torstai 31. joulukuuta 2015

+ Motördead +


En koskaan nähnyt Lemmyä tai Motörheadia livenä. Kuulin kylläkin. Mutta niin taisi kuulla koko Turku. Jonkin takavuosien Ruisrockin aikaan tuuli kävi lounaasta ja sopivan puuskan aikana kantautui tuttuja sulosäveliä minunkin patiolleni; kallistin ainoan kuulevan korvani Suomen suvituulen hyväiltäväksi ja puolikuuronakin saatoin ilman erehtymisen mahdollisuutta todeta, että Moottöripäät olivat lavalla…

Eihän Lemmystä voinut olla pitämättä, vaikka muuten en metallimiehiä olekaan. Seuraavassa Boulevard Voltairen Nicolas Gauthierin muistosanat minun kääntäminäni. Katsokaa alkuperäisen jutun lopusta myös monessa suhteessa vitsikäs video vuosikymmenten takaa. Siitä(kin) huomaamme, että Lemmy ymmärsi camp-huumorin päälle eikä – monesta 70- ja 80-lukujen mahtailevasta heviääliöstä poiketen - ottanut itseäänkään niin kovin tärkeästi; jos ette viitsi kuunnella alun ranskankielistä lätinää, siirtykää suoraan kohtaan 02:50.

"No voihan paska! Lemmy Kilmister, Motörheadin perustaja on poistunut keskuudestamme aggressiivisen syövän seurauksena. Aina vain pliisummaksi käyvässä rock-maailmassa Lemmy oli viimeinen mohikaani. Ja on melkoinen ihme sekin, että Viikatemiehen piti odottaa seitsemänkymmentä vuotta ennen kuin pääsi häneen käsiksi. 
Lemmy kulutti sellaisia määriä alkoholia, savukkeita ja huumeita (ei kuitenkaan heroiinia), että sillä pääsisi Guinnessin ennätysten kirjaan, hän kellisti laumoittain bändäreitä; hän ylipäätään eli normien ulkopuolella eikä mainittavasti piitannut poliittisesta korrektiudesta. 
Kaiken tämän lisäksi Lemmy oli toisen maailmansodan historian elävä tietosanakirja ja omisti sellaisen määrän natsirekvisiittaa, että sillä olisi täyttänyt ainakin kolme museota; voidaan siis todeta, että Lemmy Kilmister ei varsinaisesti ollut mikään Justin Bieber 
Vaihtuvista muodeista viis veisaten Lemmy soitti brutaalia rock and rollia kuin puskutraktori; jopa pitkiä hiuksia inhoavat punkkarit palvoivat häntä. Neljänkymmenen vuoden ajan Lemmyllä oli äärimmäisen uskollinen yleisö, joka osti aina hänen uusimman levynsä vaikka hyvin tiesi, että se muistuttaisi hyvin paljon edellistä ja että tulevissakaan levyissä ei olisi odotettavissa muutoksia. 
Motörhead heitti loppuun saakka yli kaksisataa keikkaa per vuosi ja soitti aina äärimmäisen kovaa ja nopeasti. Bändin fanilaumat muistuttivat Sormusten herran Mordorin armeijaa, joka olisi mieluummin antanut hakata itsensä pieniksi paloiksi kuin jäänyt paitsi yhdestäkään keikasta; ja heidän edessään seisoi tämä mustaan nahkaan pukeutunut kolossi, kutreillaan tavallisesti päähine, joka toi mieleen historiamme synkimmät ajanjaksot.  
Elämä maailmassa, jossa ei ole Lemmyä, saattaa joistakin vaikuttaa vähän väljähtyneeltä."

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Seksi, väkivalta, rasismi...


Miesasiamies Henry Laasanen ihmettelee muutaman päivän takaisessa bloggauksessaan feministiemme oudon vaisuja reaktioita melkein päivittäisiin lähi-itäläisten (ja muiden kehitysmaalaisten) tekemiin ns. puskaraiskauksiin. Väsyneitä han-argumentteja kummempia kommentteja ei juurikaan ole feministeiltä kuultu. Lutkamarssejakaan ei ole mainittavasti nähty, vaikka erinäiset viranomaistahot ovat äityneet mm. varoittelemaan nuoria naisia liikkumasta yksin pimeän tultua… outo epäsuhta verrattuna takavuosina nähtyihin valkoisten sovinistinatsifasistipoliisisikojen uhria syyllistävien lausuntojen laukaisemiin reipashenkisiin demonstraatioihin.

Laasanen ehdottaa useampiakin syitä feministien vätystelyyn, mutta minua kiinnostaa tässä vain yksi. Nimittäin se oletus, jonka mukaan kehitysmaalaisen miehen mielletään omaavan enemmän uhripääomaa kuin valkoisen kantasuomalaisen naisen. Tästä syystä, Laasasta siteeratakseni, ”itseä suurempaa ’uhria’ on hankala syyllistää näyttämättä sydämettömältä.” Pidän tätä tulkintaa varsin uskottavana, sillä radikaaleissa sortaja-sorrettu –narraatioissa on yleensä vain yksi vakio, ja se on valkoinen heteromies, jonka syytä on kaikki maailman pahuus. Kaikkien muiden pelaajien paikka tässä kuviossa elää tilanteesta toiseen, kuten olemme jo nähneet mm. kehitysmaalaisten homovihaajien kohdalla. Havainto ei ole edes uusi eikä missään tapauksessa rajoitu suomalaisiin feministeihin. Tietenkään.

Jotenkin tästä viime aikojen meikäläisestä raiskauskeskustelusta on tullut mieleeni eräs kauan sitten lukemani amerikkalainen romaani, jonka keskiössä on juurikin monitasoinen uhri-problematiikka seksuaalisen väkivallan ja roturistiriitojen mutkikkaissa kytkennöissä. Voitte seuraavan pohjalta itse miettiä, miten hyvin tai huonosti perusteltuja nämä alluusioni ovat.  

***

Alice Walker on kohtalaisen hyvä kirjailija, vaikka hänen myydyimmän teoksensa eli Häivähdys purppuraa -romaanin perusteella niin ei välttämättä voisikaan päätellä. Tuota Spielberg–filmatisaationakin tunnettua melko sentimentaalista vaikka sinänsä hyvin kirjoitettua tuotosta huomattavasti parempi teos on Meridian (1976), joka on Häivähdyksen tavoin myös suomennettu (Alice Walker, Meridian. Kirjayhtymä, Helsinki 1984). 

Meridian-romaanissa käsitellään Yhdysvaltain mustien kansalaisoikeustaistelua ja se keskittyy siis lähinnä 60-luvulle. Tuolloinhan etelävaltiot kävivät toivotonta viivytystaistelua yrittäessään pitää kiinni tuhoon tuomitusta elämäntavastaan, jonka mukaan mm. äänioikeus kuului (de facto) vain valkoihoisille kansalaisille. Vuoden 1964 ”vapauden kesän” aikana pohjoisen yliopistoista lähti suuri määrä valkoisia opiskelijoita kohti syvää etelää tukemaan mustien kansalaisoikeustaistelua. Nuoria naisiakin tietysti tuli. Siitä seurasi yhtä ja toista. Varsinkin toista.

Walkerin Meridian-romaanin punaisena lankana kulkee sen nimihenkilön, mustan nuoren naisen, Meridian Hillin sisäinen kipuilu kahden osittain keskenään riitelevän identiteetin ja lojaliteetin välillä; valinkauhassa ovat tietenkin yhtäällä Meridianin rotu ja toisaalla hänen naiseutensa. Tämä ristiriita kärjistyy sitä mukaa, kun 1960-luvun alkupuoliskon kansalaisoikeusliike kehittyy vuoteen 1966 tultaessa mustaksi nationalismiksi. Romaanissa sivutaan myös erästä lievästi sanoen epäkorrektia episodia tämän taistelun kuluessa syntyneissä musta-valkoisissa ihmissuhdekiemuroissa. Lynne Rabinowitz on Walkerin romaanissa nuori valkoinen (ja juutalainen, mikä on kaikkea muuta kuin merkityksetön detalji mutta jonka kuitenkin jätän tässä yhteydessä syrjään) nainen, joka tulee yllä kuvatulla tavalla etelään taistelemaan mustien rinnalla näiden oikeuksien puolesta.

