torstai 22. lokakuuta 2015

Filmi valkoisiin kohdistuvasta rasismista


Elokuvan Apostoli tekijältä, vakaan katoliselta Cheyenne-Marie Carronilta on tullut uusi varsin mielenkiintoisen oloinen elokuva. Tämä filkka nimeltä Patries sai ensi-iltansa keskiviikkona 21.10. eli eilen. Melkein kaksituntinen elokuva kertoo erittäin monikulttuurisen (kuinkas muutenkaan) pariisilaisen banlieue-lähiön nuorista. En tietenkään ole elokuvaa itse vielä nähnyt, joten seuraavat huomiot ovat peräisin muiden arvioista.

Juonen keskiössä on kaksi kristittyä perhettä. Toinen on Ranskan autioituvalta ja köyhtyvältä maaseudulta Pariisiin työn ja paremman toimeentulon perässä muuttanut kantisperhe, toinen taas kamerunilainen mamuperhe. Elokuva on varsinaisesti tarina näihin perheisiin kuuluvan kahden nuoren ystävyydestä. Mutta sen lisäksi filmi lähestyy ilmeisen realistisesti Ranskan ja muidenkin maiden kaikissa aidosti monikulttuurisissa yhteisöissä hyvin tunnettua mutta systemaattisesti maton alle lakaistua ongelmaa, nimittäin valkoisiin kohdistuvaa rasismia. 

Lukemissani arvosteluissa tätä pienellä budjetilla tehtyä mustavalkoista filmiä pidetään taiteellisesti kohtuullisen onnistuneena. Sisällöllisesti elokuvaa luonnehditaan usein "shokeeravaksi" ja ohjaaja Carronin poliittinen rohkeus todetaan, useimmiten kiittäen. Negatiivisempiakin arvosteluja silmiini on osunut; missä määrin ideologinen tendenssi ohjaa kriitikoiden arvioita, sitä on vaikea sanoa, kun ei itse ole elokuvaa nähnyt. Pikkuisen kyllä ihmetyttää se, että elokuva näköjään pyörii yhdessä ainoassa teatterissa, tarkemmin sanoen Champs-Élysées’n varrella sijaitsevassa Le Balzacissa. Toki filmi on myös DVD-levityksessä.   

Toivottavasti filmi saadaan Suomeenkin. Kun Yle-Teema näytti muutama aika sitten mainion ruotsalaisen Play-elokuvan, niin mikä ettei Patries? Onhan meillä nähty jo useitakin kertoja myös Mathieu Kassovitzin La Haine (”Viha”), joka sivuaa hieman samoja teemoja kuin Patries vaikka ilmeisesti ei aivan yhtä poliittisesti epäkorrektilla otteella.    

Pistetäänpä tähän loppuun pari näytettä pätkästä.






perjantai 16. lokakuuta 2015

Siirtolaiskriisi - valoa tunnelin päässä?


EU hakee Turkilta apua siirtolaiskriisin hoidossa. Muuten hyvä juttu, mutta kun kaikesta täytyy valitettavasti maksaa. Ei tarvitse epäillä, että ottomaanit kiskovat ”avustaan” korkeimman mahdollisen hinnan. En nyt tässä ajattele niinkään Turkin kinuamaa kolmea miljardia euroa, jonka se väittää käyttävänsä tarvittavan infrastruktuurin luomiseen ja jota sille ei edes taideta antaa, vaan pikemminkin viisumihelpotuksia ja - tämä onkin pahinta kaikista - Turkin EU-jäsenyystien tasoittamista. Ehdin jo huojentua, kun muutama vuosi sitten alkoi näyttää siltä, että Turkki olisi pysyvästi etääntymässä Euroopasta. Mutta ennenaikaista taisi iloni olla.

