perjantai 29. tammikuuta 2016

Pohjoismaiden turvapaikkapolitiikka herättää ihmetystä


Ruotsin ja Suomenkin arviot tänä vuonna mahdollisesti karkotettavien matujen määrästä hämmästyttävät Ranskassa. Svea-Mammahan kaavailee epäävänsä turvapaikka-oikeuden jopa puolelta viime vuoden invaasiossa maahan tulleilta eli noin 80 000 onnenonkijalta. Ruotsin imussa myös Suomi siis läpäisi uutiskynnyksen. Suomen kohdalla karkotettavien absoluuttinen määrä olisi noin 20 000 henkeä, mikä on suhteellisesti enemmän kuin Ruotsissa. Ranskalainen bloggaaja ihmettelee pohjoismaalaisten päättämättömyyttä: ”He eivät tiedä itsekään, mitä tahtovat” (Ils ne savent pas ce qu’ils veulent…); lisäksi kyseinen bloggaaja, Yves Daoudal, on lyhyessä päivityksessään sitä mieltä, että Pohjolan sinisilmäiset olmit olisivat vain hieman aikaisemmin toivottaneet avosylin tervetulleiksi joka ikisen halukkaan tulijan ja peräti tahtomalla tahtoneet aina vain lisää. Tämä on luonnollisesti pötyä jopa ruotsalaisten kohdalla, ja Pohjanlahden tällä puolen siirtolaiskriisin ollessa huipussaan päällimmäisenä vallitseva tunne (kaikkein kajahtaneimpia suvakkeja lukuun ottamatta) oli ilman muuta lähinnä hämmennys ja epäusko.

Itse uutinen on tietenkin erinomainen. Vaikka jokseenkin varmana voi pitää sitä, että läheskään kaikki aiotut 20 000 palautusta eivät tule onnistumaan, niin jo julkilausuttu yritys siihen suuntaan on lupaava signaali. Epäilemättä keskuudessamme elävien yhteistoimintamiesten (ja varsinkin –naisten…) joukko jo valmistautuu kaikin keinoin hidastamaan ja sabotoimaan karkotuksia sekä suojelemaan ja kätkemään karkotuspäätöksen saaneita "paremman elämän" etsijöitä.          

maanantai 25. tammikuuta 2016

Maailma ilman rajoja - yhden unelma, toisen painajainen, osa II

"Ha ha! You can't catch me!" - matut hippasilla Calais'sa viime keväänä 

Yleisen siirtolaiskriisin lukuisista erityistapauksista on viime kuukausina jossain määrin jäänyt muiden keissien varjoon tapaus Calais. Tuon pohjoisranskalaisen satamakaupungin, jossa sijaitsee myös ns. eurotunnelin mantereenpuoleinen aukko, liepeillä on jo pitkälti toista vuotta ollut eräs koko Euroopan pahimmista laittomien siirtolaisten keskittymistä. Turhaan ei siirtolaisten leiripaikkoja kutsutakaan ”viidakoiksi”, sillä siinä määrin lain ja järjestyksen ulkopuolella niissä eletään, ja sehän väistämättä heijastuu koko kaupunkiin. Calais alkaa muistuttaa jonkinlaista eksterritoriaalivyöhykettä tai muukalaisenklaavia, joka vain muodollisesti kuuluu Ranskan tasavaltaan. Kesällä 2014 siirtolaisia oli kahdeksisensataa, viime syksynä jo 6000, ja nyt heitä on aivan varmasti enemmän.  Valtaapitävät ovat täällä niin kuin kaikkialla muuallakin ilmeisen lamaantuneita tämän tulvan edessä; Calais’n pormestari Natacha Bouchartin (UMP) täydellisestä neuvottomuudesta kertoo epätoivoinen ja jotenkin väsynyt vakuuttelu, jonka mukaan siirtolaiset ovat ”mahdollisuus”… Mutta kaupungin tavallisten asukkaiden pinna alkaa olla katkeamispisteessä. Viime lauantaina 23.1. se näytti paikka paikoin jo katkeavan.   

Lauantaina Calais’hin kokoontui parituhatta ”antifasistia” osoittamaan mieltään siirtolaisten puolesta. Mielenosoittajien joukossa oli ilmeisen paljon Calais’n liepeillä majailevia matuja, mutta myös kantaranskalaisia, varsinkin muualta maasta tulleita, oli runsaasti. Ainakin äärivasemmistolaisen Olivier Besancenot’n NPA-puolueen kannattajia oli paikalla, ja aivan erityisesti liikkeellä oltiin no borders, no nations –tunnusten alla. Tuo slogan on äärimmäisen pahaenteinen. Tietysti se on myös asiallisesti väärä ja mahdollisesti loogisestikin virheellinen. Tuo tunnuslauseen ydinhän usein jatkuu lisäyksellä ”just people”, eli tässä yhä todella elätellään valistusfilosofien harhaista kuvitelmaa abstraktista ”yleis-ihmisyydestä”. Harmi vain, että siihen ei usko kukaan muu kuin kourallinen postmoderneja eurooppalaisia (ja muita länsimaalaisia) suvakkeja; afrikkalaisille sitä pajunköyttä on turha syöttää ja kaikkein vähiten siihen uskovat Lähi-idän muslimikansat.


Mielenosoittajat osoittivat ”rajatonta” mielenlaatuansa mm. riemastuttavalla pikku vandalismilla. Ranskan kansallissankarin Charles de Gaullen muistomerkki töhrittiin tekstillä “Fuck France - Against all states and anything that places borders between us.Vaikka mielenosoittajat siis olivat ainakin pääosin ranskalaisia, he jostain syystä pitivät parhaana käyttää teksasin kieltä… No, sinänsä osuva valinta, jos haluttiin erityisesti loukata kenraali / presidentti de Gaullen muistoa, sillä hänhän oli omistanut elämänsä viimeiset vuosikymmenet juuri Ranskan etujen ja eurooppalaisen identiteetin puolustamiselle (siinä kieltämättä hieman don Quijotea muistuttaen) joka tuutista tunkevaa americanaa ja englannin kieltä vastaan. Muutenkin vandaalit taisivat osua oikeampaan kuin ehkä ymmärsivätkään; sillä heidän haaveilemaansa planetaarista utopiaa ja rajatonta maailmaa tulee ilman muuta hallitsemaan angloamerikkalainen globaali monokulttuuri ja englannin kieli – sekä tietysti kaikkivaltias dollari…   

