lauantai 28. kesäkuuta 2014

Asimo-san ja muut androidiystävämme

Osui silmiin tämmöinen uutinen. Vaikka eihän tuo toisaalta sanan varsinaisessa merkityksessä mikään uutinenkaan ole, sillä japanilaisten taipumus futuristissävyiseen hightechin palvontaan on tiedetty jo pitkään. Pohditaanpa tätä juttua vähän.

En voi väittää todella ymmärtäväni, mistä tämä japanilainen teknologiainnostus varsinaisesti juontaa juurensa. Mutta lähellä on kyllä ajatus, niin oudolta kuin se saattaa äkkiseltään kuulostaakin, että Japani on nykymuodossaan jotenkin historiaton kansakunta. Aikakirjoihin kirjatuista tennojen, šoguneiden ja daimioiden vuosisadoista tai –tuhansista huolimatta menneisyys ei oikein konkreettisesti tunnu olevan läsnä maassa, jossa perinteinen rakennusmateriaali on ollut puuta (ellei peräti paperia!), ja siksi Japanissa on väkilukuun nähden hyvin vähän todella vanhoja kulttuurimonumentteja. Kaupungit ovat viime vuosisadalla tuhoutuneet massiivissa palo- ja mattopommituksissa; nuo pari atomipommia ovat koko hävityksen rinnalla jokseenkin pikku juttu, noin puhtaan kvantitatiivisesti ajatellen siis. Niin ikään maanjäristykset ovat tehneet pahaa jälkeä taajamissa. Mutta ilman väkivaltaisia mullistuksiakin hauraasti rakennetut asutuskeskukset väistämättä uusiutuvat nopeasti, minkä seurauksena perinteisen japanilaisen taajaman yleisvaikutelmana on joka tapauksessa aina ollut tietty väliaikaisuus ja juurtumattomuus.

Toinen maailmansota muutti monta asiaa. Nykyjapanilaiset suurkaupungit ovat ainakin keskustojensa osalta tunnetusti lähes pelkkää terästä, lasia, neonputkea ja valtavan kokoisina välkkyviä mainostauluja. Suorastaan modernin Japanin ikonina voi pitää kuvaa yli 200 km/h kiitävästä luotijunasta lumihuippuinen Fuji-vuori taustallaan. Sodanjälkeinen suunnanmuutos oli tietysti myös henkinen. Aina yhtä besserwisserimäinen Setä Samuli käski japanilaisia katkomaan siteensä ”militaristiseen” ja ”fasistiseen” menneisyyteensä, ja ihmeen tottelevaisesti tämä älykkäiden laumaeläinten kansakunta ainakin yritti tehdä 180 asteen käännöksen. Jotkut harvat traditionalistiset jäärät kuten Yukio Mishima yrittivät potkia tutkainta vastaan mutta ansaitsivat sillä itselleen vain hullun maineen.

Amerikka on siis ollut viimeistään 50-luvun alusta alkaen japanilaisten ihanteena ja esikuvana. Englantia, tätä modernin maailman lingua francaa, he tosin eivät näytä oppivan, sillä harvassa (ei-englanninkielisessä) OECD-maassa asunee yhtä kielitaidotonta väkeä kuin Japanissa; oma Remu Aaltosemme on hyvin koulutetunkin keskivertojapsin rinnalla varsinainen Shakespeare.

***

Jos japanilaisten viehtymys futuristiseen estetiikkaan ja teknologisiin utopioihin noin yleisemmässä mielessä ehkä selittyykin kansakunnan ongelmallisella suhteella omaan historiaansa, niin nimenomaan tähän androidimaniaan saattaa vielä löytyä osaselitys siitä tosiasiasta, että kansakunnan kulttuuritraditiosta puuttuu täydellisesti ns. Frankenstein-kompleksi. Japanilaiset eivät siis tunne sitä luontaista vastenmielisyyttä ihmistä ulkoisesti jäljitteleviä, näennäisen eläviä ja tietoisia artefakteja kohtaan, joka on hyvin yleistä juutalais-kristillisen tradition omaavien kansakuntien piirissä.

Palataan jutun alussa linkittämääni uutiseen. Nuo kaksi nättiä (?) ”naispuolista” androidia ovat siis professori Hiroshi Ishiguron luomuksia. En ole aivan varma, onko kyseessä sama friikki, joka jo vuosia sitten valmisti oman teini-ikäisen tyttärensä piirteillä varustetun androidin! En löydä verkosta enää tietoa ko. tapauksesta, mutta muistan joskus vuosia sitten siitä jostain lukeneeni. Mitä tällaisesta oikein pitäisi ajatella? Honni soit qui mal y pense, kukaties? Mutta ei kai siitä mihinkään pääse, että kaiken kaikkiaan tämä ilveily on todella irvokasta ihmisyyden pilkkaa. 

