torstai 4. elokuuta 2016

Nuivat veljemme Itä-Euroopassa, osa II


Eurooppamme toivo, jos sitä ylipäätään enää on, lepää kokonaan itäisen Keski-Euroopan maiden varassa. Gabriel Robin kirjoitti näistä ns. Visegrád-maista mukavan päivityksen verkkolehti Boulevard Voltaireen. Ja minä tietysti käänsin sen. BV-lehdessä ei ensimmäistä kertaa käsitellä näitä maita. Muistattehan esim. tämän viime syksyn matukriisin pahaenteisiltä alkuhetkiltä. Tässä nyt käsillä olevassa jutussa Robin kehottaa omaa isänmaataan Ranskaa ottamaan Visegrád-maista oppia. Samaa toivon minä Suomelle…

"Visegrád Post on uusi verkkolehti, joka käsittelee Visegrád-ryhmään kuuluvien kansakuntien ajankohtaisia tapahtumia. Tämä itäisen Keski-Euroopan maiden rypäs juontaa juurensa aina vuoteen 1335, jolloin Böömin, Puolan ja Unkarin kuninkaat solmivat keskenään liiton Visegrád-nimisessä kaupungissa. Visegrád-ryhmä heräsi uudelleen eloon vuonna 1991 välittömästi neuvostoblokin romahdettua. Nykyään nämä maat näyttelevät merkittävää roolia Euroopassa, sillä juuri ne asettuvat tämän tästä vastustamaan Berliini-Bryssel –akselia erityisesti maahanmuutto-politiikassa.
Unkari, Puola, Slovakia ja Tšekin tasavalta ovat jatkuvasti elävä todiste siitä, että toisenlainen Eurooppa on ehkä sittenkin mahdollinen. Eurooppa, joka varjelee kansojensa identiteettejä, takaa kansakuntiensa suvereniteetin ja varautuu valppaasti myös ulkoisiin uhkiin, niin nykyisiin kuin tuleviin. Jos Norbert Hofer tulee voittamaan Itävallan presidentinvaalien uusintakierroksen (jo kertaalleen pidetyt vaalithan mitätöi-tiin väärinkäytösepäilyjen takia), ei ole poissuljettu sekään mahdollisuus, että jo olemassa oleva Visegrád-maiden nelikko laajenee eräänlaiseksi uudeksi Itävalta-Unkarin valtakunnaksi. Näköpiirissä olevassa tule-vaisuudessa omasta, todellisuudesta vieraantuneesta sosialistieliitistään vapautunut Ranskakin saattaisi lähentyä näitä itäisen Keski-Euroopan maita asettuakseen yhdessä niiden kanssa vastustamaan Merkelin johtaman Saksan turmiollista vaikutusvaltaa Euroopassamme.
Juuri tällä hetkellä olen vakaasti sitä mieltä, että ranskalaisten isänmaanystävien velvollisuus on tarkalla silmällä seurata itäisen Keski-Euroopan tapahtumia ja mahdollisesti ottaa oppiakin idän veljiemme kokemuksista. Kun Unkarin pääministeri Viktor Orbán suojelee isänmaansa rajoja, hän vain noudattaa sanantarkasti Schengen-sopimuksen kirjainta. Ja sen lisäksi, että hän puolustaa omaa maataan, hän siinä sivussa toimii koko Euroopan hyväksi. Viime huhtikuussa Orbán aivan oikein totesi, että Euroopasta ei mitenkään voi ”tulla koko maailman miljoonien hädänalaisten uutta kotia” (devenir le nouveau logis de millions de nécessiteux à travers le monde). Ja mikä parasta, Orbán lausui nämä sanat yhdessä Helmuth Kohlin kanssa.
Madjaarit ovatkin ryhtyneet sanoista tekoihin. Viktor Orbán on rakennuttanut yli kaksisataa kilometriä pitkän raja-aidan maan Serbian vastaiselle rajalle, mikä ei ole juurikaan ollut maailman glo-balisaatiohenkisten eliittien mieleen; nämä kun selvästikin haluaisivat nähdä Euroopan katoavan multikulturalismin pohjattomaan mustaan aukkoon. Uusi verkkolehti, Visegrád Post, kertoo, että Yhdysvaltain Unkarin suurlähettiläs Colleen Bell ja saman maan Serbian lähettiläs Kyle Scott ovat käyneet maiden rajalla Röszken seudulla, missä myös joukko nälkälakkoon menneitä siirtolaisia osoittaa mieltään eri kansalaisjärjestöjen tukemana.
Nämä jalomieliset amerikkalaisdiplomaatit tunkevat nenäänsä asioihin, jotka eivät heille kuulu. Jos he tuntevat näistä usein väärillä papereilla liikkuvista vaeltajista niin suurta huolta, niin kutsukoot heidät kaikin mokomin omaan maahansa. Me emme heitä kerta kaikkiaan halua... "

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Robert Ménardin manifesti


Käänsin iloksenne (?) eteläranskalaisen Béziers’in kaupungin tulisieluisen ja kuvia kumartelemattoman pormestari Robert Ménardin (FN) pienen terrorisminvastaisen ohjelmanjulistuksen. Manifesti on epäilemättä hautunut kauan ja mahdollisesti jossain muodossa julkaistunutkin jo ajat sitten, mutta tuore Rouenin kirkkoisku ja isä Hamelin raaka murha saivat Ménardin julkaisemaan sen tässä muodossa. Alkuteksti löytyy Boulevard Voltaire –sivustolta.

Olen editoinut Ménardin leipätekstiä parillakin tavalla. Ensinnäkin olen luopunut alkutekstin asettelusta, jossa nämä yksitoista kohtaa on jaettu kahden osioon (1-5: ”varotoimet” ja 6-11: ”reaktio”); jako vaikuttaa näet minusta jossain määrin keinotekoiselta ja tarpeettomalta. Toiseksi olen lisännyt jokaisen kohdan jälkeen oman kommenttini hakasulkeissa. Sekaannusten välttämiseksi olen myös lihavoinut Ménardin tekstin, kun taas omat kommenttini ovat normaalifonttia. En yhdy kaikkiin Ménardin ehdotuksiin aivan sataprosenttisesti, mutta voin hyvin ymmärtää niitä ranskalaisia, jotka yhtyvät. Suomalaistenkaan ei kannattaisi aivan oikopäätä tyrmätä näitä neuvoja, vaikka voikin kysyä, onko terrorismi todella ”kitkettävissä” näillä toimin. Tuskin se sitä kokonaan onkaan, mutta jostain on alettava. Nämä asiat ovat ennemmin tai myöhemmin edessä meilläkin.


***

Nyt alkaa riittää!


Eräs symbolinen rajapyykki on nyt saavutettu. On hyökätty kirkkoon kesken messun ja viilletty papilta kurkku auki. Tämä ei tapahtunut Mosulissa tai Aleppossa, tämä tapahtui Rouenin esikaupungissa.

Islamilaisten fanaatikkojen mielissä Ranska siinä missä koko muukin Eurooppa näyttäytyy maailmankolkkana, joka on kypsä haltuunottoon.

Nyt vastauksemme on oltava kaikenkattava. Tarvitaan kovia toimenpiteitä ja niihin on ryhdyttävä heti, odottamatta seuraavaa iskua.


Yksitoista kohtaa terrorismin kitkemiseksi Ranskasta:

1. Kaikki turvallisuuselinten turvallisuusriskeiksi tunnistamat islamistit on internoitava välittömästi.

[Näitä ns. fiché S –luokituksen saaneita vihollistaistelijoita oleilee Ranskan maaperällä yli 10 000 henkeä. Ilmeisesti myös toinen isä Hamelin murhaajista oli juuri tällainen tapaus, samoin monet Pariisin viime syksyn pyssymiehistä. Ei ole mitään syytä antaa näiden juoksennella vapaina, ei edes sähköpanta nilkassa… ”Internointi” tarkoittaa, jos nyt joku ei satu sitä tietämään, hallinnollista vangitsemista, turvasäilöön ottoa kuten sotatilan vallitessa oikein onkin. Kannatetaan!]

