maanantai 27. heinäkuuta 2015

Vastentahtoinen peukku Immoselle


Olen seurannut jo päiväkausia jatkunutta immoskaustia ulkopuolisena ja kaikin tavoin marginaalista, minä kun en Facebookiin tai muihinkaan ns. somen kovan ytimen muodostaviin palveluihin kuulu. No, kohun laineet ovat tietysti läikkyneet niin korkealle, että ei siitä kukaan ole voinut tietämättömäksi jäädä. 

En osaa sanoa asiaan mitään kovin omaperäistä. Sen verran on todettava, että itse viesti oli tyylillisesti sanoinkuvaamattoman pateettista ja todennäköisesti myös älyllisesti epärehellistä eli falskia sontaa; en voi uskoa, että Immonen todella kuvittelisi "voiton olevan meidän" ainakaan näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Ei kukaan normaali suomalainen muutenkaan tuollaisin sanankääntein (edes englanniksi) itseään ilmaise, olkoon muuten kuinka nuiva hyvänsä. Immosen pateettisuuden vertaaminen jonkun Halla-ahon viileään asiallisuuteen kertoo kaiken tarpeellisen: jos multikulturalismin vastustaminen tässä maassa olisi yksinomaan immosten varassa, niin voi meitä! Mutta onneksi se ei ole.

Tyylikysymykset sivuuttaen ja viestin asiasisältöä ajatellen on kaikesta huolimatta pakko peukuttaa pj. Immosen perjantai-illan runokukkaselle; ellen sitä tekisi, tuntisin kiusallisesti seisovani samalla puolen barrikadia Erkki Tuomiojan ja Alex Stubbin kanssa, mikä on sietämätön ajatus.

Ei mulla muuta.       

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Järva-pride ja suviksen ikuinen dilemma


Päivälleen viisi vuotta sitten kirjoitin tällaisen jutun. Jutussa mainittu feministifilosofi Judith Butler (joka sivumennen sanoen tunnetaan erityisesti yhtenä gender-teorian äideistä) siis haistoi "rasistisia motiiveja" tiettyjen viime vuosikymmenen homoaktivistien tempauksissa ja siksi otti niihin etäisyyttä. Hän toisin sanoen teki valintansa saman suuntaisesti kuin Järva-priden vastustajat. Todella mielenkiintoista on kyllä nähdä, millaisen konkreettisen teeman ympärille aiottu Järvan vastamielenosoitus tullaan järjestämään; vastustetaanko siis todella sitä, että samat lait koskevat kaikkia Ruotsissa asuvia? Tämähän on Järva-priden järjestäjien julkilausuttu agenda, mutta toki oikeinajatteleva sateenkaariväki hyvin tietää, että rasismista siinä oikeasti on kysymys. Oikeamielisessä vimmassaan kieltäytyä asettamasta "kahta sorrettua ryhmää toisiaan vastaan" he yhtä kaikki kieltäytyvät myös katsomasta silmiin sitä tosiasiaa, että missään ei Ruotsin seksuaalivähemmistöjen asema ole niin epätoivoinen kuin muslimien hallitsemissa maahanmuuttajalähiöissä. Ilmeisesti tämä ristiriita on liian tuskallinen hyväksyttäväksi, mutta eroon siitä ei vain päästä. Se nousee esiin aina vain uudestaan. Yli kolmetoista vuotta sitten tapahtuneen Pim Fortuynin murhan myötä ristiriita räjähti hetkeksi yleiseen tietoisuuteen, mutta pian se väistyi tärkeämpien asioiden tieltä; sellaisiahan on Euroopassa varsinkin LGTB-väen tasa-arvokysymysten saralla leegio...

Iran: "perversioista" tuomittuja kansalaisia

tiistai 14. heinäkuuta 2015

E pluribus unum (?)



Etelä-Carolina sitten taipui painostuksen edessä ja poisti konfederaation lipun osavaltion kongressin saloista. Myönnytys ei sinänsä ollut niin suuri kuin äkkiä saattaisi ajatella, sillä osavaltion virallinen symbolihan dixie-lippu ei ole koskaan ollut; Etelä-Carolinan varsinainen osavaltiolippu näyttää tältä. Naapurivaltio Georgia poisti dixien oman virallisen lippunsa reunasta jo vuosia sitten, ja nykyään dixie liehuu enää osana Mississippin lippua, joka puolestaan näyttää tältä. Mississippi ei kuulemma ole aikeissa tehdä muutoksia lippuunsa, mutta nykyään nämä tilanteet elävät nopeasti, ja suoraan sanoen hämmästyisin, ellei lippua näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa kaikesta huolimatta muutettaisi. On se vain niin pirun sääli.

