keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Seksi, väkivalta, rasismi...


Miesasiamies Henry Laasanen ihmettelee muutaman päivän takaisessa bloggauksessaan feministiemme oudon vaisuja reaktioita melkein päivittäisiin lähi-itäläisten (ja muiden kehitysmaalaisten) tekemiin ns. puskaraiskauksiin. Väsyneitä han-argumentteja kummempia kommentteja ei juurikaan ole feministeiltä kuultu. Lutkamarssejakaan ei ole mainittavasti nähty, vaikka erinäiset viranomaistahot ovat äityneet mm. varoittelemaan nuoria naisia liikkumasta yksin pimeän tultua… outo epäsuhta verrattuna takavuosina nähtyihin valkoisten sovinistinatsifasistipoliisisikojen uhria syyllistävien lausuntojen laukaisemiin reipashenkisiin demonstraatioihin.

Laasanen ehdottaa useampiakin syitä feministien vätystelyyn, mutta minua kiinnostaa tässä vain yksi. Nimittäin se oletus, jonka mukaan kehitysmaalaisen miehen mielletään omaavan enemmän uhripääomaa kuin valkoisen kantasuomalaisen naisen. Tästä syystä, Laasasta siteeratakseni, ”itseä suurempaa ’uhria’ on hankala syyllistää näyttämättä sydämettömältä.” Pidän tätä tulkintaa varsin uskottavana, sillä radikaaleissa sortaja-sorrettu –narraatioissa on yleensä vain yksi vakio, ja se on valkoinen heteromies, jonka syytä on kaikki maailman pahuus. Kaikkien muiden pelaajien paikka tässä kuviossa elää tilanteesta toiseen, kuten olemme jo nähneet mm. kehitysmaalaisten homovihaajien kohdalla. Havainto ei ole edes uusi eikä missään tapauksessa rajoitu suomalaisiin feministeihin. Tietenkään.

Jotenkin tästä viime aikojen meikäläisestä raiskauskeskustelusta on tullut mieleeni eräs kauan sitten lukemani amerikkalainen romaani, jonka keskiössä on juurikin monitasoinen uhri-problematiikka seksuaalisen väkivallan ja roturistiriitojen mutkikkaissa kytkennöissä. Voitte seuraavan pohjalta itse miettiä, miten hyvin tai huonosti perusteltuja nämä alluusioni ovat.  

***

Alice Walker on kohtalaisen hyvä kirjailija, vaikka hänen myydyimmän teoksensa eli Häivähdys purppuraa -romaanin perusteella niin ei välttämättä voisikaan päätellä. Tuota Spielberg–filmatisaationakin tunnettua melko sentimentaalista vaikka sinänsä hyvin kirjoitettua tuotosta huomattavasti parempi teos on Meridian (1976), joka on Häivähdyksen tavoin myös suomennettu (Alice Walker, Meridian. Kirjayhtymä, Helsinki 1984). 

Meridian-romaanissa käsitellään Yhdysvaltain mustien kansalaisoikeustaistelua ja se keskittyy siis lähinnä 60-luvulle. Tuolloinhan etelävaltiot kävivät toivotonta viivytystaistelua yrittäessään pitää kiinni tuhoon tuomitusta elämäntavastaan, jonka mukaan mm. äänioikeus kuului (de facto) vain valkoihoisille kansalaisille. Vuoden 1964 ”vapauden kesän” aikana pohjoisen yliopistoista lähti suuri määrä valkoisia opiskelijoita kohti syvää etelää tukemaan mustien kansalaisoikeustaistelua. Nuoria naisiakin tietysti tuli. Siitä seurasi yhtä ja toista. Varsinkin toista.

Walkerin Meridian-romaanin punaisena lankana kulkee sen nimihenkilön, mustan nuoren naisen, Meridian Hillin sisäinen kipuilu kahden osittain keskenään riitelevän identiteetin ja lojaliteetin välillä; valinkauhassa ovat tietenkin yhtäällä Meridianin rotu ja toisaalla hänen naiseutensa. Tämä ristiriita kärjistyy sitä mukaa, kun 1960-luvun alkupuoliskon kansalaisoikeusliike kehittyy vuoteen 1966 tultaessa mustaksi nationalismiksi. Romaanissa sivutaan myös erästä lievästi sanoen epäkorrektia episodia tämän taistelun kuluessa syntyneissä musta-valkoisissa ihmissuhdekiemuroissa. Lynne Rabinowitz on Walkerin romaanissa nuori valkoinen (ja juutalainen, mikä on kaikkea muuta kuin merkityksetön detalji mutta jonka kuitenkin jätän tässä yhteydessä syrjään) nainen, joka tulee yllä kuvatulla tavalla etelään taistelemaan mustien rinnalla näiden oikeuksien puolesta.

Lynne näkee etelän mustissa ensi alkuun pelkästään ihastuttavaa toiseutta. Kaiken köyhyyden ja sorronkin keskellä mustat ovat aitoja, todellisesta elämästä vieraantumattomia ihmisiä, jotka kaiken huipuksi asuvat jotenkin maalauksellisessa ympäristössäkin. Kaikki tämä eksotiikka muodostaa jyrkän kontrastin Lynnen omalle poroporvarilliselle kotitaustalle hyvinvoivassa mutta steriilissä ja henkisesti pystyyn kuolleessa lähiössä. Amerikan valkoisilla olisi epäilemättä paljon oppimista mustilta... Walkerin kuvaus etuoikeutetusta taustastaan ankaraa syyllisyyttä tuntevasta, naiivihkosta mutta tiedostamaan heränneestä valkoisesta tytöstä on ajaton, ja Lynnen kaltaisia militantteja voisi helposti tunnistaa pilvin pimein nuoresta nykysuomalaisestakin suvaitsevaistosta, muutettavat muuttaen tietenkin.

Kansalaisoikeustaistelun tiimellyksessä Lynne päätyy avioliittoon mustan Truman Held -nimisen miehen kanssa ja jää etelään, missä taistelu jatkuu. Mutta lopulta käy niin ikävästi, että Trumanin läheinen ystävä, joka on myös Lynnen oma musta taistelutoveri, Tommy Odds nimeltään, raiskaa hänet. Aviomiehestä ei ole apua, päinvastoin; raiskauksen jälkeen Truman jättää Tommy Oddsin kehotuksesta valkoisen ”bitchin” oman onnensa nojaan.

Näin siis romaanissa. En suinkaan väitä, että tällainen oli kansalaisoikeusliikkeen aikana todellisuudessa mitenkään yleistä, mutta lähes varmasti Walkerin kertomalla episodilla on jotain todellisuuspohjaa. Itse poliittisesti aktiivina mustana vasemmistolaisena feministinä ja kansalaisoikeustaistelun veteraanina Walkerilla oli käytössään erinomaiset taustatiedot romaaninsa pohjaksi. Ei tämän pitkälti omaelämäkerrallisen teoksen historiallista uskottavuutta tietääkseni olekaan juuri kyseenalaistettu. Sanomattakin lienee selvää tietysti sekin, että ainoastaan Walkerin taustan omaavan ihmisen oli luvallista kirjoittaa romaaniinsa Tommy Oddsin ja Lynne Rabinowitzin kaltaiset hahmot ja varsinkin näiden välillä tapahtunut julma episodi.  

Erityisen mielenkiintoista on tässä kuitenkin Lynnen reaktio tapahtumaan. Nuori, keskiluokkainen ja valkoinen nainen on sekä ihonvärinsä että yhteiskuntaluokkansa takia siinä määrin syyllisyydentunteiden raastama, että ei tohdi pistää kunnolla hanttiin siinä vaiheessa kun Tommy Oddsin lähentely kääntyy väkivaltaiseksi. Raiskauksen jälkeenkään Lynne ei tahdo tehdä asiasta suurta numeroa. Lynnen pidättyvyyteen on montakin syytä. Ensiksikin, koska Lynne on ennen muuta kansalaisoikeusaktivisti, hän ei mistään hinnasta antaisi mustaa miestä ilmi valkoisen naisen raiskauksesta poliisille; etnisesti värittyneiden raiskausuutisten huonoin puoli, kuten mekin jo tiedämme, on siinä että ne ovat omiaan ”lisäämään rasismia”… No, toki Lynnen ratkaisua 60-luvun syvän etelän tilanteessa voi pitää juuri ja juuri moraalisesti hyväksyttävänä. Mutta valitettavasti tässä ei vielä ole kaikki. Lynne nimittäin myös kääntää tapahtuneen oman rotunsa mustia kohtaan vuosisatojen ajan tekemien todellisten ja kuviteltujenkin syntien sovitukseksi omalta kohdaltaan; hän tuntee jopa perverssillä tavalla saaneensa syyllisyydentunteisiinsa helpotusta tapahtuneen jälkeen, vaikka itse akti olikin ollut hänelle niin vastentahtoinen ja pelottava kokemus kuin raiskaus vain olla voi. 

