lauantai 21. marraskuuta 2015

Terrori-iskujen syistä ja seurauksista


Pari päivää sitten Danielle Simonnet –niminen ranskalainen äärivasemmistopoliitikko avautui katolisen KTO-kanavan suorassa lähetyksessä terrori-iskujen syistä ja myös mielestään asianmukaisesta tavasta vastata niihin. Asiatarkasti kääntäen toveri Simonnet’n neuvo kuului jokseenkin näin: ”Koska terroristien kohteena olivat ennen kaikkea demokratia ja tasavalta, heitä vastaan taistellaan tehokkaimmin, kun lisätään demokratiaa ja vahvistetaan tasavaltalaisuutta”. Eli hymyillään, sehän se onkin kovin solvaus terroristeille... Hoh hoijaa.

Huomautettakoon, että tässä kontekstissa ”tasavaltaisuus” on ideologinen eikä valtiosääntöoikeudellinen käsite. Ranskalaisen vihervassarin kielenkäytössä se sisältää kaiken mahdollisen alkaen yleisestä äänioikeudesta ja valtion uskonnottomuudesta (lue: antikatolisuudesta) ulottuen vuoden -68 jälkeisiin ”suuriin yhteiskunnallisiin edistysaskeleisiin”, sukupuolten tasa-arvoon, antirasismiin ja samaa sukupuolta olevien "avioliittoon". Sanalla sanoen ihanteena on maailma ilman rajoja (ja tässä ajatellaan paitsi fyysisiä rajoja, yllättävän usein ainakin tiedostamattomalla tasolla myös moraalisia rajoja). Kaikkea tällaista "tasavaltalaisuutta" vastaan terroristit siis tämän tulkinnan mukaan hyökkäsivät. Vähintään äänettömänä yläsävelenä tässä kaikuu se ajatus, että meistä eurooppalaisistakin ne, jotka eivät ole erityisen riemastuneita moisesta "tasavaltalaisuudesta", ovat tietäen tai tietämättään ikään kuin symbioosissa terroristien kanssa. Toistan: hoh hoijaa. 

Purkauksellaan Simonnet ilmaisi vastustavansa presidentti Hollanden päätöstä jatkaa (”epädemokraattista”) poikkeustilaa kolmella kuukaudella. Simonnet’n rinnalla jopa sosialisti-presidentti Hollande alkaa äkkiä vaikuttaa ihan suhteellisen täysipäiseltä. Hänen ja hänen hallintonsa Lähi-idän politiikassaan tekemät karkeat virheet viime vuosien aikana eivät tällä tietenkään mihinkään häviä.

***

Seuraavassa jyrkähkö mutta ilmeisen hyvin todellisuuden kanssa yhtä pitävä analyysi Ranskan roolista Syyriassa viime vuosina. Alkuteksti löytyy mistäpä muualtakaan kuin täältä. Sinänsä suhtaudun hieman varauksellisesti kirjoittajan (Emmanuel Roussel) aggressiiviseen asenteeseen maansa istuvaa toimeenpanovaltaa kohtaan, vaikka en pidä Hollanden, Vallsin ja Fabiusin porukoista yhtään sen enempää kuin Rousselkaan. Nyt ovat nimittäin semmoiset ajat, että Hollanden vetoomusta kansallisen yhtenäisyyden (rassemblement) puolesta ehkä kannattaisi kunnioittaa eikä keikuttaa venettä. Hollanden mieli on saattanut aidosti muuttua – kun jopa ruotsalaiset kykenevät myöntämään olleensa naiiveja islamilaisen terrorismin suhteen, niin mikä ettei ranskalaiset! Annetaan siis Hollanden hallinnolle vielä yksi mahdollisuus (kun kerran realistisia mahdollisuuksia vaikkapa sotilasvallankaappaukseenkaan ei maassa taida olla, valitettavasti…). Asiallisesti Roussel on tietysti ainakin pääosin oikeassa. Juttu alkakoon siis:

