lauantai 14. marraskuuta 2015

Sous le ciel de Paris...


Pariisin iskujen kuusi kohdetta sijoittuvat kaupungin kartalle paljon puhuvalla tavalla. Jalkapallostadioni Stade de France on Saint-Denis’n (ks. klik 1. ja klik 2.) välittömässä naapurustossa. Tämä Ranskan historiassa niin merkittävä pikkukaupunki on muuttunut muutaman viime vuosikymmenen kuluessa monikulttuuriseksi sikolätiksi ja käytännössä lakannut olemasta osa Ranskaa. Olematta sanan varsinaisessa merkityksessä ”lähiö” (banlieu) Saint-Denis kuitenkin sijaitsee itse Pariisin kaupungin ulkopuolella.

Sen sijaan muut viisi iskukohdetta sijaitsevat kaupungin keskusta-alueella eli ”muurien sisäpuolella” (intra-muros), kuten leikkisän kuuloisesti on tapana sanoa. No, oikeata muuriahan ei Pariisissa tietenkään ole ollut vuosisataan – valitettavasti! – mutta tällä atavistisella ilmauksella viitataan niihin kahteenkymmeneen kaupunkipiiriin (arrondisements), jotka sijaitsevat suunnilleen tuon entisen muurin kulkua seurailevan suuren Kehätien (Boulevard Périphérique) sisäpuolella. Kehätien leikkaavia ulosmenoliittymiä kutsutaan veikeästi edelleen "porteiksi" muistona muurista. 

Boulevard Périphérique kuvattuna vihreällä (klkikkaa karttaa suuremmaksi)

Nämä kaksikymmentä kaupunkipiiriä "intra-murosmuodostavat joka tapauksessa sen varsinaisen Pariisin, jonka useimmat ei-ranskalaiset tuntevat (jos ylipäätään tuntevat). Kaupunkipiirien välillä on suuria sosiologisia ja kulttuurimaantieteellisiä eroja. Yksityiskohtiin menemättä totean yleiskuvana, että mitä kauemmas itään ja pohjoiseen tässä ydin-Pariisissa mennään, sitä monikulttuurisemmiksi muuttuvat näkymät.

Kaikki keskustan viisi iskukohdetta sattumoisin painottuvat itäisiin kaupunkipiireihin, kaksi näistä minulle hyvinkin tutuille kulmille kymmenennen ja yhdennentoista kaupunkipiirin rajoilla. Viimeisellä vähän pidemmäksi venähtäneellä Pariisin visiitilläni vuonna 2008 asuin vain korttelin päässä siitä Rue Alibertin ja Rue Bichet’n kulmauksesta, jossa sijaitsee yksi iskukohteista, nimittäin vuonna 2011 avattu etninen ravintola Le Petit Cambodge. Ravintolaa ei siis tuolloin vielä ollut (en muista, mitä sen paikalla oli), mutta kävelin paikan ohi mennen tullen joka päivä ja hyvin usein tein päivittäiset ostokseni nykyisen raflan kiinteistön seinänaapurina sijaitsevassa Franprix-ketjun (ehkä hieman omaa Siwaamme tasokkaampi paikallinen halpaketju) myymälässä.

Miksi asuin näin monikulttuurisilla kulmilla? Yksinkertaisesti siksi, että niillä seuduin vallitsee Pariisin keskustan mittapuilla vielä jotenkuten järjellinen vuokrataso. Rue Louvel-Tessierin varrella sijaitsevasta yksiöstä maksamani 650 euroa / kk. lähentelee eräässä mielessä luksusta ja olisi käsittääkseni ihan siedettävä hinta vastaavankokoisesta luukusta vaikkapa Helsingin Kalliossa. Tämän edun kääntöpuolena tietysti oli taas uusi annos monikulttuurista siedätyshoitoa kaiken aikaisemman lisäksi (arvatkaapa huviksenne, miten ”hoito” kohdallani tehosi…).

Missään tapauksessa näitä kulmia ei voi luokitella slummiksi (vaikka vain hieman idempänä sijaitsevan Bellevillen kortteleissa tämä sana kyllä jo tulee paikka paikoin mieleen…). Mutta ”värikästä” naapurusto siis on, ja ilmeisesti juuri siksi (yhdessä siedettävien vuokrien kanssa) alue on pitkään vetänyt paikallisia hipstereitä puoleensa. Siksi siellä on paljon myös ns. menomestoja ja viikonloppuisin siellä on poikkeuksetta liikkeellä hyvin paljon monessakin mielessä ”huoletonta” jengiä usein pakkautuneina pieneen tilaan: kyseessä on siis ihanteellinen toimintaympäristö ”pehmeitä kohteita” etsiville terroristeille.
   
Kaksi muuta iskua tapahtui hyvin lähellä toisiaan Boulevard Voltairen tuntumassa. Boulevard Voltaire kuuluu Pariisin suuriin bulevardeihin ja se yhdistää toisiinsa kaksi aukiota, nimittäin Place de Nationin ja Place de la Républiquen. Boulevard Voltaire on sattumoisin myös suosimani identitaarisen ja traditionalistisen verkkolehden nimi. Otetaan tähän loppuun aivan lyhyt pätkä lehden päätoimittaja Dominique Jamet'n artikkelista muutaman tunnin takaa:

"Hallitus on julistanut Ranskaan hätätilan. Terrorismin uhan edessä se on jopa päättänyt sulkea maan rajat, mihin toimenpiteeseen se ei vielä nähnyt aihetta massiivisen vaikka rauhanomaisen muukalaisinvaasion takia. [--] Ehkä [hallitus] vihdoin ymmärtää, että islamismin suhteen meillä on vain kaksi vaihtoehtoa, joko alistuminen tai sota. Ja kun sota lopulta todetaan väistämättömäksi, sitä on, vanhaa Ludvig XIV:a siteeratakseni, syytä käydä mieluummin vihollisiamme kuin omia lapsiamme vastaan. 
Tyrmistyksen mentyä on surun ja kansallisen yhtenäisyyden aika. Päättäjämme ymmärtäkööt vastuunsa, ryhtykööt tarvittaviin toimenpiteisiin ja tietäkööt, että heidät tullaan tuomitsemaan tekojensa mukaan."    

1 kommentti:

  1. Aikamoinen optimisti tuo Dominique Jamet. Itse olen sitä mieltä ettei Ranska, emmekä me, opi vielä tästäkään. Viikossa palataan entisiin asetelmiin. Niillä joilla on terve ja inhimillinen kulttuurinen vaisto tallella, tehdään sairaita ja foobikoita, ja ne jotka eivät ymmärrä enää oman kulttuurin hyvää voimaa ja haluavat laimentaa arvoja entisestään nimittävät itsensä terveiksi ja oikeamielisiksi. Tämä tapahtuu pian sen jälkeen kun facebook-itkut on itketty ja Eiffel-tornirauhanmerkin sisältämä tahaton viesti puolustuskyvyttömyydestä ja haluttomuudesta on kaupallistettu.

    Muukalaisinvaasiota ja islamismia ei haluta yhdistää. Se ei sovi suureen läntiseen suunnitelmaan, mikä se sitten onkin.

    Kun terroristi-rasistit lahtasivat välillä lippaitaan ladaten maahan makaamaan käskettyjä puolustuskyvyttömiä ranskalaisia taisi se tilanne sisältää monta merkitystä ja metaforaa nyky-Euroopasta. Hollande ja Merkel ja Obama eivät vaikuta uskottavilta kulttuurimme pelastajilta. Ehkä sellaista ei olekaan. Mitähän de Gaulle olisi tehnyt?

    jk

    VastaaPoista