lauantai 13. syyskuuta 2014

Benoist: onko talouskasvu ratkaisu vai ongelma?

Sen kunniaksi, että rakkaasta Jyrki Kataisestamme on tulossa Unionin talouskasvusta vastaava "superkomissaari", käänsin tähän hieman vanhan tuttumme Alain de Benoistin mietteitä talouskasvun ideologiasta. Benoistin juttu on julkaistu jokunen päivä sitten täällä ja sen innoittajana ovat Ranskan hallituksen tuoreet ministerivaihdokset, joiden taustoihin voi tutustua lyhyesti suomeksi mm. täällä.

Elokuun 25. päivänä tapahtui ”keikaus” (putsch), jonka seurauksena pääministeri Manuel Valls näytti hallituksensa ovea eilispäivän liittolaisilleen [talousministeri] Arnaud Montebourgille ja [opetusministeri] Benoît Hamonille. Tämä keikaus osoittaa taas kerran, kuinka syvällinen yhteys vallitsee taloudellisen liberalismin ja ”sosiaalisen” liberalismin välillä. Ensin mainittua edustaa uusi talousministeri, pankkiiri Emmanuel Macron (joka nousi vuonna 2012 Ranska-Amerikka ystävyysseuran nuorekkaaseen johtoryhmään), jälkimmäinen taas inkarnoituu hyvin Najat Vallaud-Belkacemin hahmossa. Toivoa sopii, että, nyt kun hallitus on virallisestikin lähestynyt työnantajajärjestö Medefin suosittamia talouspoliittisia linjauksia, hyväuskoisimpienkin tollojen silmät avautuvat ja että kukaan ei enää kuvittele sosialistien johtavan Ranskaa. Mitä oikeistoon tulee, UMP ei kätke ärtymystään tilanteen saamasta käänteestä, sillä sehän ei enää voi uskottavasti esiintyä hallituksen politiikan vaihtoehtona; se voi vain väittää tekevänsä saman kuin hallitus mutta paremmin. Tahtoo sanoa: pahemmin. 
Siksi toisekseen kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ratkaisu kaikkeen on talouskasvu! Korostettiinpa keinoina tarjontaa tai kysyntää, vannottiinpa Keynesin tai Friedmanin nimeen, vaadittiinpa avokätisiä subventioita tai ankaraa vyönkiristystä jonkun Kreikan tapaan, aina on päämääränä tien löytäminen uudelle kasvu-uralle. [--] Uusi talousministerimme Macron kuului aikanaan Jacques Attalin johtamaan komissioon, jonka julkilausuttuna tavoitteena oli ”kasvu(potentiaali)n vapauttaminen” (libération de la croissance). Poliitikkomme laidasta laitaan ovat tosiuskovia: kasvu merkitsee heille lunastusta, pelastusta, ”toipumisen” (reprise) ehdotonta edellytystä, valoa tunnelin päässä. Tämän virren me tunnemme. 
Mutta entäpä jos tämä tie onkin nyt kuljettu loppuun? Entäpä jos vuosina 1950–1973 (les Trentes Glorieuses) vallinneisiin kasvulukuihin ei kerta kaikkiaan enää ole mahdollista päästä? Näitä kerettiläisiä kysymyksiä ovat alkaneet esittää jo muutamat taloustieteilijätkin, sellaiset kuin Robert Gordon ja Paul Krugman. Tuottavuuden lasku ja energiaresurssien harveneminen antavat uskottavuutta teesille, jonka mukaan dynaamisen kapitalismin moottori on alkanut yskiä ja että ekspansion aika lähenee loppuaan [--]. Edistysideologian ja tuottavuuspakkomielteen vaikutuksen alaisina kasvaneet sukupolvet ovat tottuneet ajattelemaan, että taloudellinen kasvu on normaali ja jotenkin luonnollinen ilmiö. Mutta tämä ei ole ollut asianlaita vuosisatojen ja –tuhansien historiallisessa perspektiivissä. Sitä paitsi, nyt voidaan huomata, että vuosien 1990 ja 2011 välisenä aikana 54 % maailman maista on joutunut tekemään tuttavuutta negatiivisen kasvun kanssa. Tämä suuntaus tulee jatkumaan.     

1 kommentti:

  1. Monella suunnalla puhutaan nyt ettei kasvuun ole palaamista. Se on ohi nyt. Aloitteen on lopullisesti ottanut Aasia. Alkaa sosiaalivaltion hallittu purkaminen, tai hallitsematon romahtaminen, riippuen siitä halutaanko todellisuus nähdä sellaisena kuin se on. Dickens-times are coming back. Me voisimme saada muutaman vuoden lisäaikaa, tai ainakin sopeutumisaikaa, jos maahanmuutto pysäytettäisiin NYT.

    Ruotsi romahtanee ensimmäisenä, onhan se kaikkein kyvyttömin havaitsemaan todellisuutta. Ovet on auki koko maailman tulla nauttimaan vähenevän veronmaksajajoukon toistaiseksi tarjoamista sosiaalieduista ja tulonsiirroista. Sitten kai putoavat Norja, Ranska (?) ja Tanska. Suomi on kaiketi myös ensimmäisten joukossa.

    Suomella on teoreettisesti käytössään vain yksi valttikortti kasvun suhteen. Maailman vankin peruskallio. Ydinvoiman reilulla lisäämisellä, ja ehkä myymällä kalliita loppusijoituspalveluita , voisimme kuroa umpeen sitä vajetta minkä todellisia myytäviä tuotteita valmistavan teollisuuden menetys on aiheuttanut. Millään aikuisten miesten tietokone-lelu/pelipajoilla ei kasvua tuoteta, niin pientä sen vaikutus on työllisyyteen, nappikauppaa. Mutta ydinvoiman, ja miksei myös kaivannaisteollisuuden laajentamisesta kieltäytymällä me pelaamme oman kansalaisyhteiskuntamme alas samalla kun otamme vastaan maahamme vyöryn Välimeren eteläpuolelta ihmisiä, joiden ylläpitäminen, humanistisista syistä, ei ole enää taloudellisesti mahdollista, vaikka kuinka hyvää hyvyyttämme sen haluaisimme tehdä.

    Nyt alkaa pudotuspeli. Vain reilu talouskasvu, 3-4 prosenttia voisi pitää tilanteemme, yhteiskuntamallimme ennallaan. Eli kyllä. Talouskasvu on se mitä me tarvitsemme, on kannattamamme ideologia, uskonto, filosofia, mikä tahansa.

    t. jr

    VastaaPoista