"Ennennäkemättömällä tavalla yli Pariisin pyyhkäisseiden attentaattien aalto on suoraa seurausta Ranskan [viime vuosina] harjoittamasta ulkopolitiikasta Syyrian suunnalla. Politiikkamme ei ole tähdännyt niinkään salafistisen terrorismin vastaiseen taisteluun kuin kyseisen maan tuhoamiseen ja presidentti Bashar al-Assadin hallinnon kaatamiseen.
Useiden Bataclanin konserttisaliin tunkeutuneiden murhaajien kuultiin julistavan: ”Syyttäkää tästä presidenttiänne Hollandea, hänen ei olisi pitänyt sekaantua Syyrian sotaan.” Nyt on paikallaan hieman muistella, miltä Ranskan politiikka tällä ilmansuunnalla todella näytti lähtien konfliktin alusta 2011. 
François Hollanden toimittaja Xavier Panonille antamassa haastattelussa paljastuu, että Ranskan tasavalta on vuodesta 2012 lähtien aseistanut Syyrian ”kapinallisia”. Välikätenä toimi DGSE [so. Ranskan ulkoinen tiedustelupalvelu, Direction générale de la Sécurité extérieure, suom. huom.], ja toimitukset sisälsivät 20 millin pikatykkejä, konekivääreitä, raketinheittimiä sekä panssarintorjuntaohjuksia. Nämä aseet annettiin ns. ”maltillisten” kapinallisten käyttöön. Asetoimituksillaan Ranska rikkoi EU:n kesällä 2011 julistamaa aseidenvientikieltoa. 
Ranska lähetti paikalle myös erikoisjoukkoja, joiden tehtäviin kuuluivat taistelijoiden koulutus ja suora operatiivinen tuki itse taisteluissa. Kolmetoista ranskalaista upseeria jäi Syyrian armeijan vangeiksi maaliskuussa 2012, kun armeija valtasi salafisteilta takaisin Baba Amr -korttelit Homsin kaupungissa; salafistien Al-Farsouq ja Al-Walid –prikaatit olivat perustaneet näihin kortteleihin ”kalifaatin”. Sittemmin Al-Walid –prikaati liittyi ISISin riveihin.   
Vielä vuonna 2014 presidentti Hollande totesi Le Monde –lehden mukaan seuraavaa: ”Emme saa lakata tukemasta näitä kapinallisryhmiä, jotka ainoina Syyriassa pitävät yllä demokraattista henkeä.” Syyrian presidentti Assad on kuitenkin useaan otteeseen huomauttanut, että mitään ”maltillisia” kapinallisryhmiä ei Syyriassa ole. Onkin hyviä syitä epäillä näiden Ranskan tukemien ja aseistamien ryhmien perimmäistä olemusta. Silti Ranskan ulkoministeri Laurent Fabius hehkutti vuonna 2012 kapinallisryhmää nimeltä Al-Nosra ja julisti sen tekevän ”hyvää työtä”; Al-Nosra on sattumoisin Al-Qaidan syyrialainen haara… 
Ikävä kyllä, on hyvin epätodennäköistä, että Ranskan tuki Syyrian jihadistiryhmille tultaisiin tuomitsemaan toissaperjantain terrori-iskujen takia. Syyrian kaaos ja jihadistiryhmien lisääntyminen ovat suoraa seurausta Ranskan Lähi-idässä harjoittamasta politiikasta: eikö tässä olisi jo aihetta muodostaa parlamentaarinen tutkimuskomitea? Sen kun näkisi. 
Viime tammikuun Charlie Hebdo –iskujen jälkeen hallitus nosti jonkinlaiseksi syntipukiksi Internetin. Tietyt verkkosivut kun kuulemma ovat omiaan aiheuttamaan ”autoradikalisoitumista” seuraajissaan, ja tämän tulkinnan mukaan terroristit siis olisivat verkon radikalisoimia ”yksinäisiä susia”. Tämän löytönsä seurauksena hallitus mahdollisti kansalaisten verkkokäyttäytymisen massiivisen urkinnan, mutta tämä suora hyökkäys yksilönvapauksia vastaan on nyttemmin osoittautunut [terrorismin ehkäisyn välineenä] täydellisen hyödyttömäksi. On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että turvallisuuspalvelut (jotka ovat sisäministeri Bernard Cazeneuven vastuulla) joutuisivat tästä uusimmastakaan epäonnistumisestaan millään tavoin tilille. Samainen Bernard Cazeneuve muuten totesi kesällä 2014, että ”jihadin puolesta puhuminen ei ole rikos”.
[--] 
Maksamme nyt kalliisti tämän ns. ”toimeenpanovaltamme” epäpätevyydestä, pelkuruudesta ja valheista."

torstai 19. marraskuuta 2015

Heidi Hautala rauhan asialla


Europarlamentaarikko Heidi Hautala (Greens/EFA) on huolestunut Ranskan päätöksestä vastata terrori-iskuun sotilaallisesti. Historiallinen paralleelikin löytyy välittömästi:
"Ei ole kulunut kuukauttakaan siitä, kun Iso-Britannian entinen pääministeri Tony Blair pyysi anteeksi ja kertoi katuvansa osallisuuttaan Irakin sotaan. Siitä huolimatta Ranska on nyt ensi töikseen aloittanut sotatoimet Syyriassa. Historia voi hyvinkin osoittaa tämänkin päätöksen virheeksi."

Voi voi. Asiahan on sillä tavalla, että Ranska ei ole ”nyt ensi töikseen” aloittanut sotatoimia Syyriassa, kuten Hautala näköjään kuvittelee. Tosiasiassa Ranska on (läheisessä yhteistyössä mm. USA:n kanssa) huseerannut Syyriassa jo vuosikausia, melkein arabikevään alusta lähtien. Ikävä vain, että sen rooli on ainakin tähän saakka ollut niin epämääräinen, että kaivaessaan maata presidentti Assadin alta ja tukemalla ”maltillisia” kapinallisryhmiä Ranska on ehkä tosiasiassa vain helpottanut ISISin nousua. Nyt Ranskan rintamasuunta on sattuneesta syystä muuttumassa, vaikka tuskin aivan 180 astetta.

Siksi toisekseen, juuri ISISiin keskittyvän sotaretken taustaa vasten Hautalan tekemä Blair-rinnastus on täysin asiaton. Sinänsä Blairin katumus järjettömästä Irakin sodasta on myöhästyneenäkin ilahduttava merkki miehen tulosta tajuihinsa. Mutta Ranskan nyt todenteolla käynnistyvä operaatio ISISiä vastaan nimenomaan ei rinnastu USA:n hyökkäykseen Irakiin vuonna 2003 (jota britit Blairin johdolla innokkaasti komppasivat) vaan USA:n Afganistanin sotaretkeen vuonna 2001. Ja tämä oikeutettu vastaus nimeä 9/11 kantavaan terrori-iskuun oli kiistaton menestys, ainakin jos ajatellaan sotaretken primääritavoitetta eli terroristien saattamista vastuuseen teoistaan, tai brutaalimmin sanoen New Yorkin terroritekojen kostoa. No, taleban-hallinto kaatui Afganistanissa siinä sivussa, mutta regiimin vaihdos ei ollut jenkkien Afganistanin savotan päätarkoitus eikä koko reissua olisi koskaan todennäköisesti edes tehty, elleivät talebanit pölkkypäisyydessään olisi suojelleet Osama Bin Ladenia ja muita Al-Qaidan velikultia. Ei mikään valta, ei varsinkaan suurvalta, voi jättää sen enempää kaksoistorneja kuin Pariisiakaan rankaisematta.

