lauantai 12. syyskuuta 2015

Siirtolaiskriisi ja kirkko


Jo päiväkausien ajan on liikuskellut huhuja onnettoman Aylan-pojan isän Abdullah Kurdin hieman kyseenalaisista suhteista ihmissalakuljettajiin ja että hän mahdollisesti oli enemmän osallinen poikansa kuolemaan kun aiemmin osattiin arvatakaan. Mainitaan asia tässäkin nyt ohimennen, kun peräti Suomen Yleisradiokin uutisen noteeraa

Mutta sitten pääasiaan. Kirkko ei (onneksi!) ole aivan niin ”avosydäminen” nyt meneillään olevassa siirtolaiskriisissä kuin usein - milloin moittien, milloin kiittäen - väitetään. Tässä käännökseni aihetta sivuavasta Boulevard Voltairen jutusta. Kirjoittaja on Jean-Michel Léost.  

"Kun paavi Franciscus sunnuntaina 6.9. kehotti kaikkia Euroopan seurakuntia ottamaan vastaan yhden pakolaisperheen, tai kun Ranskan piispainkokous heti seuraavana päivänä kannusti seurakuntia ottamaan vastaan valikoimatta aivan kaikki tulijat [korostus Michelange], niin alkoi vaikuttaa siltä, että kirkon hierarkia oli kokonaisuudessaan astunut monikultturistien (tässä: immigrationnistes) leiriin ja menettänyt tämän tärkeän siirtolaiskysymyksen osalta harkintakykynsä tyystin. Jokainen voi tykönään miettiä, missä määrin Ranskan piispankokous heijastelee papiston yleistä mielipidettä. Mitä paaviin tulee, älkäämme unohtako hänen jesuiittataustaansa, mistä johtuen hänen sanomisiaan on osattava lukea rivien välistä; muistettakoon myös, että paavi esitti vetoomuksensa sunnuntain Angelus-rukouksen yhteydessä ja että siten hänen julistuksensa oli luonteeltaan pikemminkin meditatiivista ja pastoraalista kuin argumentatiivista tai opillista.       
Oli miten oli, nykyistä siirtolaiskriisiä pitäisi kyetä pohtimaan perusteellisesti, viileästi ja suhteellisuudentaju säilyttäen, sortumatta siihen epämääräiseen tunteiluun, jota useimmat tiedotusvälineet yhdessä moralisoivien poliitikkojen kanssa viljelevät tarkoituksenaan kylvää syyllisyydentuntoa eurooppalaiseen yleisöön. Muuan piispa onkin aivan äskettäin antanut selväjärkisen kannanoton tähän asiaan. Syyskuun 10. päivänä päivätyssä kommunikeassa Mons. Marc Aillet, Bayonnen, Lescarin ja Oloronin piispa, tarkastelee siirtolaiskysymystä ”oikeudenmukaisuuden ja rakkauden prismojen lävitse” ja korostaa, kuinka ”nämä kaksi hyvettä toisistaan ovat toisistaan erottamattomia”. [Alkukielen justice ja charité ovat molemmat käsitteitä, jotka eivät likimainkaan tyhjene suomen kielen ”oikeudenmukaisuuteen” ja ”rakkauteen”. Justice, lat. iustitia, merkitsee myös vanhurskautta ja charité, lat. caritas, on jokseenkin eri asia kuin mitä useimmilla nykysuomalaisilla, erityisesti suvakeilla ja muilla maailmanhalaajilla, tulee mieleen sanasta ”rakkaus”. Hyveparin justicecharité voisi erityisesti tässä kontekstissa suomentaa myös sanoiksi”laki” ja ”armeliaisuus”. Suom. huom.] [--] 
Piispa osoittaa sanansa oman laumansa uskoville ja kiittää aivan aluksi niitä perheitä, jotka ovat jo aikaisemmin ottaneet vastaan Irakista ja Syyriasta lähteneitä pakolaisia ja näin osoittaneet solidaarisuutta uskonsa tähden vainotuille Lähi-idän kristityille [korostus Michelange]Sitten piispa toteaa juuri näiden turvapaikanhakijoiden sopeutuneen asianmukaiseen hallintomenettelyyn ja anoneen viisumeita mutta että niitä oli myönnetty heille kovin hitaasti ja vähän kerrallaan. Näitä Mosulin ja Niiniven [kristittyjä] pakolaisia on siis kohdeltu paljon huonommin kuin niitä siirtolaisia, joita nyt tulvii Eurooppaan Balkanin reitin kautta: ensin mainitut kuitenkin ansaitsisivat vähintään yhtä paljon myötätuntoa kuin nuo toiset.      
Mitä paavin kehotukseen tulee, sehän vain sanoittaa evankelista rakkauden käskyä: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne” (Matt. 25:35). Mutta paavi varoo antamasta vahvoja poliittisia suosituksia nyt käsillä olevaan siirtolaisongelmaan, toisin kuin oli laita hänen viestissään viime pääsiäisenä, jolloin hän voimakkaasti vaati kansainväliseltä yhteisöltä konkreettisia toimia Lähi-idän kristittyjen ja muiden siinä maailmankolkassa sorrettujen vähemmistöjen ahdingon helpottamiseksi [Korostus Michelange].    
Esityksensä toisessa osassa Mons. Aillet käsittelee oikeudenmukaisuuden ja rakkauden hyveitä esittäen lukuisia perustavanlaatuisia kysymyksiä hallitsevalle luokallemme, jonka olisi syytä ottaa ne vakavasti ja siirtää hetkeksi vaalitaktiset laskelmat syrjään. Eikö läntisten valtojen tulisi jo myöntää viime vuosien aikana tekemänsä virheet ja tunnustaa osavastuunsa siitä kaaoksesta, joka nykyään vallitsee Lähi-idän maissa (Irakissa, Libyassa, Syyriassa…)? Millaisin keinoin voitaisiin tehokkaasti taistella ihmissalakuljettajia vastaan? Mihin toimenpiteisiin kansainvälisen yhteisön tulisi ryhtyä sen varmistamiseksi, että siirtolaiset voisivat pysyä kotonaan, mitä diplomaattisia tapoja tähän olisi tarjolla? Millaisin konkreettisin toimin voitaisiin turvata Lähi-idän kristittyjen ja muiden uskonnollisten vähemmistöjen ihmisoikeudet ja ruokkia heidän toivoaan kotiinpaluusta sekä heiltä anastettujen maiden ja kiinteistöjen palauttamisesta laillisille omistajilleen? He nimittäin tahtovat hartaasti palata kotiin. Lopuksi: mikä olisi oikea poliittinen ratkaisu tähän ennennäkemättömään maahanmuuttovirtaan Euroopassa? Kirkon sosiaalinen opetus ei todellakaan kiistä suvereenien valtioiden oikeutta säännellä muuttovirtoja rajoillaan eikä kansakunnan oikeutta vaalia kansallisia etujaan [Korostus Michelange]. 
Verrattaessa Mons. Aillet’n sanoja siihen demagogiaan, jota liian moni poliitikko ja journalisti – ja valitettavasti myös kovin moni pappismies – suoltaa ilmoille, on helppo nähdä, että terve järki on todella harvinainen luonnonvara." 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti