tiistai 22. maaliskuuta 2016

Ihmisen lakkauttaminen: projekti etenee!


Paastonaika lähestyy loppuaan. Muutama päivä sitä vielä olisi jäljellä, mutta taidan tästä nettipaastosta luopua jo nyt. 

*** 

Israelilainen historiantutkija nimeltä Yuval Harari on kirjoittanut todella mielenkiintoiselta vaikuttavan kirjan. Kirja on suomennettu nimellä Ihmiskunnan lyhyt historia, ja (nimestään huolimatta) se käsittelee ihmiskunnan historiaa todella suurissa linjoissa ja laajoin kaarin, melkeinpä à la longue durée, käyttääkseni Fernand Braudelin kuuluisaa rakennehistoriallista termiä. En ole Hararin opusta vielä lukenut, mutta sen keskeisin väite näkyy olevan, että aivan näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa ihmiskunnan historiassa on tapahtumassa ratkaiseva rakenteellinen muutos. Itse asiassa koko ihmislaji olisi Hararin mukaan astumassa aivan uudenlaiseen olemisen tapaan. Vaikka koko ajatus kammottaa minua, pidän sen toteutumista yhtä kaikki varsin uskottavana skenaariona. Olen itse jo pähkäillyt näitä asioita jo kauan, ja jonkin verran olen niitä tässä blogissakin sivunnut; ks. vaikkapa tämä ja tämä.

Lainaan tähän ylle linkittämästäni YLEn jutusta tärkeimmät:
”Tieteen kehittyminen on antanut yhä uusia mahdollisuuksia ja seuraavaksi on edessä kehitys, joka saattaa Hararin mukaan johtaa koko Homo sapiensin sukupuuttoon. Hänen mukaansa jo nyt Piilaaksossa puhutaan sujuvasti ikuisesta elämästä, jonka saattaa saada jo lähimmän 50 vuoden aikana. Ihmisen osia voitaisiin korvata keinotekoisilla elimillä, jos alkuperäinen sydän tai maksa pettää. 
– Voimme päivittää itseämme bioteknologian avulla yhä uudelleen. Homo Sapiens ehkä katoaa kokonaan ja korvautuu olennolla, joka eroaa meistä yhtä paljon kuin me aikanaan neandertalilaisista, kuvailee Harari. 
Kuulostaa hieman kuvitteelliselta tieteiskirjallisuudelta, mutta Harari on tosissaan. Hänen mukaansa asialla on vakavasti otettavia tiedemiehiä. Kyborgiksi muuttuminen tai ikuisen elämän hankkiminen ei kuitenkaan ole jokamiehen oikeus. Vain harvalle upporikkaalle voidaan suoda tämä mahdollisuus. 
– Syntyy hirveä kuilu rikkaiden ja köyhien välille. Aiemmin kuolema teki kaikista ihmisistä tasavertaisia, kuningaskin joutui kuolemaan, Harari miettii. 
– Mutta sadan vuoden kuluttua ehkä vain köyhät ihmiset joutuvat kuolemaan. Rikkaat jatkavat elämää kauniina, nuorina ja hyvävoimaisina vuosisatoja.[--] 
Jos ihmiset ajattelevat elävänsä ikuisesti, he eivät silloin Hararin mukaan ota minkäänlaisia riskejä, joten se ei silloin ole välttämättä mikään hyvä elämä.” [korostukset Michelange]

Tässä tulikin monta tärkeää pointtia.

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä, kuinka kevyesti eräät käyttävät sanaa ”ikuinen”. On selvää, että Hararin kaavailut tulevat ainakin suurin piirtein kuvatulla tavalla toteutumaan, ellei sitten jotain todella dramaattista, syvään tieteellis-teknologiseen takapakkiin johtavaa katastrofia aivan pian tapahdu (minun puolestani kyllä saisi tapahtua…). Mutta vuosisatojen tai –tuhansienkin ajan elävä olio ei silti ole yhtään sen lähempänä ikuista elämää kuin muutaman tunnin elävä päiväperhonen. Eikä siinä kaikki: paitsi että moinen elämä on kaukana ikuisesta, sopii kysyä, onko se lopulta edes mitään todellista elämää. Se nimittäin olisi, kuten Harari viimeisessä lainaamassani kappaleessa aivan oikein toteaa, jokseenkin surkeata näennäiselämää.

Kuka helvetti sitä paitsi todella haluaisi elää vuosisatoja? En minä ainakaan!