Eivät Ranskan ISISin vastainen operaatio ja USA:n Afganistanin retki tietenkään aivan suoraan verrannollisia ole. Afganistan talebanienkin johtamana näet oli ainakin pari piirua aidommin suvereeni valtio kuin ISISin "kalifaatti". Muutenkin Syyrian kuviot ovat Afganistania mutkikkaammat. USA:n vuonna 2001 alkanut operaatio kaatoi taleban-hallinnon sinänsä helposti ja nopeasti, mutta ei maahan rauhaa tietenkään heti saatu - eikä ole saatu kunnolla vieläkään. Tämä tosiasia ei kuitenkaan tee tyhjäksi sotaretken alkuperäistä merkitystä ja oikeutusta. Oletetaan, että ISIS saadaan sotilaallisesti murskattua (ja miksi ei saataisi, jos kansainvälistä tahtoa todella löytyy), niin ei siitäkään lopputuloksesta välittömästi seuraa rauhaa ja yhteiskunnallista vakautta. Mutta se ei tässäkään tapauksessa ole sotaretken tarkoitus. Sen sijaan ISISin sotilaallinen murskaaminen saattaa omalta osaltaan poistaa yhden esteen yhteiskunnan jälleenrakennustyön aloittamisen tieltä. Aina parempi tietysti, jos näin käy. 

Tässä maailmassa on kiistatta sotahulluja, joiden mielestä väkivalta on käypä vastaus ongelmaan kuin ongelmaan. Sitten on myös näitä rauhanhulluja (en sano, että juuri Hautala on tässä suhteessa pahinta lajia), joiden mielestä väkivallalla ei koskaan voi ratkaista mitään. Ei ole lainkaan sanottua, että ensin mainitut ovat vaarallisempia. Yleisen rauhankiihkoilun lisäksi Hautalan ylle linkkaamassani kirjoituksessa on kyllä pari ihan asiallistakin pointtia, mutta ei niistä nyt sen enempää.

Aivan pian näkyy alkavan tämän bloggauksen teemaa sivuava A-Studio, jossa Hautala on Erkki Tuomiojan ohella vieraana. Siinähän alkaa. 

tiistai 17. marraskuuta 2015

Milites Christi?...


EU:n kollektiiviset turvatakuut ovat nyt lähempänä toteutumistaan kuin koskaan ennen – mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että ne varmuudella koskaan tulisivat koskemaan meitä. Suomen kannalta velvoittavat turvatakuut eivät olisi lainkaan hassumpi juttu. Vaikka Ranskan avunpyyntöön ei nyt Suomen lain mukaan voikaan vastata myöntävästi muuten kuin ”pehmeiden” keinojen osalta, niin pyyntöön olisi syytä suostua ja tulkita lakia mahdollisimman väljästi. Islamistit ovat koko Euroopan ongelma ja heidän muodostavasta uhastaan ei ilman sotaa päästä. (Tiedän, tiedän: ei heistä kokonaan eroon päästä sotimallakaan.) Suomen olisi järkevää olla mukana eurooppalaisissa sotilashankkeissa edes jonkinlaisella panoksella ja kerätä itselleen tiettyä solidaarisuuspääomaa vastaisen varalle. 

***

Kristityn polku on näissä sodan ja rauhan kysymyksissä hyvin kaita. Oikeutettu sota on kuulunut klassisen kristinuskon käsitearsenaaliin käytännössä niin kauan kuin on ollut olemassa systemaattista teologiaa. Viimeistään Augustinus (n. 400 A.D.) kehitteli oikeutetun sodan teoriaa järjestelmällisesti. Pasifismi eli pahan edessä antautuminen ei kristinuskoon kuulu. Mutta ei kuulu tietysti militarismikaan, sodan ihannointi sen itsensä vuoksi. Tällaisina aikoina kristittyjä horjahtaa sekä pasifismiin että militarismiin tavallista enemmän. Ihan mutuna sanoisin, että Vuorisaarnan radikaaleimman mahdollisen tulkinnan innoittamat pasifistiset pyrkimykset kuitenkin nousevat etualalle; ainakin tämä näkökulma korostuu kristinuskoa pinnallisesti tuntevan valtamedian valinnoissa ja painotuksissa. Kaikissa kristillisissä tunnustuskunnissa on valitettavan paljon pasifisteja, ja tämän tosiasian seurauksena klassisen kristinuskon mukaista oikeutettua sotaa kannattavat kristityt saattavat vaikuttaa militaristisemmilta kuin he oikeastaan ovatkaan.


Paavin viimesunnuntaisessa Angelus-saarnassa käsiteltiin tietenkin myös perjantain terrori-iskuja. Pyhä isä esitti voimakkaan paheksuntansa tappamisesta Jumalan nimen, mikä tietysti oli viittaus jihadistien mölisemään iljettävään allahu akbar –mantraan surmanlaukausten lomassa. Toki tämä sana velvoittaa kristittyjäkin - ja ehkäpä aivan erityisen painokkaasti juuri heitä: Kristuksen nimi sotalipuissa kuuluu menneisyyteen (missä ei toki sinänsä ole mitään anteeksipyydeltävää tai häpeiltävää). Käymme sotaa yhteiskuntiemme oikeutettujen etujen puolesta, mutta emme Jumalan nimeen. – Itse kyllä toivoisin, ettei sotia käytäisi myöskään ”demokratian”, ”avoimen yhteiskunnan”, ”tasavaltalaisten arvojen” tai muiden vastaavien modernien epäjumalien nimiin, joihin presidentti Hollande on vedonnut ISISin vastaisissa ”päiväkäskyissään”…      

***

Pariisin islamistiterroristien suoriin uhreihin on luettava kuolleet, loukkaantuneet ja näiden läheiset sekä lisäksi vielä paikalla olleet fyysisesti vahingoittumattomina säilyneet mutta kokemuksesta traumatisoituneet silminnäkijät. Jo tämä on melkoinen joukko. Välillisesti uhreja on huomattavasti enemmän. Tapahtumia kaukaa ulkopuolelta median välityksellä seuranneiden mahdollista ahdistusta ei voi tietenkään verrata paikalla olleiden kokemuksiin, mutta jonkinlaisen negatiivisen jäljen nämä iskut jättävät jokaiseen eurooppalaiseen. Minun näkökulmastani vähäisin uhkaavista vaaroista ei ole se hengellinen vaurio, joka seuraa sydämessä kiehuvasta mustasta vihasta. Tiedän hyvin, että läheskään kaikki eivät tällaista puhetta ymmärrä, mutta itselleni on selvää, että seuraava rippini tulee olemaan monessa suhteessa tavallista rumempaa kuultavaa…

