tiistai 14. heinäkuuta 2015

Timeo Danaos, eli sananen Kreikasta



Kreikassa on näillä hetkillä huipentumassa näytelmä, jonka kirjoittajasta on vaikea sanoa, onko hän saanut oppinsa Aristofaneelta vai Sofokleelta; ehkä kyseessä on skitsofreeninen komediamaakari, joka on ties mistä saanut päähänsä kirjoittaakin vaihteeksi tragediaa... Viime päivien juonenkäänteet ovat täällä kaukana Ultima Thulessa herättäneet ikiaikaisen ja jonninjoutavan huolen siitä, mitä muualla meistä ajatellaan. Suomen ”kova linja” Euroryhmässä on kuulemma herättänyt huomiota kaikkialla Euroopassa. Tiedä tuosta. Kyllähän ylivoimainen enemmistö ainakin niistä eurooppalaisista uutislähteistä, joita itse seuraan, moittii - tai kiittää! - "kovuudesta" lähinnä Saksaa. Niin teki eilen maanantaina myös vanha tuttumme Le Figaron Ivan Rioufol. Tässä tärkeimmät käännettynä: 
Samat ihmiset, joiden mielestä identitaarisesta kriisistä [--] puhuminen on merkki fasismin paluusta Ranskaan, heiluttavat tällä kertaa natsikorttia kaikkia niitä vastaan, joiden mielestä Angela Merkel on oikeassa ja Alexis Tsipras väärässä. Saksalaisvastainen hysteria, joka saa [eräät] puhumaan peräti ”neljännestä valtakunnasta”, jättää yleisen mielipiteen väärentäjien ja kiristäjien armoille. Pahimmillaan ”Hitleriksi hameessa” nimitellyn Saksan liittokanslerin tuomittava rikos on siinä, että hän on penännyt kunnioitusta allekirjoitetuille sopimuksille, annetulle sanalle ja vaatinut molemminpuolista solidaarisuutta. Mutta kaikkein surkeinta tässä väännössä [--], jonka tarkoitus on pitää Kreikka euroalueessa, on joutua näkemään kuinka Ranska on asettunut puolustamaan lusmuilijoita (cancres), tilastojen peukaloijia ja korttihuijareita (joueurs de bonneteau). Kansanäänestyksellä pelannut Tsipras on entisestään heikentänyt luottamusta kreikkalaisen sanaan. Hän on häpäissyt sinänsä legitiimiä ”populistista” vaikutuskanavaa tekemällä siitä kiristyksensä välineen. Merkelin ansiota on ennen kaikkea se, että tänä hektisenä viikonloppuna hän on onnistunut hankkimaan edes minimimäärän takaisin auktoriteettia ja uskottavuutta [huteralle Euroopan unionille]. Mahtaako eurooppalaisen omanarvontunteen alku [--] kyetä antamaan uutta puhtia tälle Baabelin tornille, jolta puuttuvat niin yhteinen kieli kuin yhteinen kulttuurikin? Halkeamat näkyvät jo liian hauraan ja kehnosti kyhätyn rakennelman seinissä.               
Siitä vain ei paljoa puhuta, että Kreikka on ortodoksinen maa ja kuuluu oikeastaan jo orienttiin, jolla on hyvin vähän tekemistä roomalaisen ja legaaliseen ajatteluun suuntautuneen lännen kanssa. Kuten Philippe d’Iribane asian ilmaisi viime viikonloppuna Le Figarossa: ”Ottaessaan jäsenekseen Kreikan Eurooppa luuli saavansa Platonin. Tosiasiassa se kuitenkin sai lähinnä Odysseuksen, ovelan pelurin ja mestarijuonittelijan, jolla puhetta ja lupauksia piisaa.” Muuan oma lukijani muistutti minua viime perjantaina muutamista Polybioksen jo pari vuosisataa ennen ajanlaskun alkua tekemistä havainnoista: ”Kreikkalaisten keskuudessa julkista omaisuutta käsitteleviin miehiin ei voi luottaa, vaikka heidän haltuunsa olisi uskottu vain vaivainen talentti ja vaikka heitä kontrolloisi kymmenen virkamiestä.”      

Mitäpä tähän enää lisäämään. No jaa, itselleni kyllä tulee nykytilanteesta mieleen vielä Polybiostakin paljon vanhempi ja oikeastaan puolimyyttinen hahmo, nimittäin runoilija Epimenides, jolta on jäänyt jälkipolville muutamia ilmeisen ikuisia ja muuttumattomia totuuksia kreikkalaisista (vaikka tässä puhutaankin tarkkaan ottaen kreetalaisista):
He tekivät sinulle haudan, oi pyhä ja korkea – /Petturi Kreetan mies, peto ilkeä, ahne ja laiska! /Mutta sinä et ole kuollut: Sinä elät ja pysyt ikuisesti, /Sillä sinussa me elämme, liikumme ja olemme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti