torstai 31. joulukuuta 2015

+ Motördead +


En koskaan nähnyt Lemmyä tai Motörheadia livenä. Kuulin kylläkin. Mutta niin taisi kuulla koko Turku. Jonkin takavuosien Ruisrockin aikaan tuuli kävi lounaasta ja sopivan puuskan aikana kantautui tuttuja sulosäveliä minunkin patiolleni; kallistin ainoan kuulevan korvani Suomen suvituulen hyväiltäväksi ja puolikuuronakin saatoin ilman erehtymisen mahdollisuutta todeta, että Moottöripäät olivat lavalla…

Eihän Lemmystä voinut olla pitämättä, vaikka muuten en metallimiehiä olekaan. Seuraavassa Boulevard Voltairen Nicolas Gauthierin muistosanat minun kääntäminäni. Katsokaa alkuperäisen jutun lopusta myös monessa suhteessa vitsikäs video vuosikymmenten takaa. Siitä(kin) huomaamme, että Lemmy ymmärsi camp-huumorin päälle eikä – monesta 70- ja 80-lukujen mahtailevasta heviääliöstä poiketen - ottanut itseäänkään niin kovin tärkeästi; jos ette viitsi kuunnella alun ranskankielistä lätinää, siirtykää suoraan kohtaan 02:50.

"No voihan paska! Lemmy Kilmister, Motörheadin perustaja on poistunut keskuudestamme aggressiivisen syövän seurauksena. Aina vain pliisummaksi käyvässä rock-maailmassa Lemmy oli viimeinen mohikaani. Ja on melkoinen ihme sekin, että Viikatemiehen piti odottaa seitsemänkymmentä vuotta ennen kuin pääsi häneen käsiksi. 
Lemmy kulutti sellaisia määriä alkoholia, savukkeita ja huumeita (ei kuitenkaan heroiinia), että sillä pääsisi Guinnessin ennätysten kirjaan, hän kellisti laumoittain bändäreitä; hän ylipäätään eli normien ulkopuolella eikä mainittavasti piitannut poliittisesta korrektiudesta. 
Kaiken tämän lisäksi Lemmy oli toisen maailmansodan historian elävä tietosanakirja ja omisti sellaisen määrän natsirekvisiittaa, että sillä olisi täyttänyt ainakin kolme museota; voidaan siis todeta, että Lemmy Kilmister ei varsinaisesti ollut mikään Justin Bieber 
Vaihtuvista muodeista viis veisaten Lemmy soitti brutaalia rock and rollia kuin puskutraktori; jopa pitkiä hiuksia inhoavat punkkarit palvoivat häntä. Neljänkymmenen vuoden ajan Lemmyllä oli äärimmäisen uskollinen yleisö, joka osti aina hänen uusimman levynsä vaikka hyvin tiesi, että se muistuttaisi hyvin paljon edellistä ja että tulevissakaan levyissä ei olisi odotettavissa muutoksia. 
Motörhead heitti loppuun saakka yli kaksisataa keikkaa per vuosi ja soitti aina äärimmäisen kovaa ja nopeasti. Bändin fanilaumat muistuttivat Sormusten herran Mordorin armeijaa, joka olisi mieluummin antanut hakata itsensä pieniksi paloiksi kuin jäänyt paitsi yhdestäkään keikasta; ja heidän edessään seisoi tämä mustaan nahkaan pukeutunut kolossi, kutreillaan tavallisesti päähine, joka toi mieleen historiamme synkimmät ajanjaksot.  
Elämä maailmassa, jossa ei ole Lemmyä, saattaa joistakin vaikuttaa vähän väljähtyneeltä."

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Seksi, väkivalta, rasismi...


Miesasiamies Henry Laasanen ihmettelee muutaman päivän takaisessa bloggauksessaan feministiemme oudon vaisuja reaktioita melkein päivittäisiin lähi-itäläisten (ja muiden kehitysmaalaisten) tekemiin ns. puskaraiskauksiin. Väsyneitä han-argumentteja kummempia kommentteja ei juurikaan ole feministeiltä kuultu. Lutkamarssejakaan ei ole mainittavasti nähty, vaikka erinäiset viranomaistahot ovat äityneet mm. varoittelemaan nuoria naisia liikkumasta yksin pimeän tultua… outo epäsuhta verrattuna takavuosina nähtyihin valkoisten sovinistinatsifasistipoliisisikojen uhria syyllistävien lausuntojen laukaisemiin reipashenkisiin demonstraatioihin.

Laasanen ehdottaa useampiakin syitä feministien vätystelyyn, mutta minua kiinnostaa tässä vain yksi. Nimittäin se oletus, jonka mukaan kehitysmaalaisen miehen mielletään omaavan enemmän uhripääomaa kuin valkoisen kantasuomalaisen naisen. Tästä syystä, Laasasta siteeratakseni, ”itseä suurempaa ’uhria’ on hankala syyllistää näyttämättä sydämettömältä.” Pidän tätä tulkintaa varsin uskottavana, sillä radikaaleissa sortaja-sorrettu –narraatioissa on yleensä vain yksi vakio, ja se on valkoinen heteromies, jonka syytä on kaikki maailman pahuus. Kaikkien muiden pelaajien paikka tässä kuviossa elää tilanteesta toiseen, kuten olemme jo nähneet mm. kehitysmaalaisten homovihaajien kohdalla. Havainto ei ole edes uusi eikä missään tapauksessa rajoitu suomalaisiin feministeihin. Tietenkään.

Jotenkin tästä viime aikojen meikäläisestä raiskauskeskustelusta on tullut mieleeni eräs kauan sitten lukemani amerikkalainen romaani, jonka keskiössä on juurikin monitasoinen uhri-problematiikka seksuaalisen väkivallan ja roturistiriitojen mutkikkaissa kytkennöissä. Voitte seuraavan pohjalta itse miettiä, miten hyvin tai huonosti perusteltuja nämä alluusioni ovat.  

***

Alice Walker on kohtalaisen hyvä kirjailija, vaikka hänen myydyimmän teoksensa eli Häivähdys purppuraa -romaanin perusteella niin ei välttämättä voisikaan päätellä. Tuota Spielberg–filmatisaationakin tunnettua melko sentimentaalista vaikka sinänsä hyvin kirjoitettua tuotosta huomattavasti parempi teos on Meridian (1976), joka on Häivähdyksen tavoin myös suomennettu (Alice Walker, Meridian. Kirjayhtymä, Helsinki 1984). 

Meridian-romaanissa käsitellään Yhdysvaltain mustien kansalaisoikeustaistelua ja se keskittyy siis lähinnä 60-luvulle. Tuolloinhan etelävaltiot kävivät toivotonta viivytystaistelua yrittäessään pitää kiinni tuhoon tuomitusta elämäntavastaan, jonka mukaan mm. äänioikeus kuului (de facto) vain valkoihoisille kansalaisille. Vuoden 1964 ”vapauden kesän” aikana pohjoisen yliopistoista lähti suuri määrä valkoisia opiskelijoita kohti syvää etelää tukemaan mustien kansalaisoikeustaistelua. Nuoria naisiakin tietysti tuli. Siitä seurasi yhtä ja toista. Varsinkin toista.

Walkerin Meridian-romaanin punaisena lankana kulkee sen nimihenkilön, mustan nuoren naisen, Meridian Hillin sisäinen kipuilu kahden osittain keskenään riitelevän identiteetin ja lojaliteetin välillä; valinkauhassa ovat tietenkin yhtäällä Meridianin rotu ja toisaalla hänen naiseutensa. Tämä ristiriita kärjistyy sitä mukaa, kun 1960-luvun alkupuoliskon kansalaisoikeusliike kehittyy vuoteen 1966 tultaessa mustaksi nationalismiksi. Romaanissa sivutaan myös erästä lievästi sanoen epäkorrektia episodia tämän taistelun kuluessa syntyneissä musta-valkoisissa ihmissuhdekiemuroissa. Lynne Rabinowitz on Walkerin romaanissa nuori valkoinen (ja juutalainen, mikä on kaikkea muuta kuin merkityksetön detalji mutta jonka kuitenkin jätän tässä yhteydessä syrjään) nainen, joka tulee yllä kuvatulla tavalla etelään taistelemaan mustien rinnalla näiden oikeuksien puolesta.

