maanantai 30. kesäkuuta 2014

Ranskalainen Algeria ja algerialainen Ranska

Tunnen henkilökohtaisesti pari pied-noiria eli Algeriassa syntynyttä ranskalaista tai sellaisten jälkeläistä. Nyt en siis tarkoita näitä Tasavallan hellimiä ”uusranskalaisia” (lue: arabeja) vaan nimenomaan niitä oikeita ranskalaisia, jotka polveutuvat 1800-luvulla Ranskan pohjoisafrikkalaisiin kolonioihin muuttaneista siirtolaisista. Viimeistään 1960-luvun alussa saadun itsenäisyyden myötä koko Algeria lähes tyhjeni eurooppalaisista, siis juuri tästä pied-noir –väestä, niin kovasti kuin de Gaullen Ranska yrittikin pitää merentakaisesta maakunnastaan kiinni. Ranskalaisen Algerian viimeisinä päivinä 60-luvun taitteessa nähtiin maakunnan tärkeimpien kaupunkien, sellaisten kuin Alger ja Oran, rantabulevardeilla pitkiä autoletkoja, jotka majesteettisen hitaasti lipuen soittivat torviaan rytmikkäästi: ”ty-ty-ty-tyt-tyyt, ty-ty-ty-tyt-tyyt”; tuo monotoninen ostinato tahditti suosittua iskulausetta ”l’Al-gé-rie-fran-çaise, l’Al-gé-rie-fran-çaise”... Mutta ei ollut ”ranskalaisella Algerialla” tulevaisuutta. Sen sijaan algerialainen Ranska porskuttaa nyt korskeampana kuin koskaan.

Minuahan eivät jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut sinänsä kiinnosta yhtään sen enempää kuin muutkaan urheiluriennot. Mutta näissäkin mittelöissä on jälleen nähty, kuinka urheilua ja politiikkaa ei voi erottaa toisistaan. Myös identiteettikysymyksiin urheilutapahtumilla on vahvoja kytkentöjä. Algerian lippuja röyhkeästi heiluttavat ja omiensa voittoja jopa iloisin pikku mellakoin juhlistavat ”uusranskalaiset” ovat viime päivinä nostattaneet oikeiden ranskalaisten verenpainetta. Ei ole kyse siitä, että ranskalaiset tuntisivat kansallisen kunniansa tulleen tässä jotenkin loukatuksi tms. vaan yksinkertaisesti siitä, että yhä useammat alkavat nyt herätä pohtimaan tämän kotoutumaan yhtä haluttoman kuin kyvyttömänkin muukalaisen massan aiheuttamaa todellista riskiä kansakunnan turvallisuudelle.

Bloc identitairen Fabrice Robert kysyy järjestön sivuilla ranskanalgerialaisilta:

”Te siis rakastatte Algeriaa? No, mitäpä jos menisitte sinne asumaan! Rohkeasti nyt vain! Tuolla maallahan on mittaamattomat luonnonvarat, sen kun alatte käyttää niitä hyödyksenne ja niiden avulla kehittää Algeriaanne. Tässä olisi kyse arvokkaasta paluumuutosta isienne maille, ja siitä hyötyisivät molemmat kansat, me ranskalaiset ja te algerialaiset. Me emme toivo yhteisöjemme välistä konfliktia. Teillä olisi kaikki voitettavananne, jos päättäisitte jälleen juurtua omaan maahanne. Sillä maaperästä irti reväistyllä identiteetillä ei ole olemassaolon edellytyksiä. Nykytilanne täällä Ranskassa johtaa vain skitsofreeniseen identiteettiin, aiheuttaa rasismia ja lietsoo yhteisöjen välistä väkivaltaa.    
Onko paluumuutto muka mahdotonta? No ei ole, ja historia osoittaa sen selvästi... Vuonna 1962 enemmän kuin miljoona eurooppalaista karisti alle kuukaudessa Algerian tomut jaloistaan ikiajoiksi. Ja kuitenkin heille oli edeltävien 130 vuoden aikana vakuuteltu, että Algeria oli heidän kotinsa. Ja silti heidän oli lähdettävä. Miksi siis yli miljoonan algerialaisen rauhanomainen paluu isiensä maille olisi mahdottomuus meidän aikanamme?"

