perjantai 26. syyskuuta 2014

Vielä pari syytä peukuttaa Yleä

Ylen kanavilta tulevat dokumentit ovat, kuten todettua, valitettavan usein silkkaa propagandaa tai ilmentävät vähintään tiedostamatonta luopumusta totuuden vaateista ja asiallisen korrektiuden korvaamista poliittisella korrektiudella. Mutta tästä huolimatta Ylen dokumentit ovat useimmiten huikeasti edellä mainosrahoitteisilta ilmaiskanavilta tulevia ”dokumentteja” mitä tulee älyllisyyteen ja varsinkin hyvään makuun sekä tyylitajuun.

Seuraavassa muutamilta kaupallisilta kanavilta viime viikkojen ja kuukausien aikana tulleita ”dokumentteja”  ihan randomisti valikoituina. Olen poiminut nämä kukkaset ohjelmapaikoilta 4D, 5D, 6D, LivD, JimD ja AVA Dokumentti:

"Pornoaddiktio pilaa elämäni" [sosiaalipornahtavaa tirkistelyä], "Transvestiittien vaimot" [sama kuin edellä], "Minulla on kolme vaimoa" [sama kuin edellä], "Ilman vaatteita" [pornahtavaa tirkistelyä nudistidokumentin varjolla], "Läskifetissi" [pornahtavaa muka-journalismia], "Maailman suurimmat kivekset" [sosiaalipornahtavaa muka-journalismia], "Vaimoni on puuma" [ei tarvinne referoida], "Masturbointiniksejä naisille" [sama kuin edellä], "Ei ole helppoa olla susipoika" [sosiaalipornoa eksessiivisestä karvankasvusta kärsivistä ihmisistä], "96-vuotias koululainen" [sosiaalipornoa progeriasta eli ennenaikaisesta vanhenemisesta kärsivästä lapsesta], "Metrinmittainen tyttö" [sosiaalipornoa kääpiökasvusta kärsivästä naisenalusta], "Muinaiset avaruusoliot" [huuhaata historiadokumentin varjolla]. Ja sitä rataa…

Helposti näkee, että näiden ”dokumenttien” otsikotkin ovat usein kuin suoraan Seitsemän päivää –lehden lööpeistä. Tästä saadaankin analogia Ylen ja kaupallisten kanavien dokumenttitarjonnan vertailuun: jos ensin mainittu yhtiö rinnastuu esimerkiksi sellaisiin julkaisuihin kuin Guardian, Le Monde Diplomatique tai Libération, niin itsestään selvästi vastinpari jälkimmäisille löytyy paitsi jo mainitusta ”Seiskasta” myös sellaisista legendaarisista tabloideista kuin The Sun. Edelliset lehdet ovat korkeatasoisia, olkoonpa niiden agenda kuinka vastenmielinen hyvänsä (ainahan sekään ei ole yksiselitteisen vastenmielinen, minun näkökulmastani ainakaan). Jälkimmäiset taas ovat paitsi agendaltaan luotaantyöntäviä myös tasoltaan täysin ala-arvoisia. 

Sitä paitsi: Nyky-Suomen tv-tarjonnassa suomen kieli on käytännössä paarialuokan asemassa (eikä aina sitäkään) kaikkialla muualla paitsi Ylessä. Äidinkielen vaaliminen nykyisellä tavalla globaalissa maailmassa ei ole aivan mitätön juttu. Sellaisesta kannattaa vähän maksaakin. 

torstai 25. syyskuuta 2014

Diskreettiä maahanmuuttokritiikkiä Yle-teemalta

Ns. nuivissa piireissä yleisradioyhtiömme ei tunnetusti ole kovin korkeassa kurssissa. Jos ajatellaan Ylen ajankohtaistoimituksen ilmeisen monikulttuurista agendaa ja yhtiön eetteriin puskemia dokumentteja, vieroksunnan voi hyvin ymmärtää. Tästähän olen jo aikaisemminkin kirjoittanut. Mutta kuten tuossa linkkaamassani päivityksessä jo kerroin, Yle on fiktio-puolella selvästi tasapainoisempi kulttuuritoimija kuin sen ajankohtaistoimituksen ohjelmistosta voisi päätellä.

Eilen tuli Teema-kanavalta hieno elokuva nykyruotsalaisesta todellisuudesta, joka on ehdottomasti katsomisen väärti. Jos joltakulta jäi Play-elokuva väliin pelkästä Ylen vastaisesta ennakkoluulosta, sen ehtii vielä hyvin katsoa Areenassa.

Elokuvassa kolme ruotsalaista varhaisteinipoikaa joutuu viiden itseään vuotta tai paria vanhemman mamun ahdistelemiksi ja rosvoamiksi; ensin menee kännykkä ja lopulta kaikki arvotavara merkkifarkkuja ja n. 5000 kruunun (!) arvoista klarinettia myöten. Uhreista kaksi on pellavapäisiä medelsvenssonien jälkeläisiä ja kolmas itsekin mamu, tosin kiltti ja älykäs aasialainen (mainitun klarinetin omistaja). Rosvot ovat kaikki afrikkalaisia ja useimmat nimien perusteella muslimeja.