Mutta mielenosoitus rönsyili yli rajojen muissakin suhteissa. Muiden muassa tavallisten Calais’n asukkaiden kotirauhan rajoja rikottiin reippaasti. Ainakin yksi videotallennekin on tarjolla. Tuossa alla olevassa pätkässä eräs aivan "viidakon" naapuruudessa asuva calaislaisperhe on tavalla tai toisella ärsyttänyt mielenosoittajia. Ilmeisesti ohi marssivaan rivistöön suunnatut ns. kansainväliset käsimerkit ja mahdollisesti hieman alatyylisehkö verbalistiikka pahoittivat ”antifasistien” mielen siinä määrin, että nämä päättivät vähän kurmoottaa mokomia vaskisteja. He eivät tyytyneet huutelemaan takaisin (kuten vaikkapa muutamat meistä, jotka viime itsenäisyyspäivänä marssimme 612-kulkueessa, tekivät vastaavassa tilanteessa) vaan alkoivat tunkeutua perheen kotitontille ja olisivat mahdollisesti menneet sisäänkin, ellei perheen juniori olisi vilauttanut ”tuliasetta” (arme à feu), kuten ranskalaiset lehtitiedot kertovat. No, miksipä sellainen, joka ei kunnioita valtioiden rajoja, kunnioittaisi yksityisen tontinkaan rajoja? 



Toki videosta näkee selvästi, että vilahtava ”kivääri” (fusil) on korkeintaan ilmapyssy (jos sitäkään), joten hengenlähtö ei ole tässä vaiheessa ollut lähellä, mutta kyllä tällä eleellä tiettyä symboliarvoa on. On vain ajan kysymys, milloin Ranskassa aletaan kaivaa esiin oikeita aseita – siis niitä vähiä joita maassa yksityisillä kansalaisilla vielä on jäljellä; ei ihmekään, että aseenkanto-oikeutta ollaan kiristämässä kaikkialla Euroopassa, paitsi EU:n aloitteesta myös joidenkin jäsenmaiden hallitusten omin toimin. Mielestäni suomalaisten olisi nyt syytä pitää omistamistaan aseista kiinni kaksin käsin, direktiiveistä viis. Onhan meillä aseiden kätkennässä jo tiettyjä kunniakkaita traditioitakin...
         

perjantai 22. tammikuuta 2016

Euroopan kasvava turvattomuus


Kuten tiedämme, suomalaisten kokema turvallisuudentunne on viime vuosien aikana heikentynyt tasaisesti, ja oikein kunnolla se on notkahtanut aivan viime kuukausina. Poliisin resurssit supistuvat ja kyky pitää yllä turvallisuutta heikkenee sen mukaisesti. Turvallisuusvajetta ei myöskään ole lupa kohentaa kansalaisaktiivisuuden keinoin; siihen tarkoitukseen kaavaillut katupartiot kun kuulemma koetaan suuremmaksi uhaksi kuin useimpiin Suomen vähänkään isompiin taajamiin äkkiä ilmaantunut joutilaiden nuorten lähi-itäläisten miesten joukko... Uskokoon ken tahtoo.       

Mutta ilmiö on yleiseurooppalainen. Turvallisuudentunne heikkenee kaikkialla – ja kaikkialla ilmiötä pyritään vähättelemään ja osoittamaan se enemmän tai vähemmän hysterianluonteiseksi. Tässäkin eurooppalaiset siis tuntuvat olevan samassa veneessä: ellei kaikissa maissa niin ainakin useimmissa Länsi-Euroopan maissa poliittinen valta ja varsinkin media tuntuvat olevan omaa kansaansa vihaavien voimien käsissä. Luottamus lakimiehiin ja oikeusjärjestelmäänkään ei aina ole paras mahdollinen.

Meillä on tämmöinen surullisenkuuluisa Demla eli ”Demokraattiset lakimiehet”, jonka saavutuksia Suomen ja suomalaisten etujen heikentäjänä ei tässä tarvinne sen tarkemmin esitellä. Ranskassa tilanne ei ole parempi. Muutama vuosi sitten paljastui, kuinka paha vasemmistolainen vinouma vallitsee merkittävässä osassa Ranskan lakimieskuntaa. Tarkoitan ns. mur de consskandaalia, jonka myötä lähtöoletus Ranskan tuomioistuinten poliittisesta sitoutumattomuudesta osoittautui jossain määrin kyseenalaiseksi. Äärivasemmistolainen oikeusministeri Christiane Taubira on tietysti poliitikko, ja sellaisella saa olla julkilausuttuja vakaumuksia, mutta kasvavassa joukossa ranskalaisia ajatus Taubiran kaltaisesta tyypistä oikeusministerinä herättää aina vain vähemmän luottamusta maan tulevaisuuteen.

Käänsin Boulevard Voltaire -verkkolehdessä eilen julkaistun jutun, jonka keskiössä on erityisesti poliisien ja yleensä suojelualan ihmisten heikentynyt työturvallisuustilanne. Kirjoittaja on Jean-Michel Léost.          

"Viralliset tilastot puhuvat selvää kieltä: viranomaisia kohtaan suunnattujen väkivallantekojen määrä kasvoi vuoden 2015 aikana. 
Viime vuonna kirjattiin yli 30 000 yksilöityä aggressiivista aktia poliiseja, santarmeja ja palomiehiä kohtaan, mikä tekee noin 84 väkivallantekoa per päivä. Se on 2301 tapausta enemmän kuin vuonna 2014. Lukuun eivät sisälly verbaaliset solvaukset, joita kirjattiin yli 27 000. ”Poliisin ammatti ja turvallisuusalan työtehtävät yleisemminkin muuttuvat päivä päivältä vaarallisemmiksi”, toteaa eräs alan etujärjestöaktiivi. Poliisin työssään toisinaan tekemät mokat (bavures) saavat paljon helpommin mediajulkisuutta kuin järjestysvoimien tai palomiesten päivittäin kokemat väkivallanteot.    
Viime lokakuussa poliisit osoittivat mieltään oikeusministeriön edessä ja halusivat näin muistuttaa valtiovaltaa ja erityisesti oikeuslaitosta niille kuuluvasta vastuusta. Poliisit paljastivat työnsä kärsivän henkilökuntavajeesta, samoin oikeusprosessin virheiden (couacs próceduraux) kuten perusteetta vapaalle jalalle päästettyjen rikollisten takia. Heitä ei enää oikein kiinnostaisi jahdata aina vain samoja, kerta kerran jälkeen ennen aikojaan vapautettuja konnia. Syyttävä sormi kohdistuu hallituksen välinpitämättömyyteen, oikeusministeri Christiane Taubiran [lepsuun] rangaistuslinjaan ja ylipäätään koko oikeuslaitoksen toimintaan. 
Muistamme [vuoden 2005 syksyn lähiömellakoiden päiviltä] hyvin tuolloisen sisäministeri Nicolas Sarkozyn sanat visiitillään Argenteuilin lähiössä: ”Ettekö jo olekin saaneet tarpeeksenne tämän roskasakin riehunnasta? No, me autamme teitä pääsemään heistä eroon!” (Vous en avez assez de cette bande de racaille ? Eh bien, on va vous en débarraser !) Itse kukin voi päätellä, kuinka hyvin Sarkozy on tämän lupauksensa lunastanut… Mutta varmaa on, että François Hollanden noustua presidentiksi tilanne on vain pahentunut. Myötätuntoiset puheet eivät riitä muuttamaan asioiden suuntaa, siihen tarvittaisiin tekoja. Tekoja on kuitenkin turha odottaa, sillä joitakin estää toimimasta ideologia, toisia taas pelkuruus.               
Christiane Taubiran arvostelukykyä eivät heikennä ainoastaan hyväuskoisuus (angélisme) tai anteeksipyytelemisen kulttuuri, jotka molemmat ovat kyllä käypää valuuttaa vasemmiston keskuudessa; oikeusministerimme ajama politiikka vastaa tarkalleen hänen ideologista vakaumustaan. Lisäksi hänen on aivan turha hokea, kuinka oikeuslaitos muka on itsenäinen ja epäpoliittinen valtiomahti, sillä tiedämme hyvin, että osa tuomareista on poliittisesti sitoutuneita [vasemmalle], mikä väistämättä vaikuttaa heidän tapaansa käsitellä itselleen uskottuja juttuja.   
Pelkuruus puolestaan ulottuu hallinnon korkeimmille portaille asti. Siitä pelosta, ettei vain vahingossakaan sorruttaisi yleistämään (éviter les amalgames), on tullut tavaksi jättää tarkemmin yksilöimättä useimpien väkivallantekojen ja muiden järjestysongelmien tekijät ja viitata heihin ympäripyöreästi vain ”nuorisona” (jeunes), mikä toki, paradoksaalista kyllä, riittää välittömästi kertomaan, keistä on kyse. Emme etsi syntipukkeja: suurin osa lähiöiden asukkaista kärsii elinympäristönsä väkivallasta yhtä lailla ja sitäkin enemmän kaipaa turvallisuutta. Mutta on myös näitä ”pikku villi-ihmisiä” (sauvageons), kuten Jean-Pierre Chevènement heitä kutsui, jotka kaipaavat tiukkaa kasvatusta; heitä pahempia ovat jo paatuneet rikolliset, joita on rangaistava niin että se myös tuntuu ja tehoaa. Kissaa on kutsuttava kissaksi; mitään hyvää ei seuraa siitä, että oikeuslaitos käsittelee rikollisia jotenkin syyllisyydentuntoisen helläkätisesti. 
Turvallisuuskysymystä on lähestyttävä nöyrästi ja todellisuudentajuisesti, selväjärkisesti ja tiukasti. Jos hallitus ei vieläkään tahdo uskoa harjoittamansa kriminaalipolitiikan tehottomuuteen, niin sen kannattaisi vilkaista Front national –puolueen vahvasti kohonneita kannatuslukuja sekä poliisin että armeijan henkilöstön keskuudessa…"


   

lauantai 16. tammikuuta 2016

Mietteitä Kölnin katedraalista


Suomessa tunnetaan sanonta ”rakentaa kuin Iisakin kirkkoa”, millä tarkoitetaan erilaisia hyvin pitkäkestoisiksi miellettyjä projekteja. Sanonta on saanut alkunsa Pietariin vuosien 1818–1858 aikana rakennetusta venäläisortodoksisesta katedraalista; tuo neljäkymmentä vuotta kestänyt rakennusurakka siis mielletään ”pitkäksi”… No, kaikki on suhteellista. Kölnin katedraalin rakennusprojekti nimittäin alkoi 1200-luvun puolimaissa ja päätökseen se vihdoin saatiin vuonna 1880, eli hommaan meni reilut kuusisataa vuotta! Rakentamisessa oli mm. rahanpuutteen vuoksi pisimmillään kolmen vuosisadan mittaisia taukoja, vaikka keskeneräisenäkin katedraalia noina vuosisatoina toki käytettiin. Mutta silti voi hyvin kuvitella, kuinka iloisia Kölnin kaupungin hyvät ihmiset olivat saadessaan lopulta pyhäkkönsä valmiiksi ja rakkaille reliikeilleen niiden arvoisen kodin.

Kauaa ei katedraali saanut kuitenkaan rauhassa seistä, sillä 1900-luvun teknologinen barbaria oli vähällä tuhota sen muun Kölnin ohella. Mutta ei sentään. Liittoutuneiden matto- ja palopommituksissa kirkko sai useita pahoja osumia, mutta pysyi kaikesta huolimatta pystyssä, niin että se saatettiin pian sodan jälkeen ottaa jälleen käyttöön. Alla olevasta kuvasta näkyy, kuinka kaupunki on kirkon ympäriltä hajonnut miltei soraläjäksi (90 % prosenttia Kölnistä tuhoutuikin). Kirkon säilymistä noinkin vähin vaurioin voi pitää ihmeenä. Tietysti voi optimistisesti myös olettaa, että liittoutuneiden lentäjät ihan hyvää hyvyyttään pyrkivät säästämään uskonnollisesti ja kulttuurisesti arvokasta kohdetta, mutta tätä tulkintaa rohkenen epäillä. Ei modernia sotaa käyvillä mailla yleensä ole tällaisia estoja; ellei lukemattomien muiden Euroopan ja Saksan tuhottujen kirkkojen esimerkki riitä, niin katsottakoon vaikka vain Monte Cassinon puolitoistatuhatta vuotta vanhaa luostaria, jonka liittoutuneet pommittivat rauniokasaksi…

Jos puhdas Kaitselmuksen ihme suljetaan pois, niin Kölnin katedraalin säästymisen todennäköisin syy lienee siinä, että se on hyvin näkyvä maamerkki lintuperspektiivistäkin ja sellaisena tärkeä myös viholliskoneiden suunnistajille, mistä syystä sen tuhoamista muun kaupungin tavoin maan tasalle pyrittiin välttämään. No, mitä motiiveista, pääasia että säilyi.