***

Ranska on perustuslakinsa mukaan ”maallinen tasavalta” (République laïcque) ja siksi sen armeijalla ei ole sotilaspappeja tarkalleen ottaen samassa merkityksessä kuin vaikkapa Suomella, jossa on vielä jäljellä rippeitä valtiokirkkojärjestelmästä. Silti myös Ranskan armeijan sotilailla on halutessaan oikeus saada hengellisiä palveluita, ja sitä varten uskonnolliset yhteisöt ovat toimittaneet armeijan käyttöön asianmukaisen määrän henkilökuntaa. Katolinen kirkko on järjestänyt sotilaiden hengellisten tarpeiden hoidon muodostamalla erityisen ”hiippakunnan Ranskan armeijaa varten” (Le diocèse aux Armées françaises) eli ”sotilasordinariaatin” (ordinariat militaire). Normaaleista hiippakunnista poiketen sotilasordinariaatilla ei ole tarkkaan rajattua maa-aluetta, vaan sen kanoninen alue ulottuu kaikkialle sinne, missä Ranskan armeija on läsnä. Ordinariaatin johdossa on kuitenkin piispa. Viran nykyinen haltija on Mgr. Luc Ravel ja hänen alaisuudessaan palvelee parisensataa sotilaspappia tai -diakonia. Muuten ”maattomalla” hiippakunnalla on kaikesta huolimatta myös oma katedraali, nimittäin Pariisin St.-Louis-des-Invalides, jonka turistit tuntenevat paremmin vain "Invalidikirkon" nimellä (sen yhteydessähän on hieno sotilasmuseo).  

Pistän tähän loppuun hieman kenttäpiispa Ravelin mietteitä nyt meneillään olevasta sodasta. Kääntämäni katkelma on Famille Chrétienne –lehdessä pari päivää sitten julkaistun haastattelun lopusta. Minusta piispan puheenvuoro on hyvin edustava esimerkki kristinuskon mukaisesta asenteesta välttämättömään sotaan; tässä ei ole pasifismin rahtuakaan (tai ranskalaisittain ”angelismia”, so. sinisilmäistä hyväuskoisuutta ilmeisen vihollisen edessä) mutta ei myöskään militaristista uhoa, saati verenhimoa Jumalan nimeen:  

"Voisiko rukous näinä dramaattisina aikoina olla eräs solidaarisuuden muoto?  
Kristitty rakastaa rauhaa, mutta hän osaa elää myös sodan olosuhteissa. Ei pidä erottaa toisistaan rukousta ja toimintaa. Rukoileminen rauhan puolesta ei sellaisenaan voi korvata legitiimiä aseidenkäyttöä. Jumala ei lähetä enkelien legioonia tuhoamaan vihollisiamme! Mutta rukous voi kyllä uudistaa sydämemme. Ranskalaisten tunteet ovat nyt pinnassa. Monin paikoin on aistittavissa tuskaan ja hämmennykseen sekoittunutta silkkaa kostonhimoa. Jumalan armo rauhoittaa sydämemme ilman että se kuitenkaan vähentää kykyämme käydä sotaa, jonka kohteeksi olemme juuri joutuneet. Rukous voi puhdistaa mielemme väkivaltaisista emootioista. Älkäämme antako väkivallan voittaa enää toista kertaa: fyysisesti kuolleita ja haavoittuneita meillä on jo satoja, yritetään siis välttyä hengellisiltä kuolemilta."


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Ranskan vastaus?


Melkein vuosi sitten julkaisin tässä blogissa pienen jouluisen jutun Béziers’in erittäin omapäisestä ja identiteettitietoisesta pormestarista nimeltä Robert Ménard (Front national). Ménard on  tuon viimevuotisen seimikaustinkin jälkeen herättänyt Ranskan suvaitsevaiston keskuudessa pahennusta tämän tästä, vaikka minä en olekaan häneen muistaakseni tuon vuoden takaisen jutun jälkeen palannut. No, nyt palaan.

Käännän tähän Boulevard Voltairessa eilen lauantaina julkaistun Ménardin haastattelun. Haastattelijan nimeä ei syystä tai toisesta ole mainittu, mutta jutun fokuksena on Ranskan tie terrori-iskujen jälkeen. Miten maan pitäisi vastata näihin iskuihin? Ménardin suositukset ovat kovia mutta järkeviä. Sanomattakin on selvää, että minkään tai lähes minkään niistä ei nähdä koskaan toteutuvan; jo ranskalaisten vastine meikäläiselle Demlalle tulee pitämään siitä huolen. Valitettavasti. Lähes kaikkiin Ménardin suosituksiin voisin itse melkeinpä varauksetta yhtyä. Lähes kaikkiin? Kyllä. Näin suomalaisena suhtaudun enemmän kuin hieman varauksellisesti aivan jutun lopusta löytyvään liittoutumissuositukseen…  

