keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Eräs juureton kosmopoliitti ja siirtolaiskriisi


Jacques Attalin nimi ja kasvot tulivat minulle tutuiksi jo kauan sitten. Alusta saakka hänen herättämänsä vaikutelma on ollut voittopuolisesti negatiivinen, vaikka valehtelisin, jos väittäisin perehtyneeni hänen ajatteluunsa kovin syvällisesti. Jonkusen hänen kirjoittamansa artikkelin olen tullut lukeneeksi, mikä on vähän Attalin massiivisen kirjallisen tuotannon taustaa vasten; toisaalta meren maun kyllä tuntee pisarastakin, kuten on tapana sanoa…

Finanssivelhona ja globalisaation apostolinahan tämä maineikas enarkki meillä tunnetaan, sikäli kuin yleensä tunnetaan. Mutta monipuolisesta ja kiistattoman älykkäästä miehestä toki on kyse. Jacques Attalin silmiinpistävin piirre - ja eräällä tavalla myös hänen ajattelunsa osalta kokoavin ominaisuus - on miehen ilmeinen juurettomuus ja kosmopolitismi: nämä Attalin etnisen viiteryhmän henkisen habituksen klassiset tuntomerkit suorastaan huokuvat hänestä niin päällekäyvinä, että hän kelpaisi niistä koulukirjaesimerkiksi – jos siis sellaisia esimerkkejä minkään modernin länsimaan koulukirjoissa nykyään sallittaisiin…

Onko globalisaation, multikulturalismin ja muukalaisinvaasion takana juutalainen salaliitto? No ei ole! Olen mielestäni riittävän usein tässäkin blogissani todennut, että en Siionin Viisaisiin enkä muihinkaan salaseuroihin usko. Mutta Kevin MacDonaldia ja muita Occidental Observer -sivuston kumppaneita voi kyllä tiettyyn rajaan saakka ymmärtää. Myös nyt käsillä olevan Jacques Attalin henkilöhistoria ja persoonallisuus (ulkonäöstä en sano mitään...) voisivat olla peräisin suoraan jostain antisemitistisestä propagandapläjäyksestä. Stereotypiat ovat stereotypioita, mutta eivät ne aivan tyhjästä synny.

Seuraavassa käännökseni Boulevard Voltairen tämänpäiväisestä jutusta, jonka on kirjoittanut Emmanuelle Frankl.
   
"Jacques Attalista on moneksi: hän on mm. talousmies, kirjailija, päätoimittaja ja presidentti François Mitterandin entinen erityisneuvonantaja. Viime perjantai-iltana Attali oli vieraana Ranskan TV2:n ajankohtaisohjelmassa Ce soir (ou jamais!). Illan teema kuului: ”Mitä tehdä tämän pakolaistulvan edessä?” (Face à l’afflux de réfugiés, que faire?).  
Puheenvuorossaan Attali puolusti sitä ajatusta, että koska nykyinen Ranska on syntynyt useiden toisiaan seuraavien invaasioiden lopputuloksena, kansakunnan pitäisi hyväksyä nikottelematta ja jopa innokkaasti myös tämä nyt meneillään oleva invaasio. Esimerkkeinä aikaisemmista invaasioista Attali mainitsi roomalaisvalloituksen ja frankkien maahantunkeutumisen.  
Tämä loistavan älykäs mies, joka luetaan maailman sadan johtavan intellektuellin joukkoon, kaikesta päätellen pyrki tässä sopeuttamaan sanomansa kuulijakuntansa eli tv-yleisön tasolle; ko. yleisön älykkyysosamäärää Attali ilmeisesti pitää keskinkertaisena ja sen historiantuntemusta vaatimattomana. Näillä historiallisilla esimerkeillä Attali pyrki uskottelemaan, että invaasiosta aina seuraa uusi ja edellistä parempi sivilisaatio. 
Attalin esiin nostamat kaksi invaasiota ovatkin merkillepantavan onnekkaita poikkeuksia. Mutta kuinka monta vaikutuksiltaan tuhoisaa invaasiota niiden rinnalle voitaisiinkaan nostaa!
Roomalaisvalloitus oli epäilemättä Ranskalle siunauksellinen tapahtuma: 'Missään ei kolonisaatio ole kantanut yhtä onnekasta ja kaunista hedelmää kuin roomalainen valta Galliassa', totesi historioitsija ja Ranskan akatemian jäsen Jacques Bainville teoksessaan Histoire de France. Roomalainen sivilisaatio näet oli korkeammalla tasolla kuin gallialainen.
Frankkien invaasio puolestaan muuttui onnekkaaksi sillä hetkellä kun barbaarikuningas Klodvig kääntyi voittamiensa roomalaisten uskoon eli katolisuuteen! Tässä nykyisessä invaasiossa ei kuitenkaan ole kyse omaamme kehittyneemmän sivilisaation tulosta. Päinvastoin, tulijat tuovat muassaan hyvin arkaaisen yhteiskuntamallin ja lisäksi uskonnon, josta luopumisesta rangaistaan ankarasti. Jos tämä uskonto pääsisi meillä enemmistöasemaan, siitä seuraisi nykyisen lainsäädäntöämme korvautuminen islamilaisella sharialla.  
Niinpä näiden kahden ensin mainitun ja poikkeuksellisen siunauksellisen invaasion nostaminen esikuviksi näyttääkin olevan pelkkää sumutusta, jotta ranskalaiset saataisiin nielemään muslimi-invaasion katkera lääke. 
Jacques Attali viljelee teorioita globaalista utopiasta, ja näitä hän on esitellyt yli viidessäkymmenessä julkaisemassaan kirjassa joista on otettu yhteensä kuusi miljoonaa painosta. Attali ei oikein siedä vastaansanomista.  
Attali heitteli lähetyksen kuluessa ilmaan Ranskan tilastollisen ja taloustieteellisen instituutin (INSEE) lukuja, joista ei käynyt keskusteleminen; yritykset kyseenalaistaa nuo tilastot Attali kuittasi alentuvalla hymyllä ja vastaanväittäjää nenänvarttaan pitkin katsellen, kuten pölkkypäiden kanssa asioidessa tietysti sopiikin…  
Kun Henri Guaino yritti väittää vastaan toteamalla, että kvantitatiivinenkaan yhteiskuntatieteellinen lähestymistapa ei kykene tuottamaan tarkkaan ottaen objektiivista tietoa, niin suuri Jacques Attali näytti lähinnä ärtyneeltä ja itsestäänselvyyksien toistamiseen kyllästyneeltä koulumestarilta: nämähän ovat sentään INSEEn lukuja, hyvä ihme teidän kanssanne, mies…  
Attalin kaltaiset suurmiehet ovat koskemattomia: hänhän on entinen Mitterandin erityisavustaja, josta on tullut 'globalisaation suuri ennustaja', 'geopolitiikan profeetta' ja 'politiikan Herra Aurinko'. No, toki hän on erehtynytkin ennustuksissaan varsin usein.  
Mutta minkäs teet: jos Jacques Attali sanoo, että Ranskan on annettava valloittaa itsensä, niin kai se pitää sitten vain uskoa!"

perjantai 25. syyskuuta 2015

Putin - (post)kristillisen lännen turva?