***
     
Kölnin ahdistelutapausten varjoon on jossain määrin jäänyt uudenvuodenaaton matu-sikailun toinen aspekti, nimittäin ilmeisen tietoinen uskonrauhan rikkominen mm. ampumalla ilotulitteita suoraan katedraalin suuntaan ja vuoden viimeisen päivän iltana vietettävän kiitosmessun tahallinen häiritseminen. Nooh, pojat ovat poikia, muslimipojatkin…

Mutta jos Eurooppa ei pian ryhdistäydy, saatetaan joskus tulevaisuudessa (eikä välttämättä edes kovin kaukaisessa tulevaisuudessa) Kölnin katedraalia muistella samaan tapaan kuin eräs tuntematon Kreikan-kävijä vuonna 1813 suri Lordi Elginin rosvoaman Ateenan Parthenonin äärellä, muutettavat muuttaen tietysti:        

"Quod non fecerunt Angli, hoc fecerunt Mahometani…"

Köln vuonna 1945; nyttemmin surullisenkuuluisaksi tullut rautatieasema alhaalla vasemmalla

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Maailma ilman rajoja - yhden unelma, toisen painajainen


Käänsin Gabriel Robinin eilen julkaistun kontribuution Kölnin keissiin Boulevard Voltaire –verkkolehdestä. Ei mitään lisättävää. (No ehkä sen verran, että jutun otsikko on minun.)

Uudenvuodenyöstä 2016 tulee jäämään musta muisto maanosamme aikakirjoihin. Kaikkialla Keski- ja Pohjois-Euroopassa, mutta eritoten Saksassa, siirtolaisten ja ns. pakolaisten laumat kävivät eurooppalaisten naisten kimppuun näitä pahoinpidellen ja seksuaalisesti häpäisten. Tuoreimpien tietojen mukaan yksin Kölnistä on tullut yli viisisataa ilmoitusta väkivallasta, ja näistä tapauksista kaksisataa on luonteeltaan seksuaalisia.  
Kaikki väkivallantekijät olivat alkuperältään ei-eurooppalaisia, poikkeuksina pari balkanilaista. Parinkymmenen rikollisen identiteetti on voitu virallisesti vahvistaa. Näiden iältään 16–32 –vuotiaiden miesten joukossa on mm. seitsemän marokkolaista, kolme algerialaista, yksi tunisialainen, yksi syyrialainen, yksi turkkilainen, yksi iranilainen, yksi somali, yksi libyalainen ja yksi tarkemmin määrittelemätön pohjoisafrikkalainen. Viisi heistä oleskelee Saksassa laittomasti, kahden status on hämärän peitossa, mutta kaikki loput ovat ”turvapaikanhakijoita”. (Tähän viimeksi mainittuun kategoriaan kuuluu myös henkilöitä, joiden lähtömaissa ei ole sotatilaa; Saksan kansa vetäköön Angela Merkelin tilille tästä.)  
En tässä yhteydessä sen kummemmin puutu muihin joukkoahdistelutapauksiin, joita on nähty Saksan eri kaupunkien lisäksi myös Ruotsissa, Suomessa ja Sveitsissä. Niin ikään ohitan maininnalla Calais’n raiskaustapaukset ja Versailles’n paikallisjunassa sattuneen mutta ulkopuolisten väliintulon ansiosta estetyn nuoren tytön raiskausyrityksen, johon syyllistyi kolme veitsin aseistautunutta afgaanisiirtolaista. En viitsi sen yksityiskohtaisemmin kertoa myöskään seitsemänvuotiaan ruotsalaistytön murhasta, johon syyllistyi tytön vanhempien kotiinsa vapaaehtoisesti ottama eritrealainen siirtolainen, tai kuusitoistavuotiaan saksalaistytön raiskauksesta, johon syyllistyi noin kolmekymmentävuotias siirtolainen joka oli saanut uhriltaan apua saksalaisten viranomaisten kanssa asioinnissa.    
Miksi ylipäätään vaivautua? Kun kuvailemme massiivisen maahanmuuton keskuudessamme aiheuttamia lukemattomia murhenäytelmiä, niin saamme osaksemme vain loukkauksia niin oikeinajattelevan vasemmiston kuin myös halvasta työvoimasta hyötyvän liberaalin oikeiston taholta. Kaikki se, mitä tiedotusvälineet näinä päivinä kertovat, on kuitenkin ollut meille tuttua jo vuosikausien ajan. Maahanmuutto on sekä oman isänmaamme että koko maanosamme kohdalla tämän hetken perustavanlaatuisin ongelma. Ja tämä ongelmahan ei ole alkanut eilen. Ei, ongelman juuret ulottuvat ainakin neljän vuosikymmenen päähän menneisyydessä. Ainoa ero eilisen ja tämän päivän välillä on siinä, että nyt ongelmaa on enää mahdotonta lakaista maton alle. Se on liian iso ja näkyvä. Terrori-iskut, poltetut kirkot, yleinen turvattomuus, talouskriisi, massaraiskaukset: siinäpä Schengen-Euroopan saavutukset pähkinänkuoressa. 
Silti riittää niitä jääräpäitä, jotka yrittävät raivokkaasti kieltää tosiasiat. Vaikka joku Claude Askolovitch [ransk. tv-kasvo, suom. huom.] ehkä saattoikin ohjelmassaan julistaa, että ”todellisuus vastaa tarkalleen äärioikeiston [sic.] viljelemää retoriikkaa” (réalité correspond très exactement au discours de l’extrême droite [sic.]), niin monikaan hänen toimittajakollegoistaan ei vielä ole hänen laillaan silmiään avannut.       
Michèle Cotta [ranskalainen journalisti, suom. huom.] esimerkiksi saattoi vakavalla naamalla sanoa, että ”siirtolaisten tapoihin ei kuulu juoda alkoholia”. Just joo! Ilmankos erään ahdistelijan hallusta löytyi saksalais-arabialainen fraasisanasto, johon oli raapustettu sellaisia lauseita kuin ”tahdon suudella” ja ”minä tapan sinut”. 
Radikaalifeministi Caroline De Haasilla puolestaan on suuria vaikeuksia valita valkoisen miehen sortaman kahden uhrikategorian väliltä; yhtäällä ovat naiset, toisaalla ”entisten siirtomaiden asukkaat” (anciens colonisés). Tähän tapaan De Haas julisti Twitterissä: ”Niille, jotka väittävät Saksan seksuaalisten ahdistelutapausten johtuvan siirtolaisten tulosta Eurooppaan: painukaa muualle levittämään rasistista paskaanne.” (Ceux qui disent que les agressions sexuelles en Allemagne sont dues à l’arrivée des migrants : allez déverser votre merde raciste ailleurs.) On näköjään parempi kieltää tosiasiat kuin kohdata oma kognitiivinen dissonanssinsa. 
Jokseenkin samasta ilmiöstä on kyse seuraavissakin tapauksissa: Erästä siirtolaisen raiskaamaksi joutunutta italialaisen No Borders –kansalaisryhmän naispuolista jäsentä ovat hänen militanttitoverinsa voimakkaasti painostaneet painamaan tapaus villaisella; Sosialistinen puolue on pidättäytynyt tuomitsemasta Saksassa esiintynyttä seksuaalista väkivaltaa ollakseen ”lisäämättä rasismia” (pour éviter les ”amalgames”); Ruotsin poliisi on joutunut sikäläisen median hampaisiin, koska se on tieten tahtoen lakaissut maton alle koko joukon siirtolaisten tekemiä seksuaalisia ahdistelutapauksia… 
Tosiasiat ovat kiistämättömiä. Mutta vasemmistolaisen utopian ylle on laskeutunut syvä radiohiljaisuus. Vasemmiston unelma on meidän painajaisemme. Se on Euroopan painajainen. Se on osa suunnitelmaa tehdä loppu koko tuntemastamme Euroopasta, sillä siinä määrin meidän luonnollista vastustuskykyämme ovat tieten tahtoen heikentäneet ne petturit, jotka meitä nykyään hallitsevat.   

