torstai 25. kesäkuuta 2015

Ranskan tyhjät kirkot moskeijoiksi?



Pariisin suuren moskeijan ”rehtorilla” ja Ranskan muslimineuvoston (Conseil Français du Culte Musulman, CFCM) puheenjohtajalla Dalil Boubakeurilla on Ranskassa osapuilleen sama rooli kuin Suomessa Anas Hajjarilla. Koska islam on organisatorisesti epämääräinen ja epähierarkkinen uskonto, sanoisin jopa de facto ”protestanttinen” maallikkoliike, niin Boubakeurin luonnehtiminen ”Ranskan muslimien johtajaksi” on kaikkea muuta kuin asianmukaista. Mutta Ranskan median silmissä hän yhtä kaikki on juuri sitä. Aina kun tahdotaan tietää muslimien kanta johonkin asiaan, käännytään ensin Boubakeurin puoleen. Algeriassa vuonna 1940 syntynyt Boubakeur edustaa - näin sanotaan - ”maltillista” ja ”tasavaltalaista” islamia. Hän on eri medioissa esillä tämän tästä. Television keskusteluohjelmissakin hän on tuttu kasvo.

Viime viikon maanantaina, 15.6., Boubakeur oli haastateltavana Europe 1 –kanavan aamulähetyksessä. Tuossa yhteydessä hän heitti ikään kuin kokeeksi ehdotuksen: koska Ranskassa on niin paljon tyhjiksi käyneitä ja asiallisesti ottaen käyttöä vaille jääneitä kirkkorakennuksia ja tarpeeseen nähden niin vähän moskeijoita, niin eikö voitaisi ikään kuin veljellisenä eleenä luovuttaa näitä pyhäköitä muslimiyhteisölle moskeijoiksi? Kansakunnan reaktio oli mielenkiintoinen.

Normiranskalaiset ovat, kuten hyvin tiedetään, eräs länsimaiden maallistuneimmista kansoista. Valitettavasti. Mutta silti Boubakeurin koepallo kiitettävän usein tyrmistyneenä torjuttiin. Ylle linkitetyssä Le Figaron jutussa asiaa avaa Frédéric Saint Clair
Ranskalainen yhteiskunta on suurelta osin luopunut kristinuskosta, ja kuitenkin ajatus siitä, että muslimit voisivat ottaa haltuunsa kristillisiä kirkkorakennuksia, shokeerasi ja herätti usein peräti aggressioita. Tämä ei välttämättä ollut tilanne tietyissä katolisen kirkon uskonnollisissa yhteisöissä, jotka saattavat olla hyvinkin avoimia tällaiselle uudentyyppiselle uskontojen väliselle dialogille. Sen sijaan Ranskan väestö kokonaisuutena, vaikka vain harva ranskalainen käy säännöllisesti kirkossa, näyttää kaikesta huolimatta olevan syvästi kiintynyt tähän isänperintöönsä (patrimoine) ja haluaa jatkossakin pitää sitä yksiselitteisesti kristillisenä. Tässä yhteydessä veisi liikaa tilaa analysoida kovin yksityiskohtaisesti tätä ranskalaisen yhteiskunnan syvää vastentahtoisuutta nähdä kulttuuriperintönsä osan luovuttamista muslimiyhteisölle, sillä syyt siihen ovat moninaiset ja usein hyvin mutkikkaat. Yhtä kaikki tätä vastentahtoisuutta tukeva todistusaineisto on niin vahva, että täytyy ihmetellä, kuinka Ranskan muslimiyhteisön johtaja – jos nyt tätä ilmaisua voi [Boubakeurista] käyttää – saattoikin erehtyä päästämään suustaan moisen sammakon.

Tuskinpa se varsinainen kömmähdys (impair) sittenkään edes oli, vaan nimenomaan juuri koepallo, jolla oli tarkoitus luodata Ranskan kansakunnan syvien rivien reaktioita. Samainen Boubakeur nimittäin vaati Tasavaltaa jo aikaisemmin tämän vuoden keväällä kaksinkertaistamaan Ranskan moskeijoiden lukumäärän mahdollisimman pian...

