tiistai 14. heinäkuuta 2015

E pluribus unum (?)



Etelä-Carolina sitten taipui painostuksen edessä ja poisti konfederaation lipun osavaltion kongressin saloista. Myönnytys ei sinänsä ollut niin suuri kuin äkkiä saattaisi ajatella, sillä osavaltion virallinen symbolihan dixie-lippu ei ole koskaan ollut; Etelä-Carolinan varsinainen osavaltiolippu näyttää tältä. Naapurivaltio Georgia poisti dixien oman virallisen lippunsa reunasta jo vuosia sitten, ja nykyään dixie liehuu enää osana Mississippin lippua, joka puolestaan näyttää tältä. Mississippi ei kuulemma ole aikeissa tehdä muutoksia lippuunsa, mutta nykyään nämä tilanteet elävät nopeasti, ja suoraan sanoen hämmästyisin, ellei lippua näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa kaikesta huolimatta muutettaisi. On se vain niin pirun sääli.

***

Pohditaanpa nyt tässä vielä vähän tuota konfederaatiota ja sen symbolien merkitystä amerikkalaisten identiteetissä. Kuten edellisessä tätä aihetta sivuavassa tekstissäni totesin, dixien merkitys rasistisena symbolina ei ole mitenkään itsestään selvä. Myös itsensä sisällissodan merkitys ja motiivit eivät likimainkaan tyhjentävästi redusoidu poliittisesti korrektiin rasistit vs. antirasistit –asetelmaan. Itse asiassa sodan aikana niin pohjoisen (unionin) kuin etelän (konfederaation) kannattajat olisivat nykykäsityksen mukaan olleet umpirasisteja lähes joka sorkka; ”orjuutta vastustavan” presidentti Abraham Lincolnin mielipiteet mustista olisivat tehneet hänestä meidän aikanamme hetkessä poliittisen ruumiin ja todennäköisesti vieneet hänet oikeuden eteen.

Täytyy ymmärtää, että läheskään kaikki etelän puolella taistelevat eivät kannattaneet orjuutta, saati itse omistaneet orjia, ja että vastaavasti unionin puolella oli ainakin alkuvaiheessa myös periaatteellisesti orjuuteen myönteisesti suhtautuvia ja mahdollisesti myös itse orjia omistavia henkilöitä. Ilman muuta kysymys orjuudesta oli se keskusakseli, jonka ympärillä etelän ja pohjoisen väliset vastakohtaisuudet 1820-luvulta alkaen kärjistymistään kärjistyivät. Läheisesti orjuuteen liittyi myös riita teollisuuden suojatulleista, joita lähes täysin maatalousvaltainen ja tuonnista riippuvainen etelä ankarasti vastusti ja oman teollistumisensa alkuun päässyt pohjoinen vastaavasti kannatti. Silti syyt puolen valintaan sisällissodassa eivät tyhjentyneet näihin kysymyksiin.

Kotiseutuhenki tietysti oli tärkeä tekijä. Mutta varsinkin rajavaltiot olivat sisäisesti pahoin jakautuneita. Viimeisten joukossa konfederaatioon liittyneestä Tennesseestä siirtyi pohjoisen puolelle kymmeniätuhansia miehiä; kokonaisia tennesseeläisiä rykmenttejä taisteli siis sinisessä univormussa ja tähtilipun alla. On merkillepantavaa, että mitä kauemmas itään Tennesseessä mentiin, sitä uskollisempia oltiin liittovaltiolle. Alabamassa sama ilmiö nähtiin valtion eteläosista pohjoiseen päin siirryttäessä. Molemmissa tapauksissa eron selitti ensikädessä topografia, sillä sekä itäinen Tennessee että pohjoinen Alabama ovat vuoristoisia ja pientilavaltaisia seutuja, jotka soveltuivat huonosti intensiiviseen plantaasiviljelyyn ja joilla oli siksi hyvin vähän orjia. Käytännössä siis orjuus vaikutti kuin vaikuttikin puolen valintaan, mutta sen rooli oli tässä enemmän välillistä kuin suoraa; sen enempää itätennesseeläiset kuin pohjoisalabamalaisetkaan eivät näet olleet mitään mustien ystäviä ja tuskin vastustivat orjuutta sinänsä, vaan pikimminkin he inhosivat suurten plantaasinomistajien valtaa ja siksi liittyivät mieluummin unionin riveihin.