Edempänä romaanin nimihenkilön Meridianin ja Lynnen välille syntyy ajatuksenvaihtoa musta-valkoisista sukupuoli- ja rakkaussuhteista yleisemmälläkin tasolla. Meridianin näkemys näiden suhteiden valkoisista osapuolista (jotka useimmiten ovat - tietenkin - naisia) ei ole erityisen mairitteleva: ”Niitä piisaa näitä valkoisia tyttöjä, jotka ovat niin vitun solmussa oman syyllisyytensä kanssa että ovat valmiita ripustautumaan keneen tahansa mustaan jätkään, jopa ilmiselvään narkkariin ja pummiin.” (There are all these white girls that are so fucked up with guilt they’re willing and happy to keep a black guy, even if he’s obviously a junkie bum. Suom. Michelange.) Vaikka Walkerin Meridian on romaani, eli lähtökohtaisesti fiktiota, siinä on kauttaaltaan vahvasti eletyn tuntua. Myös tässä nimenomaisessa dialogissa…

Alice Walker on rehellinen kirjailija, ja tiedostavana antirasistina sekä feministimilitanttinakaan hän ei anna poliittisen tendenssin viedä (ainakaan liikaa), mikä on kunnioitettavaa sinänsä. Walker on käsitellyt vähintään ohimennen mutta yhtä rehellisesti muitakin mustan Amerikan historian kipupisteitä, kuten orjuutta, jota koskeva historiallinen totuus ei aina käy yksiin poliittisesti korrektin totuuden kanssa. Mutta riittäköön tämä Alice Walkerista tällä kertaa. Joka tapauksessa suosittelen lukemaan Meridianin, jonka suomennos löytynee kaikista hyvin varustetuista kirjastoista.  

4 kommenttia:

  1. En ole lukenut Walkerin kirjaa, mutta tietyt yksityiskohdat juonessa tuovat mieleen J. M. Coetzeen erittäin hyvän romaanin "Häpeäpaalu" (Disgrace, 1999), joka sijoittuu apartheidin jälkeiseen Etelä-Afrikkaan. Valkoisen yliopistomiehen tyttären suhtautuminen siihen kun hän tulee mustan rikollisjengin raiskaamaksi, muistuttaa paljon Walkerin romaanin kuviota. Romaanin lopussa nainen jopa päättää ryhtyä yhdeksi naapurissaan asuvan mustan maanviljelijän (joka tuntee osan raiskaajista ja todennäköisesti suojelee heitä) monista vaimoista. Musertavampaa kuvausta tiedostavan valkoisen sovitusmenoista saa hakea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on mielenkiintoinen tieto, ei vähiten siksi että Coetzee on valkoinen ja mies. Niin oli tietysti myös oma Matti Pulkkisemme, jonka Romaanihenkilön kuolema -romaani liikuskeli kaikessa kokeilevassa rikkaudessaankin aika pitkälti näiden teemojen ympärillä. Mutta Pulkkisen romaanin vastaanotto ei tainnut olla siitä suopeimmasta päästä; kuinka lienee ollut Coetzeen tapauksessa, en tiedä.

      Poista
  2. Apropoo.

    Huomasin juuri, että tänään tulee tuoreehko suomalainen elokuva nimeltä "Mieletön elokuu", joka ohjelmatietojen mukaan on "komedia kylmän sodan Helsingistä vuonna 1962. Kansainvälinen nuorisofestivaali aiheuttaa mellakoita ja naiset menettävät sydämensä ulkomaalaisille miehille."

    Kylmän sodan aikainen nuorisofestivaaliliike oli, kuten tunnettua, Kremlin masinoima ja sen osanottajissa oli kolmannen maailman ihmisiä (tai muuten vain "värikästä" väkeä) huomattavan paljon. Käsittääkseni Helsingissä vuonna 1962 pidetty festivaali oli kymmennen vuotta aikaisempien Helsingin olympialaisten ohelle se tapahtuma, jonka puitteissa suomalaiset ensimmäistä kertaa näkivät läheltä toisrotuisia ihmisiä. Eroottistakin värinää oli ilmassa. Helsingin festivaalit liittyy tämän blogimerkintäni teemaan sikälikin, että myös nuori Alice Walker festivaalivieraiden joukossa. Tarina ei kerro, oliko eksoottisen näköisellä Alicella seksuaalisia suhteita paikallisiin uroisiin, mutta tilastojen valossa se ei ole kovin todennäköistä.

    VastaaPoista
  3. En valitettavasti löydä nyt netistä, mutta aikanaan luin jotain kongressin kirjaston taltiointeja, joissa mustat mammat, jotka olivat viimeisiä vielä orjuuden aikana eläneitä, selittivät kuinka orjuuden aikana kaikki oli paremmin ja miehetkin osasivat käyttäytyä. Hyvin epäkorrektia, mutta autenttista tekstiä.

    VastaaPoista