***

Pohditaanpa nyt tässä vielä vähän tuota konfederaatiota ja sen symbolien merkitystä amerikkalaisten identiteetissä. Kuten edellisessä tätä aihetta sivuavassa tekstissäni totesin, dixien merkitys rasistisena symbolina ei ole mitenkään itsestään selvä. Myös itsensä sisällissodan merkitys ja motiivit eivät likimainkaan tyhjentävästi redusoidu poliittisesti korrektiin rasistit vs. antirasistit –asetelmaan. Itse asiassa sodan aikana niin pohjoisen (unionin) kuin etelän (konfederaation) kannattajat olisivat nykykäsityksen mukaan olleet umpirasisteja lähes joka sorkka; ”orjuutta vastustavan” presidentti Abraham Lincolnin mielipiteet mustista olisivat tehneet hänestä meidän aikanamme hetkessä poliittisen ruumiin ja todennäköisesti vieneet hänet oikeuden eteen.

Täytyy ymmärtää, että läheskään kaikki etelän puolella taistelevat eivät kannattaneet orjuutta, saati itse omistaneet orjia, ja että vastaavasti unionin puolella oli ainakin alkuvaiheessa myös periaatteellisesti orjuuteen myönteisesti suhtautuvia ja mahdollisesti myös itse orjia omistavia henkilöitä. Ilman muuta kysymys orjuudesta oli se keskusakseli, jonka ympärillä etelän ja pohjoisen väliset vastakohtaisuudet 1820-luvulta alkaen kärjistymistään kärjistyivät. Läheisesti orjuuteen liittyi myös riita teollisuuden suojatulleista, joita lähes täysin maatalousvaltainen ja tuonnista riippuvainen etelä ankarasti vastusti ja oman teollistumisensa alkuun päässyt pohjoinen vastaavasti kannatti. Silti syyt puolen valintaan sisällissodassa eivät tyhjentyneet näihin kysymyksiin.

Kotiseutuhenki tietysti oli tärkeä tekijä. Mutta varsinkin rajavaltiot olivat sisäisesti pahoin jakautuneita. Viimeisten joukossa konfederaatioon liittyneestä Tennesseestä siirtyi pohjoisen puolelle kymmeniätuhansia miehiä; kokonaisia tennesseeläisiä rykmenttejä taisteli siis sinisessä univormussa ja tähtilipun alla. On merkillepantavaa, että mitä kauemmas itään Tennesseessä mentiin, sitä uskollisempia oltiin liittovaltiolle. Alabamassa sama ilmiö nähtiin valtion eteläosista pohjoiseen päin siirryttäessä. Molemmissa tapauksissa eron selitti ensikädessä topografia, sillä sekä itäinen Tennessee että pohjoinen Alabama ovat vuoristoisia ja pientilavaltaisia seutuja, jotka soveltuivat huonosti intensiiviseen plantaasiviljelyyn ja joilla oli siksi hyvin vähän orjia. Käytännössä siis orjuus vaikutti kuin vaikuttikin puolen valintaan, mutta sen rooli oli tässä enemmän välillistä kuin suoraa; sen enempää itätennesseeläiset kuin pohjoisalabamalaisetkaan eivät näet olleet mitään mustien ystäviä ja tuskin vastustivat orjuutta sinänsä, vaan pikimminkin he inhosivat suurten plantaasinomistajien valtaa ja siksi liittyivät mieluummin unionin riveihin.