Muslimeja on Ranskassa viitisen miljoonaa. (Muutamat muslimit itse puhuvat peräti seitsemästä miljoonasta, mutta aivan niin paha tilanne ei ole – vielä…). Heillä on jo nyt käytössään n. 2500 moskeijaa ja kolmisensataa uutta on parasta aikaa rakenteilla tai ainakin arkkitehtien piirustuspöydillä. Tämän luulisi riittävän uskontokunnalle, jolla ei ole pappeja eikä alttareita ja jolle jumalanpalveluspaikaksi periaatteessa kelpaa rukousmaton pinta-alan verran maata tai lattiaa miltei missä tahansa tilassa. Toisaalta Ranskan autioituvalla maaseudulla ja maallistuneissa urbaanitaajamissa on tuhansia kirkkoja käytännössä tyhjinä ja käyttämättöminä.

Moni maallistunutkin ranskalainen siis pitää lähes sietämättömänä ajatusta, että nämä vanhat pyhäköt, joiden holveissa ovat kerran kajahdelleet kristilliset rukoukset ja gregoriaaninen kirkkolaulu, päätyisivät muslimien haltuun. Tämä on merkki terveestä identiteetintajusta, mahdollisesti myös ripauksesta silkkaa itsesäilytysvaistoa.

             

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Dixie-lippu tulilinjalla

Dylann Roof ei tietenkään myötätuntoa ansaitse sen enempää kuin muutkaan kirkkoampujat, ja toivottavasti jätkä pysyy häkissä lopun ikäänsä. Mutta että perinteikäs ja paikallisen identiteetin kannalta tärkeä symboli, "etelävaltioiden lippu" pitäisi hänen sairaan rikoksensa takia kieltää! 


Kieltämättä tuo suorakaiteen muotoinen vinoristilippu, joka alunperin oli Tennesseen armeijan taistelulippu, on Amerikan konfederoitujen valtioiden (Confederated States of America - C.S.A., 1860-1865) symboleista tunnetuin ja pitkäikäisin, mahdollisesti myös pahamaineisin. Sitä kutsutaan milloin dixie-lipuksi, milloin kapinalipuksi, ja ainakin Amerikan ulkopuolella useimmiten vain "etelävaltioiden lipuksi". Se ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut virallinen valtiolippu. C.S.A.:n lyhyen historian aikana sillä ehti olla kolme virallista lippua, joista ensimmäinen eli Stars and Bars -lippu näkyy oheisessa kuvassa ylhäällä vasemmalla. Näiden lisäksi epävirallinen asema oli vielä ainakin Bonnie Blue -lipulla.

Mutta että dixie olisi "vihan symboli"? Varmaan se joillekin on sitäkin. Dylann Roof tunnetusti poseerasi myös dixie-lipun kanssa. Ku Klux Klanin riennoissa sitä usein näkee sulassa sovussa hakaristilipun rinnalla ja niin pois päin. Hyvin suurelle joukolle ihmisiä dixie ei todistettavasti kuitenkaan ole missään nimessä kutsu vihaan saati avoimeen väkivaltaan, vaan yksinkertaisesti osa kotiseutuidentiteettiä. Jopa muutamille etelän mustille sillä on tällaista merkitystä. Sitä paitsi dixie on heraldisesti hyvin kaunis ja sopusuhtainen. Samaa ei voi sanoa häiritsevän kirjavasta ja sekavasta USA:n Stars and Stripes -tähtilipusta.