Vladimir Putin on vuosien ajan yrittänyt markkinoida itseään ja johtamaansa Venäjää jonkinlaisena Euroopan kristillisten perinteiden pelastajana postmodernistiselta relativismilta, LGBT-kulttuurilta ja ylipäätään kaikenlaiselta ääridemokraattiselta vouhotukselta. Tässä ei ole mitään uutta. Jo 1800-luvun slavofiilit tunsivat tämän strategian. Lukekaa Dostojevskia: jos Karamazovin veljekset tai Riivaajat tuntuvat liian raskailta, aloittakaa kirjailijan esseistä ja lehtiartikkeleista (niitäkin on muistaakseni suomennettu).

Putinin viestissä on kieltämättä tiettyä vetovoimaa, ja moni läntinen konservatiivi / traditionalisti onkin langennut Kremlin seireeninlauluihin niin meillä, Ranskassa kuin Yhdysvalloissakin. Suomessa muuan nimeltä mainitsematon mutta surullisen kuuluisa desantti on viime päivinä aktivoitunut spämmäämään blogeissaan jopa monikulttuurisuudenvastaisin tunnuksin ja houkuttelemaan muslimi-invaasion pelästyttämiä suomalaisia kansallismielisiä Venäjän leiriin. Hölmö uskokoon.

Ranskassa erityisesti Front national on tuntenut vetoa itään päin. Valitettavasti. Putinisteja on paljon myös Boulevard Voltaire –verkkolehden kirjoittajissa. Mutta onneksi kaikki eivät ole. Seuraavassa järjen äänellä puhuu Julien Langella, jonka eilen (24.9.) julkaistun jutun alkuperäinen otsikko kuuluu suomeksi: ”Putin Euroopan islamisaation rikoskumppanina”… Langellan kirjoituksen lähtökohtana on toissapäivänä 23.9. Moskovassa käyttöön vihitty uusi jättiläismäinen moskeija. Käänsin jutun tähän.     

"Euroopan suurin moskeija on juuri vihitty käyttöönsä erittäin juhlavin menoin Moskovan historiallisessa keskustassa. Se onkin melkoinen kompleksi: yhteensä 19 000 m2 lattiapinta-alaa kuudessa kerroksessa, tilaa 10 000 rukoilijalle, neljänkymmenenkuuden metrin korkeuteen kohoava kupoli, kirjasto, museo ja jopa hotellihuoneita! Venäjän muftien neuvosto on niin ikään ilmoittanut avaavansa koraanikoulun ja kulttuurikeskuksen samoihin tiloihin. Kyseessä ei siis ole pelkkä rukoushuone, vaan suorastaan 'pyhän Venäjän' sydämeen noussut islamin suurlähetystö.   
Moskeija saa kiittää valmistumisestaan Suleyman Kerimovin kaltaisten liikemiesten avokätisyyttä. Kerimov on Dagestanin edustaja Venäjän federatiivisessa neuvostossa. Hänet tunnetaan 'Venäjän rikkaimpana virkamiehenä' ja hänen nimensä on yhdistetty lukuisiin skandaaleihin; Kerimov toimii myös Kremlin ja Wall Streetin välimiehenä… Moskovan moskeijahankkeessa on lusikkansa sopassa myös Palestiinan presidentillä Mahmud Abbasilla, samoin Eurooppaan nyt suuntautuvaa laittomien siirtolaisten invaasiota ohjailevalla Turkilla. Presidentti Recep Tayyip Erdoǧan, joka on tehnyt venäläisen kollegansa kanssa tiivistä yhteistyötä mm. maiden yhteisen Turkish Stream –kaasuputkihankkeen tiimoilla, kuului itsestään selvästi moskeijan vihkiäisjuhlien kutsuvieraisiin. Olisikohan Vladimir Putin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja käsitellyt turkkilaisen vieraansa kanssa akuuttia siirtolaiskysymystä? Tuskinpa vain, sillä kysymyksen esiin nostaminen olisi vain ärsyttänyt tätä Venäjän tärkeää kauppakumppania. Mediahuomiota keräävien ristinmerkkien ja machoilevan julkisivunsa takana Venäjän johtajaa ohjailevat vallan ja rahan realiteetit… 
Mitä Venäjän ortodoksisen kirkon edustajiin tulee, he pitivät samantyylisiä puheita kuin tietyt meikäläisetkin piispat: 'Muslimeilla on legitiimi paikkansa meidän yhteiskunnassamme', selittää Moskovan patriarkaatin lehdistövastaava Vsevolod Tshaplin. 'Siksi heille täytyy rakentaa uusia moskeijoita, jotka ovat avoimia ja (läpi)näkyviä.' Vladimir Putin puolestaan julistaa, että 'tästä moskeijasta käsin tullaan levittämään humanistisia ideoita ja muita todellisen islamin arvoja', joita ISIS on 'vääristellyt'. Putin hehkuttaa melkein kuin joku Bernard-Henri Lévy meillä: 'Venäjä on moniuskontoinen maa, eikä voi liikaa korostaa, että islam on yksi perinteisistä uskonnoistamme'. Ilmankos muslimit voivat kenenkään estämättä vallata Moskovan kadut aïd-juhlansa aikaan – aivan kuten meillä Ranskassa!   
Islamista tulee Venäjän suurin uskontokunta vuoden 2050 paikkeilla. Mutta Vladimir Putinia tämä ei näytä huolettavan. Joulukuun 16. päivänä 2010 Putin julisti Venäjän televisiossa iloisesti, että 'idän ortodoksinen kristinusko on joidenkin uskontotieteilijöiden mukaan lähempänä islamia kuin katolisuutta'. Se saattaakin selittää ne AED:n (ahdingossa olevien paikalliskirkkojen avustusjärjestö) havainnot, joiden mukaan Ukrainan katolilaisia vainotaan venäläismielisten separatistien haltuun joutuneilla alueilla… Ranskan Putin-mielisten katolilaisten kannattaisi ehkä kantaa hieman enemmän huolta vainotuista itäslaavilaisista uskonveljistään - ja muutenkin tulla tolkkuihinsa Putinin suhteen.   
Vladimir Putinilta meidän ei kannata odottaa mitään, hän on oligarkki muiden joukossa. Meidät eurooppalaiset on tungettu venäläisen, amerikkalaisen ja islamilaisen imperialismin väliin. Me joko pelastumme yksin ja vain omassa varassamme – tai sitten tuhoudumme." 