Jotkut vanhoista orjavaltioista jäivät muodollisesti unioniin, mutta niistä lähti väkeä molempiin armeijoihin, ja joskus kokonaiset perheet jakautuivat. Toisinaan unioni vs. konfederaatio –asetelma liittyi ikivanhaan sukuvihaan. Tämä oli monesti tilanne mm. Missourin ja Kentuckyn osavaltioissa. Amerikan verisin ja synkeämaineisin sukuvihatapaus on kentuckylaisten Hatfieldin ja McCoyn klaanien sukupolvesta toiseen jatkunut vihanpito, josta on hiljattain nähty laadukas amerikkalainen tv-tuotanto Suomessakin, YLEn kanavilla tietenkin. Hatfieldit olivat unionin kannattajia, McCoyt useimmiten konfederaatteja. Ainakin kerran kokonainen osavaltio repesi kahtia. Näin kävi Virginialle, joka antoi konfederaatiolle paitsi pääkaupunkinsa myös muutamia sen maineikkaimmista sotilaskomentajista ja poliitikoista. Valtion läntisimmät piirikunnat eivät välittäneet seurata Virginian itäistä pääosaa konfederaatioon vaan pysyivät uskollisena unionille pitkälti samoista syistä kuin yllä mainittujen Itä-Tennesseen ja Pohjois-Alabaman tapauksissa. Vuonna 1863 nämä piirikunnat hyväksyttiin unioniin Länsi-Virginian osavaltion nimellä.

***
  
Aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, oli kyse siitä, mitä ajateltiin liittovaltion ja osavaltioiden välisestä suhteesta, tarkemmin sanoen osavaltioiden oikeudesta päättää omista asioistaan. Juuri tämä jakolinja toi etelän puolelle väkeä joskus hyvinkin kaukaa pohjoisesta, aina Uudesta Englannista saakka; monia nimittäin korpesi se tapa, jolla liittovaltio yritti kävellä osavaltioiden yli. Ja tässä onkin kyse paljon vanhemmasta ja monin tavoin perustavammanlaatuisesta riitaomenasta kuin kysymykset orjuudesta, teollisuuden suojatulleista tai edes kotiseutu- ja sukuidentiteeteistä.

Koko etelän ja pohjoisen välisen kiistan ajan, myös sodan aikana ja pitkälle sen jälkeenkin, etelän asiaa on usein puolustettu erityisesti sillä argumentilla, että juuri konfederaatiomuoto oli Pohjois-Amerikan anglosaksisten siirtokuntien varhaisin valtiomuoto näiden heti itsenäistyttyä ja että unionin perustuslaki oli myöhäisempää perua. Ja näin onkin asia. Yhdysvallat todella oli alun perin valtioliitto eikä suinkaan liittovaltio, vaikka tätä ei taida moni tietääkään. Maan ensimmäinen perustuslaki tunnettiin nimellä Konfederaatioartiklat ja se oli täysin lainvoimainen vuosien 1781–89 välillä.

Yhdysvaltain ensimmäiseen konfederaatioon kuuluneita kolmeatoista itsenäistä valtiota yhdistivät toisiinsa vain englannin kieli, Brittein saarilla syntynyt oikeusajattelu ja protestanttinen uskonto sekä tietysti yhteisen taistelun muistot merten takaisen kuninkaan ”tyranniaa” vastaan. Valtioilla oli omat armeijansa ja jopa ulkopolitiikkansa, vaikka viimeksi mainitussa suhteessa valtaa delegoitiin käytännöllisistä syistä osin keskushallinnon suuntaan jo Konfederaatioartikloiden aikana. Nopeasti huomattiin tämän valtioliittojärjestelmän tehottomuus, ja jo 1780-luvulla alettiin valmistella radikaalia perustuslain muutosta huomattavasti keskusjohtoisempaan eli federalistisempaan suuntaan. Asiasta käytiin intensiivistä keskustelua, ja sen seurauksena syntyi koko joukko asiakirjoja, jotka tultiin myöhemmin tuntemaan yhteisnimellä The Federalist Papers. Nämä esseet kuuluvat uuden ajan poliittisen filosofian tärkeimpiin dokumentteihin, ja siihen nähden niitä tunnetaan meillä hyvin huonosti. Joka tapauksessa federalistit saivat tavoitteensa läpi, ja Yhdysvaltain uusi perustuslaki hyväksyttiin 1789. Tämä perustuslaki on edelleen voimassa, vaikkakin lukuisin lisäyksin tarkennettuna. Mutta konfederatiivinen traditio elää myös, eikä se siis suinkaan syntynyt vasta 1860-luvulla, vaikka moni ilmeisesti niin kuvittelee.