Robert Ménard, mitä nyt pitäisi tehdä? 
Presidentti François Hollande sanoi eilen illalla, että Ranska tulisi olemaan ”säälimätön”. Sen näkisin todella mielelläni. Älköön tämä jääkö pelkäksi poliitikon tunnekuohun sanelemaksi retoriseksi purkaukseksi. Kun valtionpäämies puhuu kansakunnalle, joka on kokenut eilisen kaltaisen joukkomurhan, hänellä ei ole oikeutta harhauttaa maanmiehiään tyhjällä retoriikalla.
Niin, mitä siis pitäisi tehdä? Aluksi muistutan, että meillä on käytössämme salainen palvelu. Sille on nyt annettava vapaat kädet eliminoida kaikki ne islamistit, jotka ovat suoraan osallisia eilisiltaisiin iskuihin, tavattiinpa heidät sitten missä päin maailmaa tahansa. Ei pidä vain ”neutralisoida” näitä henkilöitä. Heidät pitää tappaa (abattre). 
Sen jälkeen täytyy siivota heidän elinympäristönsä. Islamistien iskujoukot eivät saa tuntea olevansa Ranskassa kuin kala vedessä. On välittömästi pidätettävä kaikki tiedossa olevat islamistit. Jos vankiloissa ei ole tilaa, niin mitä siitä! Mehän olemme sodassa, joten on rakennettava vankileirejä.
On välittömästi suljettava kaikki ne moskeijat, joiden tiedetään sekaantuneen radikaalien islamistien toimintaan. Näihin radikaaleihin moskeijoihin sidoksissa olevat ulkomaalaiset imaamit ja uskovat on karkotettava maasta. On pidettävä tarkasti silmällä kansalaisoikeudet saaneita ulkomaalaissyntyisiä muslimeja sekä islamiin kääntyneitä kantaranskalaisia ja tarpeen vaatiessa pidätettävä heidät. 
On välittömästi ja päättäväisesti karkotettava ne [Lähi-idän] sotatoimialueilta tulevat siirtolaiset, joille ei ole myönnetty pakolaisstatusta. On lakattava tuomasta maahan sodan elementtejä; tässäkin on kyse siitä, että heikennetään islamistien mahdollisuutta uiskennella Ranskassa kuin kalat vedessä. [--] 
  
Nämä ovat todella kovia konsteja... 
Toki muutakin tarvitaan. Mutta pitäisikö meidän vain tumput suorina odottaa seuraavaa iskua ennen kuin alamme reagoida? Ja nämä toimenpiteethän eivät tosiaankaan yksin riitä. On aloitettava Ranskan kansan mentaalinen uudelleenaseistaminen. Tämä maa tarvitsee päättäväistä johtoa. On lakattava lässyttämästä sitä omituista uuskieltä, joka tekee lopun kaikesta taistelutahdosta. Toistan vielä: eilisiltana viranomaistemme suusta kuultu höpinä ”neutralisoinnista” on pelkkää pilkantekoa. Sanoja pelkäämällä häpäisemme eilisillan uhrien muistoa. 
Aloitetaan nimeämällä vihollinen: sehän on islamismi. Tämä islamismi merkitsee sadoille miljoonille ihmisille tässä maailmassa todellista islamia. Emme siis puhu noin viidentuhannen fanaatikon pikkuryhmästä. On kyse uskonnollisesta fundamentalismista, jonka kannattajat ovat islamilaisessa maailmassa monin paikoin enemmistönä. Oletteko kuullut kenenkään ottavan tätä asiaa esille eilisen jälkeen? Ette. Huomaamme siis, että sen paremmin poliittinen eliittimme kuin mediammekaan eivät ole oppineet yhtään mitään.

Luotatatteko tässä tilanteessa François Hollandeen? Mitä ajattelette poliittisen johtomme kehotuksesta kansalliseen yhtenäisyyteen? 
Yhtenäisyyttä taistelussa tietenkin kannatan. Mutta jos kansallisen yhtenäisyyden tekosyyllä yritetään vain vältellä vastuuta ja turruttaa yleisön mieliä näkemästä tosiasioita, niin sanon ei! Meidän ei pidä suostua käymään läpi Charlie Hebdon iskuja toista enää toista kertaa. 
Jos hallitus ryhtyy niihin toimenpiteisiin, joita ylempänä ehdotin, niin silloin näen mahdollisuuksia todelliseen kansalliseen yhtenäisyyteen. Sitähän me tarvitsemme, sodassa kun olemme. Mutta juuri siksi, että olemme sodassa, emme voi hyväksyä mitään velttoa, epämääräistä ja kaiken todellisen toimintakyvyn lamauttavaa näennäisyhtenäisyyttä. [--]

Tänään on koolla korkeantason kansainvälinen kokous Syyrian kysymyksestä. Luuletteko, että nämä attentaatit vaikuttavat diplomatiaamme pehmentävästi?  
En tiedä. Joka tapauksessa ne antavat [sosialistiselle ulkoministeri] Laurent Fabiusille tekosyyn lopultakin muuttaa asennettaan [Syyrian lailliselle hallinnolle myötämielisemmäksi]. Jo kaksi vuotta sitten minä sanoin, että meidän pitäisi auttaa Bachar El Assadia murskaamaan islamistit. Median kaikki oikeinajattelijat ja hyödylliset idiootit torjuivat ajatuksen. Mutta Bacharhan on meidän vihollistemme vihollinen.
Kun vastassamme on tällainen vihollinen, meidän on nyt epäröimättä liityttävä Venäjän kanssa yhteiseen rintamaan tuhotaksemme mahdollisimman paljon islamisteja kaukana omilta rajoiltamme ennen kuin he ehtivät rajojemme sisälle. 

lauantai 14. marraskuuta 2015

Sous le ciel de Paris...


Pariisin iskujen kuusi kohdetta sijoittuvat kaupungin kartalle paljon puhuvalla tavalla. Jalkapallostadioni Stade de France on Saint-Denis’n (ks. klik 1. ja klik 2.) välittömässä naapurustossa. Tämä Ranskan historiassa niin merkittävä pikkukaupunki on muuttunut muutaman viime vuosikymmenen kuluessa monikulttuuriseksi sikolätiksi ja käytännössä lakannut olemasta osa Ranskaa. Olematta sanan varsinaisessa merkityksessä ”lähiö” (banlieu) Saint-Denis kuitenkin sijaitsee itse Pariisin kaupungin ulkopuolella.