lauantai 9. tammikuuta 2016

Köln - toinen ranskalaisnäkökulma


Audrey d’Aguanno pohdiskelee Boulevard Voltairen kirjoituksessaan Euroopan naisten tulevaisuudennäkymiä Kölnin valossa. Ei hyvältä näytä, varsinkaan, kun kirjoittaja on itse nuoren tytön äiti. Tässä (hieman lyhennetty) käännökseni:

Kölnin uutiset herättivät minussa halun itkeä näiden pahoinpideltyjen ja nöyryytettyjen naisten vuoksi, joita kohdeltiin tällä tavoin ainoastaan heidän eurooppalaisuutensa takia. 
Mutta yhtä lailla itkettää, kun ajattelen viranomaisten reagoinnin hitautta näinkin vakavien asioiden ollessa kyseessä. Ja aina vain pahenee: itkettää, kun ajattelen niitä hulluja, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan kaikkien erojen kiistäminen ihmisten ja kansojen väliltä ja jotka toivovat aina vain pidemmälle menevää monikulttuurisuutta; he näköjään tahtovat tehdä lopun kansakunnista kerta kaikkiaan. Pian saamme nähdä heidän osoittavan mieltään, ei äitiensä ja vaimojensa turvallisuuden puolesta, vaan sellaisten kylttien alla, joissa lukee ”Älkää syyllistäkö koko islamia” (pas d’amalgame) tai – suorastaan itsetuhoisesti! – ”Refugees welcome”.  
Näin me vähitellen totumme siihen, että tämä eksoottinen barbaria pesiytyy kaupunkeihimme, ottaa vähin erin haltuunsa julkisen tilan ja alkaa hallita elämäämme. Sillä Kölnin väkivallanteot eivät olleet yksittäistapaus. Jo kuukausien ajan on riippumaton media välittänyt tietoa toistuvista raiskauksista ja siirtolaisia vastaanottavien Saksan kaupunkien kasvavasta turvattomuudesta; olemme kuulleet myös kaupunkien pormestareiden kehottavan kansalaisiaan muuttamaan tapojaan ja tottumuksiaan, mm. pukeutumistaan, uutta tilannetta paremmin vastaavaksi. Tämä onkin poikkeuksellinen tilanne, mutta eurooppalaisten kaupunkien [maahanmuuttajavoittoisissa] lähiöissä se on ollut arkea jo kauan.       
Niin se vain on. Henkilökohtaisestikin minun tekisi mieleni itkeä, kun ajattelen, että oma tyttäreni joutuu varttumaan tällaisessa ympäristössä. Hän on syntynyt Euroopassa, missä naisia on kunnioitettu ja missä he ovat nauttineet erityistä suojelusta, missä he ovat hallinneet suuria valtakuntia ja komentaneet armeijoita, missä he ovat kirjoittaneet runoja ja inspiroineet runoilijoita, missä he ovat antaneet panoksensa tieteen kehitykseen… 
Ja vaikka Euroopassa on toki tehtykin yrityksiä painaa nainen täysin alisteiseen asemaan, ne ovat aina epäonnistuneet. Samaan aikaan, kun poltettiin noitia, Margarete Rennerin kaltaiset naiset nostivat talonpoikia kapinaan ja johtivat heidät taisteluun; Jeanne d’Arc ei siis ole ainoa naispuolinen sotilasjohtajamme. Samaan aikaan, kun Euroopan naisia yritettiin pysyvästi vangita keittiöihinsä, naiset käyttivät toisaalla huomattavaa valtaa, joskus kirjallisten salonkien keskuksina, joskus jopa sijaishallitsijoina - vastoin saalilaista lakia! Se joka tuntee historiaa (jonka muusa muuten on nimeltään Kleio), on selvillä kaikesta tästä. 
Ja nyt siis pitäisi olettaa, että syynä Kölnin kaltaisiin kuvottaviin tapahtumiin on eurooppalaisten naisten vapaus, koska nämä tulokkaamme eivät ole sellaiseen omassa kulttuurissaan tottuneet! 
Meille tietysti sanotaan, että islamilla ei ole mitään tekemistä näiden tapausten kanssa. Olkoon niin. Annetaan pitkät kaiken maailman salafisti-imaamien sananselitykselle, unohdetaan itsensä Koraanin avoimen seksistiset suurat, joissa kannustetaan aviomiestä pieksämään niskoittelevaa vaimoaan, ja tyydytään tarkastelemaan ihan vain tämän päivän islamin elävää todellisuutta. Sillä jos islamissa kunnioitetaankin nuhteetonta naista, kuten väite kuuluu, niin ei se oikein siltä näytä, kun katsoo muslimimaiden naisten todellisia olosuhteita. Jossain Saudi-Arabiassa poliisi saattaa mestata naisen keskellä katua ja keskellä kirkasta päivää. Tai jossain Algeriassa kymmeniä naisia saatetaan lynkata, koska kieltäytyvät avioitumasta. Ja niin edespäin.     
Ehkä tosiaan onkin niin, että ongelma on lähinnä kulttuurinen ja siis nousee aavikkokansan piintyneistä esi-islamilaisista tavoista; sekin on mahdollista, että kyseessä on virheellinen koraanintulkinta. Mutta tämä ei kuitenkaan ole meidän ongelmamme. Ei ole meidän asiamme väitellä tämän pahan alkuperästä.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Charlie Hebdo ja kaksoisstandardi


Köln oli vain jäävuoren huippu, kuten jo tiedämme. Monissa muissakin keskieurooppalaisissa kaupungeissa nähtiin samanlaisia ilmiöitä pienemmässä mittakaavassa; useiden saksalaisten kaupunkien lisäksi myös Sveitsin Zürichistä sekä Itävallan Salzburgista ja Wienistä on samankaltaisia havaintoja. Ja tietysti myös täältä pohjoisnavan tuntumasta; Helsingin asematunnelin eksoottinen värinä muuten läpäisi kansainvälisen uutiskynnyksen, ellette sattuneet tietämään.

***

Mutta asiaan. Kölnin possujuhlien varjoon meinasi jäädä Ranskassa loppiaisen tienoilla vietetty Charlie Hebdo –iskujen muistopäivä. Hebdon muistonumeron kannessa, kuten ehkä huomasitte, karkotettiin Jumalaa Ranskanmaalta; juuri Jumalahan se olikin Hebdo-iskujen takana, selvä se. Allah tai Deus tai Gott mit uns, mitä v*tun välii? Samaa pimeetä ja verenhimoista p*skaahan ne on kaikki uskonnot... (Ks. kuva tämän jutun lopusta.)

Boulevard Voltairen Silvio Molenaar tulkitsee varsin hauskasti niin Hebdon kuin äärivasemmistolaisen Libén (ks. tämä) ilmeistä vaikeutta erottaa erästä tiettyä konkreettista uskontoa nimeltä islam yleiskäsitteestä ”uskonto”. Myös Figaro saa osansa. Toivottavasti hauskuus välittyy käännöksestäni, jota kyllä hieman lyhensin. Alkuperäinen juttu on täällä.

Jos joku ulkoavaruuden muukalainen lukisi Libération-lehden tammikuun 6. päivän numerossa ilmestynyttä juttua nimeltä ”Charlie [Hebdo] porskuttaa aina vain” (Charlie court toujours), niin millaisia didaktisia elementtejä hän mahtaisi käyttää jutun tulkintaan, millainen käsitys hänelle syntyisi jutun kuvaamista tapahtumista? Synteesin peruspalikat ovat tässä: ”attentaatti – Kouachin veljesten uhrit – uskonnollinen kotitausta – rikollisia partasuita – tosiuskovaisia (intégristes) – fanaatikkoja – hihhuleita (dévots) – dogmaatikkoja – murha – verinen panttivankitilanne – hyökkäys Charlie Hebdoa vastaan – satiirilehti.” Siinä kaikki. Todennäköisesti marsilaisemme päättelisi tästä, että veljespari nimeltä Kouachi on murhannut joukon erään satiirilehden toimittajia ja että jutun taustalla on jotain hämmentävää ja mystistä uskonnollisuutta vaikka mitään tiettyä uskontoa ei ole erikseen mainittu.      
Jos samainen alien nyt avaisi samana päivänä ilmestyneen Figaron numeron, jossa niin ikään oli Charlie Hebdo –aiheisia juttuja, niin hän huomaisi, että eräässä jutussa haastatellaan islam-nimisen uskonnon edustajia, joita myös muslimeiksi kutsutaan. Tästä vieraamme nyt päättelisi, että tällä islamilla on kuin onkin ainakin jotain tekemistä näiden rikosten kanssa. Lukiessaan edelleen hän kuitenkin huomaisi, että haastellut muslimit kuvailevat itseään ”vainotuiksi” tai ”leimatuiksi” (stigmatisés) niiden rikosten tähden, joihin muutamat heidän uskonveljensä olivat syyllistyneet. Anouar Kbibech, Ranskan muslimineuvoston jäsen: ”Välittömästi [iskujen jälkeen] saatiin nähdä, kuinka rasistinen ja islamofobinen vihapuhe ryöstäytyi valloilleen [--].” Kamel Kabtane, Lyonin moskeijan johtaja: ”Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ’muslimina’ tunnen joutuvani kantamaan kaikki ne negatiiviset mielleyhtymät, joita tämä sana toisinaan herättää. Näinä päivinä ei ole helppoa olla muslimi Ranskassa.”       
Tämän jälkeen ystävämme avaruudesta palaisi jälleen Libération-lehden pariin, ja sen jutusta hän huomaisi, kuinka Hebdon hengissä selvinnyt päätoimittaja, Riss nimeltään, julistaa tähän malliin: ”Halusimme [muistonumeron kansikuvalla] muistuttaa mieliin, että Hebdo on ennen muuta ateistinen lehti ja että tarkoituksemme on kyseenalaistaa Jumalan koko olemassaolo. Kulunut vuosi on ollut täynnä hurskastelua (tartufferies) tai tekopyhyyttä, ja itse näkisin todella mielelläni, että alkaisimme kuunnella hieman vähemmän uskonoppineita; olen kurkkuani myöten täynnä. Ilmapiiri on näiden primitiivisten ja jälkeenjääneiden ajatusten saastuttama.” Nyt vieraamme luonnollisesti päättelisi, että kyseinen satiirilehti on julistautunut ”primitiiviseen ja jälkeenjääneeseen (débile) ajatteluun” perustuvien uskontojen periviholliseksi ja että näihin uskontoihin kuuluisi tietenkin myös islam.      
Mutta kun ulkoavaruuden vieraamme tutkisi tämän Libération-lehden vanhempia numeroita, hän joutuisi pian toteamaan, että satiirilehden toimitus on [iskuja seuranneen vuoden aikana] lukuisia kertoja varoittanut yhdistämästä toimitustaan kohdannutta väkivaltaa uskontoon nimeltä islam. Lehti oli mennyt niin pitkälle, että eräässä murhien jälkeisessä numerossaan se oli julistanut kansikuvassaan: ”Kaikki on anteeksi annettu” (Tout est pardonné). Nopeasti vieraamme ymmärtää, että voidakseen rehabilitoida islamiksi kutsutun uskonnon hinnalla millä hyvänsä, satiirilehden ateistiset toimittajat ovat varanneet koko ateistisen arsenaalinsa erään toisen uskonnon vastaisiin tarkoituksiin, ja se on nimeltä kristinusko. Ja hyvin pian vieraallemme selviää, että juuri kristinuskoahan Hebdo varsinaisesti vihaakin! [--] 


Näin on asia.