Jotkut vanhoista orjavaltioista jäivät muodollisesti unioniin, mutta niistä lähti väkeä molempiin armeijoihin, ja joskus kokonaiset perheet jakautuivat. Toisinaan unioni vs. konfederaatio –asetelma liittyi ikivanhaan sukuvihaan. Tämä oli monesti tilanne mm. Missourin ja Kentuckyn osavaltioissa. Amerikan verisin ja synkeämaineisin sukuvihatapaus on kentuckylaisten Hatfieldin ja McCoyn klaanien sukupolvesta toiseen jatkunut vihanpito, josta on hiljattain nähty laadukas amerikkalainen tv-tuotanto Suomessakin, YLEn kanavilla tietenkin. Hatfieldit olivat unionin kannattajia, McCoyt useimmiten konfederaatteja. Ainakin kerran kokonainen osavaltio repesi kahtia. Näin kävi Virginialle, joka antoi konfederaatiolle paitsi pääkaupunkinsa myös muutamia sen maineikkaimmista sotilaskomentajista ja poliitikoista. Valtion läntisimmät piirikunnat eivät välittäneet seurata Virginian itäistä pääosaa konfederaatioon vaan pysyivät uskollisena unionille pitkälti samoista syistä kuin yllä mainittujen Itä-Tennesseen ja Pohjois-Alabaman tapauksissa. Vuonna 1863 nämä piirikunnat hyväksyttiin unioniin Länsi-Virginian osavaltion nimellä.

***
  
Aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, oli kyse siitä, mitä ajateltiin liittovaltion ja osavaltioiden välisestä suhteesta, tarkemmin sanoen osavaltioiden oikeudesta päättää omista asioistaan. Juuri tämä jakolinja toi etelän puolelle väkeä joskus hyvinkin kaukaa pohjoisesta, aina Uudesta Englannista saakka; monia nimittäin korpesi se tapa, jolla liittovaltio yritti kävellä osavaltioiden yli. Ja tässä onkin kyse paljon vanhemmasta ja monin tavoin perustavammanlaatuisesta riitaomenasta kuin kysymykset orjuudesta, teollisuuden suojatulleista tai edes kotiseutu- ja sukuidentiteeteistä.

Koko etelän ja pohjoisen välisen kiistan ajan, myös sodan aikana ja pitkälle sen jälkeenkin, etelän asiaa on usein puolustettu erityisesti sillä argumentilla, että juuri konfederaatiomuoto oli Pohjois-Amerikan anglosaksisten siirtokuntien varhaisin valtiomuoto näiden heti itsenäistyttyä ja että unionin perustuslaki oli myöhäisempää perua. Ja näin onkin asia. Yhdysvallat todella oli alun perin valtioliitto eikä suinkaan liittovaltio, vaikka tätä ei taida moni tietääkään. Maan ensimmäinen perustuslaki tunnettiin nimellä Konfederaatioartiklat ja se oli täysin lainvoimainen vuosien 1781–89 välillä.

Yhdysvaltain ensimmäiseen konfederaatioon kuuluneita kolmeatoista itsenäistä valtiota yhdistivät toisiinsa vain englannin kieli, Brittein saarilla syntynyt oikeusajattelu ja protestanttinen uskonto sekä tietysti yhteisen taistelun muistot merten takaisen kuninkaan ”tyranniaa” vastaan. Valtioilla oli omat armeijansa ja jopa ulkopolitiikkansa, vaikka viimeksi mainitussa suhteessa valtaa delegoitiin käytännöllisistä syistä osin keskushallinnon suuntaan jo Konfederaatioartikloiden aikana. Nopeasti huomattiin tämän valtioliittojärjestelmän tehottomuus, ja jo 1780-luvulla alettiin valmistella radikaalia perustuslain muutosta huomattavasti keskusjohtoisempaan eli federalistisempaan suuntaan. Asiasta käytiin intensiivistä keskustelua, ja sen seurauksena syntyi koko joukko asiakirjoja, jotka tultiin myöhemmin tuntemaan yhteisnimellä The Federalist Papers. Nämä esseet kuuluvat uuden ajan poliittisen filosofian tärkeimpiin dokumentteihin, ja siihen nähden niitä tunnetaan meillä hyvin huonosti. Joka tapauksessa federalistit saivat tavoitteensa läpi, ja Yhdysvaltain uusi perustuslaki hyväksyttiin 1789. Tämä perustuslaki on edelleen voimassa, vaikkakin lukuisin lisäyksin tarkennettuna. Mutta konfederatiivinen traditio elää myös, eikä se siis suinkaan syntynyt vasta 1860-luvulla, vaikka moni ilmeisesti niin kuvittelee.