Fabrice Robert epäilemättä tietää, että algerialaiset sen enempää kuin muutkaan pohjoisafrikkalaiset mamut eivät vapaaehtoisesti lähde Ranskan lihapatojen ääreltä. Mutta on silti hyvä korostaa sitä, että massiivinen maahanmuutto ei ole mikään luonnonvoiman kaltainen historiallinen väistämättömyys, vaikka monikultturistit tätä mantraa kaikkialla hokevat. Eurooppalaisten kansakuntien sekaan käenpoikien tapaan pesiytyvistä, vastaanottajamaiden kulttuurille usein avoimen vihamielisistä muukalaisyhteisöistä kyllä päästäisiin eroon, jos todella haluttaisiin; pääsiväthän algerialaisetkin ranskalaisista. Toistaiseksi tähän vaadittavaa tahtotilaa vain ei oikein ole löytynyt. Hollande valittiin, kuten muistettaneen, presidentiksi käytännössä algerialaisten ja muiden afrikkalaisten äänillä, joten Hollanden porukoiden suvaitsevaisuutta ei tarvitse ihmetellä. Mutta tavalliset ranskalaiset alkavat vähitellen saada tarpeekseen.   

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Asimo-san ja muut androidiystävämme

Osui silmiin tämmöinen uutinen. Vaikka eihän tuo toisaalta sanan varsinaisessa merkityksessä mikään uutinenkaan ole, sillä japanilaisten taipumus futuristissävyiseen hightechin palvontaan on tiedetty jo pitkään. Pohditaanpa tätä juttua vähän.

En voi väittää todella ymmärtäväni, mistä tämä japanilainen teknologiainnostus varsinaisesti juontaa juurensa. Mutta lähellä on kyllä ajatus, niin oudolta kuin se saattaa äkkiseltään kuulostaakin, että Japani on nykymuodossaan jotenkin historiaton kansakunta. Aikakirjoihin kirjatuista tennojen, šoguneiden ja daimioiden vuosisadoista tai –tuhansista huolimatta menneisyys ei oikein konkreettisesti tunnu olevan läsnä maassa, jossa perinteinen rakennusmateriaali on ollut puuta (ellei peräti paperia!), ja siksi Japanissa on väkilukuun nähden hyvin vähän todella vanhoja kulttuurimonumentteja. Kaupungit ovat viime vuosisadalla tuhoutuneet massiivissa palo- ja mattopommituksissa; nuo pari atomipommia ovat koko hävityksen rinnalla jokseenkin pikku juttu, noin puhtaan kvantitatiivisesti ajatellen siis. Niin ikään maanjäristykset ovat tehneet pahaa jälkeä taajamissa. Mutta ilman väkivaltaisia mullistuksiakin hauraasti rakennetut asutuskeskukset väistämättä uusiutuvat nopeasti, minkä seurauksena perinteisen japanilaisen taajaman yleisvaikutelmana on joka tapauksessa aina ollut tietty väliaikaisuus ja juurtumattomuus.

Toinen maailmansota muutti monta asiaa. Nykyjapanilaiset suurkaupungit ovat ainakin keskustojensa osalta tunnetusti lähes pelkkää terästä, lasia, neonputkea ja valtavan kokoisina välkkyviä mainostauluja. Suorastaan modernin Japanin ikonina voi pitää kuvaa yli 200 km/h kiitävästä luotijunasta lumihuippuinen Fuji-vuori taustallaan. Sodanjälkeinen suunnanmuutos oli tietysti myös henkinen. Aina yhtä besserwisserimäinen Setä Samuli käski japanilaisia katkomaan siteensä ”militaristiseen” ja ”fasistiseen” menneisyyteensä, ja ihmeen tottelevaisesti tämä älykkäiden laumaeläinten kansakunta ainakin yritti tehdä 180 asteen käännöksen. Jotkut harvat traditionalistiset jäärät kuten Yukio Mishima yrittivät potkia tutkainta vastaan mutta ansaitsivat sillä itselleen vain hullun maineen.

Amerikka on siis ollut viimeistään 50-luvun alusta alkaen japanilaisten ihanteena ja esikuvana. Englantia, tätä modernin maailman lingua francaa, he tosin eivät näytä oppivan, sillä harvassa (ei-englanninkielisessä) OECD-maassa asunee yhtä kielitaidotonta väkeä kuin Japanissa; oma Remu Aaltosemme on hyvin koulutetunkin keskivertojapsin rinnalla varsinainen Shakespeare.