***

2. Kaksoiskansalaisuudet on lakkautettava pois lukien tapaukset, joissa ei-ranskalainen kansallisuus kuuluu kategoriaan muu eurooppalainen.

[Käytännössä useimmissa nyky-Ranskan kaksoiskansalaisuustapauksista toinen kansalaisuus on pohjoisafrikkalainen, so. maghrebilainen. Tälläkin toimenpiteellä epäilemättä olisi pitkällä tähtäimellä positiivinen vaikutus.]

***

3. Rajat on suljettava kaikilta siirtolaisilta pois lukien aidosti poliittiset pakolaiset.

[Kai Ménardkin hyväksyy työperäisen maahanmuuton, vaikka sitä ei tässä mainitakaan. Mutta tämän meneillään olevan siirtolaiskriisinkin vaeltajissa on epäilemättä myös aitoja pakolaisia. Lähi-idän kristityt ovat kiistatta turvan tarpeessa ja heidät päästäisin Eurooppaan automaattisesti. Itse avaisin Euroopan ovet myös jesideille, joilla ei yleisesti ottaen ole mitään muuta paikkaa mihin mennä. Lisäksi en näe mitään ongelmaa siinäkään, että vastaanotamme sellaisia muslimeja, eritoten naisia mutta toki miehiäkin, jotka ovat vähintään de facto luopuneet islamista ja ovat siksi aidosti hengenvaarassa synnyinmaissaan. Tiedätte kyllä: Ayaan Hirsi Ali & al. Mutta eivätkö islamista kiinnipitävätkin muslimit, ainakin maltilliset sellaiset, saata olla turvapaikan tarpeessa? Ehkä, mutta poliittisesti vakaita ja vauraita muslimimaita löytyy Lähi-idän kriisialueiden tuntumasta. Irakin ja Syyrian sunnit menkööt Persianlahden öljyvaltioihin tai Saudeihin ja shiiat vastaavasti Iraniin.]

***

4. Kansalaisuuden myöntämisperusteet on pantava remonttiin: ius sanguinis on saatettava voimaan ja kansalaisoikeuksia on myönnettävä ei-ranskalaisille vain sellaisissa tapauksissa, joissa assimiloituminen ranskalaisuuteen on kiistaton.

[Ranskan kirotusta ja joka suhteessa turmiollisesta vallankumouksesta lähtien maassa on ollut pääsääntönä ius soli, vaikka sitä ei radikaaleimmassa muodossaan ole noudatettu muutamaan vuosikymmeneen. Puhdas ius sanguinis –traditio ei toki sinänsä ole mikään tae tervejärkisestä maahanmuuttopolitiikasta tai ylipäätään terveestä ymmärryksestä mitä tulee kansallisuuskysymyksiin; onhan Suomikin vanhastaan ollut miltei klassinen ius sanguinis –maa, mutta silti täällä on nykyään poliittisesti korrektia pitää suomalaisina sellaisiakin, jotka eivät sitä missään mielessä ole. Kaikesta huolimatta ius sanguinis –periaatteen saattaminen voimaan Ranskassa olisi ilman muuta askel terveeseen suuntaan.]

***

5. Minimirangaistukset on palautettava lakiin ja rikoksista tuomitut ulkomaalaiset on systemaattisesti karkotettava maasta heti vankeusrangaistuksen kärsimisen jälkeen; on solmittava kahdenvälisiä luovutussopimuksia niin että ulkomaalaiset rikolliset voisivat kärsiä tuomionsa kotimaissaan.

[Näitä vastaan kenelläkään tolkun ihmisellä ei voi olla mitään sanottavaa. Demla ja sen ranskalaiset sisarjärjestöt ovat tietysti asia erikseen...]

***

6. Kansalaisoikeudet on poistettava kaikilta niiltä ranskalaisilta, jotka matkustavat Lähi-itään taistellakseen ISIS-kalifaatin riveissä; samoin toimittakoon kaikkien niiden ranskalaisten kohdalla, jotka millään tavoin puolustelevat terrorismia.

[Tässä alkupuoli ei tuota mitään ongelmaa, mutta tuo loppu on vähän turhan epämääräistä minunkin makuuni. Miten määritellään terrorismin ”puolustelu” {faire apologie}?]

***

7. Ranskan on irrottauduttava Schengen-sopimuksesta.

[Tämäkin on pikkuisen vaikea paikka minulle. Vapaa liikkuvuus Euroopassa olisi hieno juttu, jos vain maanosamme ulkorajat pitäisivät. Mutta kun ne eivät pidä, eikä niitä näillä näkymillä saadakaan pitämään, joten olen valmis verta vuotavin sydämin kannattamaan tätä toimenpidettä. Myös Suomelle.]

***

8. On perustettava pysyviä puolisotilaallisia poliisiasemia (poste de gendarmerie permanent) sadan pahimman muukalaisenklaavin alueelle tasavallan rajojen sisällä. Näille yksiköille on myönnettävä erityisvaltuudet lain ja järjestyksen palauttamiseksi näille alueille ja niiden saattamiseksi jälleen Ranskan tasavallan täyteen kontrolliin.

[Kaikissa niissä Euroopan maissa, joissa on vanhoja muslimiyhteisöjä, on syntynyt isäntämaan lain ulkopuolella eläviä ”no-go –vyöhykkeitä” – Suomessakin niitä lienee jo iduillaan. Ranskassa on laskettu yli sata tällaista vihamielistä muukalaisenklaavia. Epäilen, voiko niitä enää saada takaisin Ranskan kontrolliin edes niin radikaalein konstein kuin Ménard esittää. Suomella olisi teoriassa vielä toivoa, jos muslimien maahantulo saataisiin lakkaamaan juuri nyt. Eri asia saadaanko...]

***

9. On luotava vapaaehtoisuuteen perustuva mutta jäsenyyskriteereiltään valikoiva kansalliskaarti. Siihen hyväksytään 25–50 vuoden ikäisiä ranskalaisia (ei kaksoiskansalaisuuksia). Se rakentuu paikallishallinnon pohjalle (sur une base départementale) ja sen kokonaisvahvuus on 100 000 miestä tai naista.

[Toisin sanoen ehdotetaan kansanmiliisiä tyyliin Suojeluskunta. Kannatetaan lämpimästi!]

***

10. Järjestysvallan itsepuolustuksellisten voimankäyttöoikeuksien rajoitukset on arvioitava uudelleen.

[Kaikkialla länsimaailmassa on viime vuosikymmeninä heikennetty poliisin toimintaedellytyksiä kriisitilanteessa. On todellakin tullut aika arvioida politiikkaa uudelleen.]

***

11. Ranskan on irrottauduttava Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimusten niistä artikloista, jotka estävät Ranskan poliisia ja oikeuslaitosta suoriutumasta niille kuuluvista tehtävistä tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti.

[Tähän en keksi mitään huomautettavaa.]  

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Marttyyreita moneen junaan...


Islam sai tänään taas kaksi uutta marttyyria. Ranskan poliisi teurasti kaksi Jihadin soturia, jotka iskivät uskottomien kuvainpalvojien kirkkoon kesken näiden iljettävien palvontamenojen. Allahu akbar! 

***

Myös kristinusko sai marttyyrin. Normandialaisen Saint-Étiennen (= Pyhä Stefanos, so. ensimmäinen kristitty marttyyri!) seurakunnan kappalainen Abbé Jacques Hamel, 84, kuoli tässä iskussa. Hänen kurkkunsa leikattiin auki Lähi-idän assasiinien parhaiden perinteiden mukaan. Komea kuolema sinänsä, sillä se tapahtui kesken pyhän messun, vaikka tämän tosiasian likimainkaan kaikkia ulottuvuuksia vain ani harva tämänkään blogitekstin lukijoista ymmärtänee. Isä Hamelista tuli yhtä kaikki jälleen uusi nimi maailman vainotuimman uskontokunnan alati kasvavaan marttyyrien listaan, joka tietysti meidän päivinämme painottuu vahvasti islamilaisen Lähi-idän ja jossain määrin myös (islamilaisen) Afrikan suuntaan. Mutta Euroopan kristittyjen turvallisuudentunne on illusorista ja se tulee jatkossa järkkymään entisestään sitä mukaa kun Eurooppa islamilaistuu. Suomi ei ole poikkeus.