Lynne näkee etelän mustissa ensi alkuun pelkästään ihastuttavaa toiseutta. Kaiken köyhyyden ja sorronkin keskellä mustat ovat aitoja, todellisesta elämästä vieraantumattomia ihmisiä, jotka kaiken huipuksi asuvat jotenkin maalauksellisessa ympäristössäkin. Kaikki tämä eksotiikka muodostaa jyrkän kontrastin Lynnen omalle poroporvarilliselle kotitaustalle hyvinvoivassa mutta steriilissä ja henkisesti pystyyn kuolleessa lähiössä. Amerikan valkoisilla olisi epäilemättä paljon oppimista mustilta... Walkerin kuvaus etuoikeutetusta taustastaan ankaraa syyllisyyttä tuntevasta, naiivihkosta mutta tiedostamaan heränneestä valkoisesta tytöstä on ajaton, ja Lynnen kaltaisia militantteja voisi helposti tunnistaa pilvin pimein nuoresta nykysuomalaisestakin suvaitsevaistosta, muutettavat muuttaen tietenkin.

Kansalaisoikeustaistelun tiimellyksessä Lynne päätyy avioliittoon mustan Truman Held -nimisen miehen kanssa ja jää etelään, missä taistelu jatkuu. Mutta lopulta käy niin ikävästi, että Trumanin läheinen ystävä, joka on myös Lynnen oma musta taistelutoveri, Tommy Odds nimeltään, raiskaa hänet. Aviomiehestä ei ole apua, päinvastoin; raiskauksen jälkeen Truman jättää Tommy Oddsin kehotuksesta valkoisen ”bitchin” oman onnensa nojaan.

Näin siis romaanissa. En suinkaan väitä, että tällainen oli kansalaisoikeusliikkeen aikana todellisuudessa mitenkään yleistä, mutta lähes varmasti Walkerin kertomalla episodilla on jotain todellisuuspohjaa. Itse poliittisesti aktiivina mustana vasemmistolaisena feministinä ja kansalaisoikeustaistelun veteraanina Walkerilla oli käytössään erinomaiset taustatiedot romaaninsa pohjaksi. Ei tämän pitkälti omaelämäkerrallisen teoksen historiallista uskottavuutta tietääkseni olekaan juuri kyseenalaistettu. Sanomattakin lienee selvää tietysti sekin, että ainoastaan Walkerin taustan omaavan ihmisen oli luvallista kirjoittaa romaaniinsa Tommy Oddsin ja Lynne Rabinowitzin kaltaiset hahmot ja varsinkin näiden välillä tapahtunut julma episodi.  

Erityisen mielenkiintoista on tässä kuitenkin Lynnen reaktio tapahtumaan. Nuori, keskiluokkainen ja valkoinen nainen on sekä ihonvärinsä että yhteiskuntaluokkansa takia siinä määrin syyllisyydentunteiden raastama, että ei tohdi pistää kunnolla hanttiin siinä vaiheessa kun Tommy Oddsin lähentely kääntyy väkivaltaiseksi. Raiskauksen jälkeenkään Lynne ei tahdo tehdä asiasta suurta numeroa. Lynnen pidättyvyyteen on montakin syytä. Ensiksikin, koska Lynne on ennen muuta kansalaisoikeusaktivisti, hän ei mistään hinnasta antaisi mustaa miestä ilmi valkoisen naisen raiskauksesta poliisille; etnisesti värittyneiden raiskausuutisten huonoin puoli, kuten mekin jo tiedämme, on siinä että ne ovat omiaan ”lisäämään rasismia”… No, toki Lynnen ratkaisua 60-luvun syvän etelän tilanteessa voi pitää juuri ja juuri moraalisesti hyväksyttävänä. Mutta valitettavasti tässä ei vielä ole kaikki. Lynne nimittäin myös kääntää tapahtuneen oman rotunsa mustia kohtaan vuosisatojen ajan tekemien todellisten ja kuviteltujenkin syntien sovitukseksi omalta kohdaltaan; hän tuntee jopa perverssillä tavalla saaneensa syyllisyydentunteisiinsa helpotusta tapahtuneen jälkeen, vaikka itse akti olikin ollut hänelle niin vastentahtoinen ja pelottava kokemus kuin raiskaus vain olla voi. 