Euroopalta on jokseenkin lyhytnäköistä politiikkaa myöntyä Turkin vaatimuksiin vain siksi, että sen seurauksena uhka 2,2 miljoonan muslimin välittömästä ja hallitsemattomasta immigraatiosta ehkä väistyy – mitään varmuuttahan ei ole Turkin kyvystä tai edes halusta toimia tässä suhteessa tehokkaasti. Vaikka Turkki lunastaisikin siihen satsatut toiveet, niin ei vaikuta kovinkaan hyvältä diililtä välttyä parilta miljoonalta uudelta euromuslimilta nyt, jos sen hintana pitää ottaa 100 000 000 (tuota suuruusluokkaa Turkin väkiluku tulee piakkoin olemaan) uutta euromuslimia sanokaamme kymmenen vuoden kuluttua. No, pitää elää toivossa, että turkkilaiset sähläävät joko taloutensa tai poliittisen kulttuurinsa tai molemmat niin surkeaan jamaan, että edes EU ei voi katsoa sitä läpi sormien ja että Brysselin ja Ankaran lähentyminen jää tilapäiseksi.

***

Presidentti Recep Tayyip Erdoǧan kävi pari viikkoa sitten Strassburgissa. Siellä hän arvovaltaisen eurooppalaisen yleisön kuullen suuntasi viestinsä myös Euroopan turkkilaisille Gastarbeiter-väestöille, joita tunnetusti on varsinkin Saksassa ja Itävallassa mutta varsin paljon myös Ranskassa. Erdoǧanilla riitti chutzpaa - toistan: arvovaltaisen eurooppalaisen yleisön kuullen! - kehottaa Euroopassa asuvia maanmiehiään pitämään kaikissa oloissa kiinni turkkilaisuudestaan: ”Te olette turkkilaisia Euroopassa”, muistutti Erdoǧan kaksoiskansalaisuuden tai jopa pelkästään vastaanottajamaansa kansalaisuuden ottaneita turkkilaistaustaisia EU-kansalaisia ja tällä tavoin hän käytännössä kielsi näitä integroitumasta uusiin kotimaihinsa. Tämä show oli ainakin osaksi suunnattu kotiyleisölle, sillä Turkissahan järjestetään piakkoin ennenaikaiset parlamenttivaalit, ja presidentti ilmeisesti pyrki "jämäkällä" esiintymisellään kaiken maailman kristittyjen euronilkkien edessä parantamaan oman AK-puoleensa mahdollisuuksia. 

Kaiken huipuksi Turkin presidentillä oli otsaa valitella sitä, että Ranskan tasavallan kansanedustuselimissä – so. Kansalliskokouksessa ja Senaatissa – ei ole ainoatakaan turkkilaistaustaista henkilöä. Sinänsä Erdoǧanin käytöksessä ei turkkilaisittain ole mitään odottamatonta. Mutta huolestuttavaa on se, että eurooppalaisista silmäätekevistä (paikalla oli mm. François Hollande) kukaan ei nähnyt aihetta millään tavalla reagoida Erdoǧanin melkein julkilausuttuun toiveeseen turkkilaisen viidennen kolonnan pesiytymisestä suuren eurooppalaisen maan päätöksentekojärjestelmään. Tiedotusvälineetkin näköjään ohittivat Erdoǧanin vierailun tämän aspektin lähes kokonaan, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämä ei anna aihetta odottaa mitään hyvää Turkin ja EU:n uudelleen lämpenevistä väleistä.

Onko siirtolaiskriisissä siis Turkin ansiosta näkyvissä valoa tunnelin päässä? Kyllä, mutta paha vain että se taitaa olla peräisin kohti syöksyvästä junasta …      

***

Eli siirtolaiskriisin eurooppalaisen sankarin viitta näkyy edelleen istuvan luontevimmin pääministeri Viktor Orbánin harteille. Ensikuun seitsemäntenä päivänä olisi Pariisin Unkarin suurlähetystön edustalla tukimielenosoitus maan ajamalle politiikalle. Pitäisiköhän mennä?…




tiistai 6. lokakuuta 2015

Synodi


Kirkon perhesynodi alkoi virallisesti toissapäivänä sunnuntaina 4.10. Osapuilleen vuosi sitten istuttu valmisteleva sessio aiheutti monenlaista kannunvalantaa kihisevän kiinnostuneessa mutta aina yhtä asiantuntemattomassa mediassa. Erityisesti tiedotusvälineiden käsiin kesken synodin päätyneet ”väliraportit” virittivät aivan asiattomia odotuksia, ja viime kerrasta viisastuneina sellaisia ei nyt tultane päästämään julkisuuteen.