***

Ranskan tasavallan uskontopolitiikan juridisena kulmakivenä yli vuosisadan toiminutta (ja erisortin radikaalitasavaltalaisten ja muiden hulttioiden ihanteena ainakin kolme vuosisataa kangastellutta) ns. laïcité-periaatetta on viimeisten vuosikymmenien aikana yritetty soveltaa myös Ranskassa nykyisin nopeimmin kasvavaan uskontoon, islamiin. Mutta ei se oikein ole toiminut. Eikä tule toimimaan, sillä laïcité on räätälöity kokonaan toisentyyppistä uskontoa vastaan. Sen kohteena on tietenkin kristinusko yleensä ja katolisuus erityisesti. Käytännössä tämä on johtanut kaksoisstandardiin, ja Ranskan muslimeille on monilla elämänalueilla sallittu sellaista, mistä katolilaisten olisi (muutettavat muuttaen) turha haaveillakaan. Omasta puolestani toivon vain, että laïcité-periaatteeseen löydettäisiin sellainen hermeneuttinen tulokulma, joka mahdollistaisi sen, että Ranskan kasvavan muslimiväestönkin kohdalla uskonnosta todella tulisi yksityisasia. Saahan sitä toivoa.

Valitettavasti tämä kaksoisstandardi on syöpynyt niin syvälle edistyksellisten ranskalaisten mieliin, että he eivät edes kunnolla tunnista sitä itsessään. Charlie Hebdokaan ei ole siitä täysin vapaa, vaikka se onkin sinänsä kiitettävästi riekkunut myös islamin pyhimpiä arvoja. Pistän tähän loppuun pari linkkiä aikaisempiin Hebdo-aiheisiin postauksiini, joista ensimmäinen on tärkeämpi. (Ai niin, oli unohtua: je ne suis pas Charlie! En todellakaan ole "Charlie" enkä ole koskaan ollutkaan!)



Jumala eli murhaaja juoksee... (Huom. kristillisen kolminaisuusopin symboli...)

torstai 7. tammikuuta 2016

Köln ja AfD-puolueen nousu?


Moniko on aikaisemmin törmännyt nimeen Frauke Petry? Luulen, ettei kovin moni. En minäkään hänestä paljoa tiedä, mutta ennen Kölniä en tiennyt sitäkään vähää. Mutta minulla on vähän sellainen kutina, että tulemme hänestä vielä kuulemaan paljonkin. Rouva Petry (s. 1975) on Vaihtoehto Saksalle –puolueen (Alternative für Deutschland, jatkossa AfD) nuorekkaan oloinen puheenjohtaja. Puolueen nimi alkoi vilahdella kasvavassa määrin myös suomalaisessa mediassa viime syksyn siirtolaiskriisin alettua, mutta ainakin itselleni se jäi pitkään vain nimeksi joka ei paljoa sanonut. Ellette sitä jo tienneet, niin ainakin nyt jo arvannette, että AfD on varsin maahanmuuttokriittinen puolue.

Puheenjohtaja Petry ihmetteli puolueen kotisivuilla julkaistussa tuoreessa bloggauksessaan jokseenkin samaa kuin Madame Cluzel oman edellisen blogini lopussa, eli tavallisesti niin sanavalmiiden viher-vasemmistolaisten feministien mykistymistä Kölnin tapahtumien edessä. Sitäkin ruokottomammalta hiljaisuus vaikuttaa kun muistaa, että viime syksyn siirtolaistulvan alkuaikoina useampi kuin yksi tunnettu saksalainen feministi oli innokkaasti avaamassa kaikkia portteja näille brutaalin naisvihan ja väkivallan kyllästämistä kulttuureista lähtöisin oleville "pakolaisille". Näin siis Frau Frauke Petry.     

AfD kuuluu eurooppalaisessa poliittisessa traditiossa siihen kenttään, jota on ollut tapana kutsua ”oikeistopopulistiseksi”, eli puolue paitsi vastustaa holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa, on myös melko EU-kriittinen eikä varsinaisesti ole mikään moraalisesti rappeutuneen LGBT-kulttuurinkaan ylin ystävä. Eli oikein hyvältä kuulostaa; voisin tuota porukkaa itsekin äänestää, jos sattuisin teutoni olemaan.

Ranskalainen Saksan tuntija Jean-Louis Thiériot antoi Figaro-lehdelle eilen haastattelun, jossa hän ohimennen arvioi Kölnin sikailun vaikutusta myös AfD-puolueen kannatukseen. Thiériot’n mukaan Kölnin seurauksena saattaa hyvinkin käydä niin, että AfD nousee lopullisesti Saksan politiikan raskaaseen sarjaan. Se nousi joidenkin arvioiden mukaan maan kolmen suosituimman puolueen joukkoon jo viime syksynä, mutta toisaalta puolue kärsi myös sisäisistä ristiriidoista ja oli ilmeisesti hajoamassa kahtia, mikä on tietysti populistisille liikkeille valitettavan yleinen kohtalo. 

Mutta nytpä riidat on sovittu (tai ainakin lakaistu maton alle…) ja puolue on jälleen eheytynyt. Se saattaa siis Kölnin seurauksena moninkertaistaa äänimääränsä tulevissa vaaleissa niin osavaltiotasolla kuin valtakunnallisestikin. Ja sehän on tietysti aivan loistava uutinen paitsi Saksalle myös koko Euroopalle; kaikkihan me kärsimme Merkelin politiikasta. Eli ei niin paljon pahaa ettei aina jotain hyvääkin. (Ja vice versa: valitettavasti AfD on Ranskan FN:n ja Unkarin Jobbikin tavoin vähän turhan kallellaan Putinin suuntaan...) 