Edempänä romaanin nimihenkilön Meridianin ja Lynnen välille syntyy ajatuksenvaihtoa musta-valkoisista sukupuoli- ja rakkaussuhteista yleisemmälläkin tasolla. Meridianin näkemys näiden suhteiden valkoisista osapuolista (jotka useimmiten ovat - tietenkin - naisia) ei ole erityisen mairitteleva: ”Niitä piisaa näitä valkoisia tyttöjä, jotka ovat niin vitun solmussa oman syyllisyytensä kanssa että ovat valmiita ripustautumaan keneen tahansa mustaan jätkään, jopa ilmiselvään narkkariin ja pummiin.” (There are all these white girls that are so fucked up with guilt they’re willing and happy to keep a black guy, even if he’s obviously a junkie bum. Suom. Michelange.) Vaikka Walkerin Meridian on romaani, eli lähtökohtaisesti fiktiota, siinä on kauttaaltaan vahvasti eletyn tuntua. Myös tässä nimenomaisessa dialogissa…

Alice Walker on rehellinen kirjailija, ja tiedostavana antirasistina sekä feministimilitanttinakaan hän ei anna poliittisen tendenssin viedä (ainakaan liikaa), mikä on kunnioitettavaa sinänsä. Walker on käsitellyt vähintään ohimennen mutta yhtä rehellisesti muitakin mustan Amerikan historian kipupisteitä, kuten orjuutta, jota koskeva historiallinen totuus ei aina käy yksiin poliittisesti korrektin totuuden kanssa. Mutta riittäköön tämä Alice Walkerista tällä kertaa. Joka tapauksessa suosittelen lukemaan Meridianin, jonka suomennos löytynee kaikista hyvin varustetuista kirjastoista.  

tiistai 22. joulukuuta 2015

Sarastuksessa rajoista

Kirjoitin pitkästä aikaa Sarastukseen. Juttuni aiheena on Eurooppa ja varsinkin Euroopan rajat. Oheisesta videosta voi ottaa vähän tuntumaa teemaan.




(A propos, videon kohdassa 0:25 ruutuun vajaan sekunnin ajaksi välähtävä "piece of non-art" on Versailles'n edustalle viime kesänä pystytetty... öö, "taideteos". "Taitelija" on nimeltään Anish Kapoor ja ko. "taideteos" esittää... vaginaa. Versailles'n edustalla. VERSAILLES'N EDUSTALLA! Ranskan tasavallan tilauksesta tai ainakin sen siunauksella. Tämä skandaali käsittääkseni meni Suomessa aika lailla ohi. Itse ajattelin jutun ollessa ajankohtainen siitä jotain kirjoittaa, mutta oli muita kiireitä. Jos asia kiinnostaa, vaikkapa täältä voi lukea lisää.)  

maanantai 21. joulukuuta 2015

Kaksoisstandardi


Ranskan poliittisessa lehdistössä Libération, eli rennon tuttavallisesti "Libé", on kohtalaisen lähellä vasenta äärilaitaa. Sopii epäillä, voiko Ranskan ja Suomen lehdistökenttiä suoraan rinnastaa tosiaan. Luultavasti ei voi. Mutta nämä varaukset mielessä pitäen sanoisin, että Libéssä on piirteitä meikäläisistä Kansan Uutisista, Libero-lehdestä ja Vihreästä langasta. Eli urbaania, tiedostavaa ja huippuedistyksellistä settiä tarjotaan.