En oikein löydä sanoja kuvaamaan tuntemuksiani. Lainataanpa tähän väliin itseään professori Ishiguroa: hänen mielestään ”tekniikan edistyminen tarkoittaa sitä, että robotit näyttävät ihmisiltä ja toimivat ihmismäisemmin. Se saa meidät ajattelemaan omaa arvoamme. [--] Se antaa meille tärkeää palautetta, kun tutkimme kysymystä, mikä on ihminen.” Eli ylevät ovat tavoitteet tällä pikku frankensteinilla, mutta niinhän ne ovat frankensteineilla aina, myös sillä alkuperäisellä Shelleyn tohtorilla. Uskokoon ken tahtoo.

Kodoromoidissa ja Otanoroidissa, näissä kahdessa muovinaamaisessa, tietokoneella varustetussa tyttönukessa en tietenkään näe mitään itsessään erityisen vaarallista. Niiden väitetty ”tietoisuus” ja jopa ”huumorintaju” ovat luonnollisesti pelkkä (huono) vitsi, vaikka en olekaan varma, kuinka hyvin tai huonosti tuon artikkelin suomalainen toimittaja on siitä selvillä. Jo Alan Turing aikoinaan pohdiskeli vakavasti keinotekoisen tietoisuuden mahdollisuutta, mutta eipä siinä asiassa taida olla päästy juurikaan eteenpäin sitten Turingin päivien. (Korostan, että puhun nyt siis keinotekoisesta tietoisuudesta, itsereflektoinnista ja vapaasta tahdosta, en keinotekoisesta älystä, sillä sen olemassaolostahan ei ole epäilystä.) Jo vuosia sitten Junichi Takeno –niminen japanilainen tiedemies väitti kehittäneensä robotin, joka läpäisee peilitestin, mutta vaikka itse väite pitäisi paikkansakin, niin ko. testin arvo on vähintään kiistanalainen tietoisuuden tason mittarina.

Kaiken kaikkiaan ihmisominaisuuksien mallintaminen keinotekoisesti on osoittautunut äärettömän vaikeaksi jo puhtaan mekaanisessa mielessä. Vanhan scifin visiot sujuvan ihmismäisesti liikkuvista roboteista ovat osoittautuneet lievästi sanoen yliammutuiksi, sillä edes luonteva kahdella jalalla käveleminen ei onnistu ensimmäiseltäkään androidilta, ei edes tuolta Asimo-vekkulilta. (No, ehkä Awesom-o on tässä suhteessa poikkeus...)

Golem...
”Robotti” on sanana slaavilaista perua, ja sen taisi keksiä tšekkiläinen Karel Čapek jossakin romaanissaan, jota en vielä ole tullut lukeneeksi. Robot on johdettu ”työtä” merkitsevästä sanasta, ja ihmisen apuna vaikeissa, vaarallisissa tai muuten veemäisissä työtilanteissa käytettäviä robotteja vastaan minulla ei ole mitään erityistä. Nämä itseohjautuvat työkoneet ovat poikkeuksetta tarkoituksenmukaisesti suunniteltuja, eikä niiden muotoilussa edes tavoitella ihmisenkaltaisuutta, luonnollisesti ei myöskään tietoisuutta tai sellaisen jäljitelmää. Jo vuosikymmeniä käytössä olleet teollisuusrobotit ovat tietysti tuhonneet lukemattomia työpaikkoja ihmisiltä, mutta silti niiden olemassaoloa voi tietyssä mielessä pitää perusteltuna. 

Mutta androidien tarpeellisuutta ei voida perustella yhdelläkään lähempää tarkastelua kestävällä argumentilla. Tavalla tai toisella on jotakin pahasti pielessä niillä Adamin lapsilla, jotka kaipaavat rinnalleen näitä kuvatuksia. Toisaalta näiden rakkineiden vihaamisessa ei ole järkeä sen enempää kuin muinaisten luddiittien kutomakoneisiin kohdistamassa raivossa. Sen sijaan androidien suunnittelijat ja rakentajat ovat asia erikseen; professori Ishiguro ja hänen kollegansa saavat Pentti Linkolan ja jopa Ted Kaczynskin vaikuttamaan silmissäni päivä päivältä sympaattisemmilta...             

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti