sunnuntai 30. marraskuuta 2014

75 vuotta sitten

Tänään on uuden kirkkovuoden ensimmäinen päivä eli ensimmäinen adventtisunnuntai. Sytytämme ensimmäisen kynttilän ja niin pois päin, mutta ei siitä nyt sen enempää. Seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten tänä marraskuun 30. päivänä nuori kansakunta joutui ensimmäiseen todelliseen kokeeseensa, ja 105 päivää myöhemmin voitiin todeta kokeen menneen läpi, joskin kalliiseen hintaan. En ole yleensä näistä sotajutuista paljoa kirjoitellut, sillä siitä teemasta on vaikea sanoa mitään sellaista, mitä muut eivät olisi jo moneen kertaan sanoneet erityisesti ns. konservatiivisessa blogosfäärissä. Mutta kyllä tämä muistopäivä jotenkin täytyy noteerata, niin että muistetaan sitä vaikkapa Sillanpään marssilaululla.



perjantai 28. marraskuuta 2014

Aikamme shibboleth

No niin, nyt kelpaa taas olla suomalainen! Kansakunta on vihdoinkin tullut 2000-luvulle ja astunut muiden sivistyskansojen rinnalle, savupirtistä raittiseen ilmaan…

Shibboleth (שבולת) on hepreaa ja merkitsee varsinaisesti ”tähkäpäätä”. Sana sai kuitenkin pian aika mielenkiintoisen sivumerkityksen. Alunperinhän se muistetaan lähinnä Tuomarien kirjan 12. luvusta, jossa kuvataan jotain pronssikautista kärhämää kahden israeliittaheimon välillä: ”Kun joelle saapui pakenevia miehiä, jotka pyysivät päästä yli, gileadilaiset kysyivät jokaiselta: ’Oletko efraimilainen?’ Jos mies vastasi kieltävästi, he käskivät hänen sanoa ’shibbolet’. Jos hän sanoi ’sibbolet’, kun ei osannut ääntää oikein, he ottivat hänet kiinni ja tappoivat.” (Tuom. 12: 5-6.) 

Vastaavia ääntämyseroihin perustuvia tunnistusmenetelmiä omien erottamiseksi vieraista on itsenäisesti käytetty myöhemminkin aivan toisenlaisissa kieli- ja kulttuuriympäristöissä. Kristityt teologit puolestaan ovat uudella ajalla käyttäneet shibboleth-käsitettä erityisesti hiuksenhienoihin nyansseihin perustuvien opillisten eroavaisuuksien selvittämiseen, eli karkeasti sanoen oikeaoppisen erottamiseksi harhaoppisesta; tällöin shibbolethin virkaa ovat toimittaneet jotkut teologiset knoppikysymykset, joilla kerettiläiset on pyritty saamaan kiinni ns. housut kintuissa.

Meidän oman aikamme sekulaarishumanistisessa länsimaisessa valtakulttuurissa on myös omat shibboleth-testinsä, joiden avulla erotetaan hyvät ihmiset pahoista. Moniarvoisessa ja monimuotoisessa yhteiskunnassa elävien ihmisten keskuudessa tätä erottelua on kuitenkin usein hyvin vaikea tehdä, sillä harmi kyllä, yleis- ja talouspoliittisissa kysymyksissä mielipiteet ovat hyvin monitulkintaisia ja selvien jakolinjojen vetäminen esimerkiksi vasemmisto-oikeisto –akselilla on käytännössä mahdotonta; nuo inhat persutkin tunnetusti ovat de facto vasemmistolainen puolue, horribile dictu! Mutta ei hätää, yksi varma ja pettämätön shibboleth on tarjolla, ja se on tietenkin suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin yleensä ja heidän avioitumisoikeuteensa erityisesti. Tämä on se jakolinja, joka erottaa kivikautiset juntit 2000-luvun urbaanista sivistyksestä.

Otetaanpas tähän väliin pari tasa-arvoiseen avioliittoon liittyvää lainausta, joista huokuva moraalinen ylemmyydentunne (päinvastaisista vakuutteluista huolimatta) kohteliaasti sanottuna hieman tuoksahtaa.

Minulla ei ole tarvetta tällaisissa asioissa korostaa moraalista ylemmyyttäni. [--] Elin itse aika pitkään niin, etten edes tiennyt homokammoisia ja rasisteja olevan olemassakaan. Homot ja tummaihoiset ihmiset olivat ihan normaali asia, johon muun muassa televisiosarjat olivat totuttaneet. Ei ollut mitään, mihin verrata tätä kunnioitettavaa suvaitsevaisuuttani, mutta olin tyytyväinen elämääni. Vasta myöhemmin opin, että joidenkin mielestä samaa sukupuolta olevien välinen rakkaus oli jotenkin syntistä, ja jokin aika sitten luin myös, että jotkut yhdysvaltalaiset eivät tunnusta Barack Obamaa USA:n presidentiksi. [Koko juttu täällä].

Edellistä tuoreempi pläjäys (itse asiassa tältä päivältä) osoittaa – kiitettävästi kylläkin – merkkejä hienoisesta itsekritiikistä, mutta sitäkään ei saada sanotuksi ilman alentuvaa yleissävyä.

Myös suvaitsevaisuuden puolustajilta olisi toisinaan odottanut hieman kunnioittavampaa suhtautumista ihmisiin, joiden ajattelua vielä kahlitsevat uskonnolliset ja historialliset perinteet.
Toivottavasti eduskunta tekee tänään Suomen kansan enemmistön mielipiteen mukaisen päätöksen ja äänestää tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta uuden avioliittolain koskemaan kaikkia kansalaisiaan. Pilkkaavat ja satuttavat sanat eivät unohdu tai katoa, mutta päätös siirtäisi homoseksuaaleja syrjivän lain historiaan. Sinne muiden tapakulttuuriin perustuvien muinaisjäänteiden joukkoon se sopii paremmin kuin 2000-luvun Eurooppalaiseen [sic.] valtioon. [Koko juttu täällä].

Kumpikin edeltävä sitaatti edustaa varsin sivistynyttä ulosantia ainakin verrattuna siihen suvisöyhötykseen, mikä kuuluu paraikaa olevan menossa ns. somessa ja on kuulemma riehunut jo useita päiviä varsinkin Facebookissa. Koska itse en pärstäkirjassa ole (enkä mene), en voi omalta kohdaltani vahvistaa kuulemaani, mutta uskon kyllä kernaasti, että siellä smug-pilvi höyryää...

No, eipä tässä mitään. Äänestyksen tuloshan oli odotettu, ja ellei lakiehdotus olisi mennyt läpi nyt, niin muutaman vuoden sisällä se kyllä olisi mennyt. Minä voin elää mainiosti tämän ratkaisun kanssa, sillä eihän asia minua koske oikeastaan mitenkään. Mutta muutamien luterilaisten tuttujen ja ystävien puolesta olen kyllä pahoillani, sillä kuvitteleeko joku todella, ettei seuraava hyökkäys kohdistu kirkon vihkimiskäytäntöihin?

tiistai 4. marraskuuta 2014

Ukrainan konflikti jäätyy


Itä-Ukrainaan on nyt sitten kehittymässä ns. jäätynyt konflikti. Samantapainen tilanne vallitsee jo mm. ”Transnistriassa” eli siinä kapeassa Dnestr-joen takaisessa osassa Moldaviaa, jonka venäläinen ja venäläismielinen väestö jo 90-luvulla loi oman Moskovan tukeman erillishallintonsa. Kyseisellä valtionkuvatuksella ei ole muita ystäviä kuin venäläiset, eikä edes Venäjä ole sitä tiukan muodollisesti ajatellen tunnustanut. Se, että Transnistrian konflikti on ollut jäässä yli kaksi vuosikymmentä, ei ennusta hyvää Ukrainan nykyisen kriisinkään ratkaisua ajatellen. Pahaenteistä Ukrainan kannalta on sekin, että Transnistria rajoittuu idässä (tai koillisessa jos tarkkoja ollaan) kokonaan Ukrainaan, ja täten se yhdessä Krimin ja nyt Venäjälle päätymässä olevan Donetskin alueen kanssa lisää Ukrainan lailliseen hallintoon kohdistuvaa venäläisuhkaa. 

Pahinta on se, että ongelmaan ei näytä olevan ainoatakaan kestävältä tuntuvaa ratkaisua. Lännellä ei ole todellista poliittista tahtoa eikä ilmeisesti keinojakaan painostaa Venäjää säädylliseen käytökseen. Ukrainan voimat taas eivät riitä Venäjän taltuttamiseen; ne eivät riittäisi siinäkään tapauksessa, että oheisessa videossa nähtävien Azovin pataljoonan poikien kaltaisia taistelijoita löytyisi maasta moninkertainen määrä nykyiseen nähden. (No, ehkä on pitkällä tähtäimellä Ukrainan omakin etu, ettei Azovin pataljoonan taustaideologialla ole kovin paljon kannatusta maassa...)

Ukrainan jakaminen, jota ehdotin viime tammikuussa julkaisemassani blogipäivityksessä, toimisi teoriassa, mutta se on poliittisesti mahdoton ajatus Kiovalle. Ja lisäksi siitä saattaisi muodostua Putinille houkutteleva ennakkotapaus: Itä-Ukraina tosin on kansallisessa mielessä de facto venäläistä maata, mutta vastaavia alueita löytyy kaikkialta entisen NL:on alueelta, joten Donetskin (ja Krimin) laillinen liittäminen Venäjään poistaisi kaikki estot uusilta aluevaatimuksilta ties mistä. Ainoa hento toivonkipinä on Venäjän mahdollinen romahtaminen lähitulevaisuudessa. Se olisi vielä vuosi sitten tuntunut minustakin painajaismaiselta skenaariolta, mutta nyt se alkaa sittenkin näyttää pienimmän pahan vaihtoehdolta.