Niin, kuten alussa mainitsin, myös islam sai marttyyrinsa. Kyllä, kyllä, uskokaa pois vain, näiden kahden assasiinin ympärillä leijuu ilman muuta marttyyriuden sädekehä sanokoot poliittisesti korrektit imaamit tai jaakkohämeenanttilat mitä sanovat. Islamilainen käsitys marttyyriudesta näet poikkeaa jokseenkin jyrkästi meikäläisestä traditiosta; itsemurhaiskuissa kuolleiden jihadistien status marttyyrina hyväksytään umman keskuudessa huomattavasti yleisemmin kuin lännen suvaitsevaiset oikeinajattelijat olisivat valmiita uskomaan.

Niiden onnettomien länsimaisten myötäjuoksijoiden ja hyödyllisten idioottien, jotka odottavat ”islamin uskonpuhdistusta” kuin kuuta nousevaa, olisi syytä vihdoinkin ymmärtää, että islamin uskonpuhdistus on jo tapahtunut: salafistit eli islamin historian kolmen ensimmäisen sukupolven esikuviin nojautuvat muslimit ovat uskonnollisia reformaattoreita par excellence. He ovat todella tuoneet islamin uskon sen alkuperäisille juurilleen ja harjoittavat siten kuin sitä vuosisatoja sitten harjoitettiin. Abbé Hamelin murhaajista ainakin toinen on tunnistettu ranskalaisen salafistimoskeijan ahkeraksi vieraaksi. (Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että hän on ilmeisesti ollut viranomaisten elektronisessa seurannassa jo jonkin aikaa…)

Suomessakin salafisteja on satoja. Joku Teuvo Hakkarainen saattaa olla pikkuisen hölmö vaatiessaan kaikkien muslimien karkottamista maasta, sillä sahurinkin pitäisi ymmärtää, että se on juridisesti täysin mahdoton toimenpide. Mutta salafismin tapauksessa tilanne on jo kokonaan toinen - tai ainakin sen pitäisi kaiken järjen ja kohtuuden mukaan olla sitä. Ranskassa salafistimoskeijoiden ratsaamista ja niissä mesoavien vihasaarnaajien vangitsemista tai karkottamista on vaadittu vuosikaudet, mutta mitään kunnollista ei ole saatu aikaan. Jää nähtäväksi, muuttaako tämänpäiväinen murhateko mitään. Kaiken todennäköisyyden mukaan se ei muuta mitään. Tämä ei vielä ole tarpeeksi pahaa, yksi surkea, ikäloppu pappihan siinä vain kuoli...

Isä Jacques Hamel - Requiescat in Pace!
       

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Nizzan imaamin analyysi terroriteon syistä


No nyt selvisi todellinen syypää puolentoista viikon takaiseen Nizzan surmanajoon: se on Ranskan tasavallan maallisuusperiaate (la laïcité). Näin on asianlaita ainakin mikäli uskomme nizzalaista imaamia nimeltä Abdelkadir Sadouni. Algerialaissyntyinen sunni-imaami Sadouni antoi noin viikko sitten haastattelun italialaiselle Il Giornale –lehdelle, jossa hän jokseenkin suoraan syytti Ranskan maallisuutta korostavaa lainsäädäntöä (ja vähintään implisiittisesti koko lännen yleisesti ottaen maallistunutta elämäntapaa) Nizzan rekkamiehen verenhimoisesta perseilystä performanssista. Niin että Ranskan tasavallan olisi syytä kiireesti löysätä perustuslakinsa maallisuuspykäliä ainakin muslimien kohdalla, siis selkokielellä sanottuna antaa heille erivapauksia. Huntujen julkisen käytön kieltoa olisi katsottava läpi sormien ja muslimien tulisi saada noudattaa muitakin sharian pykäliä ja siten pysytellä pyhyyden poluilla, joihin eivät terroriteot ja massamurhat tietenkään kuulu, onhan islam sentään rauhan uskonto... 
  
Islamin radikaalista rauhanomaisuudesta huolimatta imaami Sadouni ymmärtää Nizzan rekkakuskin Muhamed Bouhlelin tekoa, vaikka ei sitä – tietenkään – voi hyväksyä. Huomattakoon, että imaami Sadouni on maltillinen muslimi. Jokseenkin suoraan on Il Giornalen jutusta luettavissa imaamin toive siitä, että islam täyttää sen tyhjiön, jonka viime vuosisatojen aikana tapahtunut maallistuminen ja kristinuskon kuihtuminen on saanut Euroopassa aikaan. Niin se näillä näkymillä tietysti täyttääkin. Siinä onkin suvaitsevaistolle sitten ihmettelemistä.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

"Konservatiivinen vallankumous" - täh?


Julkaisin viimeisimmästä blogipäivityksestäni hieman laajemman version verkkolehti Sarastuksessa. Ko. jutun lopusta on luettavana kaino toiveeni joskus tulevaisuudessa puhkeavasta konservatiivisesta vallankumouksesta. Tämän käsitteen pitäisi olla pääpiirteissään tuttu useimmille Sarastuksen lukijoille, mutta silti epäilen turhan monen pitävän sitä yksinkertaisesti oksymoronina eli sisäisesti ristiriitaisena sanaparina. 

Tämä on tavallaan ymmärrettävä tulkinta, mutta siitä huolimatta se on väärä. Tosiasiassa konservatiivisuudessa ja vallankumouksellisuudessa ei ole mitään toisiaan poissulkevaa. Tai jos onkin, niin se johtuu vain suomen kielen kummallisuuksista. "Vallankumous" näet on aika onneton käännös latinan sanalle revolutio, johon käytännössä kaikkien merkittävien eurooppalaisten nykykielten vallankumousta merkitsevät sanat suoraan ja helposti tunnistettavasti perustuvat.

Aion käsitellä tätä teemaa tarkemmin lähitulevaisuudessa, joko tässä blogissa tai Sarastuksessa.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Euroopan kevät - arabikevät



Heinäkuun 14. päivänä 1789 Pariisin uljas rahvas valtasi kolkon Bastiljin linnan. Kansa kaikkivaltias amputoi linnan komendantin kaulasta alaspäin, asetti hänen päänsä sievästi seipään nenään ja kauniiksi lopuksi vapautti linnassa vangittuina viruneet tyrannian viattomat uhrit, joita sieltä löydettiin kokonaista seitsemän (7) henkilöä. (No, anekdootti kertoo, että joku näistä sankareista riehaantui yllättävästä vapautumisestaan siinä määrin, että hänet täytyi pian pistää takaisin lukkojen taa, mutta ei nyt siitä sen enempää.) Bastiljin valtauksesta alkoi monien mielestä Euroopan kevät, jonka myötä sivilisaatiomme ja itse asiassa koko ihmiskunta siirtyi uuteen onnellisempaan vaiheeseen. No, minä en sattumoisin ole tätä mieltä, mutta yhtä kaikki se päivämäärä, joka näki tuon suurenmoisen järjen ja vapauden spektaakkelin, ikuistui sittemmin Ranskan tasavallan kansallispäiväksi.

Kansallispäivä, Le quatorze juillet, on suuri juhla, jota juhlitaan värikkäämmin ja näyttävämmin kuin meikäläistä itsenäisyyspäivää, ainakin yhtä räiskyvästi kuin jenkit juhlivat The Fourth of July -kansallispäiväänsä. Olen kokenut heinäkuun 14. päivän juhlinnan pari kertaa paikan päällä, ja pakko myöntää (vaikka en suoraan sanoen näe itse vallankumouksen muistossa mitään juhlimista), että ne bileet ovat huomattavasti hauskemmat kuin pääosin hautajaistunnelmissa vietetyt joulukuun kuudennen päivän tilaisuudet meillä.     