***

Jos japanilaisten viehtymys futuristiseen estetiikkaan ja teknologisiin utopioihin noin yleisemmässä mielessä ehkä selittyykin kansakunnan ongelmallisella suhteella omaan historiaansa, niin nimenomaan tähän androidimaniaan saattaa vielä löytyä osaselitys siitä tosiasiasta, että kansakunnan kulttuuritraditiosta puuttuu täydellisesti ns. Frankenstein-kompleksi. Japanilaiset eivät siis tunne sitä luontaista vastenmielisyyttä ihmistä ulkoisesti jäljitteleviä, näennäisen eläviä ja tietoisia artefakteja kohtaan, joka on hyvin yleistä juutalais-kristillisen tradition omaavien kansakuntien piirissä.

Palataan jutun alussa linkittämääni uutiseen. Nuo kaksi nättiä (?) ”naispuolista” androidia ovat siis professori Hiroshi Ishiguron luomuksia. En ole aivan varma, onko kyseessä sama friikki, joka jo vuosia sitten valmisti oman teini-ikäisen tyttärensä piirteillä varustetun androidin! En löydä verkosta enää tietoa ko. tapauksesta, mutta muistan joskus vuosia sitten siitä jostain lukeneeni. Mitä tällaisesta oikein pitäisi ajatella? Honni soit qui mal y pense, kukaties? Mutta ei kai siitä mihinkään pääse, että kaiken kaikkiaan tämä ilveily on todella irvokasta ihmisyyden pilkkaa. 

En oikein löydä sanoja kuvaamaan tuntemuksiani. Lainataanpa tähän väliin itseään professori Ishiguroa: hänen mielestään ”tekniikan edistyminen tarkoittaa sitä, että robotit näyttävät ihmisiltä ja toimivat ihmismäisemmin. Se saa meidät ajattelemaan omaa arvoamme. [--] Se antaa meille tärkeää palautetta, kun tutkimme kysymystä, mikä on ihminen.” Eli ylevät ovat tavoitteet tällä pikku frankensteinilla, mutta niinhän ne ovat frankensteineilla aina, myös sillä alkuperäisellä Shelleyn tohtorilla. Uskokoon ken tahtoo.

Kodoromoidissa ja Otanoroidissa, näissä kahdessa muovinaamaisessa, tietokoneella varustetussa tyttönukessa en tietenkään näe mitään itsessään erityisen vaarallista. Niiden väitetty ”tietoisuus” ja jopa ”huumorintaju” ovat luonnollisesti pelkkä (huono) vitsi, vaikka en olekaan varma, kuinka hyvin tai huonosti tuon artikkelin suomalainen toimittaja on siitä selvillä. Jo Alan Turing aikoinaan pohdiskeli vakavasti keinotekoisen tietoisuuden mahdollisuutta, mutta eipä siinä asiassa taida olla päästy juurikaan eteenpäin sitten Turingin päivien. (Korostan, että puhun nyt siis keinotekoisesta tietoisuudesta, itsereflektoinnista ja vapaasta tahdosta, en keinotekoisesta älystä, sillä sen olemassaolostahan ei ole epäilystä.) Jo vuosia sitten Junichi Takeno –niminen japanilainen tiedemies väitti kehittäneensä robotin, joka läpäisee peilitestin, mutta vaikka itse väite pitäisi paikkansakin, niin ko. testin arvo on vähintään kiistanalainen tietoisuuden tason mittarina.

Kaiken kaikkiaan ihmisominaisuuksien mallintaminen keinotekoisesti on osoittautunut äärettömän vaikeaksi jo puhtaan mekaanisessa mielessä. Vanhan scifin visiot sujuvan ihmismäisesti liikkuvista roboteista ovat osoittautuneet lievästi sanoen yliammutuiksi, sillä edes luonteva kahdella jalalla käveleminen ei onnistu ensimmäiseltäkään androidilta, ei edes tuolta Asimo-vekkulilta. (No, ehkä Awesom-o on tässä suhteessa poikkeus...)

Golem...
”Robotti” on sanana slaavilaista perua, ja sen taisi keksiä tšekkiläinen Karel Čapek jossakin romaanissaan, jota en vielä ole tullut lukeneeksi. Robot on johdettu ”työtä” merkitsevästä sanasta, ja ihmisen apuna vaikeissa, vaarallisissa tai muuten veemäisissä työtilanteissa käytettäviä robotteja vastaan minulla ei ole mitään erityistä. Nämä itseohjautuvat työkoneet ovat poikkeuksetta tarkoituksenmukaisesti suunniteltuja, eikä niiden muotoilussa edes tavoitella ihmisenkaltaisuutta, luonnollisesti ei myöskään tietoisuutta tai sellaisen jäljitelmää. Jo vuosikymmeniä käytössä olleet teollisuusrobotit ovat tietysti tuhonneet lukemattomia työpaikkoja ihmisiltä, mutta silti niiden olemassaoloa voi tietyssä mielessä pitää perusteltuna. 