Moskovan uusi moskeija (havainnekuva)

torstai 24. syyskuuta 2015

Perussuomalaiset ja hallitusvastuun kirot


Noin neljä ja puoli vuotta sitten kirjoitin tämmöisen blogipäivityksen. Tuolloinhan elettiin ensimmäisen jytkyn aattohetkiä. Vaikka jytkyn suuruutta ei osattu vielä aavistaa, niin gallupien valossa oli selvää, että Perussuomalaiset tulisivat kuulumaan kevään 2011 vaalien voittajiin. Se herätti minussa paitsi iloa myös lievää levottomuutta. Tähän tapaan: 

"Ellei jotain täysin odottamatonta käännettä tapahdu, perussuomalaisilla on myöhemmin keväällä edessään hallitusneuvottelut. Mutta ovatko he valmiita riittävän pitkälle meneviin kompromisseihin ja jos ovat niin missä asiassa? Miten puolueen ns. kenttä, eli vanhat aktiivit, kestää väistämättömät lehmänkaupat? Entä puoluetta ensi kertaa äänestäneet protestoijat 
Nämä ovat levottomuutta herättäviä kysymyksiä. [lihavointi tässä]"

No. Jytkyhän siitä tuli, mutta PerusS ei kuitenkaan mennyt sillä kertaa hallitukseen ja huoleni osoittautui siltä osin aiheettomaksi. Sillä kertaa. Mutta nyt jatkojytkyn jälkeen tilanne on toinen: hallitusvastuun seurauksena puolueelle kävi juuri niin kuin neljä ja puoli vuotta sitten pelkäsin. Porukkaa eroaa puolueesta pettyneenä "takinkäännökseen". Vaikka suvakkilehdistö tietysti pahimpansa mukaan pyrkii liioittelemaan erolukuja, niin hyvin monien puolueen kannattajien ja äänestäjien pettymyksen aitoutta ei tarvitse epäillä. Mutta kyllä sitä on pakko sittenkin vähän ihmetellä.  

Populististen puolueiden ongelma on siinä, että niiden kannattaja- ja äänestäjäkunnan merkittävällä osalla on yleensä vaikeuksia ymmärtää kompromissien välttämättömyyttä sen jälkeen kun on päästy valtaan. ”Persut ei myy persettään” on kerrassaan mainio iskulause vaaleihin valmistautuvalta oppositiojohtajalta. Mutta oppositiopolitiikka on oppositiopolitiikkaa, hallitusyhteistyö hallitusyhteistyötä. En ole puolueen jäsen, mutta jos olisin, en edes harkitsisi leirin vaihtamista nyt.

Sen sijaan Suomen Sisusta (johon jäsenhakemukseni tosin on vasta paraikaa vetämässä) eroan sillä silmänräpäyksellä, kun ko. kansalaisjärjestö alkaa edes harkita järjestäytymistä puolueeksi. Tällaisia spekulaatioitahan on liikuskellut, vaikka onneksi Sisun johto onkin kiitettävästi torpannut ne alkuunsa.  

lauantai 19. syyskuuta 2015

Unkari etulinjassa


Unkarin vaakuna
Aseettoman muukalaisinvaasion hotspot on siirtymässä Unkarin ja Serbian rajalta Unkarin ja Kroatian rajalle. Jälkimmäinen raja on selvästi pidempi kuin edellinen ja siten periaatteessa vaikeammin valvottava. Toisaalta tällä suunnalla suurimman osan rajalinjasta muodostaa suhteellisen vuolas Drava-joki, mikä tosiasia koitunee puolustajan eduksi. Mutta tämä Unkarin ja Kroatian raja on siitäkin mielenkiintoinen, että aivan sen tuntumassa juuri ja juuri nykyisen Unkarin puolella (historiallisestihan Kroatiakin [unk. Horváth] on toki pitkään ollut läheisessä valtioyhteydessä Unkarin kanssa…) sijaitsee muistorikas taistelukenttä nimeltä Mohács.

Unkarilaiset ovat vuosisatojen ajan seisseet kristillisen sivilisaation etulinjassa osmaniturkkilaisia vastaan samaan tapaan kuin puolalaiset ovat toimineet Euroopan suojamuurina ”toista turkkilaista” eli Venäjää vastaan. Noiden vuosisatojen kuluessa Unkari on puolustanut itseään ja siinä sivussa koko Eurooppaa vanhaa perivihollista vastaan juuri Mohácsissa useampaankin otteeseen. Tässä yhteydessä keskitytään Mohácsin taisteluista tunnetumpaan, nimittäin vuoden 1526 murheelliseen tappioon. On näet jokseenkin varma asia, että unkarilaisten veljiemme mielissä Kroatian rajalla Mohácsin tuntumassa parveilevat muslimisiirtolaisten laumat (olivatpa aseistettuja tai eivät) assosioituvat välittömästi tuon historiallisen taistelukentän muistoihin.

***  

Sulttaani Soliman (Süleyman), jota turkkilaiset sanovat ”Suureksi”, seurasi isäänsä Selimiä Osmanien valtaistuimelle vuonna 1520. Nuoren sulttaanin valtakausi alkoi menestyksekkäästi. Miltei ensitöikseen hän valloitti kristikunnalta Rhodoksen, jota oli viimeisistä ristiretkistä alkaen pitänyt hallussaan kirkon taistelujärjestöistä maineikkain eli Johanniittain ritarikunta, ja näin muslimeista tuli koko itäisen Välimeren herroja vuosisadoiksi eteenpäin. Seuraavaksi Soliman käänsi katseensa kohti pohjoista. 

Saksalaisissa maissa oli juuri noussut valtaan Habsburg-sukuinen keisari Kaarle V, Solimanin ikätoveri. Soliman päätti iskeä keisaria vastaan ja marssia Wieniin, joka oli portti koko Keski-Eurooppaan. Mutta ensin piti poistaa pelistä Wienin ja turkkilaisten maiden välissä sijaitseva Unkarin kuningaskunta. Soliman vaati Unkarin vielä teini-ikäistä kuningasta Lajos (Ludvig) II:a alistumaan vasallikseen, mihin tämä Jagello-sukuinen monarkki (siis oman Katariina Jagellonicamme sukulainen!) ei suostunut.