Lynne näkee etelän mustissa ensi alkuun pelkästään ihastuttavaa toiseutta. Kaiken köyhyyden ja sorronkin keskellä mustat ovat aitoja, todellisesta elämästä vieraantumattomia ihmisiä, jotka kaiken huipuksi asuvat jotenkin maalauksellisessa ympäristössäkin. Kaikki tämä eksotiikka muodostaa jyrkän kontrastin Lynnen omalle poroporvarilliselle kotitaustalle hyvinvoivassa mutta steriilissä ja henkisesti pystyyn kuolleessa lähiössä. Amerikan valkoisilla olisi epäilemättä paljon oppimista mustilta... Walkerin kuvaus etuoikeutetusta taustastaan ankaraa syyllisyyttä tuntevasta, naiivihkosta mutta tiedostamaan heränneestä valkoisesta tytöstä on ajaton, ja Lynnen kaltaisia militantteja voisi helposti tunnistaa pilvin pimein nuoresta nykysuomalaisestakin suvaitsevaistosta, muutettavat muuttaen tietenkin.

Kansalaisoikeustaistelun tiimellyksessä Lynne päätyy avioliittoon mustan Truman Held -nimisen miehen kanssa ja jää etelään, missä taistelu jatkuu. Mutta lopulta käy niin ikävästi, että Trumanin läheinen ystävä, joka on myös Lynnen oma musta taistelutoveri, Tommy Odds nimeltään, raiskaa hänet. Aviomiehestä ei ole apua, päinvastoin; raiskauksen jälkeen Truman jättää Tommy Oddsin kehotuksesta valkoisen ”bitchin” oman onnensa nojaan.

Näin siis romaanissa. En suinkaan väitä, että tällainen oli kansalaisoikeusliikkeen aikana todellisuudessa mitenkään yleistä, mutta lähes varmasti Walkerin kertomalla episodilla on jotain todellisuuspohjaa. Itse poliittisesti aktiivina mustana vasemmistolaisena feministinä ja kansalaisoikeustaistelun veteraanina Walkerilla oli käytössään erinomaiset taustatiedot romaaninsa pohjaksi. Ei tämän pitkälti omaelämäkerrallisen teoksen historiallista uskottavuutta tietääkseni olekaan juuri kyseenalaistettu. Sanomattakin lienee selvää tietysti sekin, että ainoastaan Walkerin taustan omaavan ihmisen oli luvallista kirjoittaa romaaniinsa Tommy Oddsin ja Lynne Rabinowitzin kaltaiset hahmot ja varsinkin näiden välillä tapahtunut julma episodi.  

Erityisen mielenkiintoista on tässä kuitenkin Lynnen reaktio tapahtumaan. Nuori, keskiluokkainen ja valkoinen nainen on sekä ihonvärinsä että yhteiskuntaluokkansa takia siinä määrin syyllisyydentunteiden raastama, että ei tohdi pistää kunnolla hanttiin siinä vaiheessa kun Tommy Oddsin lähentely kääntyy väkivaltaiseksi. Raiskauksen jälkeenkään Lynne ei tahdo tehdä asiasta suurta numeroa. Lynnen pidättyvyyteen on montakin syytä. Ensiksikin, koska Lynne on ennen muuta kansalaisoikeusaktivisti, hän ei mistään hinnasta antaisi mustaa miestä ilmi valkoisen naisen raiskauksesta poliisille; etnisesti värittyneiden raiskausuutisten huonoin puoli, kuten mekin jo tiedämme, on siinä että ne ovat omiaan ”lisäämään rasismia”… No, toki Lynnen ratkaisua 60-luvun syvän etelän tilanteessa voi pitää juuri ja juuri moraalisesti hyväksyttävänä. Mutta valitettavasti tässä ei vielä ole kaikki. Lynne nimittäin myös kääntää tapahtuneen oman rotunsa mustia kohtaan vuosisatojen ajan tekemien todellisten ja kuviteltujenkin syntien sovitukseksi omalta kohdaltaan; hän tuntee jopa perverssillä tavalla saaneensa syyllisyydentunteisiinsa helpotusta tapahtuneen jälkeen, vaikka itse akti olikin ollut hänelle niin vastentahtoinen ja pelottava kokemus kuin raiskaus vain olla voi. 

Edempänä romaanin nimihenkilön Meridianin ja Lynnen välille syntyy ajatuksenvaihtoa musta-valkoisista sukupuoli- ja rakkaussuhteista yleisemmälläkin tasolla. Meridianin näkemys näiden suhteiden valkoisista osapuolista (jotka useimmiten ovat - tietenkin - naisia) ei ole erityisen mairitteleva: ”Niitä piisaa näitä valkoisia tyttöjä, jotka ovat niin vitun solmussa oman syyllisyytensä kanssa että ovat valmiita ripustautumaan keneen tahansa mustaan jätkään, jopa ilmiselvään narkkariin ja pummiin.” (There are all these white girls that are so fucked up with guilt they’re willing and happy to keep a black guy, even if he’s obviously a junkie bum. Suom. Michelange.) Vaikka Walkerin Meridian on romaani, eli lähtökohtaisesti fiktiota, siinä on kauttaaltaan vahvasti eletyn tuntua. Myös tässä nimenomaisessa dialogissa…

Alice Walker on rehellinen kirjailija, ja tiedostavana antirasistina sekä feministimilitanttinakaan hän ei anna poliittisen tendenssin viedä (ainakaan liikaa), mikä on kunnioitettavaa sinänsä. Walker on käsitellyt vähintään ohimennen mutta yhtä rehellisesti muitakin mustan Amerikan historian kipupisteitä, kuten orjuutta, jota koskeva historiallinen totuus ei aina käy yksiin poliittisesti korrektin totuuden kanssa. Mutta riittäköön tämä Alice Walkerista tällä kertaa. Joka tapauksessa suosittelen lukemaan Meridianin, jonka suomennos löytynee kaikista hyvin varustetuista kirjastoista.  

tiistai 22. joulukuuta 2015

Sarastuksessa rajoista

Kirjoitin pitkästä aikaa Sarastukseen. Juttuni aiheena on Eurooppa ja varsinkin Euroopan rajat. Oheisesta videosta voi ottaa vähän tuntumaa teemaan.




(A propos, videon kohdassa 0:25 ruutuun vajaan sekunnin ajaksi välähtävä "piece of non-art" on Versailles'n edustalle viime kesänä pystytetty... öö, "taideteos". "Taitelija" on nimeltään Anish Kapoor ja ko. "taideteos" esittää... vaginaa. Versailles'n edustalla. VERSAILLES'N EDUSTALLA! Ranskan tasavallan tilauksesta tai ainakin sen siunauksella. Tämä skandaali käsittääkseni meni Suomessa aika lailla ohi. Itse ajattelin jutun ollessa ajankohtainen siitä jotain kirjoittaa, mutta oli muita kiireitä. Jos asia kiinnostaa, vaikkapa täältä voi lukea lisää.)  

maanantai 21. joulukuuta 2015

Kaksoisstandardi


Ranskan poliittisessa lehdistössä Libération, eli rennon tuttavallisesti "Libé", on kohtalaisen lähellä vasenta äärilaitaa. Sopii epäillä, voiko Ranskan ja Suomen lehdistökenttiä suoraan rinnastaa tosiaan. Luultavasti ei voi. Mutta nämä varaukset mielessä pitäen sanoisin, että Libéssä on piirteitä meikäläisistä Kansan Uutisista, Libero-lehdestä ja Vihreästä langasta. Eli urbaania, tiedostavaa ja huippuedistyksellistä settiä tarjotaan.

Hiljattain Libé teki kansikuvajutun, jossa marmatettiin Ranskan poliittisen eliitin valkoisuutta ja keskiluokkaisuutta, vaikka "kansakunnan" todellinen läpileikkaus näyttäisi nykyään jo aivan toisenlaiselta. Katsokaa nyt tätä Aleksander Stubb -kloonien armeijaa:

Libén näkemys Ranskan eliitistä: liljanvalkoista keskiluokkaa tummissa puvuissa...


Libé varmaan itse näyttää hyvää esimerkkiä "diversiteetistä"? No, ei aivan; tässä lehden toimitus tuoreessa yhteiskuvassa:

Valokuvaajan näkemys Libén toimituksesta: liljanvalkoista keskiluokkaa nyrkit pystyssä...