Olkoon. Myönnetään, että dixie-lipulla on kiistatta vihaankin kallistuvia symbolimerkityksiä. Mutta vihaan mitä tai ketä vastaan? Lähettääkö seuraava video vähän ristiriitaisia viestejä?   



lauantai 20. kesäkuuta 2015

Paavin ympäristöensyklika - "Integraalinen ekologia"



Giotto - Pyhä Franciscus saarnaa linnuille (n. 1300)
Paavi Franciscukselta on pari päivää sitten ilmestynyt ympäristöaiheinen ensyklika (eli kiertokirje) nimeltä Laudato si’ (mi Signore). Nimi on suomeksi ”Ylistetty olet Sinä (Herrani)”, ja se on peräisin pyhän Franciscus Assisilaisen, siis paavin nimikkopyhimyksen, tunnetuimpiin kuuluvasta tekstistä, hymnistä Aurinkolaulu. (Hymnin voi lukea kokonaisuudessaan esimerkiksi täällä). Paavin näkökulma on siis läpikotaisin hengellinen. Tätä on syytä korostaa lähinnä niiden lehdistössä esiintyneiden väitteiden tai vihjailuiden torjumiseksi, joiden mukaan ensyklikassa tehtäisiin päällekäyvää ympäristöpolitiikkaa ja peräti julistettaisiin uskovia sitovia uusia dogmeja esim. ilmastonmuutoksesta. 

Tekstin ranskalaisen käännöksen nopeasti ja pintapuolisesti luettuani sanoisin, että mitään tuonsuuntaista ei sieltä löydy, vaikka muiden ympäristöongelmien rinnalla myös ilmastonmuutos toki otetaankin vakavasti; eli Rick Santorumit, Jeb Bushit ja muut ”katolilaiset” hengenheimolaisensa voivat aivan vapaasti jatkaa räyhäämistään ilmastoskeptikkoina tarvitsematta pelätä ekskommunikaatiota sen enempää kuin muitakaan kirkollisen opetusviran sanktioita…

Olen itse siis lukaissut vajaat parisataasivuisen asiakirjan läpi, mutta kuten todettua nopeasti ja pintapuolisesti. Kyseisen pikaluvun perusteella esiinnousseita pointteja esittelen nyt tässä yhteydessä ja käännän joitakin itseäni erityisesti kiinnostavia kohtia. Kovin syvällistä analyysiä olisi turha lähteä tekemään, sillä teksti ilmestyy kokonaisuudessaan suomeksi joskus kesän jälkeen, ja jokainen voi silloin halutessaan tehdä omat johtopäätöksensä; toki sen voi halutessaan lukea maailmankielillä jo nyt vaikkapa täällä. Suomeksikin sitä on ehditty referoida ainakin Helsingin (katolisen) hiippakunnan verkkosivuilla.

***

Aluksi aivan yleinen huomio: Laudato si’ ei ole mikään paavi Franciscuksen ”irtiotto” kirkon traditiosta, vaan sen edustama ”jatkuvuuden hermeneutiikka” käy silmiinpistävällä tavalla ilmi jo lukuisista viittauksista Franciscuksen edeltäjien, mm. autuaan Paavali VI:n ja Benedictuksen teksteihin. Ehkä Franciscuksen "vihertäville" vivahtavat painotukset voi rinnastaa hänen yli sadan vuoden takaisen edeltäjänsä paavi Leo XIII:n ulostuloon silloisen polttavan yhteiskunnallisen ongelman eli työväenkysymyksen suhteen: paavi Leon vuonna 1891 ilmestynyttä enskyklikaa Rerum novarum pidettiin tietyissä piireissä vallankumouksellisena ja kirkon tradition vastaisena, mitä se kuitenkaan ei ollut. (Rerum novarum -ensyklikaa ja sen reseptiota olen tässä blogissa sivunnut aikaisemmin reilun parin vuoden takaisessa kirjoituksessani Paavi Franciscus ja apostolinen köyhyys.)

***

Yksi tärkeimmistä punaisista langoista kautta koko ensyklikan on nähdäkseni ajatus ekologian kokonaisvaltaisesta luonteesta. Paavi viljelee termiä ”integraalinen ekologia”, joka toki on käsitteenä suhteellisen vanha; ainakin ranskalaisella kielialueella paavi Franciscusta edeltävät ”integraaliekologistit” ovat havaintoni mukaan olleet hyvin usein aktiivisia katolilaisia. Mutta mitä tämä kokonaisekologia sitten tarkoittaa? Nähdäkseni tässä lähestytään hieman ns. syväekologisia positioita, vaikka ei tietenkään missään linkolalaisessa tai "gaialaisessa" mielessä. Joka tapauksessa on kyse enemmästä kuin reformistisesta pipertelystä tämän tai tuon pikku ympäristöhaitan korjaamiseksi ilman että ihmisten elämäntavassa kuitenkaan tapahtuisi mitään radikaalia muutosta. Kaikki liittyy kaikkeen.