Ottomaanit valtasivat ensin strategisesti tärkeät Sabaczin ja Belgradin linnoitukset, mikä jo heikensi unkarilaisten asemia merkittävästi. Mutta vasta kun Petervaradin linnoitus joutui turkkilaisten käsiin heinäkuussa 1526, tilanne muuttui todella kriittiseksi. Kuningas Lajos kokosi kiireessä noin 20 000 miehen armeijan ja johti sen Budasta (nyk. Budapest) kohti turkkilaisten joukkoja. Nuori kuningas ei malttanut odottaa Transilvaniasta ja Kroatiasta luvattuja vahvistuksia vaan kävi 70 000-100 000 miestä käsittävän vihollisarmeijan kimppuun Mohácsin kentällä elokuun 29. päivänä 1526. Unkarilaisten urheus ei riittänyt kompensoimaan Solimanin joukkojen lukumääräisesti musertavaa ylivoimaa. Tappio merkitsi Unkarille katastrofia, josta se ei aivan heti toipunut. Mohácsin kentällä tuhoutui Unkarin aatelin parhaimmisto ja myös juuri 20 vuotta täyttänyt kuningas Lajos kaatui siellä. Soliman otti haltuunsa Budan melkein ilman vastarintaa.   

Ottomaanien tie Euroopan sydämeen oli nyt auki. Wienin porteilla se tie kyllä hieman myöhemmin katkaistiin, ja onneksi myös Unkarin keskeiset alueet vapautuivat muslimiherruudesta suhteellisen pian ja kansakunta saattoi jatkaa elämäänsä osana Habsburgien imperiumia, toki edelleen turkkilaisvastaisen taistelun etulinjassa. Mutta muun Kaakkois-Euroopan kohtalo sinetöitiin Mohácsissa; Balkanin ylle sementoitui vuosisadoiksi ”sanoinkuvaamattoman turkkilaisen” (The unspeakable Turk – Thomas Carlyle, 1875) raskas ies. Se tiesi näille kristittyinä miten kuten säilyneille kansoille dhimmin elämää, orjuutta, oikeudettomuutta, raskasta verotusta, devshirme-systeemiä ja sen sellaista.

Mohácsin taistelun aikoihin länsimaat olivat jo vuosikymmenien ajan eläneet renessanssikulttuurin kyynisen amoralismin ja skepsiksen kyllästämässä ilmapiirissä. Se oli Macchiavellin, Borgioiden ja realpolitikin aikaa. Noina päivinä nähtiin sellainenkin pohjanoteeraus, että le Roy très Chrestien ("Kaikkein kristillisin kuningas") eli Ranskan Frans (François) I meni ja liittoutui muhamettilaisen Solimanin kanssa, koska piti tätä pienempänä pahana kuin omaa uskonveljeään keisari Kaarle V:ä. Ranskan petos lähes varmasti heikensi myös Unkarin asemaa. Jos jonkun François Hollanden mieleen juolahtaa ryhtyä lukemaan lakia nykyunkarilaisille vaikkapa tämän siirtolaiskriisin hoidosta, rajavalvonnasta ja sen semmoisista, niin pahoin pelkään unkarilaisten muistavan välittömästi tuota viisi vuosisataa sitten vaikuttanutta toista François-nimistä potentaattia...

No, muistutetaan nyt vielä mieleen, että toki Mohácsissa saatiin reilut puolitoista vuosisataa myöhemmin myös kunnon revanshi ottomaaneista. Mohácsin toinen taistelu vuonna 1687 on luettava kristikunnan suurvoittojen joukkoon yhdessä Poitiers'in, Wienin ja Lepanton kanssa. Mutta unkarilaisille Mohácsista tulee silti päällimmäisenä mieleen se ensimmäinen taistelu. Tämä on monessa mielessä ymmärrettävää.

Kuningas Lajosin kuolema Mohácsin kentällä
  

perjantai 18. syyskuuta 2015

Lapsenne eivät ole teidän lapsianne...


Tämmöinen plakaatti ilmestyi pari päivää sitten saksalaisen autobahnin sillan kaiteeseen lähellä Stuttgartia. Pikkuisen lukihäröiseltä teksti vaikuttaa (tai ehkä kyse on vain puutteellisesta "kotoutumisesta"), mutta viesti tulee kyllä harvinaisen selväksi: "Lapsenne rukoilevat Allahia - tai kuolevat!"

"Eure Kinder werden Allah beten - oder sterben..."

tiistai 15. syyskuuta 2015

Ennustus yli neljän vuosikymmenen takaa


”Mikään määrä atomipommeja ei riitä patoamaan sitä miljoonien ihmisolentojen virtaa, joka eräänä päivänä lähtee köyhiltä kotiseuduiltaan Maapallon eteläisillä leveysasteilla ja hengissä selvitäkseen leviää tulvan lailla rikkaan pohjoisen pallonpuoliskon suhteellisen avoimille ja harvaan asutuille maille.” 
           
 - Presidentti Houari Boumédiènne, maaliskuussa 1974.


(Aucun nombre de bombes atomiques ne pourra endiguer le raz de marée constitué par les millions d’êtres humains qui partiront un jour de la partie méridionale et pauvre du monde, pour faire irruption dans les espaces relativement ouverts du riche hémisphère septentrional, en quête de survie.)

------

Edit. Lisättäköön tähän pienenä disclaimerina painokas huomautus, että en unissanikaan haaveile atomipommien käyttämisestä siirtolaisia vastaan. Enkä minkään muunkaanlaisten pommien.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Messiaan tuloa odotellessa, osa II


Viittaamme joskus omaan traditioomme juutalais-kristillisenä perinteenä. Myös minä teen usein näin (ja arvostavaan sävyyn tietenkin). Mutta mitä se sellainen perinne lopultakin mahtaa tarkoittaa? Sen selvittäminen jääköön tässä yhteydessä, mutta missään tapauksessa tätä puhetta ei pidä ymmärtää niin, että talmudistisen judaismin ja kristinuskon välillä vallitsisi jonkinlainen luonnollinen allianssi. Ei sellaista liittoa ole eikä tule, ei edes nousevaa islamia vastaan, vaikka näin aika moni erityisesti ns. nuivaliston parissa tuntuu otaksuvan.