Aleksander Stubb tai Dan Koivulaakso, yksi v*tun hailee.
     

maanantai 14. joulukuuta 2015

Kaksipuoluejärjestelmä ranskalaisittain

USA: republikaanit vs. demokraatit, Britannia: Labour vs. Toryt, Ranska: Front national vs. -kaikki muut...

perjantai 11. joulukuuta 2015

Adventtikevennys


Piti vähän aikaa miettiä, että onko minun elämästäni jollakin mystisellä tavalla kadonnut vajaat neljä kuukautta. Aprillipäivää melkein luulin hetkisen aikaa eläväni, kun luin uutisen, jota tässä nyt lähemmin referoin.

No siis. Newyorkilainen herra nimeltä Justin Renel Joseph, 33, käväisi tässä taannoin kotikaupunkinsa maailmankuulussa Metropolitan-taidemuseossa, tuttavallisemmin ”Metissä”. Taide-elämyksillä ajatteli Mr. Joseph sieluansa ravita. Mutta voi! Eipä tullut taide-elämystä, paha mieli vain tuli. Tietäähän sen. Kun tämä länsimainen sivilisaatio on niin rasismin ja antisemitismin läpitunkema, että Jeesuskin on kuvattu sinisilmäisenä, rusoposkisena ja - hyi iljetystä! - arjalaisena kultakutrina. 

Kyllä. Puolisenkymmentä länsimaisen maalaustaiteen Kristus-aiheista taideteosta (renessanssia ja barokkia lähinnä, siis neljän tai viiden vuosisadan takaa) katsastettuaan itse tummahipiäinen hra. Joseph ei voinut muuta kuin todeta joutuneensa henkilökohtaisen rasistisen ja mahdollisesti antisemitistisen aggression uhriksi.   

No, Ameriikassa kun ollaan, niin ei muuta kuin oikeusjuttua pystyyn ja haastetta käräjille vetämään koko rasistiselle Metille. (Josephia loukanneet neljä taulua ovat nähtävissä oheisen linkin lopussa - ne on siis liitetty sinne "todistusaineistoksi" tapahtuneesta viharikoksesta...) 

Näin asiasta uutisoi paikallinen tiedotusväline:

The masterpieces are ”offensive aesthetic whitewashing” of the reality that the Savior, as a native of the Middle Eastern region, had ”black hair like wool and skin of bronze color,” says Joseph, who is acting as his own lawyer. 
He says he suffered personal stress” after viewing “The Holy Family with Angels” by Sebastiano Ricci; “The Resurrection” by Perugino; “The Miracle of the Loaves and Fishes” by Tintoretto; and “The Crucifixion” by Francesco Granacci. 
They are especially offensive to him, he claims, because he himself has “black hair like wool and skin of bronze color.” [Korostukset Michelange; alkup. juttu täällä.]

Sanattomaksi vetää. Only in America!

Väärin...                                 Oikein!             

torstai 10. joulukuuta 2015

Ranskan suvakkien raiskausfantasioita


Tässä päivityksessä on sitaattia sitaatin sisällä enemmän kuin normaalisti, joten olkaa tarkkoja kun luette.

Kuten kaikki tietävät, Ranskan aluevaalien ensimmäisen kierroksen voittaja on Kansallinen rintama, Front national. Toinen kierros käydään ensi sunnuntaina. Aluevaaleista ei vielä voi vetää lopullisia johtopäätöksiä esimerkiksi lähestyviä parlamentti- ja presidentinvaaleja ajatellen, mutta Marine Le Penin näkymät ovat joka tapauksessa paremmat kuin koskaan. FN on niin vihattu, että sitä vastaan yhdistyttäneen taas kerran yli puoluerajojen ja näin sen voiton hedelmät jäävät vähän raakileiksi. Myös Ranskassa käytössä oleva vaalitapa aiheuttaa sen, että puolueen saama valta ei välttämättä vastaa sen nauttimaa kansanomaista kannatusta.   

Vaikka itse en olisi puolueen lailla aivan heti hajottamassa EU:ia enkä oikein jaksa sietää sen riveissä rehottavaa putinismia, niin pakko tästä jytkystä on iloita jo siksikin, että se kaikesta huolimatta selvittää Ranskan sisäpoliittista kenttää ja ilman muuta ennakoi maahanmuuttolinjan järkevöitymistä. Ranskan kansan syvät rivit ovat saamassa vuosikymmenien ajan harjoitetusta tuhoisasta politiikasta tarpeekseen, mutta ”tasavaltalaisille” (ks. "tasavaltalaisuuden" määritelmä täältä, ko. jutun toinen kappale) tämä on hirveä tilanne. Vastakkainasettelu siis syvenee Ranskassakin. Niin se tekee kaikkialla Euroopassa.

Mutta kuten sanottu, Ranskan hipstereillä (”boboilla”) on nyt paha olla. Ja se näkyy: Boulevard Voltairen kirjoittaja J.-P. Fabre Bernadac analysoi tänään julkaistussa kirjoituksessaan erästä tällaista ranskalaisen suvakin saamaa pahoinvointikohtausta. Jussi Halla-ahoahan on meillä syytetty (mm.) raiskausfantasioista, mutta kuten jokainen arvostelukykyinen ja sisälukutaitoinen tietää, nämä syytteet ovat täysin perusteettomia. Tällä kertaa on kyse ranskalaisen ”antifasistin” väkivalta- ja raiskausfantasioista (ja ihan oikeista sellaisista!), joiden kohteena ovatkin Front nationalin naiskannattajat. Vihakirjoitus poistettiin sen julkaisseelta sivustolta muutamassa tunnissa, mutta ainakin Boulevard Voltairen Fabre Bernadac siis ehti ottaa sen talteen. Tässä juttu minun käännöksenäni ja Fabre Bernadacin kommentein:        

"Le Plus de l’Obssivusto on malliesimerkki libertaarien hipsteri-intellektuellien (intello-bobo-libertaire) sydämissä kytevästä Front national –vihasta. Kyseinen julkaisu ei juuri muuta ole tehnytkään kuin oksentanut FN:ia ja Marine Le Penia stigmatisoivia kirjoituksia toinen toisensa perään. Mutta tämän kuluvan joulukuun 8. päivänä julkaistulla äärimmäisen vastenmielisellä ja aggressiivisella tekstillään sivusto ylitti kaikki hyväksyttävän kritiikin rajat.     
Arvioikaa itse:
  
’FN:n naiset eivät ulospäin vaikuta sen vähemmän nisäkkäiltä kuin muutkaan ihmisnaarat, vaikka tiedetäänkin, että heidän korviensa välissä on liskonaivoilla selvästi hallitsevampi asema kuin on laita lajillamme keskimäärin. Kaikkien muiden lailla FN-naisenkin mielentiloja ohjaavat hormonit. Mutta hänen kohdallaan on tilanne sikäli erikoinen, että hän kiihottuu erityisesti häntä kaltoin kohtelevien brutaalien miesten edessä. 
FN:n naiskannattaja siis ojentaa meille auliisti piiskan jotta pieksäisimme häntä. Hänhän arvostaa machoilevia miehiä ja kammoaa feministisiä ajatuksia. No mikäpä siinä, pelataan sitten hänen peliään ja ruoskitaan häntä kunnolla. Koska hän suorastaan tarjoaa käyttöömme keinon tahrata FN:n rodullinen puhtaus (métisser), niin käytetään tätä mahdollisuutta hyväksemme. 
Käytetään siis reippaasti seksuaalista ylivaltaamme näihin FN:n jälkeenjääneisiin pikku naikkosiin ja pannaan heidät jo ihan rodunjalostusmielessä muitta mutkitta paksuiksi. Hehän ovat niin tyhmiä että uskovat helposti paksuintakin pajunköyttä, ja metsämiehen ansat vetävät heitä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä, niin että homman ei pitäisi tuottaa meille mitään vaikeuksia. Tuotetaan tälle kaikkea toiseutta pelkäävälle ja ’Ranskaa ranskalaisille’ vaativalle äärioikeistolle kiharatukkaista (olin sanomaisillani kähärätukkaista, mutta en sitten uskaltanutkaan!) jälkikasvua.
Kun perhesuunnittelu on kielletty, niin jokaisen raskauden seurauksena maailmaan pullahtaa uusi monirotuinen (métis) pikku äpärä [--].   
Mustat, neekerit, mutakuonot, juutalaiset, vasurit, romanit, mustalaiset, vammaiset, vapaamuurarit ja jopa asiallemme solidaariset homoystäväni kantakoot kortensa kekoon: ei muuta kuin kullit tanaan, pojat! [haut les queues!] Pistetään omattunnot vähäksi aikaa piiloon [--] ja varmistetaan altruistisella parittelullamme tälle synkeälle maallemme iloisen monenkirjava jälkikasvu. [--]’