Uudesta perustuslaista huolimatta ajatus liittovaltiosta ei mentaalisessa mielessä tosiaankaan aivan noin vain amerikkalaisiin juurtunut. Vielä Tocquevillen Yhdysvaltain vierailun aikoihin tämä vastahakoisuus oli selvästi nähtävissä. Puhuttelevimpia esimerkkejä tästä oli vielä vuosikymmeniä liittovaltion synnyn jälkeen jatkunut tapa puhua Yhdysvalloista monikossa. No, monikkohan sana on kieliopillisesti tietysti edelleen, mutta lauseessa se on 1800-luvun jälkipuoliskolta saakka lähes poikkeuksetta käyttäytynyt yksikön tapaan, siis ”Yhdysvallat on sitä ja tätä”, ei ”Yhdysvallat ovat” jne. Samoin maahan viittaavat pronominit muuttuivat yksiköllisiksi, vaikka aikaisemmin oli ollut aivan korrektia käyttää esim. muotoa ”these United States”. Tärkein virstanpylväs muutoksessa oli sattumoisin juuri sisällissota, joka vasta lopullisesti yhdisti kansakunnan. Tai ainakin suurimman osan siitä...

Erityisesti etelässä eli ennen ja jälkeen sisällissodan voimakkaana ajatus (osa)valtion ensisijaisuudesta liittovaltioon nähden. Tämä nähtiin jo siinä, kuinka etelä sai itselleen Amerikan nerokkaimpana pidetyn sotilasjohtajan, Robert E. Leen. Häntähän kosiskelivat kuukausia kestävässä rauhan ja sodan oudossa välitilassa innokkaasti puolelleen molemmat osapuolet. Lee oli vanhaa virginialaista sukua ja hän odotti kärsivällisesti kotivaltionsa päätöstä. Kun Virginia neljän muun rajavaltion kanssa kallistui lopulta konfederaation kannalle (vaikka ylempänä kuvatulla tavalla repesikin kahtia), Leen puolenvalinta ratkesi sen mukaisesti. Washingtonin liittovaltion näkökulmasta hänestä tuli nyt ”petturi”, mutta hänelle itselleen ajatus kääntymisestä omaa kotivaltiota - siis isänmaataan - vastaan oli mahdottomuus. Ja tämä täysin riippumatta siitä, mikä oli Leen kanta esimerkiksi orjuuteen. (Tiedot ovat tässä suhteessa hieman ristiriitaisia, mutta joidenkin mukaan hän olisi vapauttanut omat orjansa jo kauan ennen sotaa ja myös ilmaissut toivovansa orjuuden lakkauttamista.)

Sisällissodan jälkeenkin konfederatiiviset ajatukset ovat etelässä eläneet vahvoina. Ajatellaan vaikkapa vielä toisen maailmansodan jälkeen vaikuttanutta ns. dixiecrats-puoluetta, joka kilpaili vuoden 1948 presidentinvaaleissa omalla ehdokkaallaan (Etelä-Carolinan senaattori Strom Thurmond). ”Dixiekraattien” virallinen nimi oli States Rights Democrats eli osavaltioiden oikeudet olivat asian ytimessä tässäkin, ja tavoitteena oli puolustaa etelän rotuerottelulainsäädäntöä liittovaltion päsmäröintiä vastaan. ”Dixiekraatit” voittivat neljässä osavaltiossa, nimittäin Etelä-Carolinassa, Alabamassa, Mississipissä ja Louisianassa, mutta Valkoiseen taloon se ei tietenkään riittänyt. Joka tapauksessa kyseessä oli viimeinen konfederaatiohengen leimahdus näinkin virallisella tasolla.

Sotaa ei edelleenkään etelässä aina kutsuta "sisällissodaksi" vaan hyvin usein ”valtioiden väliseksi sodaksi”, mikä nimitys korostaa suvereenien valtioiden näkökulmaa. Näin myös etelävaltioiden taistelulipulla on sykähdyttävää tunnearvoa kaikille niille, jotka eivät erityisemmin perusta Amerikan Yhdysvaltain liittovaltiosta. Tai mistään muistakaan liittovaltioista…    

1 kommentti:

  1. Tähän voisi laittaa sitaatin paavilta, jota jokaisen median koukun nielevät pitävät jo kommunistina:

    "The world’s peoples want to be artisans of their own destiny. They want to advance peacefully towards justice. They do not want forms of tutelage or interference by which those with greater power subordinate those with less. They want their culture, their language, their social processes and their religious traditions to be respected. No actual or established power has the right to deprive peoples of the full exercise of their sovereignty. Whenever they do so, we see the rise of new forms of colonialism which seriously prejudice the possibility of peace and justice. For “peace is founded not only on respect for human rights but also on respect for the rights of peoples, in particular the right to independence”."

    Mikä on yhteiskunnalliseksi sanomaksi harvinaisen totta ja mitä todistaa sekin, että huolimatta ihmisten todella laajamittaisesta liikkuvuudesta osavaltioden välillä tuo ei ole vielä pyyhkiytynyt Yhdysvalloissakaan täysin pois.

    VastaaPoista