Nizzan rekkarallin ajankohdan valinta järkyttää ymmärrettävästi erityisesti vallankumousromanttisen arvomaailman sekä radikaalitasavaltalaisen ihmiskuvan ja historiakäsityksen omaksuneita ranskalaisia. He kokevat iskun hyökkäyksenä juuri näitä vallankumouksellisia arvojaan vastaan eikä niinkään ikiaikaisen muukalaisen vihollissivilisaation sotatoimena, mikä tietenkin olisi ainakin terroristin motiivien valossa huomattavasti asianmukaisempi tulkinta.

*** 

Mutta mitä todella tiedämme Nizzan rekkamiehen motiiveista? Ne ovat helposti pääteltävissä. Tämän lähteen mukaan terroristi Mohamed Lahouaiej Bouhlel, s. 1985, oli kotoisin M'sekenin kylästä Tunisiasta ja asunut Ranskassa vuodesta 2008 alkaen. Tunisialaisten poliisilähteiden mukaan hänen isänsä on islamistipuolue Ennahdan jäsen, joka M'sekenissä tunnetaan väkivaltaisena äärimmäisyysmiehenä. Ennen ”arabikevättä” Tunisiaa hallinneen Ben Alin valtakaudella vanhempi Bouhlel oli pitkään ollut poliisin tarkkailussa, ja vuonna 2011 hänestä tuli yksi Ennahdan paikallisjohtajista alueella. Vaikka nämä tiedot eivät jostain syystä päätyneet Ranskan turvallisuusviranomaisten pöydille, niin Nizzan rekkakuskia ei ole mitään syytä pitää tavallisena rikollisena ja islamistiseen terrorismiin mahdollisesti hetken mielijohteesta suistuneena tasapainottamana nuorukaisena; ei, kaikesta päätellen Mohamed Bouhlel oli lapsuudestaan saakka imenyt itseensä islamistisen vihan ja väkivallan henkeä.

Islamistit vihaavat länttä täysin riippumatta siitä, millainen poliittinen järjestelmä tai yhteiskuntafilosofia siellä on vallalla. Heidän vihansa kohteena eivät siis ole ennen muuta ”vapauden, tasa-arvon ja veljeyden” tunnukset vaan länsimainen sivilisaatio kokonaisuudessaan. Länttä vihataan siksi, että se on länsi ja ennen muuta siksi, että se ei ole islamilainen. Se on apokalyptista vihaa eikä sitä voi taltuttaa myönnytyksin ja kompromissein. ”Arabikevään” alkamisesta on kulunut yli puoli vuosikymmentä, ja yhä vielä länsimaiden postmodernit liberaalit odottavat tuon siunatun kevään hedelmien kypsymistä eli Välimeren etelärannan ja Levantin muslimimaiden astumista (kuvitteellisen) ihmiskunnan (muka) yhteisen historian (luuloteltuun) valtauomaan, siihen joka (muka) avautui maailmalle Ranskan vallankumouksessa 14.7.1789. Siitä tulee pitkä, pitkä odotus.    

***     

Ranskan tasavalta syntyi vallankumouksessa, mutta sen kantavat periaatteet ovat vallankumousta vanhempia. On jossain määrin makuasia, pitääkö tasavallan sylttytehtaana ns. valistuksen propagoimia houreita koko ihmiskunnan ontologisesta yhteenkuuluvuudesta vai etsiikö sen juuria kauempaa, esim. tietyistä ns. uskonpuhdistuksen lanseeraamista käsityksistä; periaatteessa etsintä kai voitaisiin ulottaa niinkin kauas menneisyyteen kuin antiikin stoalaisten universalismiin saakka. Mutta yksi lysti, missä vallankumouksen juuret ovat, pääasia on se, että juuri sen takia niin moni länsimaalainen on nykyään kroonisen kyvytön näkemään tiettyjä ihmisryhmiä sellaisina kuin ne todella ovat.

Nyt kysellään, kuinka nämä iskut voidaan vastaisuudessa torjua. Vastaus on karu: Ranskan vallankumouksesta alkunsa saaneen, nykyisin jo kaikkialla länsimaissa vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän ja ihmiskäsityksen vallitessa niitä ei voi torjua yhtään mitenkään. Niitä tulee tapahtumaan kaikkialla siellä, missä asuu vähänkään suurempia muslimipopulaatioita ”uskottomien” seassa, siis myös Suomessa. Unelmoikoot suvakit vain ”kotouttamisista” ja sympaattisen lojaaleista muslimiyhteisöistä iloisen monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Ranskalaiset ovat harjoittaneet kotouttamista hyvinkin viisikymmentä vuotta ja jäljet näkyvät. Pahempaa on edessä.

Nizzankin kohdalla voidaan tietysti sanoa, ja on jo ehditty sanoakin, että myös uhrien joukossa oli muslimeja. Totta kai oli. Mistä tahansa vähänkään suuremmasta ranskalaiskaupungista summittain valitusta vähänkään suuremmasta ihmisjoukosta löytyy väistämättä myös muslimeja. Mutta mitä se muka todistaa? Edelleen intetään, että suurin osa muslimeista ei hyväksy tämän kaltaista väkivaltaa. Ei varmasti hyväksykään. Mutta tosiasia on ja pysyy, että kaikki uskonnollisesti motivoitu ja perusteltu terrorismi nousee islamin piiristä. Euroopalla on siis kuolemanvakava muslimiongelma. Miten se ratkaistaan? Sen kun tietäisi.   

***      

Otetaanpa tähän loppuun kristitty puheenvuoro Lähi-idästä. Mosulin (Pohjois-Irak) kaldealais-katolinen arkkipiispa, Mgr. Amel Shimoun Nona kuuluu ikivanhaan kristittyyn kansanosaan, joka on erityisen raskaasti kärsinyt Isis-kalifaatin hallinnon alla (mutta jostain syystä viimeaikojen massiivisessa maahanmuutossa heidän osuutensa on ollut mitättömän pieni). Isis ei sinänsä ole näille ihmisille mitään järin uutta, sillä tosiasiassa he kantavat vuosituhantista kollektiivista kokemusta elämästä muslimien rinnalla. Tätä kokemusta kannattaisi meidänkin kuunnella. Arkkipiispan puheenvuoro on jo pari vuotta vanha juttu, mutta mielestäni sitä ei voi liikaa toistaa:           

”Meidän [Irakin kristittyjen] nykyinen kärsimyksemme on alkusoittoa sille, mitä te lännen ja Euroopan kristityt tulette kokemaan lähitulevaisuudessa. Yrittäkää nyt ymmärtää, että teidän liberaalit ja demokraattiset arvonne eivät paina tässä maailmankolkassa yhtikäs mitään. Teidän pitäisi oppia arviomaan Lähi-idän todellisuutta koskevat käsityksenne uudelleen jo siksikin, että te otatte kasvavassa määrin muslimeja asumaan keskuudessanne. Meidän laillamme tekin olette vaarassa. Teidän on tehtävä rohkeita ja kovia päätöksiä, sellaisiakin jotka eivät ole lainkaan sopusoinnussa omien arvojenne kanssa. Te uskotte, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, mutta islam on tästä asiasta aivan toista mieltä. Teidän arvonne eivät ole islamin arvoja. Ellette hyvin pian ala ymmärtää tätä, te päädytte kotiinne päästämänne vihollisen uhriksi.”

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Pariisin suuren moskeijan osanotto


Le Figaron uutisvirrasta napattua: Pariisin suuri moskeija on muutama tunti sitten paikallista aikaa antanut kommunikean, jossa se ilmaisee ”syvän osanottonsa ja mittaamattoman tyrmistyksensä” Nizzan attentaatin johdosta. Edelleen moskeija ”tuomitsee tiukasti tämän inhottavan ja kauhistuttavan rikollisen joukkomurhan.” Moskeija ”kehottaa kaikkia kansalaisia yhtenäisyyteen tänä kansallisen surun hetkenä, joka jälleen kerran koettelee Ranskan kansakuntaa.” 