Nämä sanat ovat ilmeisesti lähtöisin Thierry Lacoquirre –nimisen herran kynästä. Mies on ammatiltaan lääkäri ja näkyy vaihtaneen Hippokrateen valansa markiisi de Saden valaan. 
Tekstiä ei enää löydy Le Plus de L’Obsin –saitilta… 
Siihen kuitenkin ehdittiin reagoida, ja mm. twitterissä vasemmistofeministi Caroline de Hass (entinen sosialistipuolueen jäsen) ihmetteli tähän tapaan: ’Le Plus julkaisi kehotuksen raiskata fasistinaisia (femmes fachos). Loistavaa, ääliöt, tämä sataa suoraan FN:n laariin!’ 
Pannette merkille, että tässä ei kauhistella niinkään itse tekstin sisältöä kuin sen mahdollista vaikutusta FN:n kannatuskehitykseen. 
Ja sitten journalistit, poliitikot, ay-väki ja intellektuellit jaksavat valittaa, kuinka FN on vihan ja erilaisuuden halveksinnan puolue!”

***

Mitäpä minäkään tähän enää mitään lisäämään.

maanantai 7. joulukuuta 2015

612 - Soihdut sammuu, kaikki väki marssii...


Kun itsenäisyyspäivänä oli vähän muutakin asiaa Helsinkiin, niin päätin yksin tein ottaa osaa myös 612-soihtukulkueeseen. Pakkohan se oli. Mutta ei voi mitään: pikkuisen hipsteriksi itseni tunsin siinä joukossa, niin hirveätä kuin sen myöntäminen onkin.

Olisi melkoinen understatement sanoa, että sää ei ollut paras mahdollinen. Tosiasiassa sää oli totaalisen painajaismainen, minkä seurauksena soihdutkin sammuivat myrskynopeuksia hipovissa tuulenpuuskissa tämän tästä ja vesisateen kastelemina niitä oli aina vain vaikeampi saada uudelleen syttymään; heitin omani suosiolla pois jo ennen hautausmaalle saapumista.

Ennen kuin lähdimme Töölöntorilta, joku hengennostattaja huusi ”soihdut ylös”, ja teimmekin työtä käskettyä. Huudettiin kolminkertaisia eläköön-huutoja isänmaalle; mutta sitten kajahti huuto ”Suomi ensin!” – ja täsmälleen sillä silmänräpäyksellä tuli helvetillinen tuulenpuuska, joka puhalsi ainakin minun lähiympäristössäni kaikki tai melkein kaikki kohotetut soihdut sammuksiin niin että kipinät pöllysivät. Jostain syystä Ilmarinen (no, muutamien osanottajien takkiinsa ompelemista symboleista päätellen pikemminkin Thor tai Njörður-jumala) ei näyttänyt olevan asialle suosiollinen…

Sammuneita soihtuja ja litimärkiä jalkoja lukuunottamatta oli ihan hauskaa. Poliisit tekivät työnsä esimerkillisesti. Silloin tällöin marssin aikana kuului edestä ja takaa jotain mekkalaa, joka paljasti antifanttien läsnäolon, mutta ainakaan minun kohdallani ei sattunut mitään sen ihmeellisempää. Runeberginkadun varrella jonkun kerrostalon ikkunoista oikealla puolellani kyllä huudeltiin jotain, josta en saanut selvää, ja marssirivistöstä vastailtiin ei niin kovin rakentavin sanankääntein. Minä en kääntynyt edes katsomaan. Muniakin kuuluu viskotun Runeberginkadun talojen ikkunoista, mutta minun ylleni ei satanut mitään muuta kuin vanhaa kunnon H2Ota taivaalta.

Uutisista huomasin poliisin joutuneen käyttämään paineilma-aseita anarkisteja vastaan, mikä on herättänyt oikeamielistä pöyristystä tietyissä piireissä. Minusta mellakkapoliisi on kaiken kaikkiaan oikein iloinen asia, sillä Ordung muss sein!, ja jos joku ei muuta kieltä ymmärrä kuin kumiluoteja, niin minkäs sille sitten voi.

On totta, että 612-kulkueen kaikkien osallistujien poliittinen viiteryhmä ei joka suhteessa ole omani, enkä luultavasti jaa marssijoiden enemmistön kaikkia huolenaiheitakaan. Minullahan ei ole varsinaisesti markkaa ikävä eikä EU:kaan ole minulle mikään Suuri Saatana, vaikka valtavan pettynyt olen Unionin ”saavutuksiin” viime aikoina. Mutta jos valinta pitää tehdä tämän 612-porukan ja anarkistien välillä, niin minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, missä minun paikkani on. Mieluummin marssin sellaisessa ruodussa, jossa saattaa olla joku SVL:n kannattajakin, kuin Antifan aktivistien kanssa (vaikka kaikkein mieluiten eläisin maailmassa, jossa ei ole kumpiakaan). 

Joku voi tietysti sanoa, että tällaista valintaa ”ääripäiden” välillä ei tarvitse tehdä ja että suurilukuinen ”maltillinen” keskusta on turvallisin vaihtoehto. Noinkohan tuo lienee. Suomen ja koko Euroopan edessä ovat ratkaisun hetket; identiteettiämme ja elämäntapaamme uhkaavien vaarojen edessä ”maltillisuus” on yksiselitteisesti moraaliton valinta, vaikka siihen useimmiten päädyttäneenkin enemmän hyväuskoisuuden kuin pahantahtoisuuden motivoimana. Nyt jo nähtävissä oleva polarisaatio tulee lähitulevaisuudessa syvenemään ja kärjistymään. Ei haittaa minua. Eläköön vastakkainasettelu!           

torstai 3. joulukuuta 2015

Putin - (post)kristillisen lännen turva? - Osa II


Tämmöinen ”venäläisten vetoomus eurooppalaisille” leviää lännen indentitaaristen ja traditionalistipiirien suosimilla sivustoilla. Kyseessä on tietenkin putinilainen propagandavedätys, ja sellaiseksi se useimmiten myös läntisillä sivustoilla onneksi ymmärretään. Siksi pistän sen lukijoitteni arvostelukykyyn luottaen myös tänne. Ilmeisesti nuorisojärjestö Nashin porukat siinä pönöttävät Moskovan keskeisillä paikoilla hehkuttaen Venäjän roolia terrorisminvastaisen taistelun etulinjassa ja Euroopan lämminsydämisenä ystävänä… Pankaa merkille erityisesti kohdassa 1:20 ensimmäistä kertaa näyttäytyvän kiiluvasilmäisen parranpäristäjän viesti. Videossa on teksasinkielinen tekstitys, joten katsokaa ja ihmetelkää – mutta älkää uskoko sanaakaan!



lauantai 21. marraskuuta 2015

Terrori-iskujen syistä ja seurauksista


Pari päivää sitten Danielle Simonnet –niminen ranskalainen äärivasemmistopoliitikko avautui katolisen KTO-kanavan suorassa lähetyksessä terrori-iskujen syistä ja myös mielestään asianmukaisesta tavasta vastata niihin. Asiatarkasti kääntäen toveri Simonnet’n neuvo kuului jokseenkin näin: ”Koska terroristien kohteena olivat ennen kaikkea demokratia ja tasavalta, heitä vastaan taistellaan tehokkaimmin, kun lisätään demokratiaa ja vahvistetaan tasavaltalaisuutta”. Eli hymyillään, sehän se onkin kovin solvaus terroristeille... Hoh hoijaa.

Huomautettakoon, että tässä kontekstissa ”tasavaltaisuus” on ideologinen eikä valtiosääntöoikeudellinen käsite. Ranskalaisen vihervassarin kielenkäytössä se sisältää kaiken mahdollisen alkaen yleisestä äänioikeudesta ja valtion uskonnottomuudesta (lue: antikatolisuudesta) ulottuen vuoden -68 jälkeisiin ”suuriin yhteiskunnallisiin edistysaskeleisiin”, sukupuolten tasa-arvoon, antirasismiin ja samaa sukupuolta olevien "avioliittoon". Sanalla sanoen ihanteena on maailma ilman rajoja (ja tässä ajatellaan paitsi fyysisiä rajoja, yllättävän usein ainakin tiedostamattomalla tasolla myös moraalisia rajoja). Kaikkea tällaista "tasavaltalaisuutta" vastaan terroristit siis tämän tulkinnan mukaan hyökkäsivät. Vähintään äänettömänä yläsävelenä tässä kaikuu se ajatus, että meistä eurooppalaisistakin ne, jotka eivät ole erityisen riemastuneita moisesta "tasavaltalaisuudesta", ovat tietäen tai tietämättään ikään kuin symbioosissa terroristien kanssa. Toistan: hoh hoijaa. 

Purkauksellaan Simonnet ilmaisi vastustavansa presidentti Hollanden päätöstä jatkaa (”epädemokraattista”) poikkeustilaa kolmella kuukaudella. Simonnet’n rinnalla jopa sosialisti-presidentti Hollande alkaa äkkiä vaikuttaa ihan suhteellisen täysipäiseltä. Hänen ja hänen hallintonsa Lähi-idän politiikassaan tekemät karkeat virheet viime vuosien aikana eivät tällä tietenkään mihinkään häviä.

***

Seuraavassa jyrkähkö mutta ilmeisen hyvin todellisuuden kanssa yhtä pitävä analyysi Ranskan roolista Syyriassa viime vuosina. Alkuteksti löytyy mistäpä muualtakaan kuin täältä. Sinänsä suhtaudun hieman varauksellisesti kirjoittajan (Emmanuel Roussel) aggressiiviseen asenteeseen maansa istuvaa toimeenpanovaltaa kohtaan, vaikka en pidä Hollanden, Vallsin ja Fabiusin porukoista yhtään sen enempää kuin Rousselkaan. Nyt ovat nimittäin semmoiset ajat, että Hollanden vetoomusta kansallisen yhtenäisyyden (rassemblement) puolesta ehkä kannattaisi kunnioittaa eikä keikuttaa venettä. Hollanden mieli on saattanut aidosti muuttua – kun jopa ruotsalaiset kykenevät myöntämään olleensa naiiveja islamilaisen terrorismin suhteen, niin mikä ettei ranskalaiset! Annetaan siis Hollanden hallinnolle vielä yksi mahdollisuus (kun kerran realistisia mahdollisuuksia vaikkapa sotilasvallankaappaukseenkaan ei maassa taida olla, valitettavasti…). Asiallisesti Roussel on tietysti ainakin pääosin oikeassa. Juttu alkakoon siis:

"Ennennäkemättömällä tavalla yli Pariisin pyyhkäisseiden attentaattien aalto on suoraa seurausta Ranskan [viime vuosina] harjoittamasta ulkopolitiikasta Syyrian suunnalla. Politiikkamme ei ole tähdännyt niinkään salafistisen terrorismin vastaiseen taisteluun kuin kyseisen maan tuhoamiseen ja presidentti Bashar al-Assadin hallinnon kaatamiseen.
Useiden Bataclanin konserttisaliin tunkeutuneiden murhaajien kuultiin julistavan: ”Syyttäkää tästä presidenttiänne Hollandea, hänen ei olisi pitänyt sekaantua Syyrian sotaan.” Nyt on paikallaan hieman muistella, miltä Ranskan politiikka tällä ilmansuunnalla todella näytti lähtien konfliktin alusta 2011. 
François Hollanden toimittaja Xavier Panonille antamassa haastattelussa paljastuu, että Ranskan tasavalta on vuodesta 2012 lähtien aseistanut Syyrian ”kapinallisia”. Välikätenä toimi DGSE [so. Ranskan ulkoinen tiedustelupalvelu, Direction générale de la Sécurité extérieure, suom. huom.], ja toimitukset sisälsivät 20 millin pikatykkejä, konekivääreitä, raketinheittimiä sekä panssarintorjuntaohjuksia. Nämä aseet annettiin ns. ”maltillisten” kapinallisten käyttöön. Asetoimituksillaan Ranska rikkoi EU:n kesällä 2011 julistamaa aseidenvientikieltoa. 
Ranska lähetti paikalle myös erikoisjoukkoja, joiden tehtäviin kuuluivat taistelijoiden koulutus ja suora operatiivinen tuki itse taisteluissa. Kolmetoista ranskalaista upseeria jäi Syyrian armeijan vangeiksi maaliskuussa 2012, kun armeija valtasi salafisteilta takaisin Baba Amr -korttelit Homsin kaupungissa; salafistien Al-Farsouq ja Al-Walid –prikaatit olivat perustaneet näihin kortteleihin ”kalifaatin”. Sittemmin Al-Walid –prikaati liittyi ISISin riveihin.   
Vielä vuonna 2014 presidentti Hollande totesi Le Monde –lehden mukaan seuraavaa: ”Emme saa lakata tukemasta näitä kapinallisryhmiä, jotka ainoina Syyriassa pitävät yllä demokraattista henkeä.” Syyrian presidentti Assad on kuitenkin useaan otteeseen huomauttanut, että mitään ”maltillisia” kapinallisryhmiä ei Syyriassa ole. Onkin hyviä syitä epäillä näiden Ranskan tukemien ja aseistamien ryhmien perimmäistä olemusta. Silti Ranskan ulkoministeri Laurent Fabius hehkutti vuonna 2012 kapinallisryhmää nimeltä Al-Nosra ja julisti sen tekevän ”hyvää työtä”; Al-Nosra on sattumoisin Al-Qaidan syyrialainen haara… 
Ikävä kyllä, on hyvin epätodennäköistä, että Ranskan tuki Syyrian jihadistiryhmille tultaisiin tuomitsemaan toissaperjantain terrori-iskujen takia. Syyrian kaaos ja jihadistiryhmien lisääntyminen ovat suoraa seurausta Ranskan Lähi-idässä harjoittamasta politiikasta: eikö tässä olisi jo aihetta muodostaa parlamentaarinen tutkimuskomitea? Sen kun näkisi. 
Viime tammikuun Charlie Hebdo –iskujen jälkeen hallitus nosti jonkinlaiseksi syntipukiksi Internetin. Tietyt verkkosivut kun kuulemma ovat omiaan aiheuttamaan ”autoradikalisoitumista” seuraajissaan, ja tämän tulkinnan mukaan terroristit siis olisivat verkon radikalisoimia ”yksinäisiä susia”. Tämän löytönsä seurauksena hallitus mahdollisti kansalaisten verkkokäyttäytymisen massiivisen urkinnan, mutta tämä suora hyökkäys yksilönvapauksia vastaan on nyttemmin osoittautunut [terrorismin ehkäisyn välineenä] täydellisen hyödyttömäksi. On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että turvallisuuspalvelut (jotka ovat sisäministeri Bernard Cazeneuven vastuulla) joutuisivat tästä uusimmastakaan epäonnistumisestaan millään tavoin tilille. Samainen Bernard Cazeneuve muuten totesi kesällä 2014, että ”jihadin puolesta puhuminen ei ole rikos”.
[--] 
Maksamme nyt kalliisti tämän ns. ”toimeenpanovaltamme” epäpätevyydestä, pelkuruudesta ja valheista."

torstai 19. marraskuuta 2015

Heidi Hautala rauhan asialla


Europarlamentaarikko Heidi Hautala (Greens/EFA) on huolestunut Ranskan päätöksestä vastata terrori-iskuun sotilaallisesti. Historiallinen paralleelikin löytyy välittömästi:
"Ei ole kulunut kuukauttakaan siitä, kun Iso-Britannian entinen pääministeri Tony Blair pyysi anteeksi ja kertoi katuvansa osallisuuttaan Irakin sotaan. Siitä huolimatta Ranska on nyt ensi töikseen aloittanut sotatoimet Syyriassa. Historia voi hyvinkin osoittaa tämänkin päätöksen virheeksi."

Voi voi. Asiahan on sillä tavalla, että Ranska ei ole ”nyt ensi töikseen” aloittanut sotatoimia Syyriassa, kuten Hautala näköjään kuvittelee. Tosiasiassa Ranska on (läheisessä yhteistyössä mm. USA:n kanssa) huseerannut Syyriassa jo vuosikausia, melkein arabikevään alusta lähtien. Ikävä vain, että sen rooli on ainakin tähän saakka ollut niin epämääräinen, että kaivaessaan maata presidentti Assadin alta ja tukemalla ”maltillisia” kapinallisryhmiä Ranska on ehkä tosiasiassa vain helpottanut ISISin nousua. Nyt Ranskan rintamasuunta on sattuneesta syystä muuttumassa, vaikka tuskin aivan 180 astetta.