Parituntinen elokuva on hidastempoinen ja liikoja selittelemätön. Vähänkin tarkempi silmä huomaa toki yritystä ymmärtää myös nuoria mamuja, eikä siinä mitään, ei heidänkään elämänsä välttämättä kovin ruusuista ole. Mutta suorastaan päällekäyvän selvästi paljastuu nykyruotsalaisen yhteiskunnan pehmeys ja avuttomuus. Nuoret ruotsalaiset teinipojat eivät osaa puolustautua eivätkä myöskään kunnolla pyytää apua aikuisilta – eivätkä luultavasti apua saisi, vaikka osaisivat sitä pyytäkin. Elokuvan lopussa on huikea kohtaus, jossa aikuinen kantisruotsalainen mies ottaa afrikkalaispojalta kännykän, jonka hän uskoo kuuluneen alun perin omalle pojalleen (ei ole aivan selvää, onko oletus oikea). Afropojan raivokas reaktio muodostaa kutkuttavan kontrastin ruotsalaispoikien saamattomuuteen vastaavassa tilanteessa. Eikä siinä kaikki: mainittu afro nimittäin saa apua sivusta seuraavalta nuorelta naiselta, jonka paatoksellinen antirasismi ja loputon kyky ymmärtää sorrettua toiseutta voisi olla peräisin jonkun maahanmuuttokriittisen saitin ilkeästä vitsistä mutta on epäilemättä täysin realistinen kuvaus nykyruotsalaisen todellisuuden eräästä puolesta.

Eikä tästä kaikesta tietysti enää kaukana olla meilläkään. Ranskasta, Englannista ja Saksasta puhumattakaan. Tulee aina toisinaan mieleen, että länsimaat ovat tuhonsa ansainneet.          

lauantai 13. syyskuuta 2014

Benoist: onko talouskasvu ratkaisu vai ongelma?

Sen kunniaksi, että rakkaasta Jyrki Kataisestamme on tulossa Unionin talouskasvusta vastaava "superkomissaari", käänsin tähän hieman vanhan tuttumme Alain de Benoistin mietteitä talouskasvun ideologiasta. Benoistin juttu on julkaistu jokunen päivä sitten täällä ja sen innoittajana ovat Ranskan hallituksen tuoreet ministerivaihdokset, joiden taustoihin voi tutustua lyhyesti suomeksi mm. täällä.

Elokuun 25. päivänä tapahtui ”keikaus” (putsch), jonka seurauksena pääministeri Manuel Valls näytti hallituksensa ovea eilispäivän liittolaisilleen [talousministeri] Arnaud Montebourgille ja [opetusministeri] Benoît Hamonille. Tämä keikaus osoittaa taas kerran, kuinka syvällinen yhteys vallitsee taloudellisen liberalismin ja ”sosiaalisen” liberalismin välillä. Ensin mainittua edustaa uusi talousministeri, pankkiiri Emmanuel Macron (joka nousi vuonna 2012 Ranska-Amerikka ystävyysseuran nuorekkaaseen johtoryhmään), jälkimmäinen taas inkarnoituu hyvin Najat Vallaud-Belkacemin hahmossa. Toivoa sopii, että, nyt kun hallitus on virallisestikin lähestynyt työnantajajärjestö Medefin suosittamia talouspoliittisia linjauksia, hyväuskoisimpienkin tollojen silmät avautuvat ja että kukaan ei enää kuvittele sosialistien johtavan Ranskaa. Mitä oikeistoon tulee, UMP ei kätke ärtymystään tilanteen saamasta käänteestä, sillä sehän ei enää voi uskottavasti esiintyä hallituksen politiikan vaihtoehtona; se voi vain väittää tekevänsä saman kuin hallitus mutta paremmin. Tahtoo sanoa: pahemmin. 
Siksi toisekseen kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ratkaisu kaikkeen on talouskasvu! Korostettiinpa keinoina tarjontaa tai kysyntää, vannottiinpa Keynesin tai Friedmanin nimeen, vaadittiinpa avokätisiä subventioita tai ankaraa vyönkiristystä jonkun Kreikan tapaan, aina on päämääränä tien löytäminen uudelle kasvu-uralle. [--] Uusi talousministerimme Macron kuului aikanaan Jacques Attalin johtamaan komissioon, jonka julkilausuttuna tavoitteena oli ”kasvu(potentiaali)n vapauttaminen” (libération de la croissance). Poliitikkomme laidasta laitaan ovat tosiuskovia: kasvu merkitsee heille lunastusta, pelastusta, ”toipumisen” (reprise) ehdotonta edellytystä, valoa tunnelin päässä. Tämän virren me tunnemme. 
Mutta entäpä jos tämä tie onkin nyt kuljettu loppuun? Entäpä jos vuosina 1950–1973 (les Trentes Glorieuses) vallinneisiin kasvulukuihin ei kerta kaikkiaan enää ole mahdollista päästä? Näitä kerettiläisiä kysymyksiä ovat alkaneet esittää jo muutamat taloustieteilijätkin, sellaiset kuin Robert Gordon ja Paul Krugman. Tuottavuuden lasku ja energiaresurssien harveneminen antavat uskottavuutta teesille, jonka mukaan dynaamisen kapitalismin moottori on alkanut yskiä ja että ekspansion aika lähenee loppuaan [--]. Edistysideologian ja tuottavuuspakkomielteen vaikutuksen alaisina kasvaneet sukupolvet ovat tottuneet ajattelemaan, että taloudellinen kasvu on normaali ja jotenkin luonnollinen ilmiö. Mutta tämä ei ole ollut asianlaita vuosisatojen ja –tuhansien historiallisessa perspektiivissä. Sitä paitsi, nyt voidaan huomata, että vuosien 1990 ja 2011 välisenä aikana 54 % maailman maista on joutunut tekemään tuttavuutta negatiivisen kasvun kanssa. Tämä suuntaus tulee jatkumaan.     