Moskeijan ääntä käyttää tietenkin sen imaami Dalil Boubakeur, algerialaissyntyinen ranskalainen patriootti ja ”tasavaltalaisen islamin” kansikuvapoika. Kaikille on tietenkin selvää, että tämä kommunikea edustaa islamin todellisia kasvoja Ranskassa, kaikenmaailman tunisialaiset kuormurikuskit taas ovat mitä lie satunnaisilmiöitä joilla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa...

(BTW: Nizzan tunisialainen kuormurikuski osoitti kouriintuntuvasti sen vanhan itsestäänselvyyden, että massamittaiseen tappamiseen ei tarvita tuliaseita tai pommeja. Autot sen enempää kuin aseetkaan eivät tietenkään itsessään tapa vaan ratin / liipaisimen takaa löytyvä päättäväinen tahto. Tietyissä etnis-uskonnollisissa klustereissa tämä tahto on syvään juurtunut ja nousee pintaan helposti.)

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Fixit - ratkaisu matukriisiin? Mietipä vielä


Niin meillä kuin monessa muussakin EU-maassa moni eurokriitikko tai –skeptikko kuvittelee kaiken sen pahan, mikä vahingoittaa eri kansakuntien kansallisia etuja, tulevan juuri Unionin rakenteista. Näin ei kuitenkaan ole asian laita. Euroopan integraatio (jota voi pitää koko planeetan kattavan yleisen globalisaation paikallisena erityistapauksena) ulottuu huomattavasti syvemmälle, eikä sen haitallisia oheisvaikutuksia välttämättä ratkaista ”brexiteillä” sen enempää kuin muillakaan ”exiteillä”. Valitettavasti. (No, ”grexit” voisi olla asia erikseen, samoin ”buxit” ja varsinkin ”roxit”…)

Kansallisten etujen ja valtiollisen suvereniteetin yli kävelee moni sellainenkin instituutio, jolla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä Unionin kanssa. Yksi tällainen instanssi on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (jatkossa EIT). Tämän viheliäisen tribunaalin päämaja sijaitsee Strasbourgissa, mikä tosiasia on epäilemättä osasyy siihen, että joku vähän valistumattomampi kansalainen saattaa erehtyä pitämään sitä yhtenä monista EU:n toimielimistä. No, sitä se ei siis ole. Vaikka joku ”fixit” näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa toteutuisikin, sillä ei olisi mitään vaikutusta Suomen sitoumuksiin EIT:n yhtenä sopimusvaltiona. EIT:n tähän mennessä Suomea koskevat päätökset eivät ole olleet kansallisen edun kannalta erityisen huolestuttavia, mutta varsinkin meneillään olevassa koko Euroopan laajuisessa matukriisissä EIT:n toiminta näyttää monin paikoin varsin pahaenteiseltä. Parjatulla EU:lla on tässä suhteessa selvästi pienempi rooli. 

Hiljattain ilmestyi ensiluokkaisessa ranskalaisessa Figarovox-julkaisussa Groupe Plessis –nimisen kollektiivin (nikin takana on joukko korkean tason eurooppalaisia virkamiehiä) laatima kirjoitus, jonka mukaan EIT on sekä matukriisissä että ylipäätään eurooppalaisten kansakuntien itsemääräämisoikeutta ja niiden natiivi-identiteettiä uhkaavissa kysymyksissä huomattavasti Brysselin (ja Starsbourgin) EU-instituutioita vaarallisempi toimija. Niin että niillä kansantovereilla, jotka odottavat mahdollisesta EU-erosta pelastusta meidän paikalliselle matukriisillemme, saattaa ”fixitin” kerran toteuduttua olla edessään ikävä yllätys…

***

Moni saattaa siis sekoittaa mielessään EIT:n vaikkapa sellaiseen EU-instituutioon kuin Luxemburgissa majaa pitävään Euroopan unionin tuomioistuimeen, jonka toimialaan kuuluu lähinnä Unionin eri toimielinten laillisuusvalvonta. Siitä poiketen EIT on nimensä mukaisesti juuri ihmisoikeustribunaali, ja nuo suvakkiemme niin kiimaisesti hehkuttamat ”kansainväliset ihmisoikeussopimukset”, joihin kuulemma ”Suomi on sitoutunut”, liittyvät suurelta osin (vaikkeivät tietenkään yksinomaan) juuri EIT:een. EIT on Euroopan neuvoston jäsenmaiden yhteinen putiikki. Ja Euroopan neuvosto taas on aivan eri asia kuin Euroopan unionin toimielin nimeltä Eurooppa-neuvosto (nyk. puheenjohtaja Puolan Donald Tusk).

Euroopan neuvosto on perustettu jo 50-luvulla ja siihen kuuluu nykyisellään sellaisiakin ihmisoikeuksien suurvaltoina tunnettuja jäsenmaita kuin Albania ja Venäjä, jotka kieltämättä ovat ainakin maantieteellisesti (juuri ja juuri) eurooppalaisia maita; lisäksi Euroopan neuvoston jäseniä ovat toki myös islamilaiset ja maantieteellisestikin ulkoeurooppalaiset Turkki ja Azerbaidžan. Vuonna 1989 (eli vuosia ennen liittymistään Euroopan unionin edeltäjään Euroopan yhteisöön) myös Suomi liittyi tähän hämäräperäiseen Euroopan neuvostoon ja otti siinä sivussa ristikseen koko tukun EIT:n valvomia kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.

Juuri EIT on vastuussa muutamista erityisen turmiollisista ratkaisuista matukriisin eri osa-alueilla. Ranskassa se on tehnyt tyhjiksi useita paikallisten viranomaisten tekemiä perusteltuja maastakarkotuspäätöksiä, se on edesauttanut maalaisjärjen näkökulmasta erittäin kyseenalaisia perheenyhdistämisiä, se on jopa sabotoinut terrorismin vastaista taistelua!  

EIT:n erityispiirteiden valaisemiseksi käännän pätkän yllämainitusta Figarovoxin jutusta:

”Jollakin azerilaisella, albanialaisella, moldavialaisella, georgialaisella tai turkkilaisella tuomarilla [--] on siis sellaista vaikutusvaltaa ranskalaiseen oikeudenkäyttöön, josta suurin osa meikäläisistä kansanedustajista voi vain haaveilla! Mutta yhtä totta on, vaikka vähän tunnettua, että EIT:n tekemistä ratkaisuista vastaavia elimiä hallitsevat militantit aktivistit, joiden päätöksissä näkyy vahvasti ”edistyksellistä” yhteiskuntanäkemystä suosiva laintulkinta: pyrkimys rajojen lakkauttamiseen, valtiollisen esivallan kyseenalaistaminen, kaikenlaisen ”syrjinnän” vastainen kultti, rikollisen edun suosiminen uhrin kustannuksella, yksilön edun suosiminen yhteisön edun kustannuksella, yleinen moraalinen vapaamielisyys (libertarisme moral)…     
On muuten merkillepantavaa, että EIT vaikuttaa toimivan huomattavasti tehokkaammin ollessaan milloin missäkin länsimaassa tapahtuneen todellisen tai kuvitellun oikeudenloukkauksen kimpussa kuin silloin, kun se yrittää harjoittaa alkuperäistä ja perustamiskirjansa mukaista tehtäväänsä Euroopan neuvoston niissä jäsenmaissa, joissa aivan todelliset ja räikeät ihmisoikeusrikkomukset ovat edelleen arkipäivää (kidutus, poliittiset murhat, epärehelliset vaalit…)”   

***

Minun mielestäni voisimme ainakin vielä toistaiseksi unohtaa ”fixitin” ja keskittyä kehittämään Unionia kohti kansallisvaltioiden konfederaatiota (ei siis federaatiota), jolla on pitävät ulkorajat ja joka toimii eurooppalaisten kansakuntien edunvalvojana eikä koko maailman sosiaalitanttana. Tässä tehtävässä meidän kannattaisi lähentyä erityisesti nuivia itäeurooppalaisia veljesmaitamme. Euroopan neuvostolle ja sen kylkiäiselle Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle voidaan minun puolestani antaa monoa. Ellei sitä tehdä, ei tuosta unelmoidusta ”fixitistäkään” tule olemaan paljon iloa.     