Kristinusko, judaismi ja islam ovat kukin omasta näkökulmastaan ainoita oikeita Abrahamin jälkeläisiä, so. hänen hengellisen perintönsä kantajia. Objektiivisesta uskontotieteellisestä näkökulmasta nämä kolme monoteististä uskontoa puolestaan ovat jokseenkin yhtä etäällä toisistaan (tai yhtä lähellä toisiaan, kuinka vain), ja kukin niistä seisoo omillaan, ikään kuin tasasivuisen kolmion yhdessä kärjessä. Taistelevan uusateismin näkökulmasta ne kaikki ovat yhtä viheliäisiä aavikkouskontoja, vaikka kristinusko ja (mahdollisesti) juutalaisuus ovatkin onneksi pitkälti maallistuneet…  

Mutta entä tämä siirtolaiskriisi? Katsokaapa, kuinka muuan rabbi riemuiten julistaa videoviestissään kristinuskon ja Euroopan tuhoa islamilaisen maahanmuuttovyöryn jaloissa; se näet on Israelin kannalta mainio juttu:
”Messias ei tule ennen kuin Edom, siis Eurooppa ja kristikunta kaiken kaikkiaan, on täydellisesti sortunut. Niinpä kysynkin teiltä: ’Onko islamilainen invaasio Eurooppaan hyvä vai huono uutinen?’ Minä sanon teille, että se on loistava uutinen, sillä se ennakoi Messiaan tuloa. Kerta kaikkiaan loistava uutinen!”

Just joo. Eli ei muuta kuin: !מזל טוב, הו ישראל ...

Puolalainen piispa ja siirtolaiskriisi


Itäeurooppalaisten nykyisessä siirtolaiskriisissä osoittama todellisuudentaju on silmiinpistävä myös kirkonmiesten kohdalla. Länsieurooppalaiset papit ovat valitettavan usein elleivät nyt suorastaan monikultturisteja niin ainakin turhan varovaisia ja ympäripyöreitä kannanotoissaan. Samaa ei voi sanoa vaikkapa puolalaisesta Varsova-Pragan piispasta. Mons. Henryk Hoser näet puhuu asiaa tavalla, jota olisi niinkin korkea-arvoiselta prelaatilta vaikea kuvitella lännessä.

Piispa Hoser sanoi hieman aikaisemmin tässä kuussa antamassaan radiohaastattelussa suorat sanat Eurooppaan nyt tulvivien muslimien kyvystä ja halusta integroitua. Hänen pyhyytensä ennuste on kolkko: ellemme pian ala reagoida, Eurooppa tulee islamisoitumaan! Puolankielisen jutun keskeiset pointit ovat luettavissa englanniksi täällä (vaikka käännös vaikuttaakin luvalla sanoen vähän juosten kustulta...)  

Mm. tähän tapaan piispa Hoser nostaa kissan pöydälle:
”Nähdäkseni Euroopassa on nyt meneillään samansuuntainen kehitys kuin sydänkeskiajalla, jolloin aasialaisten paimentolaiskansojen laumat rynnivät tänne. Mihin tämä kaikki päättyy? Euroopasta tulee islamilainen, siitä ei ole epäilystäkään. 
Ellei suunta pian muutu, jos eurooppalaisten hedelmällisyys pysyy niin matalalla tasolla, että oma väestö ei kunnolla uusiudu, Eurooppa päätyy muslimien käsiin ja he tulevat näyttelemään täällä samantyyppistä roolia kuin heillä on ollut näihin päiviin saakka Lähi-idässä. Siellähän on islamilaisen kansanmeren keskuudessa aina säilynyt pieniä kristillisten yhteisöjen saarekkeita, vaikka nyt nekin ovat niin huonossa jamassa, että ne tuskin siitä enää selviytyvät.”  

Kannattaa panna merkille, että piispan syyttävä sormi suuntautuu varsinaisesti eurooppalaisiin itseensä, jotka ovat heittäneet oman hengellisen perintönsä tunkiolle vaihtaen sen postmoderniin relativismiin ja yleiseen hedonismiin, mikä merkitsee hengellistä ja kulttuurista itsemurhaa. Tällaisesta ”sivilisaatiosta” ei ole vastusta islamille, joka useimmissa tapauksissa vieraassakin ympäristössä pitää lujasti kiinni omista traditioistaan; tyhjiöillä on tapana täyttyä…  

Lännessä tällaista nykyään harvemmin kuulee pappismiesten suusta. Jean Raspailin kaltaiset maallikkokatolilaiset ovat toki asia erikseen, ja piispa Hoserin sanat voisivatkin olla lähtöisin juuri Le Camp des saintsromaanin kirjoittajan kynästä. Joka tapauksessa: ex oriente lux!

lauantai 12. syyskuuta 2015

Siirtolaiskriisi ja kirkko


Jo päiväkausien ajan on liikuskellut huhuja onnettoman Aylan-pojan isän Abdullah Kurdin hieman kyseenalaisista suhteista ihmissalakuljettajiin ja että hän mahdollisesti oli enemmän osallinen poikansa kuolemaan kun aiemmin osattiin arvatakaan. Mainitaan asia tässäkin nyt ohimennen, kun peräti Suomen Yleisradiokin uutisen noteeraa

Mutta sitten pääasiaan. Kirkko ei (onneksi!) ole aivan niin ”avosydäminen” nyt meneillään olevassa siirtolaiskriisissä kuin usein - milloin moittien, milloin kiittäen - väitetään. Tässä käännökseni aihetta sivuavasta Boulevard Voltairen jutusta. Kirjoittaja on Jean-Michel Léost.  