Siksi toisekseen, juuri ISISiin keskittyvän sotaretken taustaa vasten Hautalan tekemä Blair-rinnastus on täysin asiaton. Sinänsä Blairin katumus järjettömästä Irakin sodasta on myöhästyneenäkin ilahduttava merkki miehen tulosta tajuihinsa. Mutta Ranskan nyt todenteolla käynnistyvä operaatio ISISiä vastaan nimenomaan ei rinnastu USA:n hyökkäykseen Irakiin vuonna 2003 (jota britit Blairin johdolla innokkaasti komppasivat) vaan USA:n Afganistanin sotaretkeen vuonna 2001. Ja tämä oikeutettu vastaus nimeä 9/11 kantavaan terrori-iskuun oli kiistaton menestys, ainakin jos ajatellaan sotaretken primääritavoitetta eli terroristien saattamista vastuuseen teoistaan, tai brutaalimmin sanoen New Yorkin terroritekojen kostoa. No, taleban-hallinto kaatui Afganistanissa siinä sivussa, mutta regiimin vaihdos ei ollut jenkkien Afganistanin savotan päätarkoitus eikä koko reissua olisi koskaan todennäköisesti edes tehty, elleivät talebanit pölkkypäisyydessään olisi suojelleet Osama Bin Ladenia ja muita Al-Qaidan velikultia. Ei mikään valta, ei varsinkaan suurvalta, voi jättää sen enempää kaksoistorneja kuin Pariisiakaan rankaisematta.

Eivät Ranskan ISISin vastainen operaatio ja USA:n Afganistanin retki tietenkään aivan suoraan verrannollisia ole. Afganistan talebanienkin johtamana näet oli ainakin pari piirua aidommin suvereeni valtio kuin ISISin "kalifaatti". Muutenkin Syyrian kuviot ovat Afganistania mutkikkaammat. USA:n vuonna 2001 alkanut operaatio kaatoi taleban-hallinnon sinänsä helposti ja nopeasti, mutta ei maahan rauhaa tietenkään heti saatu - eikä ole saatu kunnolla vieläkään. Tämä tosiasia ei kuitenkaan tee tyhjäksi sotaretken alkuperäistä merkitystä ja oikeutusta. Oletetaan, että ISIS saadaan sotilaallisesti murskattua (ja miksi ei saataisi, jos kansainvälistä tahtoa todella löytyy), niin ei siitäkään lopputuloksesta välittömästi seuraa rauhaa ja yhteiskunnallista vakautta. Mutta se ei tässäkään tapauksessa ole sotaretken tarkoitus. Sen sijaan ISISin sotilaallinen murskaaminen saattaa omalta osaltaan poistaa yhden esteen yhteiskunnan jälleenrakennustyön aloittamisen tieltä. Aina parempi tietysti, jos näin käy. 

Tässä maailmassa on kiistatta sotahulluja, joiden mielestä väkivalta on käypä vastaus ongelmaan kuin ongelmaan. Sitten on myös näitä rauhanhulluja (en sano, että juuri Hautala on tässä suhteessa pahinta lajia), joiden mielestä väkivallalla ei koskaan voi ratkaista mitään. Ei ole lainkaan sanottua, että ensin mainitut ovat vaarallisempia. Yleisen rauhankiihkoilun lisäksi Hautalan ylle linkkaamassani kirjoituksessa on kyllä pari ihan asiallistakin pointtia, mutta ei niistä nyt sen enempää.

Aivan pian näkyy alkavan tämän bloggauksen teemaa sivuava A-Studio, jossa Hautala on Erkki Tuomiojan ohella vieraana. Siinähän alkaa. 

tiistai 17. marraskuuta 2015

Milites Christi?...


EU:n kollektiiviset turvatakuut ovat nyt lähempänä toteutumistaan kuin koskaan ennen – mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että ne varmuudella koskaan tulisivat koskemaan meitä. Suomen kannalta velvoittavat turvatakuut eivät olisi lainkaan hassumpi juttu. Vaikka Ranskan avunpyyntöön ei nyt Suomen lain mukaan voikaan vastata myöntävästi muuten kuin ”pehmeiden” keinojen osalta, niin pyyntöön olisi syytä suostua ja tulkita lakia mahdollisimman väljästi. Islamistit ovat koko Euroopan ongelma ja heidän muodostavasta uhastaan ei ilman sotaa päästä. (Tiedän, tiedän: ei heistä kokonaan eroon päästä sotimallakaan.) Suomen olisi järkevää olla mukana eurooppalaisissa sotilashankkeissa edes jonkinlaisella panoksella ja kerätä itselleen tiettyä solidaarisuuspääomaa vastaisen varalle. 

***

Kristityn polku on näissä sodan ja rauhan kysymyksissä hyvin kaita. Oikeutettu sota on kuulunut klassisen kristinuskon käsitearsenaaliin käytännössä niin kauan kuin on ollut olemassa systemaattista teologiaa. Viimeistään Augustinus (n. 400 A.D.) kehitteli oikeutetun sodan teoriaa järjestelmällisesti. Pasifismi eli pahan edessä antautuminen ei kristinuskoon kuulu. Mutta ei kuulu tietysti militarismikaan, sodan ihannointi sen itsensä vuoksi. Tällaisina aikoina kristittyjä horjahtaa sekä pasifismiin että militarismiin tavallista enemmän. Ihan mutuna sanoisin, että Vuorisaarnan radikaaleimman mahdollisen tulkinnan innoittamat pasifistiset pyrkimykset kuitenkin nousevat etualalle; ainakin tämä näkökulma korostuu kristinuskoa pinnallisesti tuntevan valtamedian valinnoissa ja painotuksissa. Kaikissa kristillisissä tunnustuskunnissa on valitettavan paljon pasifisteja, ja tämän tosiasian seurauksena klassisen kristinuskon mukaista oikeutettua sotaa kannattavat kristityt saattavat vaikuttaa militaristisemmilta kuin he oikeastaan ovatkaan.


Paavin viimesunnuntaisessa Angelus-saarnassa käsiteltiin tietenkin myös perjantain terrori-iskuja. Pyhä isä esitti voimakkaan paheksuntansa tappamisesta Jumalan nimen, mikä tietysti oli viittaus jihadistien mölisemään iljettävään allahu akbar –mantraan surmanlaukausten lomassa. Toki tämä sana velvoittaa kristittyjäkin - ja ehkäpä aivan erityisen painokkaasti juuri heitä: Kristuksen nimi sotalipuissa kuuluu menneisyyteen (missä ei toki sinänsä ole mitään anteeksipyydeltävää tai häpeiltävää). Käymme sotaa yhteiskuntiemme oikeutettujen etujen puolesta, mutta emme Jumalan nimeen. – Itse kyllä toivoisin, ettei sotia käytäisi myöskään ”demokratian”, ”avoimen yhteiskunnan”, ”tasavaltalaisten arvojen” tai muiden vastaavien modernien epäjumalien nimiin, joihin presidentti Hollande on vedonnut ISISin vastaisissa ”päiväkäskyissään”…      

***

Pariisin islamistiterroristien suoriin uhreihin on luettava kuolleet, loukkaantuneet ja näiden läheiset sekä lisäksi vielä paikalla olleet fyysisesti vahingoittumattomina säilyneet mutta kokemuksesta traumatisoituneet silminnäkijät. Jo tämä on melkoinen joukko. Välillisesti uhreja on huomattavasti enemmän. Tapahtumia kaukaa ulkopuolelta median välityksellä seuranneiden mahdollista ahdistusta ei voi tietenkään verrata paikalla olleiden kokemuksiin, mutta jonkinlaisen negatiivisen jäljen nämä iskut jättävät jokaiseen eurooppalaiseen. Minun näkökulmastani vähäisin uhkaavista vaaroista ei ole se hengellinen vaurio, joka seuraa sydämessä kiehuvasta mustasta vihasta. Tiedän hyvin, että läheskään kaikki eivät tällaista puhetta ymmärrä, mutta itselleni on selvää, että seuraava rippini tulee olemaan monessa suhteessa tavallista rumempaa kuultavaa…