Hiljattain Libé teki kansikuvajutun, jossa marmatettiin Ranskan poliittisen eliitin valkoisuutta ja keskiluokkaisuutta, vaikka "kansakunnan" todellinen läpileikkaus näyttäisi nykyään jo aivan toisenlaiselta. Katsokaa nyt tätä Aleksander Stubb -kloonien armeijaa:

Libén näkemys Ranskan eliitistä: liljanvalkoista keskiluokkaa tummissa puvuissa...


Libé varmaan itse näyttää hyvää esimerkkiä "diversiteetistä"? No, ei aivan; tässä lehden toimitus tuoreessa yhteiskuvassa:

Valokuvaajan näkemys Libén toimituksesta: liljanvalkoista keskiluokkaa nyrkit pystyssä...

Aleksander Stubb tai Dan Koivulaakso, yksi v*tun hailee.
     

maanantai 14. joulukuuta 2015

Kaksipuoluejärjestelmä ranskalaisittain

USA: republikaanit vs. demokraatit, Britannia: Labour vs. Toryt, Ranska: Front national vs. -kaikki muut...

perjantai 11. joulukuuta 2015

Adventtikevennys


Piti vähän aikaa miettiä, että onko minun elämästäni jollakin mystisellä tavalla kadonnut vajaat neljä kuukautta. Aprillipäivää melkein luulin hetkisen aikaa eläväni, kun luin uutisen, jota tässä nyt lähemmin referoin.

No siis. Newyorkilainen herra nimeltä Justin Renel Joseph, 33, käväisi tässä taannoin kotikaupunkinsa maailmankuulussa Metropolitan-taidemuseossa, tuttavallisemmin ”Metissä”. Taide-elämyksillä ajatteli Mr. Joseph sieluansa ravita. Mutta voi! Eipä tullut taide-elämystä, paha mieli vain tuli. Tietäähän sen. Kun tämä länsimainen sivilisaatio on niin rasismin ja antisemitismin läpitunkema, että Jeesuskin on kuvattu sinisilmäisenä, rusoposkisena ja - hyi iljetystä! - arjalaisena kultakutrina. 

Kyllä. Puolisenkymmentä länsimaisen maalaustaiteen Kristus-aiheista taideteosta (renessanssia ja barokkia lähinnä, siis neljän tai viiden vuosisadan takaa) katsastettuaan itse tummahipiäinen hra. Joseph ei voinut muuta kuin todeta joutuneensa henkilökohtaisen rasistisen ja mahdollisesti antisemitistisen aggression uhriksi.   

No, Ameriikassa kun ollaan, niin ei muuta kuin oikeusjuttua pystyyn ja haastetta käräjille vetämään koko rasistiselle Metille. (Josephia loukanneet neljä taulua ovat nähtävissä oheisen linkin lopussa - ne on siis liitetty sinne "todistusaineistoksi" tapahtuneesta viharikoksesta...) 

Näin asiasta uutisoi paikallinen tiedotusväline:

The masterpieces are ”offensive aesthetic whitewashing” of the reality that the Savior, as a native of the Middle Eastern region, had ”black hair like wool and skin of bronze color,” says Joseph, who is acting as his own lawyer. 
He says he suffered personal stress” after viewing “The Holy Family with Angels” by Sebastiano Ricci; “The Resurrection” by Perugino; “The Miracle of the Loaves and Fishes” by Tintoretto; and “The Crucifixion” by Francesco Granacci. 
They are especially offensive to him, he claims, because he himself has “black hair like wool and skin of bronze color.” [Korostukset Michelange; alkup. juttu täällä.]

Sanattomaksi vetää. Only in America!

Väärin...                                 Oikein!             

torstai 10. joulukuuta 2015

Ranskan suvakkien raiskausfantasioita


Tässä päivityksessä on sitaattia sitaatin sisällä enemmän kuin normaalisti, joten olkaa tarkkoja kun luette.