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Verdunin taistelusta 100 vuotta - Gangsta-rappia sankarihaudoilla?


Messu Verdunissa vuonna 1916

Vuosisata sitten vanha, kristitty Eurooppa raateli itseään lähes koko sivilisaatiomme kattavassa sisällissodassa, joka muistetaan ensimmäisenä maailmansotana. Nelivuotisen teurastuksen verisimmät suurtaistelut käytiin itse asiassa täsmälleen sata vuotta sitten. Ranskalaisten mieleen on jäänyt erityisesti Lorrainen maalauksellisen kauniissa maakunnassa, Meuse-joen varsilla käyty Verdunin taistelu (briteille tärkeämpi on samaan aikaan heidän omalla lohkollaan käyty Sommen taistelu). Verdunin taistelu kesti eri vaiheineen kaiken kaikkiaan järkyttävät kymmenen kuukautta, helmikuun 21. päivästä joulukuun 18. päivään vuonna 1916, ja se merkitsi raskasta suoneniskua sekä Saksalle että Ranskalle, mutta varsinkin jälkimmäiselle. Ranska menetti Verdunissa n. 300 000 miestä kaatuneina ja 400 000 haavoittuneina.

Verdunia on taistelun pituudesta johtuen muisteltu Ranskassa käytännössä koko kuluvan vuoden alusta saakka, mutta satavuotismuiston päätapahtumaa vietettiin toukokuun 29. päivänä 2016 Verdunin kaupungissa. Muutamat piirteet nykytasavaltalaisessa tavassa muistaa satoja tuhansia kaatuneita ovat herättäneet ymmärrettävää raivoa isänmaallisissa piireissä. Seuraavassa pari esimerkkiä.

***

Verdunin voittajan, kenraali (sittemmin marsalkka) Philippe Pétainin muistoa on pyritty systemaattisesti painamaan marginaaliin. Syynä tähän ovat tietenkin marsalkan yli kaksikymmentä vuotta Verdunin jälkeen tekemät poliittiset valinnat. Vuoden 1940 sotilaallisen romahduksen jälkeen Pétain osoitti paasikiveläistä todellisuudentajua ja katsoi, että kansallissosialistisen Saksan ylivalta Euroopassa oli realiteetti, jonka kanssa olisi opeteltava elämään; sen hetkisen tiedon valossa Pétainin toiminta oli läpikotaisin isänmaallista, mutta ideologisesti sokean ja kostonhimoisen tasavallan näkökulmasta hänestä tuli petturi, ja tämä stigma on siis takautuvasti kompromettoinut hänen saavutuksensa myös Verdunissa.       

Verdunissa vertaan vuodattaneista tavallisista rivimiesveteraaneista, poiluista, puhuttaessa on pyritty keinotekoisesti nostamaan framille taisteluihin osallistuneita siirtomaajoukkoja, siis lähinnä afrikkalais- ja muslimitaustaisia sotilaita, roimasti liioitellen sekä näiden lukumäärää että merkitystä. Kaiken kaikkiaan on helppo nähdä, että François Hollanden, Manuel Vallsin ja Najat Vallaud-Belkacemin kaltaisten kulttuurimarxistien arvojohtama Ranskan tasavalta on suruttomasti valjastanut jopa Verdunin taistelun muiston monikultturismin propagoimiseen; se siis yrittää anakronismeja pelkäämättä ja vastoin kaikkia historiallisia tosiasioita kasvattaa monikulttuurisuudelleen pitkälle menneisyyteen ulottuvia juuria.

Tasavallan osoittama ranskalaisvihamielisyys ei sinänsä yllätä, mutta muuan yksityiskohta tuossa yllämainitussa Verdunin muiston toukokuisessa pääjuhlassa vetää kyllä hiljaiseksi. Tarkoitan erään räikeän antiranskalaisen räppärin kutsumista esiintymään muistojuhlaan. Kyseisen ”taitelijan” nom d’artiste on Black M.

***

Minä olen vihannut rappia siitä lähtien kun sitä ensi kerran kuulin joskus 80-luvulla. Rap on aivan yhtä raakaa ja typerää meuhkaamista niin Bronxissa, Itä-Helsingissä kuin Saint-Denis’ssäkin, ja siinä tavallaan kristallisoituu kaikki se, mikä sivilisaatiomme nykytilassa on pielessä. Ranska on nykyisin rapin johtavia maita Euroopassa, sattuneesta syystä… Ja paikallisen skenen johtavia nimiä on jo pitkään ollut Alpha Diallo eli yllä mainittu Black M. Taitelijanimen alkuosa ei kaivanne selitystä, mutta tuo ”M” on kunnianosoitus Jacques Mesrine –nimiselle 60- ja 70-luvuilla vaikuttaneelle rikolliselle, jota tituleerattiin mm. ”yhteiskunnan viholliseksi numero 1” (l’ennemi de public no. 1.). Black M. siis julistaa avoimesti epäsosiaalisuuttaan afroamerikkalaisten gangsta-räppäreiden tapaan, toki pienellä afroranskalaisella twistillä.

Kuten linkistä selviää, Black M. on guinealaistaustainen ghettopaska mamu-nuorukainen. Hänen musiikkinsa punainen lanka on jo vuosien ajan ollut Ranskan ja oikeiden ranskalaisten herjaaminen. Jätän suoranaiset rivoudet tässä yhteydessä syrjään, mutta paljon Black M:n lojaliteetista kertoo vaikkapa Ranskan kutsuminen ”kafirien maaksi” (pays de kouffar)… Monet hänen sanoituksensa ovat peittelemättömän rasistisia, ja ainoa syy siihen, että ne eivät ole johtaneet oikeustoimiin, on niiden kohderyhmä, siis valkoiset perusranskalaiset. Black M:ään verrattuna joku Prinssi Jusuf tai Musta Barbaari ovat meillä kohtalaisen harmittomia tapauksia, niin ärsyttäviä kuin he yleisesti ottaen ovatkin.

Ja tämmöinen velikulta siis päätettiin kutsua esiintymään Verduniin toukokuun 29. päivän iltana kaatuneiden muistomerkin tuntumaan. Kutsun takana oli tasavallan sosialistinen eliitti, ennen kaikkea Verdunin tulipunainen pormestari Samuel Hazard. Myös presidentti Hollande näkyy alun alkaen hyväksyneen hankkeen vaikka tulikin nopeasti toisiin aatoksiin. Kun näiltä tovereilta tivattiin syytä valintaan, presidentin kansliasta vedottiin artistin suosioon nuorison keskuudessa. Pormestari Hazard puolestaan perusteli kutsua vieläkin vastaansanomattomammin: Black M. kuulemma oli ”tasavallan lapsi” (enfant de la République). Epäilemättä, epäilemättä. Mutta kun Verdunissa ei kaaduttu ja silpouduttu minkään tasavallan, eikä varsinkaan monikulttuurisen tasavallan, vaan Ranskan puolesta! Black M on oma-aloitteisesti profiloinut itsensä paitsi ranskalaisen kulttuurin myös koko länsimaisen sivilisaation viholliseksi, ja sellaisen läsnäolo Verdunin muistomerkillä olisi ollut skandaali. Jo pelkkä uutinen Verdunin pormestarin aivoituksista synnyttikin niin rajun vastalausemyrskyn, että tasavallan eliitti onneksi tuli järkiinsä ja perui konsertin.