***

Ranska on perustuslakinsa mukaan ”maallinen tasavalta” (République laïcque) ja siksi sen armeijalla ei ole sotilaspappeja tarkalleen ottaen samassa merkityksessä kuin vaikkapa Suomella, jossa on vielä jäljellä rippeitä valtiokirkkojärjestelmästä. Silti myös Ranskan armeijan sotilailla on halutessaan oikeus saada hengellisiä palveluita, ja sitä varten uskonnolliset yhteisöt ovat toimittaneet armeijan käyttöön asianmukaisen määrän henkilökuntaa. Katolinen kirkko on järjestänyt sotilaiden hengellisten tarpeiden hoidon muodostamalla erityisen ”hiippakunnan Ranskan armeijaa varten” (Le diocèse aux Armées françaises) eli ”sotilasordinariaatin” (ordinariat militaire). Normaaleista hiippakunnista poiketen sotilasordinariaatilla ei ole tarkkaan rajattua maa-aluetta, vaan sen kanoninen alue ulottuu kaikkialle sinne, missä Ranskan armeija on läsnä. Ordinariaatin johdossa on kuitenkin piispa. Viran nykyinen haltija on Mgr. Luc Ravel ja hänen alaisuudessaan palvelee parisensataa sotilaspappia tai -diakonia. Muuten ”maattomalla” hiippakunnalla on kaikesta huolimatta myös oma katedraali, nimittäin Pariisin St.-Louis-des-Invalides, jonka turistit tuntenevat paremmin vain "Invalidikirkon" nimellä (sen yhteydessähän on hieno sotilasmuseo).  

Pistän tähän loppuun hieman kenttäpiispa Ravelin mietteitä nyt meneillään olevasta sodasta. Kääntämäni katkelma on Famille Chrétienne –lehdessä pari päivää sitten julkaistun haastattelun lopusta. Minusta piispan puheenvuoro on hyvin edustava esimerkki kristinuskon mukaisesta asenteesta välttämättömään sotaan; tässä ei ole pasifismin rahtuakaan (tai ranskalaisittain ”angelismia”, so. sinisilmäistä hyväuskoisuutta ilmeisen vihollisen edessä) mutta ei myöskään militaristista uhoa, saati verenhimoa Jumalan nimeen:  

"Voisiko rukous näinä dramaattisina aikoina olla eräs solidaarisuuden muoto?  
Kristitty rakastaa rauhaa, mutta hän osaa elää myös sodan olosuhteissa. Ei pidä erottaa toisistaan rukousta ja toimintaa. Rukoileminen rauhan puolesta ei sellaisenaan voi korvata legitiimiä aseidenkäyttöä. Jumala ei lähetä enkelien legioonia tuhoamaan vihollisiamme! Mutta rukous voi kyllä uudistaa sydämemme. Ranskalaisten tunteet ovat nyt pinnassa. Monin paikoin on aistittavissa tuskaan ja hämmennykseen sekoittunutta silkkaa kostonhimoa. Jumalan armo rauhoittaa sydämemme ilman että se kuitenkaan vähentää kykyämme käydä sotaa, jonka kohteeksi olemme juuri joutuneet. Rukous voi puhdistaa mielemme väkivaltaisista emootioista. Älkäämme antako väkivallan voittaa enää toista kertaa: fyysisesti kuolleita ja haavoittuneita meillä on jo satoja, yritetään siis välttyä hengellisiltä kuolemilta."


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Ranskan vastaus?


Melkein vuosi sitten julkaisin tässä blogissa pienen jouluisen jutun Béziers’in erittäin omapäisestä ja identiteettitietoisesta pormestarista nimeltä Robert Ménard (Front national). Ménard on  tuon viimevuotisen seimikaustinkin jälkeen herättänyt Ranskan suvaitsevaiston keskuudessa pahennusta tämän tästä, vaikka minä en olekaan häneen muistaakseni tuon vuoden takaisen jutun jälkeen palannut. No, nyt palaan.

Käännän tähän Boulevard Voltairessa eilen lauantaina julkaistun Ménardin haastattelun. Haastattelijan nimeä ei syystä tai toisesta ole mainittu, mutta jutun fokuksena on Ranskan tie terrori-iskujen jälkeen. Miten maan pitäisi vastata näihin iskuihin? Ménardin suositukset ovat kovia mutta järkeviä. Sanomattakin on selvää, että minkään tai lähes minkään niistä ei nähdä koskaan toteutuvan; jo ranskalaisten vastine meikäläiselle Demlalle tulee pitämään siitä huolen. Valitettavasti. Lähes kaikkiin Ménardin suosituksiin voisin itse melkeinpä varauksetta yhtyä. Lähes kaikkiin? Kyllä. Näin suomalaisena suhtaudun enemmän kuin hieman varauksellisesti aivan jutun lopusta löytyvään liittoutumissuositukseen…  

Robert Ménard, mitä nyt pitäisi tehdä? 
Presidentti François Hollande sanoi eilen illalla, että Ranska tulisi olemaan ”säälimätön”. Sen näkisin todella mielelläni. Älköön tämä jääkö pelkäksi poliitikon tunnekuohun sanelemaksi retoriseksi purkaukseksi. Kun valtionpäämies puhuu kansakunnalle, joka on kokenut eilisen kaltaisen joukkomurhan, hänellä ei ole oikeutta harhauttaa maanmiehiään tyhjällä retoriikalla.
Niin, mitä siis pitäisi tehdä? Aluksi muistutan, että meillä on käytössämme salainen palvelu. Sille on nyt annettava vapaat kädet eliminoida kaikki ne islamistit, jotka ovat suoraan osallisia eilisiltaisiin iskuihin, tavattiinpa heidät sitten missä päin maailmaa tahansa. Ei pidä vain ”neutralisoida” näitä henkilöitä. Heidät pitää tappaa (abattre). 
Sen jälkeen täytyy siivota heidän elinympäristönsä. Islamistien iskujoukot eivät saa tuntea olevansa Ranskassa kuin kala vedessä. On välittömästi pidätettävä kaikki tiedossa olevat islamistit. Jos vankiloissa ei ole tilaa, niin mitä siitä! Mehän olemme sodassa, joten on rakennettava vankileirejä.
On välittömästi suljettava kaikki ne moskeijat, joiden tiedetään sekaantuneen radikaalien islamistien toimintaan. Näihin radikaaleihin moskeijoihin sidoksissa olevat ulkomaalaiset imaamit ja uskovat on karkotettava maasta. On pidettävä tarkasti silmällä kansalaisoikeudet saaneita ulkomaalaissyntyisiä muslimeja sekä islamiin kääntyneitä kantaranskalaisia ja tarpeen vaatiessa pidätettävä heidät. 
On välittömästi ja päättäväisesti karkotettava ne [Lähi-idän] sotatoimialueilta tulevat siirtolaiset, joille ei ole myönnetty pakolaisstatusta. On lakattava tuomasta maahan sodan elementtejä; tässäkin on kyse siitä, että heikennetään islamistien mahdollisuutta uiskennella Ranskassa kuin kalat vedessä. [--] 
  
Nämä ovat todella kovia konsteja... 
Toki muutakin tarvitaan. Mutta pitäisikö meidän vain tumput suorina odottaa seuraavaa iskua ennen kuin alamme reagoida? Ja nämä toimenpiteethän eivät tosiaankaan yksin riitä. On aloitettava Ranskan kansan mentaalinen uudelleenaseistaminen. Tämä maa tarvitsee päättäväistä johtoa. On lakattava lässyttämästä sitä omituista uuskieltä, joka tekee lopun kaikesta taistelutahdosta. Toistan vielä: eilisiltana viranomaistemme suusta kuultu höpinä ”neutralisoinnista” on pelkkää pilkantekoa. Sanoja pelkäämällä häpäisemme eilisillan uhrien muistoa. 
Aloitetaan nimeämällä vihollinen: sehän on islamismi. Tämä islamismi merkitsee sadoille miljoonille ihmisille tässä maailmassa todellista islamia. Emme siis puhu noin viidentuhannen fanaatikon pikkuryhmästä. On kyse uskonnollisesta fundamentalismista, jonka kannattajat ovat islamilaisessa maailmassa monin paikoin enemmistönä. Oletteko kuullut kenenkään ottavan tätä asiaa esille eilisen jälkeen? Ette. Huomaamme siis, että sen paremmin poliittinen eliittimme kuin mediammekaan eivät ole oppineet yhtään mitään.

