tiistai 17. marraskuuta 2015

Milites Christi?...


EU:n kollektiiviset turvatakuut ovat nyt lähempänä toteutumistaan kuin koskaan ennen – mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että ne varmuudella koskaan tulisivat koskemaan meitä. Suomen kannalta velvoittavat turvatakuut eivät olisi lainkaan hassumpi juttu. Vaikka Ranskan avunpyyntöön ei nyt Suomen lain mukaan voikaan vastata myöntävästi muuten kuin ”pehmeiden” keinojen osalta, niin pyyntöön olisi syytä suostua ja tulkita lakia mahdollisimman väljästi. Islamistit ovat koko Euroopan ongelma ja heidän muodostavasta uhastaan ei ilman sotaa päästä. (Tiedän, tiedän: ei heistä kokonaan eroon päästä sotimallakaan.) Suomen olisi järkevää olla mukana eurooppalaisissa sotilashankkeissa edes jonkinlaisella panoksella ja kerätä itselleen tiettyä solidaarisuuspääomaa vastaisen varalle. 

***

Kristityn polku on näissä sodan ja rauhan kysymyksissä hyvin kaita. Oikeutettu sota on kuulunut klassisen kristinuskon käsitearsenaaliin käytännössä niin kauan kuin on ollut olemassa systemaattista teologiaa. Viimeistään Augustinus (n. 400 A.D.) kehitteli oikeutetun sodan teoriaa järjestelmällisesti. Pasifismi eli pahan edessä antautuminen ei kristinuskoon kuulu. Mutta ei kuulu tietysti militarismikaan, sodan ihannointi sen itsensä vuoksi. Tällaisina aikoina kristittyjä horjahtaa sekä pasifismiin että militarismiin tavallista enemmän. Ihan mutuna sanoisin, että Vuorisaarnan radikaaleimman mahdollisen tulkinnan innoittamat pasifistiset pyrkimykset kuitenkin nousevat etualalle; ainakin tämä näkökulma korostuu kristinuskoa pinnallisesti tuntevan valtamedian valinnoissa ja painotuksissa. Kaikissa kristillisissä tunnustuskunnissa on valitettavan paljon pasifisteja, ja tämän tosiasian seurauksena klassisen kristinuskon mukaista oikeutettua sotaa kannattavat kristityt saattavat vaikuttaa militaristisemmilta kuin he oikeastaan ovatkaan.


Paavin viimesunnuntaisessa Angelus-saarnassa käsiteltiin tietenkin myös perjantain terrori-iskuja. Pyhä isä esitti voimakkaan paheksuntansa tappamisesta Jumalan nimen, mikä tietysti oli viittaus jihadistien mölisemään iljettävään allahu akbar –mantraan surmanlaukausten lomassa. Toki tämä sana velvoittaa kristittyjäkin - ja ehkäpä aivan erityisen painokkaasti juuri heitä: Kristuksen nimi sotalipuissa kuuluu menneisyyteen (missä ei toki sinänsä ole mitään anteeksipyydeltävää tai häpeiltävää). Käymme sotaa yhteiskuntiemme oikeutettujen etujen puolesta, mutta emme Jumalan nimeen. – Itse kyllä toivoisin, ettei sotia käytäisi myöskään ”demokratian”, ”avoimen yhteiskunnan”, ”tasavaltalaisten arvojen” tai muiden vastaavien modernien epäjumalien nimiin, joihin presidentti Hollande on vedonnut ISISin vastaisissa ”päiväkäskyissään”…      

***

Pariisin islamistiterroristien suoriin uhreihin on luettava kuolleet, loukkaantuneet ja näiden läheiset sekä lisäksi vielä paikalla olleet fyysisesti vahingoittumattomina säilyneet mutta kokemuksesta traumatisoituneet silminnäkijät. Jo tämä on melkoinen joukko. Välillisesti uhreja on huomattavasti enemmän. Tapahtumia kaukaa ulkopuolelta median välityksellä seuranneiden mahdollista ahdistusta ei voi tietenkään verrata paikalla olleiden kokemuksiin, mutta jonkinlaisen negatiivisen jäljen nämä iskut jättävät jokaiseen eurooppalaiseen. Minun näkökulmastani vähäisin uhkaavista vaaroista ei ole se hengellinen vaurio, joka seuraa sydämessä kiehuvasta mustasta vihasta. Tiedän hyvin, että läheskään kaikki eivät tällaista puhetta ymmärrä, mutta itselleni on selvää, että seuraava rippini tulee olemaan monessa suhteessa tavallista rumempaa kuultavaa…

***

Ranska on perustuslakinsa mukaan ”maallinen tasavalta” (République laïcque) ja siksi sen armeijalla ei ole sotilaspappeja tarkalleen ottaen samassa merkityksessä kuin vaikkapa Suomella, jossa on vielä jäljellä rippeitä valtiokirkkojärjestelmästä. Silti myös Ranskan armeijan sotilailla on halutessaan oikeus saada hengellisiä palveluita, ja sitä varten uskonnolliset yhteisöt ovat toimittaneet armeijan käyttöön asianmukaisen määrän henkilökuntaa. Katolinen kirkko on järjestänyt sotilaiden hengellisten tarpeiden hoidon muodostamalla erityisen ”hiippakunnan Ranskan armeijaa varten” (Le diocèse aux Armées françaises) eli ”sotilasordinariaatin” (ordinariat militaire). Normaaleista hiippakunnista poiketen sotilasordinariaatilla ei ole tarkkaan rajattua maa-aluetta, vaan sen kanoninen alue ulottuu kaikkialle sinne, missä Ranskan armeija on läsnä. Ordinariaatin johdossa on kuitenkin piispa. Viran nykyinen haltija on Mgr. Luc Ravel ja hänen alaisuudessaan palvelee parisensataa sotilaspappia tai -diakonia. Muuten ”maattomalla” hiippakunnalla on kaikesta huolimatta myös oma katedraali, nimittäin Pariisin St.-Louis-des-Invalides, jonka turistit tuntenevat paremmin vain "Invalidikirkon" nimellä (sen yhteydessähän on hieno sotilasmuseo).  

