torstai 23. lokakuuta 2014

Nihilismi rulettaa eli punk's not dead!


Punk oli varhaisteinivuosinani niin sanotusti se juttu. Ei tosin erityisemmin minun juttuni, sillä tuossa 80-luvun taitteessa olin sittenkin enemmän kallellani rockabilly-kuvioiden suuntaan – siis todella vain kallellani, mihinkään jengeihin en koskaan ole kuulunut enkä tule kuulumaan. Mutta punkkia suvaitsin kyllä ja olin seurannut tietyssä määrin myötäeläen jo Sex Pistolsin kaltaisten skenen edelläkävijöiden edesottamuksia. Tosin on todettava, että ko. bändin lyhyen ja myrskyisen uran tultua tiensä päähän vuonna 1978 olin itse vasta aloittelemassa yläastetta; toisin sanoen olin aivan liian pentu tajuamaan Pistolsin reipashenkisen perseilyn kaikkia nyansseja, niin paljon kuin ne minua naurattivatkin jo yksin sen kauhun takia mitä ne vanhemmissa herättivät. Mutta näin "kypsemmässä" iässä Pistolsin ja sen keulakuvan Mr. Johnny Rottenin merkitystä kulttuurillemme on kyllä tullut jonkin verran reflektoitua. 

Juuri Pistolsin johdonmukainen kaikille ja kaikelle v*ttuilu nähdäkseni onkin koko suuntauksen varsinainen sydän. Punk yritettiin varhaisessa vaiheessa ottaa tiedostavaiston haltuun mm. näkemällä siinä mm. anti-toryismia (tosin Pistolsin koko uran ajan vallassa oli Labour-hallitus) tai syrjäytyneen nuorison ”työttömyysjonorokkia” (tosin Rotten totesi käkättäen että kyllä hänelle vastikkeeton raha kelpasi…). Pistolsin nihilismi oli kaiken kattavaa. Punkia edeltäneen valtavirtarockin seksipakkomielle machoilevine tähtineen, pullistelevine kalukukkaroineen ja takahuoneissa pörräävine bändärihaaremeineen sai Rottenilta ansaitsemansa räkänaurun: ”Mitä ihmeellistä siinä seksissä muka on; kolmekymmentäviisi sekuntia mossahtelevia ääniä…” Vasta Pistolsin hajottua, ja varsinkin sen jälkeen, kun varsinaisen punkin tsunami oli lopullisesti laantunut uudeksi aalloksi, alettiin löytää skenestä sitä paljon puhuttua positiivista, rakentavaa sanomaa.

Ja että se sanoma osasikin olla tylsää! Erityisesti tällä omalla perifeerisellä kielialueellamme: ”Jäähyväiset aseille”, ”Perkele, olen työtön”, ”Häpeän olla valkoinen”, ”Ei oo järkee mennä armeijaan”… Ja sitä rataa. Nuo kolme viimeistä hengentuotetta tietenkin ovat peräisin suomipunkin noloista noloimman auteurin eli Pelle Miljoonan kynästä. Nihilismiä sen enempää kuin vakavasti otettavaa kapinaakaan saa punertavalta Kotkan pojalta turhaan hakea, olkoonkin että hänen ensimmäisen N.U.S. –bändinsä pitkäsoitto vuodelta 1978 on puhtaan musiikillisesti ajatellen kohtalaisen tylyä tykitystä. Jatkossa sekin puoli tietysti laimeni pateettiseksi vesivelliksi.

***

Punkilla oli edelläkävijöitä jo kaukaisella 60-luvulla, ainakin jos ajatellaan tuota nihilismiä, jota siis pidän koko skenen sydämenä. The Fugs -niminen mainiohko orkesteri vaikutti kyseisellä vuosikymmenellä Atlantin aavojen takana. Ja pumpun ylivoimaisesti tunnetuin kappale on tietenkin tuo loistava nihilismin ylistyslaulu eli Nothing vuodelta 1965. Valitettavasti tuosta hienosta laulusta tehtiin sittemmin myös suomenkielinen versio. Asialla oli halveksittava plagiaattori ja ikipunikki Hector, jonka vuonna 1978 julkaistu suomalainen versio Ei mittään soveltelee ensimmäisten säkeistöjen kohdalla suhteellisen uskollisesti alkutekstin jiddišvoittoisen newyorkilaisenglannin ankeita mielenmaisemia, mutta loppua kohti tultaessa sitten tapahtuu varsinainen penetraatioakti eli alkutekstin silkka raiskaus:

”Kun minä olen työtön ja sinä olet työtön,
Mut mehän ei ollakaan mittään.
Länteen taikka ittään, me ei olla mittään,
Kun kukaan ei tee millekään mittään.”

Hector antoikin versiolleen alaotsikon Työttömän arkkiviisu. Näin syntyy käsitys, että jos tässä yhteiskunnassa saataisiin asiat kuntoon, kuten vaikka ensi alkuun noille työttömille töitä (tai nuorille niitä nuorisotiloja, joita vailla erityisesti 80-luvun taitteessa oltiin niin kovin olevinaan), niin johan taas kelpaisi olla ja elää. Tämmöiselle tulkinnalle ei alkuteoksen pohjalta kuitenkaan ole mitään, kerta kaikkiaan ei mitään! perustetta. Fugsin alkuperäinen kappale edusti loistokasta yönmustaa nihilismiä, Hectorin raiskaama versio taas yhteiskunnallisen kantaaottavuuden vesittämää muka-radikaalia vastarintahenkeä. Eli alun perin hienosta tekstistä tuli parilla pikku muutoksella nössöä, mitään sanomatonta vasuripaskaa.

No, toki The Fugs julkaisi myös kappaleita, joilla oli kuin olikin ”yhteiskunnallinen” tai ”kantaaottava” ulottuvuutensa 1960-luvun kuohunnan keskellä; eikä edes Sex Pistols ole tässä suhteessa aivan tahraton, sillä mm. God Save the Queen –kappaleen joissakin säkeissä voi nähdä vähän liiallista miellyttämisen halua vasemmistointellektuellien suuntaan. Mutta kaiken kaikkiaan siis aidossa punkissa on kyse ennen kaikkea nihilismistä, todellisesta, kouriintuntuvasta, käsin kosketeltavasta, tarpeen vaatiessa päin (milloin mistäkin poliittisesta ilmansuunnasta päälle tunkevan) politrukin naamaa heitettävästä sontakakusta.

Miettikää sitä, Punk in Finland -pellet!


Pyhä sota kristittyjä vastaan

Vanha Le Figaron luottoblogistini Ivan Rioufol kirjoitti eilisessä blogissaan taas asiaa. Kääntämäni juttu on luettavissa alkukielellä täällä.

Itseään vihaten ja toiseudesta lumoutuneena tämä jälkikristillinen yhteiskuntamme kaivaa hautaansa. Virallinen Ranska on hyvällä syyllä huolissaan uudesta juutalaisvastaisuudesta, ja muslimienkin valituksia se herkällä korvalla kuuntelee. Mutta autuaasti itsensä unohtaen Ranska on tuiki tietämätön kristittyjen ahdingosta maailmalla. Kuitenkin tätä aihetta käsittelevä asiakirja nimeltä Le livre noir de la condition des chrétiens dans le monde ["Musta kirja maailman kristittyjen tilasta"] on juuri tuonut julki tämän huonosti tunnetun tosiasian: eri puolilla maailmaa on 150 – 200 miljoonaa vainottua kristittyä, ja pääasiallisesti heitä vainotaan sotaisan islamin vaikutuspiirissä. Samaan aikaan kun islamistinen propaganda, antirasistisen ideologian ja Alain Juppén kaltaisten poliitikkojemme säestämänä, soittelee hätäkelloja kasvavan islamofobian vaaran tähden, syyllisyydentuntoinen länsi sulkee silmänsä niiltä todellisilta uskonnollisilta ja etnisiltä vainoilta, joita pannaan toimeen jihadin nimissä. Koskaan aikaisemmin ei tämä Chestertonin formula ole tuntunut yhtä osuvalta: ”Nykymaailma on täynnä hulluksi tulleita entisaikojen kristillisiä hyveitä”. Nyt syyllisyydessään rypevät länsimaat antavat periksi vihamielisille kulttuureille ja pyytelevät näiltä anteeksi samanaikaisesti kun idän kristittyjä armottomasti ja kenenkään estämättä vainoava taantumus etenee. Kommunismin musta kirja paljasti tuon aikaisemman totalitarismin rikokset. Nyt on tullut korkein aika paljastaa radikaalin islamin rikokset.         
Tosiasioilta suojelevat silmälaput alkavat putoilla. Vaikka edelleen kuuluu hyvään käytökseen kiistää universalismin nimissä sivilisaatioiden yhteentörmäyksen todellisuus, sitä on yhtä vaikea olla huomaamatta kuin nenää naamassa. Islamilaisen valtion eteneminen on tästä selvä merkki. Figarossa julkaistiin tänään [keskiviikkona 22.10.2014] katkelma yllämainitusta asiakirjasta: ”Kristillisen ja islamilaisen maailman välinen konflikti on keskeinen [osa maailmanpolitiikkaa] ja se näyttää olevan väistämätöntä seurausta tämän globalisoituvan maailman konfliktien leimaamasta historiasta.” Tämän blogini säännöllisille lukijoille kyseessä ei ole mikään järisyttävä paljastus. Yhtä kaikki, eurooppalaisten on aika luopua masokismistaan, so. tuosta hyväntahtoisuudestaan joka on heidän vihollisilleen täysin vieras. Sillä se kulttuurien yhteentörmäys, joka kärjistyy Lähi-idässä ja Afrikassa, uhkaa myös näitä vanhoja avoimia ja demokraattisia yhteiskuntiamme, Ranskaa aivan erityisesti. Se ”identitaarinen murros”, jota muutama vuosi sitten kuvailin samannimisessä kirjassani [La Fracture identitaire, Fayard 2007, ei suom.], on näinä kuluneina vuosina vain leventynyt kasvavan radikalismin paineessa ja kollektiivisen välinpitämättömyyden vallitessa.         

torstai 2. lokakuuta 2014

Isis ja äitis eli sananen käenpojista ja peippoemoista


Suomi-äiti valmistautuu kohtaamaan mahdollisesti traumatisoituneet uuden sukupolven sotaveteraaninsa tarjoamalla näille heidän tarvitsemaansa ammatti-apua. Näistä sankareista tietenkin on kyse. Hoivavietti on toki erityisen vahva kaikkien vähänkään kehittyneempien selkärankaisten naaraspuolisilla edustajilla. Näin on laita myös niillä peippoemoilla, jotka kaikella antaumuksellisella äidinrakkaudellaan paapovat vieraaseen ja de facto vihamieliseen lajiin kuuluvaa käenpoikaa. Jos todella pitää paikkansa se siellä täällä mediassa esiintuleva tieto, että "suomalaisille" ISIS-taistelijoille tarjotaan etuja, jotka on evätty mertentakaisissa rauhanturvahommissa traumatisoituneilta han-suomalaisilta veteraaneilta, niin ensin mainittujen vertaaminen käenpoikiin ei ole mitenkään kovin kaukaa haettua. 

Kerrataanpas vähän evoluutiobiologiaa käen lisääntymisstrategian osalta:

"Käki on pesäloinen [--]. Käkinaaras ei rakenna itse lainkaan pesää, vaan käy munimassa toisten lintujen pesiin jättäen haudonnan sekä ruokinnan isäntälajin huoleksi. Käki voi munia munansa myös sivummalla ja kuljettaa sitten munan toisen linnun pesään.[--]
Tietysti kaiken kaikkiaan on ihmeellistä se, että käki onnistuu munimaan muiden lintujen pesiin, kun kaikki linnut ovat yleensä omilla pesillään hyvin tarkkaavaisia ja suojelevat pesiään.[--]
Yleensä linnunpoikaset leimautuvat kasvattivanhempiinsa [--]. Käenpoikaset eivät leimaannu kasvattivanhempiinsa. Miksi näin ei käy, on vielä arvoitus."