Luotatatteko tässä tilanteessa François Hollandeen? Mitä ajattelette poliittisen johtomme kehotuksesta kansalliseen yhtenäisyyteen? 
Yhtenäisyyttä taistelussa tietenkin kannatan. Mutta jos kansallisen yhtenäisyyden tekosyyllä yritetään vain vältellä vastuuta ja turruttaa yleisön mieliä näkemästä tosiasioita, niin sanon ei! Meidän ei pidä suostua käymään läpi Charlie Hebdon iskuja toista enää toista kertaa. 
Jos hallitus ryhtyy niihin toimenpiteisiin, joita ylempänä ehdotin, niin silloin näen mahdollisuuksia todelliseen kansalliseen yhtenäisyyteen. Sitähän me tarvitsemme, sodassa kun olemme. Mutta juuri siksi, että olemme sodassa, emme voi hyväksyä mitään velttoa, epämääräistä ja kaiken todellisen toimintakyvyn lamauttavaa näennäisyhtenäisyyttä. [--]

Tänään on koolla korkeantason kansainvälinen kokous Syyrian kysymyksestä. Luuletteko, että nämä attentaatit vaikuttavat diplomatiaamme pehmentävästi?  
En tiedä. Joka tapauksessa ne antavat [sosialistiselle ulkoministeri] Laurent Fabiusille tekosyyn lopultakin muuttaa asennettaan [Syyrian lailliselle hallinnolle myötämielisemmäksi]. Jo kaksi vuotta sitten minä sanoin, että meidän pitäisi auttaa Bachar El Assadia murskaamaan islamistit. Median kaikki oikeinajattelijat ja hyödylliset idiootit torjuivat ajatuksen. Mutta Bacharhan on meidän vihollistemme vihollinen.
Kun vastassamme on tällainen vihollinen, meidän on nyt epäröimättä liityttävä Venäjän kanssa yhteiseen rintamaan tuhotaksemme mahdollisimman paljon islamisteja kaukana omilta rajoiltamme ennen kuin he ehtivät rajojemme sisälle. 

lauantai 14. marraskuuta 2015

Sous le ciel de Paris...


Pariisin iskujen kuusi kohdetta sijoittuvat kaupungin kartalle paljon puhuvalla tavalla. Jalkapallostadioni Stade de France on Saint-Denis’n (ks. klik 1. ja klik 2.) välittömässä naapurustossa. Tämä Ranskan historiassa niin merkittävä pikkukaupunki on muuttunut muutaman viime vuosikymmenen kuluessa monikulttuuriseksi sikolätiksi ja käytännössä lakannut olemasta osa Ranskaa. Olematta sanan varsinaisessa merkityksessä ”lähiö” (banlieu) Saint-Denis kuitenkin sijaitsee itse Pariisin kaupungin ulkopuolella.

Sen sijaan muut viisi iskukohdetta sijaitsevat kaupungin keskusta-alueella eli ”muurien sisäpuolella” (intra-muros), kuten leikkisän kuuloisesti on tapana sanoa. No, oikeata muuriahan ei Pariisissa tietenkään ole ollut vuosisataan – valitettavasti! – mutta tällä atavistisella ilmauksella viitataan niihin kahteenkymmeneen kaupunkipiiriin (arrondisements), jotka sijaitsevat suunnilleen tuon entisen muurin kulkua seurailevan suuren Kehätien (Boulevard Périphérique) sisäpuolella. Kehätien leikkaavia ulosmenoliittymiä kutsutaan veikeästi edelleen "porteiksi" muistona muurista. 

Boulevard Périphérique kuvattuna vihreällä (klkikkaa karttaa suuremmaksi)

Nämä kaksikymmentä kaupunkipiiriä "intra-murosmuodostavat joka tapauksessa sen varsinaisen Pariisin, jonka useimmat ei-ranskalaiset tuntevat (jos ylipäätään tuntevat). Kaupunkipiirien välillä on suuria sosiologisia ja kulttuurimaantieteellisiä eroja. Yksityiskohtiin menemättä totean yleiskuvana, että mitä kauemmas itään ja pohjoiseen tässä ydin-Pariisissa mennään, sitä monikulttuurisemmiksi muuttuvat näkymät.

Kaikki keskustan viisi iskukohdetta sattumoisin painottuvat itäisiin kaupunkipiireihin, kaksi näistä minulle hyvinkin tutuille kulmille kymmenennen ja yhdennentoista kaupunkipiirin rajoilla. Viimeisellä vähän pidemmäksi venähtäneellä Pariisin visiitilläni vuonna 2008 asuin vain korttelin päässä siitä Rue Alibertin ja Rue Bichet’n kulmauksesta, jossa sijaitsee yksi iskukohteista, nimittäin vuonna 2011 avattu etninen ravintola Le Petit Cambodge. Ravintolaa ei siis tuolloin vielä ollut (en muista, mitä sen paikalla oli), mutta kävelin paikan ohi mennen tullen joka päivä ja hyvin usein tein päivittäiset ostokseni nykyisen raflan kiinteistön seinänaapurina sijaitsevassa Franprix-ketjun (ehkä hieman omaa Siwaamme tasokkaampi paikallinen halpaketju) myymälässä.

Miksi asuin näin monikulttuurisilla kulmilla? Yksinkertaisesti siksi, että niillä seuduin vallitsee Pariisin keskustan mittapuilla vielä jotenkuten järjellinen vuokrataso. Rue Louvel-Tessierin varrella sijaitsevasta yksiöstä maksamani 650 euroa / kk. lähentelee eräässä mielessä luksusta ja olisi käsittääkseni ihan siedettävä hinta vastaavankokoisesta luukusta vaikkapa Helsingin Kalliossa. Tämän edun kääntöpuolena tietysti oli taas uusi annos monikulttuurista siedätyshoitoa kaiken aikaisemman lisäksi (arvatkaapa huviksenne, miten ”hoito” kohdallani tehosi…).

Missään tapauksessa näitä kulmia ei voi luokitella slummiksi (vaikka vain hieman idempänä sijaitsevan Bellevillen kortteleissa tämä sana kyllä jo tulee paikka paikoin mieleen…). Mutta ”värikästä” naapurusto siis on, ja ilmeisesti juuri siksi (yhdessä siedettävien vuokrien kanssa) alue on pitkään vetänyt paikallisia hipstereitä puoleensa. Siksi siellä on paljon myös ns. menomestoja ja viikonloppuisin siellä on poikkeuksetta liikkeellä hyvin paljon monessakin mielessä ”huoletonta” jengiä usein pakkautuneina pieneen tilaan: kyseessä on siis ihanteellinen toimintaympäristö ”pehmeitä kohteita” etsiville terroristeille.
   
Kaksi muuta iskua tapahtui hyvin lähellä toisiaan Boulevard Voltairen tuntumassa. Boulevard Voltaire kuuluu Pariisin suuriin bulevardeihin ja se yhdistää toisiinsa kaksi aukiota, nimittäin Place de Nationin ja Place de la Républiquen. Boulevard Voltaire on sattumoisin myös suosimani identitaarisen ja traditionalistisen verkkolehden nimi. Otetaan tähän loppuun aivan lyhyt pätkä lehden päätoimittaja Dominique Jamet'n artikkelista muutaman tunnin takaa:

"Hallitus on julistanut Ranskaan hätätilan. Terrorismin uhan edessä se on jopa päättänyt sulkea maan rajat, mihin toimenpiteeseen se ei vielä nähnyt aihetta massiivisen vaikka rauhanomaisen muukalaisinvaasion takia. [--] Ehkä [hallitus] vihdoin ymmärtää, että islamismin suhteen meillä on vain kaksi vaihtoehtoa, joko alistuminen tai sota. Ja kun sota lopulta todetaan väistämättömäksi, sitä on, vanhaa Ludvig XIV:a siteeratakseni, syytä käydä mieluummin vihollisiamme kuin omia lapsiamme vastaan. 
Tyrmistyksen mentyä on surun ja kansallisen yhtenäisyyden aika. Päättäjämme ymmärtäkööt vastuunsa, ryhtykööt tarvittaviin toimenpiteisiin ja tietäkööt, että heidät tullaan tuomitsemaan tekojensa mukaan."