Synodin asialista on laveahko, mutta käytännössä tärkein teema kai on eronneiden ja uudelleenavioituneiden aseman varovainen pastoraalinen (so. sielunhoidollinen) uudelleenarviointi. Ehkä siihen on jo aika, ainakin näiden ihmisten sakramentaalisen elämän osalta, vaikka varsinaisesti opillisia muutoksia ei olekaan tulossa.

Sen sijaan LGTB-kysymys on synodissa (ja ylipäätään elämässä) varmasti paljon marginaalisempi kuin lehdistön mielikuvissa. Tämän tietäen muuan vasenkätinen prelaatti tuli juuri synodin aattona niin sanotusti kaapista. Liberaalin lehdistön uusi kansikuvapoika, Mons. Krzysztof Charamsa, 43, oli tietenkin harkinnut ällöttävän narsistisen performanssinsa ajankohdan tarkkaan, mutta ei se synodin työjärjestystä mitenkään muuta.

Synodissa on mukana ainakin tarkkailijoina myös maallikoita, mm. pariskuntia, mutta varsinaisesti se toki koostuu piispoista. Pohjoismaiden piispainkokousta synodissa edustaa oma paimenemme, Helsingin piispa Teemu Sippo, SCJ. 

***

Synodin isistä mielenkiintoisimmat tulevat kuitenkin kolmannesta maailmasta, erityisesti Afrikasta. Vaikka olisikin liioittelua väittää kaikkien afrikkalaisten pappien olevan erityisen ”konservatiivisia”, niin länsimaisten pappien valtavirtaan verrattuna afrot kyllä kallistuvat tervehenkiseen traditionalismiin selvästi useammin myös näissä perhe- ja seksuaalieettisissä kysymyksissä. Tämähän huomattiin jo vuosi sitten, kun ultravapaamielisistä kannoistaan tunnettu saksalainen kardinaali Kasper menetti malttinsa ja kivahti: ”Afrikkalaisten ei pitäisi antaa meille neuvoja!” Näitä sanojaan hän joutui kyllä pyytelemään anteeksi.

Kirkon tulevaisuuden toivo onkin – yllätys, yllätys! – juuri Afrikassa. Nykyisessä kuuriassa mm. eteläafrikkalaisen kardinaali Napierin ja hänen guinealaisen kollegansa Sarah'n kaltaiset miehet herättävät minussa erityistä luottamusta tulevaisuuteen; en ole niin hyvä ”vatikanologi”, että osaisin arvioida vaikkapa Sarah’n ”papabiliteettiä”, mutta itse kyllä viritän välittömästi Te Deumin, jos jonain päivänä saan kuulla hänen nousevan Franciscuksen seuraajaksi.

Afrikkalaisten syvä kiintymys perinteisiin arvoihin on lännen postmodernin intelligentsian kannalta kiusallinen tosiasia. Jo vuosia sitten kenialaissyntyinen intellektuelli Ali Mazrui totesi suuren konservatiivifilosofi Edmund Burken kuuluisan maksiimin, jonka mukaan ihmisyhteisöön kuuluu paitsi eläviä myös jo kuolleita ja vielä syntymättömiä jäseniä, olevan jokaiselle afrikkalaiselle itsestäänselvyys.

Afrikkalaisten prelaattien huomattava vanhakantaisuus myös tämän perhesynodin teemojen osalta epäilemättä synnyttää voimakasta kognitiivista dissonanssia poliittisen korrektiuden rämettämän hipsteristön keskuudessa; ”rasismin” ja ”homofobian” välisissä karikoissa luotaaminen kun ei ole kovin helppoa, kuten muistettaneen…              

perjantai 2. lokakuuta 2015

Kansakunnan oikeus identiteettiinsä - Nadine Moranon tapaus


Muutamia päiviä sitten pitkän linjan ranskalaispoliitikko Nadine Morano täräytti kunnolla. Hän loihe lausumahan suositussa tv-ohjelmassa seuraavan törkeyden: ”Ranska on pääasiallisesti valkoihoisten ihmisten asuma ja perinteiltään juutalaiskristillinen maa”. Vähintään implisiittisesti tuli julki, että maan olisi parasta myös sellaisena pysyä. 

No, itsestäänselvyyksiähän nuo tietysti asiallisesti ottaen ovat, mutta - yhtä itsestään selvästi - moisen sanominen ääneen on jo pitkään ollut orwellilainen ajatusrikos vailla vertaa. Ja sellaisista rikoksista seuraa totaalinen ostrakismos. Näin kävi myös Madame Moranolle, joka on viime päivinä joutunut elämään varsinaisen skeidamyrskyn keskellä. Moranon keissiin voi perehtyä tarkemmin englanniksi vaikkapa täällä. (Tuo Occidental Observerin artikkeli syventää myös aikoja sitten edesmenneen kenraali de Gaullen merkitystä tässä Moranon jutussa.)

Käänsin Boulevard Voltairen kontribuution tähän skandaaliin. Eilen julkaistun jutun kirjoittaja on Laure Fouré.  

”Nadine Moranon äskettäisen kannanoton herättämät reaktiot paljastavat jälleen kerran, kuinka vimmaisesti poliitikkojen ja mediaväen oligarkia haluaa kieltää Ranskan kansakunnan identiteetin yrittämättäkään vakavasti vastata näihin kenraali de Gaullen lausumiin sanoihin, joihin myös Nadine Morano viittasi: ’Olemmehan sentään ennen kaikkea eurooppalainen kansa, rodultamme valkoihoisia, kulttuuriperinnöltämme kreikkalais-roomalaisia ja uskonnoltamme kristittyjä.’ (Nous sommes quand même avant tout un peuple européen de race blanche, de culture grecque et latine et de religion chrétienne.) 
Kysymys kansallisesta identiteetistä johtaa meidät pohtimaan kansan (peuple) käsitettä. Kirjassaan De re publica Cicero toteaa: ’Käsitteellä kansa ei pidä ymmärtää mitä tahansa ja mistä syystä hyvänsä yhteen kokoontunutta ihmisjoukkoa, vaan sellaista lukuisista ihmisistä koostuvaa ryhmää, jonka jäseniä yhdistävät toisiinsa yhteiset lait ja tiettyyn rajaan saakka yhteiset intressit.’ (Par peuple, il faut entendre, non tout un assemblage d’hommes groupés en un troupeau d’une manière quelconque, mais un groupe nombreux d’hommes associés les uns aux autres par leur adhésion à une même loi et par une certaine communauté d’intérêt.) 
Tätä lähestymistapaa täydentääkseni nostan tähän vielä Charles Maurras’n muotoilun: ’Ranska ei ole mikään yhdessä äänestävien yksilöiden yhteenliittymä vaan elävä perheyhteys.’ (La France n’est pas une réunion d’individus qui votent, mais un corps de familles qui vivent.) Huolimatta mahdollisista sisäisistä kiistoistaan kansa koostuukin yhteiskunnan perussoluista, perheistä. Tämä varmistaa kansakunnan säilymisen, kun sukupolvet seuraavat toisiaan ja jakavat yhteisen kielen, kulttuurin, arvot, uskonnon sekä hyväksyvät legitiimin esivallan tuoman turvan niin sisäisiä kuin ulkoisiakin uhkia vastaan. 
Vaikka Ranska onkin vastaanottanut siirtolaispopulaatioita aina 1800-luvun puolivälistä alkaen, niin aina 1970-luvulle saakka nuo siirtolaisvirrat olivat volyymeiltaan varsin rajallisia ja kaiken lisäksi taustaltaan täysin eurooppalaisia. Tosiasia on ja pysyy, että ennen 1800-lukua Ranska on aivan historiansa ensimmäisistä vuosisadoista lähtien ollut rodullisesti, etnisesti ja kulttuurisesti stabiili yhteiskunta, tämän tunnustaa jokainen rehellinen historioitsija. 
Ranska on kristitty ja katolinen maa. Tolbiacin taistelun jälkeen v. 496 kuningas Klodvig kääntyi [puolisonsa] ’Clotilden Jumalan uskoon’ ja vastaanotti kasteen armon. Siitä lähtien Ranska on rakentanut omansa näköistä sivilisaatiota, joka ilmentää Ranskan kansan ainutkertaista henkeä. 
Ranskalaisia, ja itse asiassa kaikkia eurooppalaisia kansakuntia, kielletään edes haaveissaan vaalimasta omaa erityistä identiteettiään, siinä missä suurin osa muiden maanosien kansoista voi YK:n tuomioita pelkäämättä puolustaa oikeuttaan pysyä omana itsenään ja torjua muukalaiskansojen massamaahanmuutto. 
Niinpä jopa Afrikan sydämessä valtiot pyrkivät varjelemaan integriteettiään kieltämällä vieraiden heimojen pesiytymisen rajojensa sisälle, vaikka nämä olisivat lähtöisin aivan lähinaapurista. Muuan oman kansansa eduista huolestunut Norsunluurannikon johtaja vaati taannoin oikeutta puolustaa maansa ainutlaatuisuutta (’l’ivoirité’). Ja eikös länsi-intialainen runoilija-politiikko Aimé Césaire muistuttanutkin meitä Martiniquen alkuperäisväestön kokemasta ’kansanmurhasta väestönvaihdon seurauksena’ (génocide par substitution)? 
Lopuksi on hyvä vielä muistaa, että juutalaiskansa on tässä suhteessa esikuvallinen: ehkäistäkseen katoamisensa ainutlaatuisena ihmisyhteisönä juutalaiset pyrkivät pitämään tarkoin huolta siitä, että  heidän jälkikasvunsa solmii avioliittoja vain oman uskontokunnan jäsenten kanssa. 
Jos Ranska lakkaa varjelemasta etnistä, kulttuurista ja uskonnollista identiteettiään ja luopuu kaikista yrityksistäkin palauttaa alkuperäisiin kotimaihinsa sulautumiskyvyttömiä ja –haluttomia muukalaisväestöjä maaperältään, niin silloin – kuten kenraali de Gaulle sanoisi – ’Ranska lakkaa olemasta Ranska!’ (La France ne sera plus la France!)”