Pistän tähän loppuun hieman kenttäpiispa Ravelin mietteitä nyt meneillään olevasta sodasta. Kääntämäni katkelma on Famille Chrétienne –lehdessä pari päivää sitten julkaistun haastattelun lopusta. Minusta piispan puheenvuoro on hyvin edustava esimerkki kristinuskon mukaisesta asenteesta välttämättömään sotaan; tässä ei ole pasifismin rahtuakaan (tai ranskalaisittain ”angelismia”, so. sinisilmäistä hyväuskoisuutta ilmeisen vihollisen edessä) mutta ei myöskään militaristista uhoa, saati verenhimoa Jumalan nimeen:  

"Voisiko rukous näinä dramaattisina aikoina olla eräs solidaarisuuden muoto?  
Kristitty rakastaa rauhaa, mutta hän osaa elää myös sodan olosuhteissa. Ei pidä erottaa toisistaan rukousta ja toimintaa. Rukoileminen rauhan puolesta ei sellaisenaan voi korvata legitiimiä aseidenkäyttöä. Jumala ei lähetä enkelien legioonia tuhoamaan vihollisiamme! Mutta rukous voi kyllä uudistaa sydämemme. Ranskalaisten tunteet ovat nyt pinnassa. Monin paikoin on aistittavissa tuskaan ja hämmennykseen sekoittunutta silkkaa kostonhimoa. Jumalan armo rauhoittaa sydämemme ilman että se kuitenkaan vähentää kykyämme käydä sotaa, jonka kohteeksi olemme juuri joutuneet. Rukous voi puhdistaa mielemme väkivaltaisista emootioista. Älkäämme antako väkivallan voittaa enää toista kertaa: fyysisesti kuolleita ja haavoittuneita meillä on jo satoja, yritetään siis välttyä hengellisiltä kuolemilta."


5 kommenttia:

  1. Tilannehan eteneekin nopeasti! Huomasin vasta hetki sitten, että tämmöinen lakimuutos on jo vireillä:

    http://yle.fi/uutiset/jussi_niinisto_suomi_valmistelee_lakia_joka_mahdollistaisi_sotilaallisen_avunannon/8461855

    Hyvä hyvä!

    Samaan aikaan toisaalla:

    "Asian tiimoilta koolla ollut EU-ministerivaliokunta on linjannut, että Suomi toimii asiassa kuin se toivoisi toimittaman itseään kohtaan. Samalla Ranskaa luvattiin tukea kaikin käytettävissä olevin keinoin..."

    ...mutta toistaiseksi siis "kaikkiin käytettävissä oleviin keinoihin" eivät sisälly sotilaalliset toimet. No, tuskinpa Ranska juuri Suomen avun tarpeessa siinä suhteessa onkaan.

    VastaaPoista
  2. Islamia ( ja muitakin vääriä uskontoja ) vastaan voi käydä myös muuten - ja pitääkin käydä muuten - kuin sodan keinoin. Tätä jatkuvaa terrorismia vastaan sota on välttämätön. Suurin ongelma lienee se kenen paikallisen kumppanin puolella pitäisi sotia, jotta lähi-itä saataisiin rauhoitettua. Itse näkisin mielelläni, että länsi tukisi eri alueiden kristittyjen mahdollisuutta elää rauhassa vihollisen iskuilta.

    Paavi puhui myös, että Pariisin iskut olivat osa pala palalta käynnissä olevaa kolmatta maailmansotaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei siitä minun mielestäni voi perustellusti olla kovin montaa mieltä, "kenen paikaillisen kumppanin puolella pitäisi sotia" Syyrian rauhoittamiseksi (Lähi-idästä kokonaisuudessaan en sano mitään). Maassa on laillinen hallitus, joka on ollut kristittyjen ja käsittääkseni muidenkin vähemmistöjen kannalta ihan mukiinmenevä vallanpitäjä.

      Ranskan kannalta vihollinen on aivan yksisellitteinen, ISIS (kuten jenkeille oli Al-Qaida/Taliban - eikä suinkaan Saddam!), ja ISISiä vastaan voidaan taistella tehokkaimmin Assadin rinnalla. Jos tai kun ISIS on saatu pois pelistä ja maa muuten rauhoitettua, voidaan ryhtyä miettimään Assadin asiaa. Se kai on selvää, että hänen hallintoonsa on tultava muutoksia, mutta ensin maahan on saatava rauha.

      Poista
    2. Ei minustakaan, mutta länsimaisille valtioille ja toimijoille se näyttää olevan ongelma. Saudithan ovat vahva jihadin rahoittaja jne...

      Poista
    3. Joo. Pirun mutkikas keissi kaiken kaikkiaan.

      Poista