torstai 31. joulukuuta 2015

+ Motördead +


En koskaan nähnyt Lemmyä tai Motörheadia livenä. Kuulin kylläkin. Mutta niin taisi kuulla koko Turku. Jonkin takavuosien Ruisrockin aikaan tuuli kävi lounaasta ja sopivan puuskan aikana kantautui tuttuja sulosäveliä minunkin patiolleni; kallistin ainoan kuulevan korvani Suomen suvituulen hyväiltäväksi ja puolikuuronakin saatoin ilman erehtymisen mahdollisuutta todeta, että Moottöripäät olivat lavalla…

Eihän Lemmystä voinut olla pitämättä, vaikka muuten en metallimiehiä olekaan. Seuraavassa Boulevard Voltairen Nicolas Gauthierin muistosanat minun kääntäminäni. Katsokaa alkuperäisen jutun lopusta myös monessa suhteessa vitsikäs video vuosikymmenten takaa. Siitä(kin) huomaamme, että Lemmy ymmärsi camp-huumorin päälle eikä – monesta 70- ja 80-lukujen mahtailevasta heviääliöstä poiketen - ottanut itseäänkään niin kovin tärkeästi; jos ette viitsi kuunnella alun ranskankielistä lätinää, siirtykää suoraan kohtaan 02:50.

"No voihan paska! Lemmy Kilmister, Motörheadin perustaja on poistunut keskuudestamme aggressiivisen syövän seurauksena. Aina vain pliisummaksi käyvässä rock-maailmassa Lemmy oli viimeinen mohikaani. Ja on melkoinen ihme sekin, että Viikatemiehen piti odottaa seitsemänkymmentä vuotta ennen kuin pääsi häneen käsiksi. 
Lemmy kulutti sellaisia määriä alkoholia, savukkeita ja huumeita (ei kuitenkaan heroiinia), että sillä pääsisi Guinnessin ennätysten kirjaan, hän kellisti laumoittain bändäreitä; hän ylipäätään eli normien ulkopuolella eikä mainittavasti piitannut poliittisesta korrektiudesta. 
Kaiken tämän lisäksi Lemmy oli toisen maailmansodan historian elävä tietosanakirja ja omisti sellaisen määrän natsirekvisiittaa, että sillä olisi täyttänyt ainakin kolme museota; voidaan siis todeta, että Lemmy Kilmister ei varsinaisesti ollut mikään Justin Bieber 
Vaihtuvista muodeista viis veisaten Lemmy soitti brutaalia rock and rollia kuin puskutraktori; jopa pitkiä hiuksia inhoavat punkkarit palvoivat häntä. Neljänkymmenen vuoden ajan Lemmyllä oli äärimmäisen uskollinen yleisö, joka osti aina hänen uusimman levynsä vaikka hyvin tiesi, että se muistuttaisi hyvin paljon edellistä ja että tulevissakaan levyissä ei olisi odotettavissa muutoksia. 
Motörhead heitti loppuun saakka yli kaksisataa keikkaa per vuosi ja soitti aina äärimmäisen kovaa ja nopeasti. Bändin fanilaumat muistuttivat Sormusten herran Mordorin armeijaa, joka olisi mieluummin antanut hakata itsensä pieniksi paloiksi kuin jäänyt paitsi yhdestäkään keikasta; ja heidän edessään seisoi tämä mustaan nahkaan pukeutunut kolossi, kutreillaan tavallisesti päähine, joka toi mieleen historiamme synkimmät ajanjaksot.  
Elämä maailmassa, jossa ei ole Lemmyä, saattaa joistakin vaikuttaa vähän väljähtyneeltä."

2 kommenttia:

  1. https://www.youtube.com/watch?v=L4vQ-eYgIy0

    Tuo on yllättävänkin hyvä vaikka yleensä väistän happopäiden sekoilut kohteliaasti ja kuuntelen mieluummin heroinistien tekemää musiikkia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai Lemmykään varsinaisesti happomiehiä ollut. Hänen suosikkihuumeensa oli speedi eli amfetamiini - ja tietysti myös vanha kunnon etyylialkoholi. (Nämä kaksihan ovat sattumoisin myös suomalaisten suosikkeja laillisten ja laittomien kuupansekoittajien joukossa.) Hawkwindin muut jäsenet sitten olivatkin niitä todellisia happopäitä. Lemmy oli siinä joukossa enemmän tai vähemmän outsider.

      Poista