Kuten kaikki tietävät, Ranskan aluevaalien ensimmäisen kierroksen voittaja on Kansallinen rintama, Front national. Toinen kierros käydään ensi sunnuntaina. Aluevaaleista ei vielä voi vetää lopullisia johtopäätöksiä esimerkiksi lähestyviä parlamentti- ja presidentinvaaleja ajatellen, mutta Marine Le Penin näkymät ovat joka tapauksessa paremmat kuin koskaan. FN on niin vihattu, että sitä vastaan yhdistyttäneen taas kerran yli puoluerajojen ja näin sen voiton hedelmät jäävät vähän raakileiksi. Myös Ranskassa käytössä oleva vaalitapa aiheuttaa sen, että puolueen saama valta ei välttämättä vastaa sen nauttimaa kansanomaista kannatusta.   

Vaikka itse en olisi puolueen lailla aivan heti hajottamassa EU:ia enkä oikein jaksa sietää sen riveissä rehottavaa putinismia, niin pakko tästä jytkystä on iloita jo siksikin, että se kaikesta huolimatta selvittää Ranskan sisäpoliittista kenttää ja ilman muuta ennakoi maahanmuuttolinjan järkevöitymistä. Ranskan kansan syvät rivit ovat saamassa vuosikymmenien ajan harjoitetusta tuhoisasta politiikasta tarpeekseen, mutta ”tasavaltalaisille” (ks. "tasavaltalaisuuden" määritelmä täältä, ko. jutun toinen kappale) tämä on hirveä tilanne. Vastakkainasettelu siis syvenee Ranskassakin. Niin se tekee kaikkialla Euroopassa.

Mutta kuten sanottu, Ranskan hipstereillä (”boboilla”) on nyt paha olla. Ja se näkyy: Boulevard Voltairen kirjoittaja J.-P. Fabre Bernadac analysoi tänään julkaistussa kirjoituksessaan erästä tällaista ranskalaisen suvakin saamaa pahoinvointikohtausta. Jussi Halla-ahoahan on meillä syytetty (mm.) raiskausfantasioista, mutta kuten jokainen arvostelukykyinen ja sisälukutaitoinen tietää, nämä syytteet ovat täysin perusteettomia. Tällä kertaa on kyse ranskalaisen ”antifasistin” väkivalta- ja raiskausfantasioista (ja ihan oikeista sellaisista!), joiden kohteena ovatkin Front nationalin naiskannattajat. Vihakirjoitus poistettiin sen julkaisseelta sivustolta muutamassa tunnissa, mutta ainakin Boulevard Voltairen Fabre Bernadac siis ehti ottaa sen talteen. Tässä juttu minun käännöksenäni ja Fabre Bernadacin kommentein:        

"Le Plus de l’Obssivusto on malliesimerkki libertaarien hipsteri-intellektuellien (intello-bobo-libertaire) sydämissä kytevästä Front national –vihasta. Kyseinen julkaisu ei juuri muuta ole tehnytkään kuin oksentanut FN:ia ja Marine Le Penia stigmatisoivia kirjoituksia toinen toisensa perään. Mutta tämän kuluvan joulukuun 8. päivänä julkaistulla äärimmäisen vastenmielisellä ja aggressiivisella tekstillään sivusto ylitti kaikki hyväksyttävän kritiikin rajat.     
Arvioikaa itse:
  