tiistai 2. syyskuuta 2014

Nettipaastolta palatessa

Minua melkein vuosikymmenen ajan kohtalaisen uskollisesti palvellut vanha kannettavani siirtyi tuossa viime kuun alussa lopullisesti eläkkeelle, tai saattohoitoon oikeastaan. Uuden koneen hankinnassa meni aikansa, joten seurauksena oli useamman viikon nettipaasto pois lukien aivan välttämättömät juoksevat asiat, jotka hoidin julkisilla koneilla. Mutta kas kummaa, kuinka hyvää pakollinen poissaolo tekikään! Sain esimerkiksi luettua näinä viikkoina enemmän kuin muutamana edeltävänä kuukautena yhteensä. Pani se vähän miettimään, että minkä verran tässä halvatun verkossa todella tarvitsee muka roikkua. No, totta kai tiesin vastauksen jo etukäteen, siis sen että eihän täällä tarvitsisi olla käytännössä lainkaan. Tässäkin maassa on vielä lukemattomia ihmisiä, jotka kykenevät elämään täyttä elämää omistamatta mitään lankapuhelinta kummempaa kommunikaatiovälinettä, jotkut eivät omista sitäkään. Mutta minä siis en näköjään kuulu heidän joukkoonsa, niin noloa kuin sen tunnustaminen onkin. Vaikka pärstäkirjassa tai muissa ns. yhteisöpalveluissa (eli siinä famöösissa somessa sanan varsinaisessa merkityksessä) en olekaan (enkä mene!), niin jonkin asteisesta verkottumisesta tässä on näköjään tullut riippuvaiseksi.

***

Asiasta kolmanteen. Tämän sinänsä varsin vähän luetun blogini ylivoimaisesti suosituin teksti on jo pitkään ollut muutaman vuoden takainen Mary Stuart -päivitykseni. Huomasin ko. kirjoituksen alkavan kerätä klikkauksia joskus viime talvena. Ensin en tajunnut mistä oli kyse, mutta pian huomasin, että suurimmat piikit osuivat yleensä samoihin vuorokaudenaikoihin myöhäisillasta. Aloin etsiä syytä televisiosta, ja löytyihän se nopeasti: siellä oli pyörinyt jo jonkin aikaa tv-sarja nimeltä Valtiatar

Olin pannut merkille sarjan ennakkomainokset mutta en ollut kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, eikä mieleeni ollut juolahtanutkaan, että kyseinen melodraama käsitteli (tai ainakin oli käsittelevinään) juurikin Skotlannin Mary-kuningatarta. Kun lopulta selvisi, että tämä oli tilanne, yritin katsoa yhden jakson, mutta en päässyt pitkällekään kun jo vaihdoin tuskastuneena kanavaa. Mutta niin vain on asia, että suomenkielisillä hakutermeillä (esim. "skotlannin kuningatar mary") useimmat hakukoneet tarjoavat meikäläisen blogia ensimmäisten joukossa. Eipä ole siis paljon kehumista suomenkielisen webin sivistyksellisessä roolissa, jos tarjolla ei ole näinkin merkittävästä hallitsijasta jotakin Wikipediaa tai jotakin Palaneen käryä -blogia asiantuntevampaa tekstiä.

Kyseinen bloggaus muuten näkyy tämän nettipaastoni aikana poikineen vähän esoteerisia kommentteja. Asialla ovat olleet epäilemättä ko. tv-draaman fanit, ja koska kommenttien sisältämä tajunnanvirta ei oikein auennut minulle, olen poistanut ne.