***

Monikulttuurisen tasavallan ajatuksenjuoksua voi vain ihmetellä. Otetaan tähän kauniiksi lopuksi pittoreski yksityiskohta Black M:n "taiteesta". Hänen lyriikkansa ovat siis räikeän ranskalaisvastaisia, mutta on niissä yhtä ja toista muutakin mielenkiintoista, nimittäin avointa seksismiä ja – mikä riemukkainta – häntä on syytetty, nähdäkseni perustellusti, myös homofbobiasta! Ennen lähtöään soolouralle muutama vuosi sitten Black M. toimi osana pumppua nimeltä Sexion d'Assaut, ja kyseinen ryhmä suolsi muutamissa esiintymisissään erittäin raakaa verbaalista homovihaa. Jostain syystä tämä aspekti Black M:n taiteellisessa CV:ssä ei näytä mainittavassa määrin häiritsevän tasavaltaa, jonka kotkankatse yleensä havaitsee ”homofobiaa” sielläkin, missä siitä ei todellisuudessa ole vihiäkään; quod licet Iovi, non licet bovi?

Black M. - "tasavallan lapsi"...
       

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Mikä Omar Mateenia todella motivoi?


Heti kun ensimmäiset uutiset Orlandon massamurhasta alkoivat levitä, oli tietenkin täysin odotettavissa, että länsimaiden oikeinajattelijat eli ns. älymystö tulisi vetämään mutkat suoriksi ja nostaisi syytettyjen penkille ihan yleisluontoisen ”homofobian”. Omar Mateenin aktiivisuus islaminuskon harjoittamisessa (hän mm. kävi noin neljä kertaa viikossa moskeijassa) on pelkkä immateriaalinen yksityiskohta, satunnainen sivuseikka; auktoriteetiksi tässä kelpaa hänen isänsäkin, jonka mukaan Omarin rikoksella ei ollut mitään tekemistä uskonnon kanssa. Homoviha ja vain homoviha on tässä yhteydessä merkityksellistä, ja näin Omar oli itse asiassa samaa heimoa kristittyjen amerikkalaisten ja eurooppalaisten ”homofobien” kanssa, sellaisten kuin Timo Soini tai emerituspaavi Benedictus - tai allekirjoittanut…

Ranskassa on jo ehditty vetää Orlandosta tilille aivan suoraan Manif pour tous –liike (paikallinen vastine meikäläiselle Aito avioliitto –porukalle), joka on vuosikausien ajan kampanjoinut homojen ns. avioliittoa vastaan. Manif pour tous –liike näet esitti twitterissä surunvalittelut uhrien omaisille, ja siitäkös mekkala syntyi. Muuan Ranskassa suhteellisen tunnettu vasemmistointellektuelli nimeltä Pascal Nègre twiittasi tuohtuneen vastauksen: ”[Manif pour tous –liikkeen väki] on kylvänyt tuulta… ja nyt he hämmästyvät, kun joutuvat korjaamaan vihan myrskyä” (Ils ont semé le vent… et sont étonné que la récolte puisse être une haineuse tempête). Luonnonmukaisen avioliiton puolustamisesta Ranskassa (tai missä tahansa) on siis vain kukonaskel joukkomurhiin toisella puolen maailmaa, ettäs sen nyt tiedätte!        

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Voi noita asehulluja jenkkejä taas...


Orlandossa kävi sitten niin kuin kävi. Mutta se on Amerikassa, se Orlando. Asehullujen maa se on se Amerikka. Nih. Mutta onneksi se on kaukana. Täällä Euroopassa semmoista ei voisi tapahtua. Täällä on ihan toiset ongelmat. Kuten esimerkiksi rajat ja rasismi - puhumattakaan tuosta hirveästä islamofobiasta.


perjantai 10. kesäkuuta 2016

Sharia pesiytyy Eurooppaan


Käänsin Boulevard Voltairen jutun noin viikon takaa. Sen aiheena on islamisaatio ja erityisesti noiden viheliäisten sharia-tuomioistuinten pesiytyminen Euroopan maaperälle. Kirjoittaja Emmanuelle Frankl on juristi, jolla on oppiarvo myös psykologiasta.
  
"Viime toukokuun 27. päivänä ilmestyneen Figaron mukaan Britannian maaperällä toimii tällä hetkellä ainakin kolmekymmentä mutta mahdollisesti jopa kahdeksankymmentäviisi islamilaista sharia-tuomioistuinta maan virallisen oikeuslaitoksen rinnalla. Tämä ei varsinaisesti ole enää mikään uutinen, ja useammatkin ranskalaiset tiedotusvälineet ovat asiasta raportoineet.  
Britannian viranomaiset eivät näytä olevan asiasta kovin huolissaan, ja maassa vallinneen kommunitaristisen tradition hengessä he saattavat jopa nähdä sharia-tuomioistuinten olemassaolossa positiivisia piirteitä. Silti he ovat alkaneet huolestua islamilaisen lain naisiin kohdistamasta siviilioikeudellisesta ”diskriminaatiosta” avioliitto-, avioero- ja perintöasioissa. Viranomaiset ovatkin lanseeranneet tästä aihepiiristä tutkimuksen, jonka tulokset tullaan julkistamaan ensi vuonna. 
”Diskriminaatio” on tässä yhteydessä valju eufemismi sille sietämättömälle sorrolle ja ihmisoikeuksien polkemiselle, jota tämän tuontiuskonnon nimissä harjoitetaan: sen takaa löytyy naisten tai jopa alaikäisten tyttöjen pakkoavioliittoja, naisen täysin turvattomaksi jättäviä pakkoavioeroja, moniavioisuutta… ja pian tultaneen näkemään ruumiillisia rangaistuksiakin!     
Meille toki vakuutellaan, että islam ja islamismi ovat kaksi täysin eri asiaa; että on olemassa sellainen ilmiö kuin maltillinen islam, josta ei ole mitään harmia kenellekään ja jonka pitäisi saada ottaa oma paikkansa kristittyjen ja juutalaisten rinnalla moniarvoisen eurooppalaisen demokratian kunnioitettuna osana. 
On toki myönnettävä, että islamin sisältä löytyy monia uskontulkintoja. Tämä opillinen kirjavuus herättää hämmennystä myös ja ennen kaikkea muslimien itsensä keskuudessa. Mutta koska kaikki islamin suuntaukset näyttävät hyväksyvän nämä Britannian sharia-tuomioistuimet, on lupa todeta, että sharia on kuin onkin osa autenttista islamia. Näin paljastuvat ”maltillisen islamin” todelliset kasvot ainakin mitä tulee Britannian muslimiyhteisöön. 
Entä Ranskan maaperällä harjoitettu islam? Maltillinen imaami Tareq Oubrou alusti viime keskiviikkona Bordeaux’ssa pidetyssä seminaarissa ja vastaili toimittajien kysymyksiin koskien miesten ja naisten tasa-arvoa islamissa. 
Imaami Oubroun mukaan mies ja nainen ovat Koraanissa tasa-arvoisia, koska sukupuolet luotiin yhtä aikaa eikä naista siis otettu miehen kylkiluusta kuten Raamatussa. Naista ei myöskään nähdä Koraanissa ensisijaisena syypäänä syntiinlankeemukseen, jälleen Raamatusta poiketen. 
Lyhyesti sanoen, syytettyjen penkille huomaavatkin joutuneensa kristityt. Kun näin puhuu tunnetusti erittäin sympaattinen ja huumorintajuinen mies, jota kaiken huipuksi ISIS-järjestö uhkailee fatwalla, niin kaiketi voidaan todeta, että islam on sittenkin pohjimmiltaan sangen maltillinen ja sisäsiisti (fréquentable) liike? Väärin. 
Sillä näinä aikoina näyttää aina vain todennäköisemmältä, että yhteiskuntamme joutuu radikaalin islamin panttivangiksi. Enää ei ole lainkaan vainoharhaista kuvitella, että jonain päivän lakia ei tässä maassa enää luetakaan Ranskan kansan vaan Allahin nimeen.    
Eikö islamisaation uhka siis olekaan pelkkää islamofobisen äärioikeiston houretta? 
Voisiko tuo nimeä PEGIDA kantava surkea pikku poppoo sittenkin olla oikeassa?   
Euroopan naiset, vapiskaa: tulevaisuutenne ei vaikuta hääviltä!"


torstai 26. toukokuuta 2016

Itävallan presidentinvaaleista


”Äärioikeiston” tai ”oikeistopopulistien” vaalimenestys maassa kuin maassa pyritään usein kuittaamaan merkkinä äänestäjäkunnan tietyn osan ”syrjäytymisestä”, ”köyhyydestä”, ”näköalattomuudesta” ja niin poispäin. Äänestäjät nähdään tässä diskurssissa enemmän tai vähemmän julkilausutusti jonkinlaisina hieman yksinkertaisina reppanoina, jotka purkavat yhteiskunnallisesta huono-osaisuudestaan johtuvaa pahaa oloaan viattomiin maahanmuuttajiin sen sijaan että suuntaisivat vihansa kurjuutensa todelliseen syyhyn, eli "systeemiin"...

*** 

Itävallan äskettäisissä presidentinvaaleissa oikeistopopulistisen FPÖ:n ehdokas sai lähes puolet äänistä häviten siis äärimmäisen täpärästi vihreiden ehdokkaalle. Itävallan vapauspuolue (Freiheitliche Partei Österreich) on sinänsä vanha tuttu (kaikkihan muistanevat Jörg Haider -vainaan), mutta puolueen ehdokkaan Norbert Hoferin näissä vaaleissa saama äänivyöry on aivan ennennäkemätöntä Euroopan oikeistopopulististen liikkeiden historiassa. Sen selitykseksi ei kuitenkaan taida riittää niin monien suvakkien ja vihervassarien suosima syrjäytymisteoria – ei Itävallan kaltaisessa maassa!

FPÖ on tiukan maahanmuuttovastainen ja anti-islamilainen; se on toki myös euroskeptinen, mutta ei eurofobinen. FPÖ ei ole ensitöikseen hajottamassa Unionia vaan pyrkii sen kehittämiseen kohti kansakuntien Eurooppaa; myöskään eroa eurosta ei ehdottomasti vaadita. FPÖ on lähellä uuden identitaarisen oikeiston valtavirtaa, ja se eroaa muutamissa keskeisissä kysymyksissä hienoisesti edukseen vaikkapa saksalaisesta sisarpuolueestaan AfD:sta.    

Sinänsä tämä kuvio, jossa kansakunnan äänet jakautuvat lähes tasan oikeistopopulistien ja vihreiden välillä, on äärimmäisen mielenkiintoinen esimerkki siitä arvojen polarisaatiosta, joka on kaikki paikalliset erityispiirteetkin huomioon ottaen perimmältään yleiseurooppalainen ilmiö. Se koskee myös Suomea; kuten taannoin totesin, ”vihreät ja [oikeistopopulistit] sijaitsevat saman arvojanan vastakkaisissa päissä”. Vastaavaa polarisaatiota tullaan epäilemättä kasvavassa määrin näkemään kaikkialla Euroopassa: eläköön vastakkainasettelu, helvettiin konsensus!

Itävallan vaalituloksessa on vielä yksi mielenkiintoinen ja toiveita herättävä piirre. Harva nimittäin näkyy äänestäneen Hoferia niin sanotusti pienempänä pahana; rajat kiinni –linjallaan hän sai taakseen aitoa kannatusta, kun sen sijaan vihreiden ehdokasta, valituksi tullutta Van der Bellenia ilmeisesti äänestettiin suurelta osin negatiivisin perustein, siis ”äärioikeistolaiseen” Hoferiin nähden pienempänä pahana. Kolmannen valtakunnan mörkö kummittelee saksankielisessä Keski-Euroopassa yhä, valitettavasti.

***

Seuraavassa kääntämäni Boulevard Voltairen juttu Itävallan vaaleista parin päivän takaa. Kirjoittaja on Pierre Duriot.
    
”Itävallan bruttokansantuote per capita on Euroopan unionin toiseksi korkein, maan luonnonolosuhteet ovat erittäin miellyttävät, sen pääkaupunki on suurenmoisen elegantti. Itävallan työttömyysaste on kadehdittava 5 %, mikä luku käsittää pääasiassa ne kansalaiset, joita ei kerta kaikkiaan voi millään keinoin työllistää; maassa vallitsee siis käytännössä täystyöllisyys. 
Ja kuitenkin Itävallan äärioikeisto sai [presidentinvaaleissa] äänivyöryn. Se johtuu siitä, että maa on joutunut kohtaamaan massiivisen islamilaislähtöisen immigraation ja sen seurauksena kokemaan piikin rikostilastoissa. Vaalitulosta on meillä [Ranskassa] kommentoitu jokseenkin väsyneesti: ”Itävalta on peloissaan” (Jean-Marie Cavada), ”Itse kunkin Euroopassa pitäisi ottaa tapahtuneesta opikseen” (Manuel Valls). Kommentit tuovat mieleen sen shokin, jonka Marine Le Penin saama 30 %:n kannatus taannoin aiheutti Ranskassa.  
Oikeiston ehdokas Norbert Hofer on leimattu ”islamofobiksi”. Tämä todistaa hänen haluttomuuttaan taipua ”modernin” Euroopan poliittisesti korrektiin käytöskoodiin, jonka oleellinen osa on islamin mielistely. Valitettavasti vain tilanne näkyy olevan politiikantutkija Anaïs Voy-Gillisin mukaan se, että ”moni on äänestänyt vihreiden ehdokasta ainoastaan torjuakseen äärioikeistolaisen ehdokkaan valinnan. On siis äänestetty pikemminkin Hoferia vastaan kuin Van der Bellenin puolesta. Sen sijaan äärioikeiston ehdokkaan takaa löytyy huomattavasti enemmän aitoa kannatusta.” Roolit ovat tässä siis kääntyneet päälaelleen. Onhan yleisenä tapana ollut selittää ääriainesten vaalimenestykset pikemminkin protestimielialan kuin aidon kannatuksen ilmauksina. 
[--] 
Näiden paljon kohua herättäneiden Itävallan vaalien eräänä oheisvaikutuksena voidaan pitää sitä, että viimeistään nyt on pudonnut pohja pois siltä viimeiset kolmisenkymmentä vuotta Ranskassa vallinneelta poliittisesti korrektilta oikeinajattelulta, jonka mukaan Front nationalin kaltaisten oikeistopopulististen puolueiden menestys perustuu yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen, työttömyyteen ja muuhun kurjuuteen; kyseisessä diskurssissa on tähän saakka visusti varottu kajoamasta kysymykseen alati leviävästä islamismin uhasta. Mutta nytpä Stéphane Le Foll joutui väsäämään tiedotteen, jossa hän toisteli kollegansa Jean-Marc Ayrault'n sanoja: ”Tänä aamuna ulkoministeri on ilmaissut huolensa [Itävallan] presidentinvaalien lopputuloksesta. Yhdistettynä nykyiseen siirtolaiskriisiin tällä vaalituloksella saattaa olla vaarallisia poliittisia seurausvaikutuksia.” Näinkö siis vihdoinkin myönnetään, että siirtolaiskriisi on todellinen uhka? 
Itävallan, tämän vauraan pikkumaan vaalitulos tekee siis omalta osaltaan tyhjäksi kolmekymmentä vuotta jatkuneet helppohintaiset yritykset selittää Front nationalin kansansuosion kasvu. Ja sehän ei johdu – ei ainakaan yksinomaan – kurjuudesta, työttömyydestä tai syrjäytymisestä. Selitystä siihen on etsittävä muista tekijöistä, silläkin uhalla että jouduttaisiin hieman pelottavalta tuntuvalle maaperälle. Lopultakin on oltava valmiutta myöntää, että ehkä olemme erehtyneet pitäessämme äänestäjiä idiootteina. [--]”

Itävallan Identitaarisen liikkeen (Identitäre Bewegung Österreich) mielenilmaus