"Kun paavi Franciscus sunnuntaina 6.9. kehotti kaikkia Euroopan seurakuntia ottamaan vastaan yhden pakolaisperheen, tai kun Ranskan piispainkokous heti seuraavana päivänä kannusti seurakuntia ottamaan vastaan valikoimatta aivan kaikki tulijat [korostus Michelange], niin alkoi vaikuttaa siltä, että kirkon hierarkia oli kokonaisuudessaan astunut monikultturistien (tässä: immigrationnistes) leiriin ja menettänyt tämän tärkeän siirtolaiskysymyksen osalta harkintakykynsä tyystin. Jokainen voi tykönään miettiä, missä määrin Ranskan piispankokous heijastelee papiston yleistä mielipidettä. Mitä paaviin tulee, älkäämme unohtako hänen jesuiittataustaansa, mistä johtuen hänen sanomisiaan on osattava lukea rivien välistä; muistettakoon myös, että paavi esitti vetoomuksensa sunnuntain Angelus-rukouksen yhteydessä ja että siten hänen julistuksensa oli luonteeltaan pikemminkin meditatiivista ja pastoraalista kuin argumentatiivista tai opillista.       
Oli miten oli, nykyistä siirtolaiskriisiä pitäisi kyetä pohtimaan perusteellisesti, viileästi ja suhteellisuudentaju säilyttäen, sortumatta siihen epämääräiseen tunteiluun, jota useimmat tiedotusvälineet yhdessä moralisoivien poliitikkojen kanssa viljelevät tarkoituksenaan kylvää syyllisyydentuntoa eurooppalaiseen yleisöön. Muuan piispa onkin aivan äskettäin antanut selväjärkisen kannanoton tähän asiaan. Syyskuun 10. päivänä päivätyssä kommunikeassa Mons. Marc Aillet, Bayonnen, Lescarin ja Oloronin piispa, tarkastelee siirtolaiskysymystä ”oikeudenmukaisuuden ja rakkauden prismojen lävitse” ja korostaa, kuinka ”nämä kaksi hyvettä toisistaan ovat toisistaan erottamattomia”. [Alkukielen justice ja charité ovat molemmat käsitteitä, jotka eivät likimainkaan tyhjene suomen kielen ”oikeudenmukaisuuteen” ja ”rakkauteen”. Justice, lat. iustitia, merkitsee myös vanhurskautta ja charité, lat. caritas, on jokseenkin eri asia kuin mitä useimmilla nykysuomalaisilla, erityisesti suvakeilla ja muilla maailmanhalaajilla, tulee mieleen sanasta ”rakkaus”. Hyveparin justicecharité voisi erityisesti tässä kontekstissa suomentaa myös sanoiksi”laki” ja ”armeliaisuus”. Suom. huom.] [--] 
Piispa osoittaa sanansa oman laumansa uskoville ja kiittää aivan aluksi niitä perheitä, jotka ovat jo aikaisemmin ottaneet vastaan Irakista ja Syyriasta lähteneitä pakolaisia ja näin osoittaneet solidaarisuutta uskonsa tähden vainotuille Lähi-idän kristityille [korostus Michelange]Sitten piispa toteaa juuri näiden turvapaikanhakijoiden sopeutuneen asianmukaiseen hallintomenettelyyn ja anoneen viisumeita mutta että niitä oli myönnetty heille kovin hitaasti ja vähän kerrallaan. Näitä Mosulin ja Niiniven [kristittyjä] pakolaisia on siis kohdeltu paljon huonommin kuin niitä siirtolaisia, joita nyt tulvii Eurooppaan Balkanin reitin kautta: ensin mainitut kuitenkin ansaitsisivat vähintään yhtä paljon myötätuntoa kuin nuo toiset.      
Mitä paavin kehotukseen tulee, sehän vain sanoittaa evankelista rakkauden käskyä: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne” (Matt. 25:35). Mutta paavi varoo antamasta vahvoja poliittisia suosituksia nyt käsillä olevaan siirtolaisongelmaan, toisin kuin oli laita hänen viestissään viime pääsiäisenä, jolloin hän voimakkaasti vaati kansainväliseltä yhteisöltä konkreettisia toimia Lähi-idän kristittyjen ja muiden siinä maailmankolkassa sorrettujen vähemmistöjen ahdingon helpottamiseksi [Korostus Michelange].    
Esityksensä toisessa osassa Mons. Aillet käsittelee oikeudenmukaisuuden ja rakkauden hyveitä esittäen lukuisia perustavanlaatuisia kysymyksiä hallitsevalle luokallemme, jonka olisi syytä ottaa ne vakavasti ja siirtää hetkeksi vaalitaktiset laskelmat syrjään. Eikö läntisten valtojen tulisi jo myöntää viime vuosien aikana tekemänsä virheet ja tunnustaa osavastuunsa siitä kaaoksesta, joka nykyään vallitsee Lähi-idän maissa (Irakissa, Libyassa, Syyriassa…)? Millaisin keinoin voitaisiin tehokkaasti taistella ihmissalakuljettajia vastaan? Mihin toimenpiteisiin kansainvälisen yhteisön tulisi ryhtyä sen varmistamiseksi, että siirtolaiset voisivat pysyä kotonaan, mitä diplomaattisia tapoja tähän olisi tarjolla? Millaisin konkreettisin toimin voitaisiin turvata Lähi-idän kristittyjen ja muiden uskonnollisten vähemmistöjen ihmisoikeudet ja ruokkia heidän toivoaan kotiinpaluusta sekä heiltä anastettujen maiden ja kiinteistöjen palauttamisesta laillisille omistajilleen? He nimittäin tahtovat hartaasti palata kotiin. Lopuksi: mikä olisi oikea poliittinen ratkaisu tähän ennennäkemättömään maahanmuuttovirtaan Euroopassa? Kirkon sosiaalinen opetus ei todellakaan kiistä suvereenien valtioiden oikeutta säännellä muuttovirtoja rajoillaan eikä kansakunnan oikeutta vaalia kansallisia etujaan [Korostus Michelange]. 
Verrattaessa Mons. Aillet’n sanoja siihen demagogiaan, jota liian moni poliitikko ja journalisti – ja valitettavasti myös kovin moni pappismies – suoltaa ilmoille, on helppo nähdä, että terve järki on todella harvinainen luonnonvara." 

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Nuivat veljemme Itä-Euroopassa


Olisiko se tosiaan aivan hirveä häpeä Suomelle leimautua enemmän itäeurooppalaiseksi kuin länsieurooppalaiseksi kansakunnaksi? No, näköjään olisi. Ainakin jos uskomme Jari Tervoa ja kumppaneita, joita Suomen ”itäiset” asenteet siirtolaiskriisissä närästävät. Mutta nyt vain sattuu olemaan niin, että Suomi historiallisesti ajatellen ihan oikeasti on joissain suhteissa vähintään yhtä paljon itäeurooppalainen – tai ainakin baltialainen – kuin länsi- tai pohjoismainen kansakunta.

Heti itsenäistymisemme jälkeen nuoren kansakunnan identitaarinen sijainti ei ollut mitenkään itsestään selvä. Itä-Eurooppaa voi kutsua myös Väli-Euroopaksi, mikä asemoikin Itä-Euroopan geopoliittisesti varsin hyvin: kyseessä ovat Saksan ja Venäjän välisellä vyöhykkeellä sijaitsevat kansakunnat, rajamaat. Tätä Suomen välieurooppalaista aspektia sivusin viitisen vuotta sitten julkaisemassani kirjoituksessa.  Kirjoitin mm. tähän tapaan:
”Suomea on todella perusteltua pitää historiallisessa mielessä vähintään yhtä paljon välieurooppalaisena kuin pohjoismaisena kansakuntana. Itsenäisyyden ensivuosina suomalaiset itsekin olivat tästä tietoisia eikä nuoren kansakunnan kansainvälinen identiteetti ollut mitenkään kirkossa kuulutettu. Identiteetti on subjektiivinen kysymys, mutta myös monet objektiiviset indikaattorit viittasivat itsenäisyyden alkuvuosina selvästi pikemminkin Baltiaan ja keskiseen Itä-Eurooppaan kuin Skandinaviaan. Ruotsista katsoen Suomi oli villi, takapajuinen, köyhä ja poliittisen väkivallan leimaama maa.” 