Mutta androidien tarpeellisuutta ei voida perustella yhdelläkään lähempää tarkastelua kestävällä argumentilla. Tavalla tai toisella on jotakin pahasti pielessä niillä Adamin lapsilla, jotka kaipaavat rinnalleen näitä kuvatuksia. Toisaalta näiden rakkineiden vihaamisessa ei ole järkeä sen enempää kuin muinaisten luddiittien kutomakoneisiin kohdistamassa raivossa. Sen sijaan androidien suunnittelijat ja rakentajat ovat asia erikseen; professori Ishiguro ja hänen kollegansa saavat Pentti Linkolan ja jopa Ted Kaczynskin vaikuttamaan silmissäni päivä päivältä sympaattisemmilta...             

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Tapahtui eräänä perjantaina

Lähi-idän kristityt elävät näinä päivinä todella vaikeassa ahdingossa, jopa akuutissa kuolemanvaarassa päivästä toiseen. Tämän kaikki lännessä erittäin hyvin tietävät, vaikka läheskään kaikkia asia ei liikuta karvan vertaa; mitäpä upporikkaat, sivistyneet ja läpimaallistuneet länkkärit parin seemiläisen aavikkouskonnon ns. jäsentenvälisistä piittaisivat... 

Tähän kääntämäni pienen tekstifragmentin bongasin Zentropa-sivustolta. Sen kirjoittaja on vanha tuttumme Jean Raspail, vaikka en tiedäkään, mistä katkelma on varsinaisesti peräisin; tapansa mukaan Zentropakaan ei sitä kerro. Ympäristö ("Zerracon emiirikunta") on ilman muuta fiktiivinen, mutta tapahtuma ja sen kuvaus ovat uskottavia kaikin puolin.

"Seuraavana aamuna, tuntia ennen auringonnousua, piispa Gautier lähti Zerraco Palace -hotellista matkalaukku kädessään, hän ylitti torin ja löysi vaikeuksitta tiensä perille basilikan pääalttarin äärelle. Rauhallisesti hän avasi matkalaukkunsa, pukeutui punaiseen kasukkaan, asetti alttarille pienen messukirjansa, kaksi kynttilää, ehtoolliskalkin, pateenin, maljan ja hostian. Sitten hän nosti mitran päähänsä ja tehtyään laajakaarisen ristinmerkin alkoi kuin maailman luonnollisimpana asiana viettää messua. Kahden pylvään välissä torkkuva pieni aasinajaja heräsi ja tarkasteli näkyä hämmästyksestä kivettyneenä. [--] Messun päätyttyä päivä oli jo noussut. Oli perjantai. Rintamasuunta Mekkaan päin kääntyneenä valtava väkijoukko odotteli torilla muezzinin kutsua aamurukoukseen. Joukko oli basilikaan nähden selin. Epäilemättä joku tuli vilkaisseeksi olkansa yli... ja kauhun väristys ravisteli väkijoukkoa sen tajutessa, mitä juuri oli tapahtunut; kauhu muuttui suuttumukseksi, sitten raivon aalto kuohui yli ja tempaisi väkijoukon mukaansa... Kuten aina suurissa väkijoukoissa, ihmiset menettivät itsekontrollinsa täysin. Kukaan ei koskaan enää nähnyt piispa Gautieria. Läntisessä maailmassa juttu painettiin villaisella ja vaiettiin kuoliaaksi ties kuinka monen valtiollisen etunäkökohdan vuoksi. Vatikaanikin oli hiljaa. [--] Zerracon emiiri puolestaan katkaisi oikeamielisessä raivossaan kaikki öljytoimitukset länteen kahdeksi viikoksi. Ranskalaiset eivät käsittäneet, minkä ihmeen takia heidän olisi pitänyt yrittää sinnitellä viikonlopun yli ilman polttoainetta. ”Kirkon esikoistytär” [La fille ainée de l’Église = Ranskan kansakunta] tarvitsi kipeästi öljyä, mutta marttyyreilla se ei tehnyt mitään. Zerracon poliisi puolestaan oli pidättänyt kaikki ne turistit, jotka olivat kuuluneet samaan seurueeseen kuin piispa Gautier, eikä antanut näille maastapoistumislupaa ennen kuin he olivat valalla vannoneet että eivät olleet edes tunteneet tuota miestä. Ja kukkokin oli laulanut, kolmannen kerran..."
          - Jean Raspail
      

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Mission accomplished! (Yeah, rigth...)

Keväällä 2003...

Tiesittekö muuten, että ranskan kielessä on sellainen sana kuin con. Se on varsinaisesti alatyylinen termi, jolla viitataan naisen ulkosynnyttimiin. Mutta sillä on myös sivumerkitys, jonka voisi kääntää vaikkapa sanoilla "ääliö" tai "mäntti". Niin että 2000-luvun alussa USA:ssa valtaan nousseesta "uuskonservatiivisesta" suuntauksesta ei turhaan käytetä lyhennettä neocons...

Irakilainen baathismi ei ollut erityisen miellyttävä poliittinen liike, mutta käsi ylös jokainen jonka mielestä Saddamin hallinnon kaataminen oli viimeisten yhdentoista vuoden aikana nähdyn verenvuodatuksen ja kaaoksen väärti. Irakin ikuisuuskriisi on nyt kulminoitumassa jälleen uuteen vaiheeseen, joten ei mennyt Dabja-paran maailmanparannusreissu ihan kuin Strömsössä.

Ai niin. Baath-puolue on vallassa myös Syyriassa, mutta saa nähdä, kuinka kauan. Bashar al-Assadin hallinnon kaatumisen jälkeen Syyriallakin lienee sitten edessään onnellinen tulevaisuus, vaikkapa sellainen asiaintila kuin itäisellä naapurimaallaan on nyt. Jotkut eivät vain opi.    

torstai 5. kesäkuuta 2014

Vladimir Putin - D-Dayn muistopäivän tähti!

Ivan Rioufolin tuoreen videoblogipäivityksen ydin käänettynä:
"Paradoksaalista kyllä, liittoutuneiden suorittaman Normandian maihinnousun 70-vuotisjuhlien tähtiesiintyjä on... Vladimir Putin. Hänen olemuksensa rauhoittaa niitä, jotka ovat saaneet tarpeekseen poliittisen kulttuurimme pehmeydestä. Mutta tietysti Putinin antama kuva itsestään on pettävä, sillä hän on ja pysyy yksinvaltiaana. Putinia voi kyllä ymmärtää ainakin silloin, kun hän lukee madonluvut sinisilmäiselle, historian kelkasta pudonneelle Euroopalle. Putinista itsestään tulee sitä voimakkaampi ja vaarallisempi, mitä pelkurimaisempia ja päättämättömämpiä hänen länsieurooppalaiset naapurinsa ovat. Länsimaiden on siis aika herätä."

*** 

edit. 6.6. 

Lisään tuohon eilen kiireessä kääntämääni ja postaamaani pätkään omana kommenttinani sen verran, että Putinin mukanaolossa Normandiassa en näe mitään erityisen omituista, kuten ei kaiketi Rioufolkaan näe. Samalla puolellahan taistelivat. Mutta suomalaisen laskuvarjojääkäriosaston änkeäminen tähän liittoutuneiden juhlaan lyö minut kertakaikkiaan ällikällä! Mikä on tämän demonstraation tarkoitus? Vain muutaman päivän päästähän tulee kuluneeksi 70 vuotta Neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen alkamisesta Kannaksella, mikä operaatio tunnetusti oli Suomen kannalta katastrofaalinen spektaakkeli jo raskaiden tappioidenkin takia, vaikka itsenäisyys lopulta säästyikin. 

Suomen itsenäisyyden pelastumisesta ei vähäisin kiitos kuulu saksalaisille aseveljille, viis siitä kuinka raadollisia heidän motiivinsa lopulta ehkä olivatkin. Lento-osasto Kuhlmeyn Stukilla ja varsinkin sen loistavilla lentäjillä olisi ollut käyttöä länsirintamalla, missä liittoutuneiden ilmaylivoima oli musertava; ilman sitähän he eivät olisi pärjänneet edes alivoimaisille saksalaisille maavoimille Normandiassa alkuunkaan. Kannas ja Normandia kuuluvat yhteen kuin paita ja p*rse, eikä tässä tapahtumassa siis pitäisi olla meille mitään juhlimista. (Kuten ei itse asiassa ole kaikille ranskalaisillekaan, ei varsinkaan niille tuhansille jotka menettivät omaisiaan amerikkalaisten summittaisissa pommituksissa.)