Uudesta perustuslaista huolimatta ajatus liittovaltiosta ei mentaalisessa mielessä tosiaankaan aivan noin vain amerikkalaisiin juurtunut. Vielä Tocquevillen Yhdysvaltain vierailun aikoihin tämä vastahakoisuus oli selvästi nähtävissä. Puhuttelevimpia esimerkkejä tästä oli vielä vuosikymmeniä liittovaltion synnyn jälkeen jatkunut tapa puhua Yhdysvalloista monikossa. No, monikkohan sana on kieliopillisesti tietysti edelleen, mutta lauseessa se on 1800-luvun jälkipuoliskolta saakka lähes poikkeuksetta käyttäytynyt yksikön tapaan, siis ”Yhdysvallat on sitä ja tätä”, ei ”Yhdysvallat ovat” jne. Samoin maahan viittaavat pronominit muuttuivat yksiköllisiksi, vaikka aikaisemmin oli ollut aivan korrektia käyttää esim. muotoa ”these United States”. Tärkein virstanpylväs muutoksessa oli sattumoisin juuri sisällissota, joka vasta lopullisesti yhdisti kansakunnan. Tai ainakin suurimman osan siitä...

Erityisesti etelässä eli ennen ja jälkeen sisällissodan voimakkaana ajatus (osa)valtion ensisijaisuudesta liittovaltioon nähden. Tämä nähtiin jo siinä, kuinka etelä sai itselleen Amerikan nerokkaimpana pidetyn sotilasjohtajan, Robert E. Leen. Häntähän kosiskelivat kuukausia kestävässä rauhan ja sodan oudossa välitilassa innokkaasti puolelleen molemmat osapuolet. Lee oli vanhaa virginialaista sukua ja hän odotti kärsivällisesti kotivaltionsa päätöstä. Kun Virginia neljän muun rajavaltion kanssa kallistui lopulta konfederaation kannalle (vaikka ylempänä kuvatulla tavalla repesikin kahtia), Leen puolenvalinta ratkesi sen mukaisesti. Washingtonin liittovaltion näkökulmasta hänestä tuli nyt ”petturi”, mutta hänelle itselleen ajatus kääntymisestä omaa kotivaltiota - siis isänmaataan - vastaan oli mahdottomuus. Ja tämä täysin riippumatta siitä, mikä oli Leen kanta esimerkiksi orjuuteen. (Tiedot ovat tässä suhteessa hieman ristiriitaisia, mutta joidenkin mukaan hän olisi vapauttanut omat orjansa jo kauan ennen sotaa ja myös ilmaissut toivovansa orjuuden lakkauttamista.)

Sisällissodan jälkeenkin konfederatiiviset ajatukset ovat etelässä eläneet vahvoina. Ajatellaan vaikkapa vielä toisen maailmansodan jälkeen vaikuttanutta ns. dixiecrats-puoluetta, joka kilpaili vuoden 1948 presidentinvaaleissa omalla ehdokkaallaan (Etelä-Carolinan senaattori Strom Thurmond). ”Dixiekraattien” virallinen nimi oli States Rights Democrats eli osavaltioiden oikeudet olivat asian ytimessä tässäkin, ja tavoitteena oli puolustaa etelän rotuerottelulainsäädäntöä liittovaltion päsmäröintiä vastaan. ”Dixiekraatit” voittivat neljässä osavaltiossa, nimittäin Etelä-Carolinassa, Alabamassa, Mississipissä ja Louisianassa, mutta Valkoiseen taloon se ei tietenkään riittänyt. Joka tapauksessa kyseessä oli viimeinen konfederaatiohengen leimahdus näinkin virallisella tasolla.

Sotaa ei edelleenkään etelässä aina kutsuta "sisällissodaksi" vaan hyvin usein ”valtioiden väliseksi sodaksi”, mikä nimitys korostaa suvereenien valtioiden näkökulmaa. Näin myös etelävaltioiden taistelulipulla on sykähdyttävää tunnearvoa kaikille niille, jotka eivät erityisemmin perusta Amerikan Yhdysvaltain liittovaltiosta. Tai mistään muistakaan liittovaltioista…    