’FN:n naiset eivät ulospäin vaikuta sen vähemmän nisäkkäiltä kuin muutkaan ihmisnaarat, vaikka tiedetäänkin, että heidän korviensa välissä on liskonaivoilla selvästi hallitsevampi asema kuin on laita lajillamme keskimäärin. Kaikkien muiden lailla FN-naisenkin mielentiloja ohjaavat hormonit. Mutta hänen kohdallaan on tilanne sikäli erikoinen, että hän kiihottuu erityisesti häntä kaltoin kohtelevien brutaalien miesten edessä. 
FN:n naiskannattaja siis ojentaa meille auliisti piiskan jotta pieksäisimme häntä. Hänhän arvostaa machoilevia miehiä ja kammoaa feministisiä ajatuksia. No mikäpä siinä, pelataan sitten hänen peliään ja ruoskitaan häntä kunnolla. Koska hän suorastaan tarjoaa käyttöömme keinon tahrata FN:n rodullinen puhtaus (métisser), niin käytetään tätä mahdollisuutta hyväksemme. 
Käytetään siis reippaasti seksuaalista ylivaltaamme näihin FN:n jälkeenjääneisiin pikku naikkosiin ja pannaan heidät jo ihan rodunjalostusmielessä muitta mutkitta paksuiksi. Hehän ovat niin tyhmiä että uskovat helposti paksuintakin pajunköyttä, ja metsämiehen ansat vetävät heitä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä, niin että homman ei pitäisi tuottaa meille mitään vaikeuksia. Tuotetaan tälle kaikkea toiseutta pelkäävälle ja ’Ranskaa ranskalaisille’ vaativalle äärioikeistolle kiharatukkaista (olin sanomaisillani kähärätukkaista, mutta en sitten uskaltanutkaan!) jälkikasvua.
Kun perhesuunnittelu on kielletty, niin jokaisen raskauden seurauksena maailmaan pullahtaa uusi monirotuinen (métis) pikku äpärä [--].   
Mustat, neekerit, mutakuonot, juutalaiset, vasurit, romanit, mustalaiset, vammaiset, vapaamuurarit ja jopa asiallemme solidaariset homoystäväni kantakoot kortensa kekoon: ei muuta kuin kullit tanaan, pojat! [haut les queues!] Pistetään omattunnot vähäksi aikaa piiloon [--] ja varmistetaan altruistisella parittelullamme tälle synkeälle maallemme iloisen monenkirjava jälkikasvu. [--]’

Nämä sanat ovat ilmeisesti lähtöisin Thierry Lacoquirre –nimisen herran kynästä. Mies on ammatiltaan lääkäri ja näkyy vaihtaneen Hippokrateen valansa markiisi de Saden valaan. 
Tekstiä ei enää löydy Le Plus de L’Obsin –saitilta… 
Siihen kuitenkin ehdittiin reagoida, ja mm. twitterissä vasemmistofeministi Caroline de Hass (entinen sosialistipuolueen jäsen) ihmetteli tähän tapaan: ’Le Plus julkaisi kehotuksen raiskata fasistinaisia (femmes fachos). Loistavaa, ääliöt, tämä sataa suoraan FN:n laariin!’ 
Pannette merkille, että tässä ei kauhistella niinkään itse tekstin sisältöä kuin sen mahdollista vaikutusta FN:n kannatuskehitykseen. 
Ja sitten journalistit, poliitikot, ay-väki ja intellektuellit jaksavat valittaa, kuinka FN on vihan ja erilaisuuden halveksinnan puolue!”

***

Mitäpä minäkään tähän enää mitään lisäämään.

maanantai 7. joulukuuta 2015

612 - Soihdut sammuu, kaikki väki marssii...


Kun itsenäisyyspäivänä oli vähän muutakin asiaa Helsinkiin, niin päätin yksin tein ottaa osaa myös 612-soihtukulkueeseen. Pakkohan se oli. Mutta ei voi mitään: pikkuisen hipsteriksi itseni tunsin siinä joukossa, niin hirveätä kuin sen myöntäminen onkin.

Olisi melkoinen understatement sanoa, että sää ei ollut paras mahdollinen. Tosiasiassa sää oli totaalisen painajaismainen, minkä seurauksena soihdutkin sammuivat myrskynopeuksia hipovissa tuulenpuuskissa tämän tästä ja vesisateen kastelemina niitä oli aina vain vaikeampi saada uudelleen syttymään; heitin omani suosiolla pois jo ennen hautausmaalle saapumista.

Ennen kuin lähdimme Töölöntorilta, joku hengennostattaja huusi ”soihdut ylös”, ja teimmekin työtä käskettyä. Huudettiin kolminkertaisia eläköön-huutoja isänmaalle; mutta sitten kajahti huuto ”Suomi ensin!” – ja täsmälleen sillä silmänräpäyksellä tuli helvetillinen tuulenpuuska, joka puhalsi ainakin minun lähiympäristössäni kaikki tai melkein kaikki kohotetut soihdut sammuksiin niin että kipinät pöllysivät. Jostain syystä Ilmarinen (no, muutamien osanottajien takkiinsa ompelemista symboleista päätellen pikemminkin Thor tai Njörður-jumala) ei näyttänyt olevan asialle suosiollinen…

Sammuneita soihtuja ja litimärkiä jalkoja lukuunottamatta oli ihan hauskaa. Poliisit tekivät työnsä esimerkillisesti. Silloin tällöin marssin aikana kuului edestä ja takaa jotain mekkalaa, joka paljasti antifanttien läsnäolon, mutta ainakaan minun kohdallani ei sattunut mitään sen ihmeellisempää. Runeberginkadun varrella jonkun kerrostalon ikkunoista oikealla puolellani kyllä huudeltiin jotain, josta en saanut selvää, ja marssirivistöstä vastailtiin ei niin kovin rakentavin sanankääntein. Minä en kääntynyt edes katsomaan. Muniakin kuuluu viskotun Runeberginkadun talojen ikkunoista, mutta minun ylleni ei satanut mitään muuta kuin vanhaa kunnon H2Ota taivaalta.

Uutisista huomasin poliisin joutuneen käyttämään paineilma-aseita anarkisteja vastaan, mikä on herättänyt oikeamielistä pöyristystä tietyissä piireissä. Minusta mellakkapoliisi on kaiken kaikkiaan oikein iloinen asia, sillä Ordung muss sein!, ja jos joku ei muuta kieltä ymmärrä kuin kumiluoteja, niin minkäs sille sitten voi.

On totta, että 612-kulkueen kaikkien osallistujien poliittinen viiteryhmä ei joka suhteessa ole omani, enkä luultavasti jaa marssijoiden enemmistön kaikkia huolenaiheitakaan. Minullahan ei ole varsinaisesti markkaa ikävä eikä EU:kaan ole minulle mikään Suuri Saatana, vaikka valtavan pettynyt olen Unionin ”saavutuksiin” viime aikoina. Mutta jos valinta pitää tehdä tämän 612-porukan ja anarkistien välillä, niin minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, missä minun paikkani on. Mieluummin marssin sellaisessa ruodussa, jossa saattaa olla joku SVL:n kannattajakin, kuin Antifan aktivistien kanssa (vaikka kaikkein mieluiten eläisin maailmassa, jossa ei ole kumpiakaan). 

Joku voi tietysti sanoa, että tällaista valintaa ”ääripäiden” välillä ei tarvitse tehdä ja että suurilukuinen ”maltillinen” keskusta on turvallisin vaihtoehto. Noinkohan tuo lienee. Suomen ja koko Euroopan edessä ovat ratkaisun hetket; identiteettiämme ja elämäntapaamme uhkaavien vaarojen edessä ”maltillisuus” on yksiselitteisesti moraaliton valinta, vaikka siihen useimmiten päädyttäneenkin enemmän hyväuskoisuuden kuin pahantahtoisuuden motivoimana. Nyt jo nähtävissä oleva polarisaatio tulee lähitulevaisuudessa syvenemään ja kärjistymään. Ei haittaa minua. Eläköön vastakkainasettelu!           

torstai 3. joulukuuta 2015

Putin - (post)kristillisen lännen turva? - Osa II


Tämmöinen ”venäläisten vetoomus eurooppalaisille” leviää lännen indentitaaristen ja traditionalistipiirien suosimilla sivustoilla. Kyseessä on tietenkin putinilainen propagandavedätys, ja sellaiseksi se useimmiten myös läntisillä sivustoilla onneksi ymmärretään. Siksi pistän sen lukijoitteni arvostelukykyyn luottaen myös tänne. Ilmeisesti nuorisojärjestö Nashin porukat siinä pönöttävät Moskovan keskeisillä paikoilla hehkuttaen Venäjän roolia terrorisminvastaisen taistelun etulinjassa ja Euroopan lämminsydämisenä ystävänä… Pankaa merkille erityisesti kohdassa 1:20 ensimmäistä kertaa näyttäytyvän kiiluvasilmäisen parranpäristäjän viesti. Videossa on teksasinkielinen tekstitys, joten katsokaa ja ihmetelkää – mutta älkää uskoko sanaakaan!