Sen sijaan muut viisi iskukohdetta sijaitsevat kaupungin keskusta-alueella eli ”muurien sisäpuolella” (intra-muros), kuten leikkisän kuuloisesti on tapana sanoa. No, oikeata muuriahan ei Pariisissa tietenkään ole ollut vuosisataan – valitettavasti! – mutta tällä atavistisella ilmauksella viitataan niihin kahteenkymmeneen kaupunkipiiriin (arrondisements), jotka sijaitsevat suunnilleen tuon entisen muurin kulkua seurailevan suuren Kehätien (Boulevard Périphérique) sisäpuolella. Kehätien leikkaavia ulosmenoliittymiä kutsutaan veikeästi edelleen "porteiksi" muistona muurista. 

Boulevard Périphérique kuvattuna vihreällä (klkikkaa karttaa suuremmaksi)

Nämä kaksikymmentä kaupunkipiiriä "intra-murosmuodostavat joka tapauksessa sen varsinaisen Pariisin, jonka useimmat ei-ranskalaiset tuntevat (jos ylipäätään tuntevat). Kaupunkipiirien välillä on suuria sosiologisia ja kulttuurimaantieteellisiä eroja. Yksityiskohtiin menemättä totean yleiskuvana, että mitä kauemmas itään ja pohjoiseen tässä ydin-Pariisissa mennään, sitä monikulttuurisemmiksi muuttuvat näkymät.

Kaikki keskustan viisi iskukohdetta sattumoisin painottuvat itäisiin kaupunkipiireihin, kaksi näistä minulle hyvinkin tutuille kulmille kymmenennen ja yhdennentoista kaupunkipiirin rajoilla. Viimeisellä vähän pidemmäksi venähtäneellä Pariisin visiitilläni vuonna 2008 asuin vain korttelin päässä siitä Rue Alibertin ja Rue Bichet’n kulmauksesta, jossa sijaitsee yksi iskukohteista, nimittäin vuonna 2011 avattu etninen ravintola Le Petit Cambodge. Ravintolaa ei siis tuolloin vielä ollut (en muista, mitä sen paikalla oli), mutta kävelin paikan ohi mennen tullen joka päivä ja hyvin usein tein päivittäiset ostokseni nykyisen raflan kiinteistön seinänaapurina sijaitsevassa Franprix-ketjun (ehkä hieman omaa Siwaamme tasokkaampi paikallinen halpaketju) myymälässä.

Miksi asuin näin monikulttuurisilla kulmilla? Yksinkertaisesti siksi, että niillä seuduin vallitsee Pariisin keskustan mittapuilla vielä jotenkuten järjellinen vuokrataso. Rue Louvel-Tessierin varrella sijaitsevasta yksiöstä maksamani 650 euroa / kk. lähentelee eräässä mielessä luksusta ja olisi käsittääkseni ihan siedettävä hinta vastaavankokoisesta luukusta vaikkapa Helsingin Kalliossa. Tämän edun kääntöpuolena tietysti oli taas uusi annos monikulttuurista siedätyshoitoa kaiken aikaisemman lisäksi (arvatkaapa huviksenne, miten ”hoito” kohdallani tehosi…).

Missään tapauksessa näitä kulmia ei voi luokitella slummiksi (vaikka vain hieman idempänä sijaitsevan Bellevillen kortteleissa tämä sana kyllä jo tulee paikka paikoin mieleen…). Mutta ”värikästä” naapurusto siis on, ja ilmeisesti juuri siksi (yhdessä siedettävien vuokrien kanssa) alue on pitkään vetänyt paikallisia hipstereitä puoleensa. Siksi siellä on paljon myös ns. menomestoja ja viikonloppuisin siellä on poikkeuksetta liikkeellä hyvin paljon monessakin mielessä ”huoletonta” jengiä usein pakkautuneina pieneen tilaan: kyseessä on siis ihanteellinen toimintaympäristö ”pehmeitä kohteita” etsiville terroristeille.
   
Kaksi muuta iskua tapahtui hyvin lähellä toisiaan Boulevard Voltairen tuntumassa. Boulevard Voltaire kuuluu Pariisin suuriin bulevardeihin ja se yhdistää toisiinsa kaksi aukiota, nimittäin Place de Nationin ja Place de la Républiquen. Boulevard Voltaire on sattumoisin myös suosimani identitaarisen ja traditionalistisen verkkolehden nimi. Otetaan tähän loppuun aivan lyhyt pätkä lehden päätoimittaja Dominique Jamet'n artikkelista muutaman tunnin takaa:

"Hallitus on julistanut Ranskaan hätätilan. Terrorismin uhan edessä se on jopa päättänyt sulkea maan rajat, mihin toimenpiteeseen se ei vielä nähnyt aihetta massiivisen vaikka rauhanomaisen muukalaisinvaasion takia. [--] Ehkä [hallitus] vihdoin ymmärtää, että islamismin suhteen meillä on vain kaksi vaihtoehtoa, joko alistuminen tai sota. Ja kun sota lopulta todetaan väistämättömäksi, sitä on, vanhaa Ludvig XIV:a siteeratakseni, syytä käydä mieluummin vihollisiamme kuin omia lapsiamme vastaan. 
Tyrmistyksen mentyä on surun ja kansallisen yhtenäisyyden aika. Päättäjämme ymmärtäkööt vastuunsa, ryhtykööt tarvittaviin toimenpiteisiin ja tietäkööt, että heidät tullaan tuomitsemaan tekojensa mukaan."    

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Monikultturismin kriitikko Helmut Schmidt - R.I.P.


Pitkän linjan saksalainen poliitikko ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Helmut Schmidt (1918–2015) veti viimeisen henkäyksensä eilen 10.11. Melkein 97-vuoden iän saavuttanut veteraanipoliitikko muistetaan parhaiten asemastaan Saksan liittokanslerina vuosina 1974–1982.