Timeo Danaos, eli sananen Kreikasta



Kreikassa on näillä hetkillä huipentumassa näytelmä, jonka kirjoittajasta on vaikea sanoa, onko hän saanut oppinsa Aristofaneelta vai Sofokleelta; ehkä kyseessä on skitsofreeninen komediamaakari, joka on ties mistä saanut päähänsä kirjoittaakin vaihteeksi tragediaa... Viime päivien juonenkäänteet ovat täällä kaukana Ultima Thulessa herättäneet ikiaikaisen ja jonninjoutavan huolen siitä, mitä muualla meistä ajatellaan. Suomen ”kova linja” Euroryhmässä on kuulemma herättänyt huomiota kaikkialla Euroopassa. Tiedä tuosta. Kyllähän ylivoimainen enemmistö ainakin niistä eurooppalaisista uutislähteistä, joita itse seuraan, moittii - tai kiittää! - "kovuudesta" lähinnä Saksaa. Niin teki eilen maanantaina myös vanha tuttumme Le Figaron Ivan Rioufol. Tässä tärkeimmät käännettynä: 
Samat ihmiset, joiden mielestä identitaarisesta kriisistä [--] puhuminen on merkki fasismin paluusta Ranskaan, heiluttavat tällä kertaa natsikorttia kaikkia niitä vastaan, joiden mielestä Angela Merkel on oikeassa ja Alexis Tsipras väärässä. Saksalaisvastainen hysteria, joka saa [eräät] puhumaan peräti ”neljännestä valtakunnasta”, jättää yleisen mielipiteen väärentäjien ja kiristäjien armoille. Pahimmillaan ”Hitleriksi hameessa” nimitellyn Saksan liittokanslerin tuomittava rikos on siinä, että hän on penännyt kunnioitusta allekirjoitetuille sopimuksille, annetulle sanalle ja vaatinut molemminpuolista solidaarisuutta. Mutta kaikkein surkeinta tässä väännössä [--], jonka tarkoitus on pitää Kreikka euroalueessa, on joutua näkemään kuinka Ranska on asettunut puolustamaan lusmuilijoita (cancres), tilastojen peukaloijia ja korttihuijareita (joueurs de bonneteau). Kansanäänestyksellä pelannut Tsipras on entisestään heikentänyt luottamusta kreikkalaisen sanaan. Hän on häpäissyt sinänsä legitiimiä ”populistista” vaikutuskanavaa tekemällä siitä kiristyksensä välineen. Merkelin ansiota on ennen kaikkea se, että tänä hektisenä viikonloppuna hän on onnistunut hankkimaan edes minimimäärän takaisin auktoriteettia ja uskottavuutta [huteralle Euroopan unionille]. Mahtaako eurooppalaisen omanarvontunteen alku [--] kyetä antamaan uutta puhtia tälle Baabelin tornille, jolta puuttuvat niin yhteinen kieli kuin yhteinen kulttuurikin? Halkeamat näkyvät jo liian hauraan ja kehnosti kyhätyn rakennelman seinissä.               
Siitä vain ei paljoa puhuta, että Kreikka on ortodoksinen maa ja kuuluu oikeastaan jo orienttiin, jolla on hyvin vähän tekemistä roomalaisen ja legaaliseen ajatteluun suuntautuneen lännen kanssa. Kuten Philippe d’Iribane asian ilmaisi viime viikonloppuna Le Figarossa: ”Ottaessaan jäsenekseen Kreikan Eurooppa luuli saavansa Platonin. Tosiasiassa se kuitenkin sai lähinnä Odysseuksen, ovelan pelurin ja mestarijuonittelijan, jolla puhetta ja lupauksia piisaa.” Muuan oma lukijani muistutti minua viime perjantaina muutamista Polybioksen jo pari vuosisataa ennen ajanlaskun alkua tekemistä havainnoista: ”Kreikkalaisten keskuudessa julkista omaisuutta käsitteleviin miehiin ei voi luottaa, vaikka heidän haltuunsa olisi uskottu vain vaivainen talentti ja vaikka heitä kontrolloisi kymmenen virkamiestä.”      

Mitäpä tähän enää lisäämään. No jaa, itselleni kyllä tulee nykytilanteesta mieleen vielä Polybiostakin paljon vanhempi ja oikeastaan puolimyyttinen hahmo, nimittäin runoilija Epimenides, jolta on jäänyt jälkipolville muutamia ilmeisen ikuisia ja muuttumattomia totuuksia kreikkalaisista (vaikka tässä puhutaankin tarkkaan ottaen kreetalaisista):
He tekivät sinulle haudan, oi pyhä ja korkea – /Petturi Kreetan mies, peto ilkeä, ahne ja laiska! /Mutta sinä et ole kuollut: Sinä elät ja pysyt ikuisesti, /Sillä sinussa me elämme, liikumme ja olemme.