä olisi ihan luontevaakin) myös pizzanvääntäjinä?

Mietitään tätä pizzahommaa vähän. Minä nimittäin rakastan pizzaa, mutta vain oikeata pizzaa, ja sellaisia ei Suomenniemen tuhansista kebabkioskeista todellakaan saa. Kyseisten yrittäjien minulle "pizzana" tyrkyttämiä lättyjä en suuhuni pistä. Tämän torjuntareaktioni syyt ovat lähes yksinomaan kulinaariset, sillä samojen yrittäjien kebabannoksia saatan toisinaan syödäkin.     

***

Niinkin varhain kuin vuonna 1979 näkyy esitetyn huippusuositun eteläitalialaisen pikaruoan suomalaiseksi kirjoitusasuksi muotoa ”pitsa”. Oikeakielisyysfasistisen puolueen pää-äänenkannattajan Kielikellon eräässä tuolloisessa numerossa tätä ehdotettiin, ja perusteluksi tarjottiin sitä tosiasiaa, että ”sanan tarkoittama ruokalaji [oli] Suomessa jo perin yleinen”. Minua tämä ”pitsoittelu” on jurppinut jo kauan, ja itse olen jääräpäisesti pitäytynyt muotoon pizza. En kuitenkaan enää ole tässä vakaumuksessani täysin varma. 

Itse asiassa olen kuin olenkin vähitellen taipunut hyväksymään ”pitsan” ja jopa suosimaan sitä sikäli mikäli sitä sovelletaan vain näihin meikäläisiin lättyihin, jotka eivät ole aitoa napolilaista pizzaa nähneetkään; valtavan suuri enemmistö Suomessa myytävistä pizz… eikun siis pitsoista jää jo nykytilanteessa varsin kauas paitsi ruokalajin mezzogiornolaisesta originaalista myös sen amerikkalaisesta uusioversiosta, jota erityisesti New Yorkin Little Italyn ja Brooklynin pizzerioissa kehiteltiin viime vuosisadan alkupuolelta lähtien melko omintakeiseen suuntaan. Maailmanlaajuisesti ajatellen juuri newyorkilainen pizza lieneekin napolilaista esikuvaansa tunnetumpi. Mutta ei se mitään, kyllä se pizzan nimen ansaitsee.

Niin että ihan kuluttajansuojankin kannalta olisi hieno homma, jos pääsisimme siihen, että muotoa pizza ja pizzeria käyttäisivät vain ne yritykset, joiden tuotteet todella läpäisevät napolilaiset tai edes newyorkilaiset standardit; napolilaistyyppisiä paikkoja on Suomessa tiettävästi muutama, amerikkalaistyyppisiä jo selvästi enemmän, mutta silti suurin osa nykyisistä pitserioistamme ei ole lähelläkään kumpaakaan. Eli selkokielellä sanottuna: näistä nykyään joka korttelista löytyvistä irakilaisista kebabputiikeista saatavat lätyt eivät pizzan nimeä ansaitse, mutta pitsoina niitä minun puolestani voi aivan hyvin jo myydäkin.   

***

Kun tässä nyt vielä on rasisminvastainen viikko tuoreessa muistissa, niin todettakoon tasapuolisuuden nimissä, että kantasuomalaisistakin pitsayrittäjistä suurin osa on juuri - pitsayrittäjiä. Otetaan vaikkapa turkulainen ”Papa” Dennis Rafkin (no, kantasuomalainen ja kantasuomalainen…), joka on hiljattain äitynyt mainostamaan ketjuaan oikein näköradiossakin. Dennisin rieskat ovat kyllä ihan kohtuullisen hyviä, ei siinä mitään. Ilman muuta ne pesevät mennen tullen lähi-itäläisten tuotokset. Ostan niitä joskus kaupasta esipaistettuina ja silloin tällöin käyn lounaalla myös koko Dennis-brandin kehdossa eli Turun Linnankadulla sijaitsevassa ”ristorantessa”. (Tämä Dennisin vanhin, vuonna 1975 perustettu ravintola onkin näemmä aivan hiljattain muuttanut, tosin uusi paikka sijaitsee edelleen samalla kadulla ja jopa samassa korttelissa; en ole uudessa raflassa vielä tullut käyneeksi.) No, italialainen ravintola ei ole kyseessä, vaikka se sellaisena itseään mainostaa, eivätkä ”Papan” piiraat todellakaan ole pizzoja vaan juurikin pitsoja. Aivan liian moni asia niissä on pizzan kunniakasta nimeä ajatellen pielessä, vaikka ne siis noin pitsoina ovat ihan syötäviä.

Pitsan kutsuminen pizzaksi on kuluttajan hämäämistä siinäkin tapauksessa, että ensin mainittu olisi sinänsä hyvää ruokaa. Ja kääntäen: perinteisestä napolilaisesta pizzasta on lupa olla pitämättä, mutta mielestäni on kohtuullista odottaa, että arvio perustuisi todelliseen kokemukseen aidosta tavarasta, ja Suomessa on nykyään varsin pieni mahdollisuus saada eteensä pizzaa vaikka sellaista kuvittelisi tilaavansa. On siis kyse erään tietyn perinneruoan maineesta, ei mistään sen ihmeellisemmästä.

On totta, että perinneruokien nimisuojauksessa voidaan mennä liian pitkälle. Näin näkyy käyneen itäsuomalaisen perinneherkun kalakukon kohdalla. Ei kun hetkinen; tuossa jutussahan näemmä sanotaankin, että yrittäjät kiertävät nimisuojaa myymällä tuotteitaan esim. ”ahvenkukkoina” kalakukon sijaan. Mutta minä olen valmis lyömään vetoa, että ”ahvenkukolla” ja 100 % perinteisellä kalakukolla on huomattavasti vähemmän eroa kuin jonkun Ahmedin vääntämällä ”pizzalla” ja napolilaisella pizzalla. Siksi myös nämä ahmedit (ja dennisit…) saisivat käyttää tuotteistaan reilusti jotain muuta nimeä. Vaikkapa juuri sellaista kuin pitsa.