Schmidtin sukupuusta löytyi varsin läheltä aimo loraus juutalaisverta, mutta silti hän palveli lojaalisti maataan sodan aikana eri tehtävissä; vuodesta 1944 eteenpäin hän toimi Wehrmachtin riveissä tykistöupseerina. Sodan loppuvaiheessa yliluutnantti Schmidt joutui länsiliittoutuneiden sotavankeuteen, mistä hän kuitenkin vapautui jo vuonna 1945. Seuraavana vuonna Schmidt liittyi SPD:een eli Saksan sosialidemokraattiseen puolueeseen ja loi sen riveissä huomattavan kansallisen uran, joka huipentui siis liittokanslerin virkaan.

Tämä mainio tervaskanto oli ankara tupakkimies, joka sytytti röökin jokaisessa sopivassa ja sopimattomassakin tilaisuudessa – ja silti kehtasi elää lähes satavuotiaaksi! Schmidtin poliittinen epäkorrektisuus ei kuitenkaan rajoittunut vallitsevan kulttuurin näkökulmasta kyseenalaisiin elämäntapoihin; tämä Angela Merkelin edeltäjä näet alkoi jo vuosikymmeniä sitten varoitella Saksaa monikultturismin vaaroista. Seuraavassa pari kääntämääni katkelmaa. Ensimmäinen on Die Zeit -lehden jutusta vuodelta 2004:  
Helmut Schmidt, entinen liittokansleri ja Die Zeit –lehden toimittaja on kutsunut monikulttuurista yhteiskuntaa ”intellektuellien illuusioksi”. ”Ulkomailla syntyneiden siirtolaisten osuus väestöstämme on suurempi kuin koskaan ennen, kaiken kaikkiaan heitä on nyt kahdeksan miljoonaa. Jos heitä olisi 18 miljoonaa, niin heidän kotouttamisensa (Anpassung) ei enää onnistuisi”, totesi Schmidt Die Zeitille. Onnistunut kotoutuminen edellyttää paitsi vastaanottajamaan kapasiteettia integroida tulokkaat myös näiden omaa halua integroitua. ”Mutta nyt elää joukossamme sellaisiakin muukalaisia, joilla ei ole haluakaan tulla saksalaisiksi,” sanoo Schmidt. Hän kertoo epäilevänsä, ”joidenkin Saksaan pesiytyneiden islaminuskoisten” halua omaksua saksalainen kulttuuri. ”Ei, sana ’epäilys’ (Zweifel) on sittenkin turhan varovainen ilmaus; tosiasiassa mitään [muslimien] integroitumista Saksaan ei ole näköpiirissäkään.”

Toinen pätkä on samalta vuodelta ja samasta teemasta (tämän olen kääntänyt ranskalaisen BV-sivuston kautta, kun en Hamburger Abendblattissa julkaistua alkutekstiä löytänyt): 
Monikultturismin (Multikulti) käsite ei ole yhteensopiva demokraattisen yhteiskunnan kanssa. Ehkä siitä joskus etäisessä tulevaisuudessa sellainen tulee. Mutta jos ryhdytään etsimään jo olemassa olevia, rauhanomaisia monikulttuurisia yhteiskuntia, niin nopeasti huomataan, että sellaisia löytyy vain vahvojen hallitusten johtamista [so. autoritaarisista] maista. Niinpä voimmekin nyt todeta, että teimme 60-luvulla virheen alkaessamme ottaa Saksaan työvoimaa kokonaan toisenlaisesta kulttuuriympäristöstä.  

Näitä sitaatteja löytyisi lisääkin, mutta eiköhän Schmidtin poikkeuksellinen tervejärkisyys käy ilmi jo näistä. Ja mies oli siis sosialidemokraatti, Erkki Tuomiojan ja Tarja Halosen ”aatetoveri”! On demareita ja on demareita…  

Requiescat in pace!

Helmut Heincrich Waldemar Schmidt, 23.12.1918 - 10.11.2015

lauantai 7. marraskuuta 2015

Tapahtui Vatikaanin hämärissä kabineteissa...


Sinänsä en hetkeäkään epäile, etteikö Vatikaanin vanhassa, pölyisessä ja byrokratisoituneessa hallintokulttuurissa olisi yhtä ja toista parantamisen varaa. Sama on sanottava sen taloudenpidosta; epäilemättä myös termi ”korruptio” voi joissakin tapauksissa tulla kyseeseen. 

Näkyvä kirkko (tai perinteisemmin: ”taisteleva kirkko”, Ecclesia militans) on maailmanlaajuinen organisaatio, instituutio. Sellaisena se on hallintonsa osalta väistämättä jossain määrin myös byrokraattinen apparaatti. Ja missä on byrokratiaa, siellä ei ainakaan jonkin asteiselta korruptioltakaan voi välttyä. Mutta jonkinlainen kohtuus uutisoinnissa olisi kyllä ihan kiva yllätys, vaikka en toivokaan liikoja edistysmieliseltä medialta tässä suhteessa.   

Tässä tuore ranskalaisnäkökulma Vatikaanin uusimpaan skandaaliin. Kirjoittaja on vanha tuttumme Jean-Baptiste Noé (käänsin häntä Sarastukseen pari vuotta sitten), kirjailija, historiantutkija ja bloggaaja. Käänsin Noén blogimerkinnän parin päivän takaa. Noé analysoi siinä journalisti Gianluigi Nuzzin tuoretta ”paljastuskirjaa” Le Monde –lehdessä julkaistujen ”valittujen palojen” valossa. Itse kirjaa hän ei vielä ole ehtinyt lukea.


"VATIKAANIN VUOTO: MUTTA MISSÄ SE SKANDAALI ON?
  
Skandaali vai mediahype?

