lauantai 19. syyskuuta 2015

Unkari etulinjassa


Unkarin vaakuna
Aseettoman muukalaisinvaasion hotspot on siirtymässä Unkarin ja Serbian rajalta Unkarin ja Kroatian rajalle. Jälkimmäinen raja on selvästi pidempi kuin edellinen ja siten periaatteessa vaikeammin valvottava. Toisaalta tällä suunnalla suurimman osan rajalinjasta muodostaa suhteellisen vuolas Drava-joki, mikä tosiasia koitunee puolustajan eduksi. Mutta tämä Unkarin ja Kroatian raja on siitäkin mielenkiintoinen, että aivan sen tuntumassa juuri ja juuri nykyisen Unkarin puolella (historiallisestihan Kroatiakin [unk. Horváth] on toki pitkään ollut läheisessä valtioyhteydessä Unkarin kanssa…) sijaitsee muistorikas taistelukenttä nimeltä Mohács.

Unkarilaiset ovat vuosisatojen ajan seisseet kristillisen sivilisaation etulinjassa osmaniturkkilaisia vastaan samaan tapaan kuin puolalaiset ovat toimineet Euroopan suojamuurina ”toista turkkilaista” eli Venäjää vastaan. Noiden vuosisatojen kuluessa Unkari on puolustanut itseään ja siinä sivussa koko Eurooppaa vanhaa perivihollista vastaan juuri Mohácsissa useampaankin otteeseen. Tässä yhteydessä keskitytään Mohácsin taisteluista tunnetumpaan, nimittäin vuoden 1526 murheelliseen tappioon. On näet jokseenkin varma asia, että unkarilaisten veljiemme mielissä Kroatian rajalla Mohácsin tuntumassa parveilevat muslimisiirtolaisten laumat (olivatpa aseistettuja tai eivät) assosioituvat välittömästi tuon historiallisen taistelukentän muistoihin.

***  

Sulttaani Soliman (Süleyman), jota turkkilaiset sanovat ”Suureksi”, seurasi isäänsä Selimiä Osmanien valtaistuimelle vuonna 1520. Nuoren sulttaanin valtakausi alkoi menestyksekkäästi. Miltei ensitöikseen hän valloitti kristikunnalta Rhodoksen, jota oli viimeisistä ristiretkistä alkaen pitänyt hallussaan kirkon taistelujärjestöistä maineikkain eli Johanniittain ritarikunta, ja näin muslimeista tuli koko itäisen Välimeren herroja vuosisadoiksi eteenpäin. Seuraavaksi Soliman käänsi katseensa kohti pohjoista. 

Saksalaisissa maissa oli juuri noussut valtaan Habsburg-sukuinen keisari Kaarle V, Solimanin ikätoveri. Soliman päätti iskeä keisaria vastaan ja marssia Wieniin, joka oli portti koko Keski-Eurooppaan. Mutta ensin piti poistaa pelistä Wienin ja turkkilaisten maiden välissä sijaitseva Unkarin kuningaskunta. Soliman vaati Unkarin vielä teini-ikäistä kuningasta Lajos (Ludvig) II:a alistumaan vasallikseen, mihin tämä Jagello-sukuinen monarkki (siis oman Katariina Jagellonicamme sukulainen!) ei suostunut.

Ottomaanit valtasivat ensin strategisesti tärkeät Sabaczin ja Belgradin linnoitukset, mikä jo heikensi unkarilaisten asemia merkittävästi. Mutta vasta kun Petervaradin linnoitus joutui turkkilaisten käsiin heinäkuussa 1526, tilanne muuttui todella kriittiseksi. Kuningas Lajos kokosi kiireessä noin 20 000 miehen armeijan ja johti sen Budasta (nyk. Budapest) kohti turkkilaisten joukkoja. Nuori kuningas ei malttanut odottaa Transilvaniasta ja Kroatiasta luvattuja vahvistuksia vaan kävi 70 000-100 000 miestä käsittävän vihollisarmeijan kimppuun Mohácsin kentällä elokuun 29. päivänä 1526. Unkarilaisten urheus ei riittänyt kompensoimaan Solimanin joukkojen lukumääräisesti musertavaa ylivoimaa. Tappio merkitsi Unkarille katastrofia, josta se ei aivan heti toipunut. Mohácsin kentällä tuhoutui Unkarin aatelin parhaimmisto ja myös juuri 20 vuotta täyttänyt kuningas Lajos kaatui siellä. Soliman otti haltuunsa Budan melkein ilman vastarintaa.   

Ottomaanien tie Euroopan sydämeen oli nyt auki. Wienin porteilla se tie kyllä hieman myöhemmin katkaistiin, ja onneksi myös Unkarin keskeiset alueet vapautuivat muslimiherruudesta suhteellisen pian ja kansakunta saattoi jatkaa elämäänsä osana Habsburgien imperiumia, toki edelleen turkkilaisvastaisen taistelun etulinjassa. Mutta muun Kaakkois-Euroopan kohtalo sinetöitiin Mohácsissa; Balkanin ylle sementoitui vuosisadoiksi ”sanoinkuvaamattoman turkkilaisen” (The unspeakable Turk – Thomas Carlyle, 1875) raskas ies. Se tiesi näille kristittyinä miten kuten säilyneille kansoille dhimmin elämää, orjuutta, oikeudettomuutta, raskasta verotusta, devshirme-systeemiä ja sen sellaista.

Mohácsin taistelun aikoihin länsimaat olivat jo vuosikymmenien ajan eläneet renessanssikulttuurin kyynisen amoralismin ja skepsiksen kyllästämässä ilmapiirissä. Se oli Macchiavellin, Borgioiden ja realpolitikin aikaa. Noina päivinä nähtiin sellainenkin pohjanoteeraus, että le Roy très Chrestien ("Kaikkein kristillisin kuningas") eli Ranskan Frans (François) I meni ja liittoutui muhamettilaisen Solimanin kanssa, koska piti tätä pienempänä pahana kuin omaa uskonveljeään keisari Kaarle V:ä. Ranskan petos lähes varmasti heikensi myös Unkarin asemaa. Jos jonkun François Hollanden mieleen juolahtaa ryhtyä lukemaan lakia nykyunkarilaisille vaikkapa tämän siirtolaiskriisin hoidosta, rajavalvonnasta ja sen semmoisista, niin pahoin pelkään unkarilaisten muistavan välittömästi tuota viisi vuosisataa sitten vaikuttanutta toista François-nimistä potentaattia...

No, muistutetaan nyt vielä mieleen, että toki Mohácsissa saatiin reilut puolitoista vuosisataa myöhemmin myös kunnon revanshi ottomaaneista. Mohácsin toinen taistelu vuonna 1687 on luettava kristikunnan suurvoittojen joukkoon yhdessä Poitiers'in, Wienin ja Lepanton kanssa. Mutta unkarilaisille Mohácsista tulee silti päällimmäisenä mieleen se ensimmäinen taistelu. Tämä on monessa mielessä ymmärrettävää.

Kuningas Lajosin kuolema Mohácsin kentällä
  

2 kommenttia:

  1. Ei se paljon aikalaisia lohduttanut, jos sota voitetaan vuosisatoja myöhemmin. Serbit ja bulgaarit kokivat saman kohtalon jo aikaisemmin, samoin kreikkalaiset. Toisaalta, loppujen lopuksi demografia ratkaisee. Elleivät eurooppalaiset halua lisääntyä, maanosa kuihtuu. Italian, Espanjan, Saksan ja Venäjän tulevaisuus näyttää lohduttomalta.

    VastaaPoista
  2. Ihmeellisellä tavalla ajankohtainen päivitys, vaikka tuleekin vuosisatojen takaa, ja Lappilaiselta hyvä kommentti. Jos Eurooppa on menettänyt potenttinsa: halun lisääntyä ja täyttää maa ( pitää edes nykyisen väestönsä, mikä vaatii 2,1 lasta per avioliitto), kyyvn ja aloitteen määritellä i t s e missä raja kulkee ja uskon omaan kulttuuriperimäänsä niin tätä tapahtuvaa ei kai voi todeta muuksi kuin tyhjiön täyttymiseksi. Tosin idea näyttää täyttyvän vain irratiolla, ja jos kaikki menee pahimman ennusteen mukaan niin kaaoksella.

    Palestiinalaisethan käyvät ns. demografista "sotaa" alueillaan. Ajatus on että he päihittävät juutalaiset lapsiluvullaan ja saavat näin ajan myötä niin voiton. Pitäisiköhän nyt kaikkien nationalistien ja vielä Eurooppaan uskovien ryhtyä samaan? 4 lasta per eurooppaperhe ja me emme ole häviämässä täältä mihinkään...Vähemmän siis baareja ja miessakkeja ja enemmän aikaa kotona vaimon ja lasten kanssa eurooppalaisuuden ytimen ydintä vaalien. Toisaalta isänä ymmärrän jos nuorta miestä ja naista ei näin epävarma tulevaisuus innosta perhettä perustamaan.

    Eilen oli maassa vastamielenosotuksia. Häpesin kun katseliin joitakin (tosin median tarkasti valikoimia) kuvia. Maastohousuisia kuulapäitä lonkerot käsissä jne. Kannattaisi näiden nationalistien hieman ryhdistäytyä. Tuollaisina he ovat medialle helppo suupala: katsokaa, tälläisiä ne on! Torniossa tosin näytti olevan jopa lapsiperheitäkin liikkeellä.

    On todella harmi ettei meillä ole enää konservatiivista keskiluokan poliittista liikettä vanhaan malliin tyyliin koti, uskonto ja isänmaa. Sellaisella liikkeellä suomalaisuus tai edes jotakin siitä olisi pelastettavissa. Rippeitä, muutamia yksilöitä, heistä on kokoomuksessa, persuissa, kristillisissä ja keskustassa, mutta se ei riitä. Me olemme oman taistelumme ottomaaneja (EU ja sen seuraukset) vastaan hävinneet, kun isänmaanystävyys on marginalisoitu elämäntapaintiaaneille ja isänmaanystävyydestä on tehty natokiihkoa ja ryssänpelkoa, eli USA:n ulkopolitiikkaa. Kun fokus on siellä tapahtuu tämä mikä nyt tapahtuu kenenkään estämättä.

    jk

    VastaaPoista