Integraalista ekologiaa avataan nähdäkseni parhaiten neljännessä pääluvussa Une écologie intégrale. Käännän tähän pari pätkää: 
”Ekologia tutkii elävien organismien ja niiden kehityksen mahdollistaneen ympäristön välistä suhdetta. Tämä tosiasia haastaa meitä rehellisesti pohtimaan ihmisyhteiskunnan selviytymisen edellytyksiä ja kyseenalaistamaan kehitystä, tuotantoa ja kulutusta määrittäviä malleja. Ei voi liikaa korostaa sitä, että kaikki on sidoksissa toisiinsa. Aika ja avaruus eivät ole toisistaan riippumattomia, eikä edes atomeja ja subatomaarisia hiukkasia voi ajatella toisistaan erillisinä. Kuten planeettamme fysikaaliset, kemialliset ja biologiset osa-alueet ovat sidoksissa toisiinsa, samoin kaikki eliölajit muodostavat keskinäisen riippuvuuden verkoston tavalla, jota emme vielä ole oppineet täysin ymmärtämään.”

Tuossa ei tietenkään vielä ole mitään kovin omaperäistä. Luetaan lisää: 
”Emme voi enää ajatella luontoa jonakin itsessään erillisenä, varsinaista elämäämme kehystävänä ulkopuolisena tekijänä. Myös me sisällymme luontoon, olemme peruuttamattomasti osa sen kudosta. Tutkittaessa syitä siihen, miksi joku alue saastuu, on lähdettävä liikkeelle yhteiskunnan, sen talousjärjestelmän, siinä vallitsevien (kulutus)tottumusten ja yleisen maailmankäsityksen analyysistä. [--] Ei ole olemassa kahta erillistä kriisiä, ei yhtäältä ympäristökriisiä ja toisaalta yhteiskunnallista kriisiä, vaan kyse on nimenomaan yhdestä ja samasta joskin kompleksisesta sosio-ekologisesta kriisistä.”

Modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa vallitsevan kerskakulutuksen ja hedonistisen (siis jo sellaisenaan itsestään selvästi antikristillisen) elämäntavan näkeminen ympäristöongelmien perimmäisenä syynä ei tietysti sekään ole kristittyjen integraaliekologistien yksinoikeus. Mutta juoni tihenee. Sillä useimmista ns. viherpiipertäjistä poiketen paavin huolen kohteena on ennen muuta luomakunnan, siis Jumalan luoman ja ihmisen haltuun jättämänsä maailman hyvinvointi. Luomakuntaan kuuluu itsestään selvästi muitakin kuin ihmisiä.

”Emme ajattele [muita elollisia olentoja] pelkästään niiden tuottaman rationaalisen hyötyarvon kautta vaan lähdemme siitä, että niillä on arvoa itsessään ja riippumatta niiden [ihmisille] tuomasta hyödystä. [--] Jokainen organismi on hyvä ja arvokas, koska se on Jumalan luomus [--]. Vaikka emme vielä ole siitä kunnolla tietoisia, on omakin olemassaolomme riippuvaista [muun luomakunnan] harmonisesta kokonaisuudesta.”

Jumala on läsnä kaikissa luoduissaan ja siksi kaikella luodulla on itseisarvo. Tämä ei ole pakanallista panteismia vaan panenteismia, mikä suuntaus mahtuu juutalaiskristillisessä traditiossa oikeaoppisuuden rajoihin. Panenteismi on vanhastaan ollut vahvoilla idän ortodoksisessa kristinuskossa kautta linjan ja lännen katolisessa mystiikassa se on niin ikään ollut hyvin yleistä. Ympäristökysymyksissä panenteistinen lähestymistapa ilmenee ennen muuta siten, että vaikka ihmisen erityisasemaa luomakunnan kruununa ei kiistetä, häneltä painokkaasti perätään vastuullisuutta siinä tavassa, jolla hän haltuunsa uskottua luomakuntaa hoitaa ja hallinnoi.

*** 

Juutalaiskristillisen perinteen helmasta on kyllä kiistatta syntynyt myös ajatustapoja, joita voi pitää ympäristön kannalta turmiollisina, mutta räikeimmillään nämä ilmenevätkin uskolle selkänsä kääntäneissä, enemmän tai vähemmän valistusfilosofiasta vaikutteita saaneissa ajattelutraditioissa.    
  
Suoraa hyökkäystä valistusfilosofiaa vastaan ei ainakaan omiin silmiini osunut, mutta implisiittisesti kyllä koko universalistinen edistysajatus tuomitaan selvästi. Konsumeristinen eli kulutuskeskeinen ihmiskäsitys ei paavin mukaan ole turmiollinen vain ”ihmisen ulkopuoliselle” luonnolle vaan myös ihmisyhteiskunnalle itselleen. Erityisesti neljännen pääluvun toisessa alaluvussa L’écologie culturelle kasvottoman globaalitalouden tekemä tuhotyö historiallisesti, paikallisesti ja kulttuurisesti määrittyneille identiteeteille tuomitaan selkein sanoin ja tavalla, joka rinnastaa tämän tuhon ympäristökatastrofiin. Paavi Franciscus on tässäkin paljon konservatiivisempi kuin tavallisesti ymmärretäänkään.

Mainitsin ylempänä Franciscuksen yhtymäkohdat lukuisiin edeltäjiinsä. Otetaan tähän lopuksi pätkä ensyklikan johdannosta, jossa siteerataan laajasti paavi Benedictusta:    
”Edeltäjäni Benedictus XVI kehotti useaan otteeseen ’eliminoimaan maailmantalouden rakenteelliset heikkoudet (dysfonctionnements) ja korjaamaan sellaisia taloudellisen kasvun malleja, jotka selvästi ovat kyvyttömiä kunnioittamaan ympäristöä.’ Hän muistutti mahdottomuudesta analysoida maailmaa pala kerrallaan (en isolant l’un de ses aspects), koska ’luonnon kirja on yksi ja jakamaton’ sisältäen mm. fyysisen ympäristön, elämän kaikkineen, seksuaalisuuden, perheen ja sosiaaliset suhteet. Siksi ’ympäristön rapautuminen on likeisesti sidoksissa ihmisyhteisöä muovaavaan kulttuuriin’. Paavi Benedictus kehotti meitä tunnustamaan, että luonnollisen elinympäristömme lukuisat haavat ovat meidän vastuuttoman käytöksemme seurausta. Myös ihmisen sosiaalisella ympäristöllä on omat haavansa. Mutta syy molempiin löytyy samasta pahasta lähteestä, nimittäin virheellisestä kuvitelmasta että ehdottomia, ihmiselämää määrittäviä totuuksia ei ole olemassa ja että ihmisen vapaudella ei siten ole rajoja. Unohdetaan, että ’ihmisenä olemisessa ei ole kyse pelkästä vapaudesta ja itsensä toteuttamisesta. Ihminen ei ole itse luonut itseään. Hänellä on henki ja hänellä on tahto, mutta hän on silti myös osa luontoa’. Paavi Benedictus [--] kehottaa meitä ymmärtämään, että luomakunta kärsii aina, ’kun teemme itsestämme olemassaolon keskipisteen, kun pidämme kaikkea yksinkertaisesti omaisuutenamme, jota voimme käyttää hyödyksemme niin kuin tahdomme. Luomakunnan yhteisten resurssien tuhlaus alkaa aina, kun emme enää tunnusta mitään oman itsemme yläpuolella olevaa instanssia emmekä näe enää mitään muuta kuin itsemme’.”