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Köln - eräs ranskalaiskommentti


Tähän osittain kääntämässäni tuoreessa Boulevard Voltaire –kommentaarissa kirjoittaja Gabrielle Cluzel ihmettelee ensin Berliinin käsittämättömän hidasta reagointia Kölnin sikailuun. No, sitähän sopiikin ihmetellä. Madame Cluzelin kirjoituksen ydin on kuitenkin tässä:  

Saksan oikeusministeri julisti, että [Kölnin tapauksessa] on kyse ”aivan uudentyyppisestä järjestäytyneestä rikollisuudesta” ja että ”nyt pitäisi pohtia sitä, mikä olisi oikea tapa reagoida siihen”. Ministeri myös varoitti tiukasti ”käyttämästä tapausta” Saksaa kohdanneen maahanmuuttovyöryn vastustamiseen. ”Pakolaisista ei saa tehdä tapahtuman yleisiä syntipukkeja”, jatkoi ministeri varmemmaksi vakuudeksi. 
Nämä ovatkin ihan järkeviä huomioita. 
Ei tosiaankaan pidä hyödyntää (instrumentaliser) tapausta mihinkään epäasiallisiin tarkoitusperiin. Mutta ei sitä pidä piilotellakaan (occulter). Hyödyntämisessä ja piilottelussa on molemmissa kyse viime kädessä tiedon manipulaatiosta, ja niiden välistä löytyy eräänlainen tasapainotila, jota kutsutaan totuudeksi. Voidaan puhua myös tosiasioiden tunnustamisesta sekä Saksan ja Ranskan kaltaisten oletetusti vapaiden maiden kansalaisten oikeudesta kuulla brutaalitkin tosiasiat.    
Joo ei, pakolaisista ei tosiaankaan pidä mennä tekemään yleisiä syntipukkeja. Mutta ei heitä pitäisi yleisesti ottaen pyhimyksiksikään julistaa; ei pakolaisstatus itsessään ole mikään tae hyveellisyydestä. Ja kyllä, on pohdittava keinoja kohdata nämä ongelmat. Mutta keinojen pohdinta ei saa tarkoittaa unelmointia. Angelan Merkelin hyväuskoisuuden (l’angélisme d’Angela) on väistyttävä pragmaattisen lähestymistavan tieltä. 
Tämä hyväuskoisuus sivumennen sanoen vie meidät jälleen neokolonialismin tielle. Onhan jo tarpeeksi ruoskittu sitä siirtomaa-ajan tapaa, että yritimme opettaa pienille ruskeille veljillemme satua yhteisistä ”gallialaisista esi-isistämme”. Mutta aivan yhtä idioottimaista ja tietämätöntä on nykyinen tapamme kuvitella, että kaukaisten maiden lajitoverimme ovat lähtökohtaisesti meidän kaltaisiamme mitä tulee sosiaalisiin käytöskoodeihin ja yleiseen kulttuuriseen reflektointiin. Tämä koskee myös ja erityisesti miesten ja naisten välisiä suhteita. Turisteja varten kirjoitetut opaskirjat varoittavat (ilman pelkoa rasismisyytöksistä!), että tietyillä maailmankolkilla naisten ei ole suositeltavaa liikkua yksin ja niukasti puettuina paikallisen miesväestön katseiden alla. Mutta miten nämä ”paikallisen miesväestön katseet” yhtäkkiä muuttuisivat vähemmän ongelmallisiksi, kun näitä miehiä tulee sankoin joukoin meidän keskuuteemme? Nuorten ja ”yksinäisten” (célibataires) uussaksalaisten (allochtones) miesten käsiin uudenvuodenaattona joutuneet nuoret kölniläisnaiset voisivat kertoa tästä asiasta yhtä toista. 
[--] 
Mutta journalistien, poliitikkojen ja feministien hiljaisuus tässä tilanteessa on korvia huumaavaa. Feministeistä yksikään ei ole toistaiseksi osoittanut huolestumisen merkkejä tämän siirtolaistulvan vaikutuksista Euroopan naisten elinoloihin. 

tiistai 5. tammikuuta 2016

Uimakoulutusta Saksanmaalla


Arviolta enemmän kuin tuhat mitä ilmeisimmin aivan äskettäin maahan tullutta ja pääosin arabitaustaista siirtolaista pitivät uudenvuodenyönä lystiä Kölnin rautatieasemalla. Känniset matut aiheuttivat useita tahallisia vaaratilanteita räjähteillä ja ilotulitteilla. Lisäksi he ahdistelivat paikalle osuneita saksalaisia naisia monin tavoin, enimmäkseen seksuaalisesti. Hyvin karkean lääppimisen ja raiskausuhkailujen kohteiksi joutui kymmeniä naisia. Osalta uhreista revittiin vaatteita päältä ja ainakin joitakin aivan selviä raiskauksia tapahtui. Monilta ryöstettiin myös omaisuutta.

Saksassa yhä vallitsevasta poliittisen korrektisuuden lamauttamasta ilmapiiristä kertoo se, kuinka jähmeästi tieto tästä hyvin keskeisellä paikalla ja lukemattomien silminnäkijöiden todistamasta yli tuhannen matun harjoittamasta perseilystä levisi virallisiin tiedotusvälineisiin. Mutta levisihän se kuitenkin, hitaasti mutta varmasti, ja mm. valtakunnallinen laatulehti Frankfurter Allgemeine Zeitung raportoi asiasta tänään tiistaina näin ja näin. Lehden mukaan poliisin pidättämillä epäillyillä oli kaikilla tuoreet Saksan maahanmuuttoviranomaisten myöntämät tilapäiset oleskeluluvat. Poliisin mukaan uudenvuodenyönä koetussa väkivallassa on kyse aivan ennenäkemättömistä mittasuhteista. ”Tällaisesta meillä ei ole aikaisempaa kokemusta” (So etwas kennen wir bisher nicht). 

No, alkakaa totutella. Vai pitäisikö sanoa: ”opetelkaa uimaan...” Asiasta voi lukea englanniksi mm. täältä. Kas kummaa, näkyy tuo juttu läpäisseen uutiskynnyksen meilläkin.

***
(edit. klo. 17:55)
Tiedot ovat aamusta jonkin verran tarkentuneet. Tehdään nyt tähän semmoinen oikaisu, että loppuun viedyistä raiskauksista ei ilmeisesti voi puhua monikossa, kuten ylempänä tein; eli "vain" yksi teko näyttää olleen ihan sitä itseään; mikä helpotus!...

Köln ja varsinkin sen päärautatieaseman ympäristö on tuttu paikka minulle kuten luultavasti useimmille oman interrail-sukupolveni jäsenille. Aivan rautatieaseman vieressä sijaitsee kaksi symbolisesti hyvin merkittävää kohdetta. Toinen niistä on Roomalais-germaaninen museo, johon on tallennettu hieno kokoelma näiden seutujen kaksituhatvuotista yleiseurooppalaista historiaa; ellen nyt aivan väärin muista, niin juuri siellä näin aikoinani elämäni ensimmäiset aidot roomalaisesineet. Toinen perinnekohde on tietenkin Kölnin katedraali, jonka merkitystä ei tarvinne sen kummemmin perustella. Näiden muukalaisten elukoiden riehuminen tällaisessa identitaarisesti äärimmäisen rikkaassa ympäristössä tekee jotenkin käsinkosketeltavaksi tunteen siitä, että Eurooppa on hyökkäyksen kohteena.