Yäk! Mä ällöön puuroo! (Ja pastaa kans...)


Kaikki ovat kuulleet Oulun Hiukkavaaran vastaanottokeskuksessa majailevien, elämässään jo muutenkin kovia kokeneiden Lähi-idän serkkujemme osaksi tulleesta uudesta ja entistäkin hirveämmästä ihmisoikeusrikoksesta: heidän syötäväkseen on tyrkytetty – horribile dictu! – suomalaista ruokaa…

Valitettavasti kyseessä ei ole vain Suomeen rajoittuva yksittäistapaus. Myös Italian vastaanottokeskuksissa lähi-itäläiset ovat joutuneet vastaavankaltaisen julmuuden kohteeksi, tietysti sillä erolla että tässä tapauksessa kidutusvälineenä ei ole toiminut ohrapuuro vaan paikallinen ällötys nimeltä pasta. Mutta tämä ero on triviaali: eurooppalaisten pitäisi kyllä molemmissa tapauksissa tietää, että Lähi-idässä ei syödä mokomaa koiranruokaa

Italian tapauksesta raportoi suomeksi ainakin Suomen Uutiset. Laajemmin ko. välikohtauksesta voi lukea mm. täällä ja täällä.

Jännä juttu, että edes eurooppalaisen gastronomian huippumaassa ei osata miellyttää lähi-itäläisiä. Silvio Berlusconi -parka: suomalainen ja italialainen safka ovatkin samanlaista syömäkelvotonta p*skaa! No, sarkasmit sikseen. En välttämättä ole eri mieltä Berlusconin kanssa juuri tässä kysymyksessä; suomalainen ruokakulttuuri nykymuodossaan, erityisesti ns. laitosruoan osalta, on kuin onkin jokseenkin surkealla tasolla. Aina ei ole ollut näin, ja mm. Timo Vihavainen on eri yhteyksissä kirjoittanut suomalaisen keittiön sinänsä kunniakkaista perinteistä, jotka ovat tärveltyneet lähinnä vasta viime vuosikymmeninä yleistyneen äärisosialidemokraattisen terveysintoilun seurauksena.

Mutta tästä Oulun puurokapinasta vielä: ei enteile hyvää se, että näiden hienohelmojen vaatimusten edessä taivuttiin välittömästi.