Vaikka pohjoismainen suuntaus vakiintui viimeistään 30-luvun puolivälissä eikä ole sen jälkeen ollut vakavasti uhattuna, niin yhä edelleen Suomi on Pohjoismaiden joukossa oudoin ja ”itäisin” jäsen (siis muutenkin kuin itsestään selvän maantieteellisesti). Onko nuivuutemmekin siis viime kädessä itäeurooppalaista perintöämme? Ties vaikka olisikin.

Itä-Euroopan kansakunnista puhuttaessa Venäjä on rajattava ulkopuolelle. Venäjä on todella oma sivilisaationsa eikä se kuulu Eurooppaan ensinkään (ja tämän sanon siis ihan neutraalina toteamuksena, en herjana). Varsinaiseen Itä-Eurooppaan on, kuten todettua, luettava ne maat, jotka ovat historiallisesti joutuneet tasapainoilemaan Venäjän ja germaanisen kulttuuripiirin välissä enemmän tai vähemmän puolisiirtomaina. Tässä joukossa Suomen asema on onnekkain: se selvisi toisesta maailmansodastakin kaikkein vähimmin vaurioin, mikä mahdollisti pohjoismaisen hyvinvointimallin juurtumisen myöhemmin. Mutta silti Suomessakin historian paino yhä tuntuu raskaampana kuin muissa Pohjoismaissa. Postmoderni unelmahöttö on meillä näihin päiviin saakka ollut selvästi harvinaisempaa kuin jossain Ruotsissa, mutta valitettavasti tilanne muuttuu tässäkin suhteessa koko ajan huonompaan suuntaan.
 
Kaikkia Itä-Euroopan maita yhdistää se tosiasia, että ne ovat vuosisatojen ajan joutuneet tuntemaan muukalaisen ikeen niskassaan, milloin saksalaisten rosvoritarien, milloin kasakoiden taholta. Molotov-Ribbentrop –sopimus oli vain vuosisatoja vanhan teeman moderni variaatio, ja kaikkia niitä maita, jotka ovat tästä sopimuksesta joutuneet kärsimään, voi mielestäni pitää jossain määrin itäeurooppalaisina. Ja juuri tässä raskaassa historiassa on avain näiden kansojen nuivuuden ymmärtämiseen.  

No, suomalaiset ovat viimeistään toisen maailmansodan jälkeen kulkeneet omia eriskummallisia teitään Itä-Euroopan valtaosan katkeralta kohtalolta säästyneinä mutta silti vähän ulkopuolisina myös pohjoismaisesta näkökulmasta. Meillä ei kuitenkaan olisi varaa ryhtyä näiden jaritervojen lailla nälvimään unkarilaisia, puolalaisia tai baltteja, sillä oli melko vähästä kiinni, ettei meistä tullut vuonna 1944 kaikkein pohjoisinta Baltian maata.

***

Jo vakiintuneeseen tapaan käännän tähän lopuksi vähän Boulevard Voltairea. Osaksi kääntämässäni jutussa Dominique Jamet analysoi tarkkanäköisesti Itä-Euroopan maiden vastahakoisuutta alistua EU:n taakanjakomekanismeihin ja niiden nuivuuden syitä yleisemminkin.  

”[Ne maat], jotka ovat asettuneet päättäväisimmin vastustamaan sanelua [tässä kysymyksessä], ovat tunnetusti Puola, Tšekki, Slovakia, kolme Baltian maat ja – tietenkin – Unkari. 
Ollaanko Varsovassa, Prahassa tai Bratislavassa siis itsekkäämpiä, epäsolidaarisempia ja vähemmän vieraanvaraisia kuin Berliinissä, Pariisissa tai Lontoossa? Ei ole mitään aihetta uskoa näin. Entä onko taloudellinen tilanne sitten idässä huonompi? Se vähän riippuu. Vaikka sielläpäin ollaankin edelleen keskimäärin vähemmän vauraita kuin meillä, niin idässä ovat talouden kasvuluvutkin suurempia ja työllisyysaste yleisesti ottaen parempi kuin EU:ssa keskimäärin. Tästäkään ei siis ole kyse.    
Itä-Euroopan kansat [--] ovat kaikki joutuneet pinnistämään vähät voimansa äärimmilleen puolustaessaan omaan kieltään, kulttuuriaan, uskontoaan tai kansallista yhtenäisyyttään, ne ovat taistelleet itsenäisyytensä puolesta usein vuosisatojen ajan. Menneisyydessään nöyryytettyinä, silvottuina ja alistettuina, nämä kansakunnat vaalivat tuskallisen historiansa muistoa ja suhtautuvat tulevaisuuteensa syystäkin epäillen; aivan äskettäin itsenäisyytensä uudelleen saavuttaneina ne varjelevat suvereniteettiaan mustasukkaisesti ja torjuvat kaiken, mikä näyttää olevan omiaan heikentämään tai vahingoittamaan sitä. Nämä kansat ovat pieniä ja tietävät, mitä pienuus on tullut niille maksamaan, ja siksi ne epäilevät suurten kansojen aikeita. Demografisesti vähäväkisinä, taloudellisesti edelleen hauraina ja poliittisesti heikkoina ne torjuvat Saksan ja Ranskan vaatimukset [maahanmuuttorasituksen taakanjakoa koskien], mutta syynä tähän ei ole muukalaisvihamielisyys tai rasismi. Nämä kansat yksinkertaisesti tuntevat huolta omasta identiteetistään; ne kunnioittavat ja jopa rakastavat, niin omituiselta kuin se ranskalaisesta voi kuulostaakin, omaa identiteettiään ja aivan nuorta itsenäisyyttään eivätkä halua nähdä isänmaansa sulavan osaksi valtavaa ylikansallista sekametelisoppaa, jota vieraat kokit hämmentävät.” 

En keksi tähän mitään lisättävää.  

lauantai 5. syyskuuta 2015

Siirtolaiskriisi

Unkarin kauhistuttava, epäinhimillinen raja-aita...