***

Ihmisen luonnonmukaisen, parhaimmillaankin satavuotisen elämänkaaren pidentyminen vuosisadoiksi tai -tuhansiksi kaikkien kohdalla saattaa joistakuista vaikuttaa suurenmoiselta edistysaskeleelta, mutta tosiasiassa se olisi kaikkea muuta. Sehän näet johtaisi kaiken inhimillisen kehityksen pysähtymiseen. Onhan selvää, että jos sukupolvet eivät säännöllisin väliajoin tee tilaa uusille, täytyy suvunjatkamisen kerta kaikkiaan loppua; "ikuisesti" elävien puolijumalien paratiisissa eivät siis kirmaile lapset eivätkä turise harmaahapset…

Normaali sosiokulttuurinen dynamiikka on aina perustunut siihen tosiasiaan, että yhteiskunta koostuu eri-ikäisistä jäsenistä. Etsiessään omaa paikkaansa auringossa uusia ja tuoreita ajatuksia pursuavat nuoret törmäävät vanhempien ikäluokkien konservatiiviseen jarrutukseen, minkä ansiosta heidän ideoistaan vain kestävimmät säilyvät, kypsyvät ja kantavat hedelmää, kun sitä vastoin kultaisen nuorison sekopäisimmät aivopierut (joita on aina huomattavasti enemmän kuin aidosti hyviä ideoita) tyrehtyvät ja kuihtuvat; lopulta heistä itsestään tulee vanhoja (ja onnekkaimmassa tapauksessa konservatiiveja), jotka joutuvat omalla kohdallaan kohtaamaan uuden sukupolven tuomat haasteet. Tällä tavoin yhteiskunta kehittyy. Mutta jos Hararin aavistelemasta ”kuolemattomuudesta” tulee totta, on siitä seurauksena surullinen maailma täynnä pelkkiä ikuisesti kolmekymppisiä tylsimyksiä, jotka tosiasiassa olisivat vanhuksia syntymästään saakka ja pelkäisivät kaikki elämänsä vuosisadat tapaturmaista kuolemaa siinä määrin, että tuskin uskaltaisivat kotoaan liikahtaa. Se paljon vouhkattu avaruuden valloituskin on aivan liian riskaabeli seikkailu moisille metusaalemeille.

No, koneen (kyberneettisen olion) ja ihmisen (orgaanisen olion) yhteensulautuman eli kyborgin astuminen sataprosenttisesti orgaanisen Homo sapiensimme tilalle tietysti auttaa asiaa sikäli, että moinen otus on tämmöistä vanhan mallista luomuihmistä huomattavasti vahvempi ja siten myös vähemmän altis onnettomuuskuolemille. Mikä mahtaa olla kyberneettisen ja orgaanisen ideaalinen suhde noin prosentuaalisesti, eli paljonko Uudessa Uljaassa Ihmisessä tulee olemaan konetta? Mielestäni koko kysymys on turha, sillä väistämättä lopulta päädytään siihen, että tuossa kuvatuksessa ei tule olemaan jäljellä mitään orgaanista. Ainoa jäänne vanhasta Homo sapiensista tulee olemaan positroniaivoihin tallennettu tietoisuus ja muistot, toisin sanoen ”softa”. Sopii kysyä, kauanko inhimillinen minuus ja tietoisuuskaan pysyvät entisellään sen jälkeen kun ne ovat menettäneet yhteytensä alkuperäiseen orgaaniseen ”hardwareensa”. Tuskin kovinkaan kauaa. Ei ole kyse mistään sen vähemmästä kuin ihmisen lakkauttamisesta. Käsi ylös jokainen, joka haluaa omalle kohdalleen tai jälkikasvulleen tällaista tulevaisuutta!     

”Ikuinen elämä” tulee olemaan vain harvojen ulottuvilla. Siihen on useampiakin syitä, joista tärkeintä jo sivusinkin ylempänä. Kuinka valinta tehdään? Kenellä on oikeus elää vuosituhansia, kuka taas joutuu tyytymään elämään, joka on ”yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt” (Hobbes)? Nämä ovat tietenkin täysin retorisia kysymyksiä, ja kaikki ymmärtävät, että raha se on joka ratkaisee. Ihmiskunnan jakautuminen eloi-luokkaan ja morlockeihin taitaa olla lähempänä kuin H. G. Wells aavistikaan…

***       

Lukijoilleni (molemmille teistä) on jo tullut selväksi, että minä en ihmiselle normaalisti säädettyä pidempää elämää kaipaa. No, minä olen köyhä luuseri ja sellaisena pysyn, joten sen sortin ”kuolemattomuus” ei osakseni tulisi siinäkään tapauksessa, että se muuten olisi jo mahdollista. Mutta uskokaa huviksenne, että en tätä kyseenlahjaista lahjaa ottaisi vastaan, vaikka voisinkin. Ettekö usko? Yksi lysti.    