Lokakuun 31. päivänä [Vatikaanissa] pidätettiin kaksi henkilöä epäiltynä tiettyjen luottamuksellisten dokumenttien varastamisesta ja niiden toimittamisesta lehdistölle. Tulossa on myös kaksi Vatikaanin salaisuudet paljastavaa kirjaa, niin että tällä viikolla skandaalit näköjään taas riepottelevat kirkon sydäntä. Puhutaan paavi Franciscuksen aseman tietoisesta horjuttamisesta, kirjanpitorikoksista, Kuurian sisäisistä juonitteluista. Mutta entä jos kyse onkin yksinkertaisesti mainostempusta, jonka tarkoitus on maksimoida näiden painotuoreiden sensaatiokirjojen myyntiluvut? Tämä ajatus tulee kyllä ensimmäisenä mieleen, kun silmäilee Le Monde –lehdessä julkaistuja otteita Gianluigi Nuzzin kirjasta Via Crucis. 
Nuzzi on se journalisti, joka hankki käsiinsä "Vatileaks"-skandaalin asiakirjat ja julkaisi ne. Nyt hän on siis palannut rikospaikalle julkaisemalla Pyhän Istuimen raha-asioita koskevia dokumentteja. Tämän skandaalin oletetaan räjäyttävän kirkon perustukset, mutta pommi kyllä vaikuttaa pahasti suutarilta. 
En ole vielä ehtinyt lukea Nuzzin kirjaa. Mutta Le Monden julkaisemat otteet ovat melkoinen pettymys niille, jotka odottavat kunnon skandaalia. Normaalistihan tällaisissa yhteyksissä julkaistaan parhaita paloja ilmestyvästä kirjasta, siis sellaisia otteita joiden oletetaan saavan lukijan kuolan valumaan ja herättämään päätöksen ostaa kirja. Tässä tapauksessa otteet lähinnä pitkästyttävät.

Kolme esiinnoussutta kuprua
Ensimmäisenä on tapetilla Pyhän Istuimen rahankäyttö, kirkon kymmenykset eli ’Pietarin penninki’ (le denier de Saint Pierre). Kirjailija Nuzzi kauhistelee sitä, että kirkko käyttää osan tuloistaan Kuurian kustannusten peittämiseen sen sijaan että ohjaisi kaikki rahavirtansa laupeudentyöhön. Mutta tässähän ei ole mitään skandaalimaista, sillä juuri tämä on Pietarin penningin tarkoitus. Pyhä Istuin on ainoa suvereeni valtio Euroopassa, jonka budjetti ei ole alijäämäinen. Se on myös ainoa valtio, joka elää kokonaan uskovien lahjoituksista: ’Pietarin penninki’, jota jokainen katolilainen on velvoitettu kykyjensä mukaan maksamaan, mahdollistaa Pyhän Istuimen ja Vatikaanivaltion normaalin toiminnan. Sillä maksetaan työntekijöiden palkat, sillä katetaan juoksevat materiaalikustannukset, vedet, sähköt ja muut sen sellaiset tuiki tavalliset menoerät. Se raha, mikä ei mene hallinnon juokseviin kustannuksiin, ohjataan kirkon karitatiivisiin hankkeisiin. Ja kirjoittajan mielestä on peräti tuomittavaa se, että ”maailman kaikilla kolkilla asuvien uskovien lahjoituksista enemmän kuin puolet katoaa Kuurian menoihin”. Jos vaikkapa Ranskan valtio käyttäisi vain noin puolet verotuloistaan hallintokoneiston pyörittämiseen, niin verovelvolliset olisivat enemmän kuin tyytyväisiä. Tältä osin skandaali siis raukeaa tyhjiin.
Toinen skandaalinkäryinen paljastus Kuurian hämäristä sokkeloista on seuraavanlainen. Muuan prelaatti oli sitä mieltä, että hänen asuntonsa oli liian pieni. Niinpä hän hankki käyttöönsä naapurinsa asunnon, jonka alkuperäinen haltija makasi sairaalassa [ilmeisen pysyvästi] vuoteenomana ja jonka varsinainen asunto oli niin ollen jäänyt vaille käyttöä. Tämän järjestelyn Nuzzi pyrkii esittämään suuren luokan kiinteistökeinotteluna. On kuitenkin pakko nostaa hattua kirjoittajan hyvälle yritykselle: hän nimittäin paljastaa meille, että tämä prelaatti ei maksa käyttöönsä ottamasta työsuhdeasunnosta vuokraa. Mutta mistä lähtien työsuhdeasunnoista on sellaista maksettukaan?   
Ja sitten kolmas paljastus. Maaliskuun 30. päivänä 2014 murtauduttiin erääseen Pyhän Istuimen alueella sijaitsevaan kiinteistöön. Murtovarkaiden kohde kuului Cosea-komissiolle (kyseisen elimen perusti paavi Franciscus selvittämään Pyhän Istuimen raha-asioiden uudelleenorganisointia). Varkaat selvästikin tunsivat paikan entuudestaan. He saivat saaliikseen vähän käteistä rahaa ja lisäksi he anastivat joitakin Cosean asiakirjoja, siinä kaikki. Kiitos Nuzzin kirjailijanlahjojen, tätä murtoa selostetaan meille kuin salapoliisikertomusta, mutta jälleen on kysyttävä: missä tässä on se paljon puhuttu skandaali?
Lienee kiistatonta, että Pyhällä Istuimella (kuten muillakin valtioilla) olisi aihetta järkeistää raha-asioidensa hoitoa. Sen olisi syytä hoitaa paremmin kiinteistöomaisuuttaan ja karsia hallintokulujaan. Sen on myös kohdattava kysymys työntekijöidensä eläkejärjestelmän alijäämästä. Mutta jos näitä puutteita tulkitaan merkeiksi Vatikaanissa vallitsevasta kaikenkattavasta kaaoksesta, korruptiosta ja keinottelusta, niin se kyllä kertoo enemmän tulkitsijasta kuin tosiasioista.    
Nämä Le Monden julkaisemat otteet eivät vakuuta. Niiden perusteella ei synny minkäänlaista halua ostaa Nuzzin kirja päästäkseen lukemaan muitakin mehukkaita paljastuksia. Päinvastoin tässä hieman tuntee itsensä rahanahneen kustantajan manipuloimaksi. Siinä taitaakin olla koko jutun suurin skandaali."