Minä en ole nykyisessä siirtolaiskriisissä mitenkään ehdottoman nuivalla kannalla. Ei tarvitse olla kukkahattu, jos lähtee siitä että humanitaarisen kriisin uhreja on autettava. Mutta tässä tulee kyseeseen vain todellinen kriisi, siis sota, luonnonkatastrofi tai vakava nälänhätä. Sen sijaan Kaikkien Kukkahattujen Äitinä voi pitää sitä, joka kuvittelee jokaisen tai edes suurimman osan nykyiseen suurvaellukseen osallistuvista olevan todellisessa avun tarpeessa. Tämän vaelluksen ainoa hyvä puoli onkin siinä, että viimeistään nyt todennäköisesti aletaan vakavasti pohtia mahdollisuutta seuloa tehokkaasti aidosti turvaa tarvitsevat ihmiset vain ”parempaa elämää” tavoittelevista lajitovereistamme.

Mielestäni olisi moraalisesti täysin ongelmatonta asettaa painopiste myös sodan yms. humanitaaristen katastrofien uhrien kohdalla kristityn taustan omaaviin tulijoihin. Nämä kun todennäköisesti sopeutuvat paremmin täkäläiseen elämänmenoon, vaikka ylenmääräiseen sinisilmäisyyteen ei heidänkään tapauksessaan ole erityistä aihetta. Lisäksi kristittyjen kohdalla voi myös olla suhteellisen varma siitä, että suojelun tarve on todellinen: kristityt ovat ylivoimaisesti vainotuin uskontokunta koko maailmassa, ja Lähi-idässä he ovat sitä aivan erityisesti.

Muslimit voisi aivan hyvin palauttaa Turkkiin (tai Libyaan tai mihin tahansa jotakuinkin turvalliseen Ählämistaniin muslimimaahan); jos vaikkapa Turkki ei kaikista alueensa kautta kulkevista siirtolaisista yksin selviäkään, niin mikä estää ohjaamasta heitä rikkaisiin Persianlahden öljyvaltioihin uskonveljiensä pariin? Moraalisesti tässä ei siis olisi mitään ongelmaa. Mutta lainsäädännöllisesti asia on tietysti aivan toinen, minkä sekä Jussi Halla-aho että Timo Soinikin toki hyvin tietävät. Nykytilanteessa on ajatuksenakin täyttä utopiaa ryhtyä erottelemaan tulijoita näiden uskonnollisen taustan perusteella. Valitettavasti.

Ja Unkarissakin kaikuvat jo ”allahu akbar” –huudot (kohdasta 2:50 alkaen)…  

   

***

No, käännän tähän hieman lyhentäen ja muutenkin, hm..., moderoiden Boulevard Voltaire –verkkolehden tämänpäiväisen jutun, jonka teemana on tuo hiljattain Turkin rannikolle hukkuneena ajautunut kurdipoika. Oikeammin sanoen käsittelyssä on tämän sinänsä surullisen tapauksen täysin härski ja häpeämätön instrumentalisaatio, johon suvakkipiirit ovat kaikkialla Euroopassa tehneet itsensä syypäiksi. Kirjoittaja on Charlotte d'Ornellas.   

"Pienokainen oli hädin tuskin vetänyt viimeisen henkäyksensä, kun jo valokuvat hänen hukkuneesta pikku ruumiistaan levisivät kaikkialle Eurooppaan. Välittömästi näitä kuvia alettiin hyödyntää kollektiivisen syyllisyydentunteen lietsomiseksi. Samaan aikaan, kun eurooppalaiset alkavat ymmärtää, että heidän omat selviytymismahdollisuutensa murenevat jokaisen uuden muukalaisen siirtolaisaallon myötä, tietyt haaskalinnut heiluttelevat heidän edessään valokuvaa kuolleesta lapsesta, jonka taustoista kukaan ei tiedä paljon mitään.
Sen verran tiedetään, että lapsi oli Syyrian kurdeja, kotoisin Kobanen kylästä, joka on ollut erityisesti viime kesäkuusta lähtien toistuvasti ISISin väkivaltaisten iskujen kohteena. Tiedetään myös, että hänen ruumiinsa huuhtoutui merenrantaan Turkissa hänen vanhempiensa yritettyä paeta Euroopan puolelle. 
Muutamassa tunnissa kuvasta tuli 'häpeän' symboli. Media toisteli pojan etunimeä tauotta, poliitikot lupailivat mahdottomia ja Eurooppa julistettiin syylliseksi. Kaikki kantoivat kortensa kekoon, ministerit, laulajat, näyttelijät, viihdyttäjät, journalistit ja jopa piispat: kaukana vierailla rannoilla kuoli lapsi ja nyt jokaisen eurooppalaisen velvollisuus on siis avata olohuoneensa ovet sepposen selälleen.
Ja tätä syyllisyydentuntoista nyyhkettä lietsoivat samat [tyypit], jotka neljän ja puolen vuoden ajan ovat rohkaisseet Syyriassa käytyä veristä sotaa 'ihmisoikeuksien' varjolla mutta silti pysyen kuuroina ja sokeina ISIS-järjestön vaikutuspiirissä elävien syyrialaisten joka päivä pahenevalle ahdingolle; läntiset suurvallat ovat lisäksi vähintään passiivisesti tukeneet kaikilta maailman kolkilta tulevien islamistien virtaa ISISin riveihin.        
Tämä hukkunut lapsi on siis ennen muuta lännen lietsoman Syyrian sisällissodan uhri. [--] Sen sijaan hänen kohtalostaan ei voi syyttää Euroopan maahanmuuttopolitiikkaa, jonka kiristämistä yhä useampi eurooppalainen sitä paitsi toivoo. Jos maahanmuuttorajoituksilla ylipäätään on mitään tekemistä pojan kuoleman kanssa, niin syyttävä sormi osoittaa pikemminkin siihen eurooppalaisen maahanmuuttopolitiikan yleiseen leväperäisyyteen (laxisme), joka antoi pojan isälle aihetta uskoa pääsyn Euroopan eldoradoon olevan vaarallisen merimatkan väärti. 
Sillä [pojan perheen taustoista saatiin pian lisää tietoa]. Pojan isän sisar alkoi puhua: perhe oli elänyt kolme vuotta Turkissa ja suunnitteli muuttoa Kanadaan. Mutta lopulta päämääräksi valikoitui sittenkin Eurooppa, syynä niinkin arkipäiväinen asia kuin isän tarvitsema hammashoito. Eli puheet Euroopan syyllisyydestä voidaan lopettaa: tämä isä ei paennut sotaa käyvästä maasta.[--]."