Tämän maailman ns. menestyjillä on sitkeä taipumus kuvitella, että kaikki haluaisivat olla heidän housuissaan ja että ökyelämään suuntautuva kritiikki on aina pelkkää kateutta. Väärin. C. S. Lewis kertoo muistelmissaan Ilon yllättämä (Surprised by Joy, 1955), kuinka hän yksityiskouluvuosinaan joutui englantilaisissa sisäoppilaitoksissa tyypillisen pennalismin kohteeksi vanhemman pojan taholta. Oppilaitoksen hierarkian pohjalla oleva hintelä lukutoukka Lewis katseli koulun urheilevaan eliittiin kuuluvan ahdistelijansa turpeita kasvoja ja tämän tylsäjärkisistä silmistä loistavaa varmuutta omasta erinomaisuudestaan; Lewis ajatteli hiljaa mielessään: ”En vaihtaisi sinun kanssasi osia mistään hinnasta…” (sitaatti muistinvarainen). Tämä on minullekin tuttu ja moneen kertaan eri tilanteissa koettu tunne niin teininä kuin myöhemminkin. On asia erikseen, että tuollainen asenne on itsessään vaarallisen ylimielinen eikä pitkän päälle hengellisesti kovin terveellinen, minkä myös episodia vuosikymmeniä myöhemmin muisteleva Lewis asianmukaisesti toteaa. Mutta tässä yhteydessä se on sivuseikka.

En vaihtaisi osia upporikkaan ateistin kanssa mistään hinnasta, ja kaikkein vähiten haluasin olla vuosituhansia elävän kyborgi-iljetyksen nahoissa. En tiedä, onko Jumalaa olemassa. Uskon että on, mutta en voi sanoa varmasti tietäväni. Usko merkitsee monen muun asian ohella myös hyppyä tuntemattomaan. Mutta olen valmis ottamaan riskin. Sillä erästä juttua ateistit eivät näytä tajuavan: eläminen ikään kuin uskoisi Jumalaan kannattaisi siinäkin tapauksessa, että lopulta usko osoittautuisi virheelliseksi ja ikuisen elämän (siis todella ikuisen elämän) toivo näin raukeaisi tyhjiin. (Jätetään nyt syrjään kysymys siitä, kuinka kukaan voisi kuvatun kaltaisessa tilanteessa tulla oman kuolemansa jälkeen tietoiseksi Jumalan olemattomuudesta ja oman uskonsa turhuudesta.) Tämä voi ensi silmäyksellä vaikuttaa ns. Pascalin vedonlyönniltä. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä kuoleman jälkeisen palkinnon tai rangaistuksen optiot ovat tässä toissijaisia. Pahimmassakin tapauksessa nimittäin on niin, että kristillisen katsomuksen mukainen elämä on palkitsevaa itsessään jo ihan tämänpuoleisistakin syistä. Vapaa-ajattelijoiden taannoinen bussinkylkikampanja (muistattehan tuon idioottimaisuudessaan riemukkaan sloganin: ”Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä”...) ei ainakaan meikäläisen kohdalla olisi enää pahemmin voinut mennä ohi maalin.     

Psalmirunoilija sanoitti tämän yksinkertaisen totuuden jo vuosituhansia sitten paremmin kuin minä koskaan osaisin:      
Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot! [--] Parempi on päivä sinun esipihoissasi kuin tuhat päivää muualla. Mieluummin olen kerjäläisenä temppelisi ovella kuin asun jumalattomien katon alla.” (Ps. 84: 2, 11)

***

(Off topic: Bryssel! Mitäpä tähän voi sanoa? Ullatus.

No, ehkä tämä osaltaan taas auttaa Eurooppaa heräilemään todellisuuteen. Jos näin kävisi, niin uhrit eivät ainakaan olisi aivan turhia. YLEn toimittaja ja entinen Brysselin-kirjeenvaihtaja Susanna Turunen puhui vaihteeksi järkeä, kun hän arvosteli ankarasti sitä hyväuskoisuutta, joka on leimannut Brysselin olemattomia turvatoimia. Turusen mukaan Brysseliä ei niinkään mielletä Belgian kuin Euroopan pääkaupungiksi ja EU:n näyteikkunaksi ulospäin; ja koska EU on näihin päiviin saakka pyrkinyt säteilemään ennen kaikkea rauhan ja hyvän tahdon majakkana pimeässä maailmassa, niin sen mukaisesti on yritetty välttää kaikkia tylyltä vivahtavia toimia myös Unionin pääkaupungissa. Hyvin oivallettu. Edelleen Turunen totesi Brysselissä olevan hyvin tavallista ajatella, että jos me olemme kilttejä muille, muut ovat kilttejä meille. Mutta moinen pehmeys on radikaalimuslimeille vain heikkouden merkki. Tämän pehmoilun on nyt loputtava - tai sitten koko EU joutaa hajota.)    

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti