sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Muistoja "Hymyn maasta"


Taannoisessa bloggauksessa kerroin viettäneeni aikoinani muutaman kuukauden Thaimaassa. Tämä ei tee minusta maan asiantuntijaa, mutta vierailuni luonteesta johtuen rohkenen väittää olevani paremmin selvillä siitä (ja muustakin Kaakkois-Aasiasta) kuin keskivertosuomalainen, jonka tuntemus perustuu parhaassakin tapauksessa joihinkin viikkoihin rantalomakohteissa. Kun ”Hymyn maa” on nyt sotilasvallankaappauksen myötä palannut yrmeään normaalitilaansa, muistelen tässä vähän omia kokemuksiani.

***

Parikymmentä vuotta sitten Thaimaata pidettiin yleisesti demokraattisena menestystarinana ja taloudellisestikin sen odotettiin nopeasti nousevan yhdeksi Aasian tiikereistä. Jälkimmäisen tulkinnan voi ymmärtää 90-luvun puolivälin tilanteen valossa, sillä sattumoisin juuri oman vierailuni aikoihin, eli vain vähän ennen vuoden 1997 (ainakin osaksi George Soros –vetoista) romahdusta, kaikki hurjan kasvun merkit olivat näkyvissä; kaikkialla rakennettiin vimmatusti ja ihmiset viettivät antaumuksellista kulutusjuhlaa erityisesti kaupungeissa. Minä, 80-luvun jälkipuoliskon bileet ja niitä seuraavan armottoman krapulan suhteellisen läheltä nähnyt nuori suomalainen, katselin siamilaisten lajitoverien menoa aika ajoin hieman huuli pyöreänä.

Vaikka bisnekset siis pyörivät, niin liiketoiminnan kannattamattomuus oli usein ilmiselvää jopa kaltaiselleni talousdiletantille. Ajatellaan vaikkapa sitä uudenaikaista ravintolaa Huei Kraissa, jossa kävin toisinaan syömässä kohtalaisen tasokkaan länsimaisen lounaan kyllästyttyäni katukeittiöiden thai-pöperöihin; tilavassa salissa oli minun sekä kymmenkunnan kauniisti rivissä seisovan tarjoilijan lisäksi harvoin ketään muuta, ja edes puoliksi täynnä en nähnyt paikkaa koskaan. Entä se mukava, ilmastoitu ja muutenkin moderni bussi, jolla kerran matkustin noin 700 kilometrin matkan Bangkokista Chiang Raihin. Alikehittyneen Pohjois-Thaimaan surkeisiin, ahtaisiin ja täpötäysiin paikallisbusseihin verrattuna tuo onnikka oli silkkaa luksusta.  Matkaan, joka on jokseenkin sama kuin Helsingistä Rovaniemelle, meni koko päivä, mutta se taittui oikein mukavasti, ellei oteta huomioon ankaraa nikotiininpuutosta (tupakoin vielä tuohon aikaan), sillä savuton pikavuoro pysähtyi harvoin ja silloinkin vain minuutiksi tai pariksi. Mutta bussiyrittäjän kannalta reissu ei mitenkään voinut olla kannattava, sillä bussin istumapaikoista edes kolmannes ei missään vaiheessa ollut käytössä, ja joillakin etapeilla matkustin ruhtinaallisesti yksin, pois lukien tietysti bussin kolmijäseninen henkilökunta. Kuskin lisäksi miehistöön kuului paitsi (täysin tarpeeton) rahastaja myös työntekijä, jolle en tähän hätään keksi muuta ammattinimikettä kuin ”bussiemäntä”; tämä minihamoseen pukeutunut tyttönen käveli pylly keikkuen pari kertaa matkan aikana bussin päästä päähän ja tarjoili meille harvoille matkustajille karamelleja, minkä lisäksi hänen ainoa tehtävänsä ilmeisesti oli hyvältä näyttäminen, missä hän kyllä kiitettävästi onnistuikin. Mutta kaiken kaikkiaan Thaimaan näennäisen dynaamisessa taloudessa oli siis aimo annos kuplaa, joka pian sitten puhkesikin.

***

”Mika, muista aina, että thai-miehet ovat hyvin naisellisia ja lempeitä”, valisti minua muuan Mae Fah Luang –säätiön (työnantajani) naispuolinen virkailija, joka toimi ikään kuin tutorinani ensimmäisinä päivinäni maassa. Siinä vaiheessa en osannut sanoa muuta kuin että ”jaha, yritetään muistaa”, vaikka hiljaa mielessäni ihmettelinkin, mitä minun moisella tiedolla pitäisi tehdä. Mutta samaan stereotyyppiseen väitteeseen jouduin törmäämään hyvin usein, milloin keskusteluissa, milloin kirjallisessa muodossa esim. Thaimaan kulttuuria ja historiaa käsittelevissä opuksissa. Ja kyllä vain, monet thai-miehet vaikuttavat kuin vaikuttavatkin naisellisen lempeiltä, hempeiltä suorastaan, mitä vaikutelmaa korostavat thain kielen tietyt ominaispiirteet; sitähän puhutaan jotenkin omituisen määkivällä ja laulavalla nuotilla. Minusta esimerkiksi mandariinikiina tai vietnam, jotka nekin ovat thain tavoin ns. korkokieliä, eivät kuulosta samalla tavoin feminiinisiltä.  

Miten thai-kulttuuriin on päässyt pesiytymään tuo ”kolmannen sukupuolen” kategoria, jota monet länsimaiset LGBT-aktivistit usein käyttävät argumenttina pyrkiessään kumoamaan ”heteronormin” universaalisuuden? Yrittävätkö thai-miehet tieten tahtoen näyttää ja varsinkin kuulostaa transvestiiteilta? Tällainen vaikutelma syntyy ainakin sikäläisten miespuolisten poptähtien siirappisesta fraseerauksesta. Ylipäätään sain thaimaalaista populaarimusiikkia vastaan elinikäisen rokotuksen noina kuukausina; tuota kammottavaa audiokitschiä näet kuului kaikkialla, missä ylipäätään oli äänentoistolaitteita, mm. yllä mainitussa ravintolassa. Mutta pinkin kaikissa sävyissä kimaltelevan pinnan alla thai-miehet ovat aivan yhtä brutaaleja machoja kuin kaikki muutkin kaakkoisaasialaiset miehet. Kun teennäisen hymyn varaan rakentuva julkisivu pettää, seuraukset voivat olla aika dramaattisia.      

Ilman muuta tässä omituisessa travestiassa on kyse ”lempeyden” tietoisesta demonstroinnista, ja sen juuret lienevät ainakin osaksi buddhalaisuudessa, jonka kuvasto vilisee androgyynisiä viitteitä jopa suuremassa määrin kuin kristillinen ikonografia. Maireat kuvat lootusta nuuskivista bhikkuista ovat jo 60-luvulta lähtien vetäneet puoleensa myös eksotiikannälkäisiä länkkäreitä, mutta moni pyhiinvaeltaja on joutunut pettymään; tuoreessa muistissamme on se suomalainen nuorimies, joka vähän aikaa sitten palasi thai-luostarista ns. maitojunalla takaisin.

***         

Oli viimeinen iltani Chiang Raissa, kun istuimme runsaan ruoka- ja juomatarjoilun äärellä paitsi hyvästelemässä minua myös toivottamassa tervetulleiksi paria amerikkalaista opiskelijapoikaa. Kuulin sanottavan jollekin näistä jenkeistä: ”N.N., muista aina, että thai-miehet ovat hyvin naisellisia ja lempeitä”... Valitettavasti ilta ei enää ollut nuori, ja olin jo tukevasti siivussa. Unohdin kaiken mitä minulle oli opetettu aasialaisten maniasta säilyttää kasvonsa, ja aivan ex tempore heitin omana kommenttinani, että ”yeah right, niillä thai-miehillähän on kovin lempeitä harrastuksiakin, kuten nyt vaikka tuo potkunyrkkeily”... Minusta tuo on edelleen paras koskaan keksimäni punchline, semminkin kun se tuli minulta todella spontaanisti. Vitsini upposi hyvin myös yleisöni länsimaalaiseen osaan, mutta thait eivät olleet huvittuneita, vaikka parhaansa mukaan yrittivät sellaista teeskennellä. Väkinäistä oli heidän naurunsa, mutta koska iltani oli viimeinen, en piitannut rotan p*skan vertaa isäntieni mahdollisesti loukatuista tunteista.

”Hymyn maaksi” turistioppaat ja thait itsekin ovat tätä kuningaskuntaa kernaasti kutsuneet, mutta todellisia perusteita tuolle mainoslauseelle on vähänlaisesti. On totta, että thait pyrkivät melkein aina olemaan suut messingillä, mutta harmi vain että hymyä on hyvin vaikea teeskennellä. Silmiin ulottumaton feikkihymy muistuttaa usein pikemminkin irvistystä, joten sen herättämä vaikutelma on lähempänä groteskia kuin lempeää. Thaimaan historia ja kulttuuri ovat julmuuden kyllästämiä, ja vain sijainti Burman ja Kambodzhan kaltaisten vieläkin pimeämpien loukkojen välittömässä naapuruudessa on saanut Thaimaan vaikuttamaan suhteellisen sivistyneeltä yhteiskunnalta.

Kurt Tucholsky oivalsi, että vilkaisu minkä tahansa maan vankilaoloihin on varsin luotettava indikaattori ko. yhteiskunnan sivistystasosta, ja Thaimaan saldo tällä saralla on lohduton. Juuri thai-vankilassa lempeyden kulissit sortuvat lopullisesti eikä niissä enää edes teeskennellä hymyä. Vankilaan joutuu helposti mm. kuninkaan ”loukkaamisesta”; myös Buddhasta puhuttaessa on syytä varoa sanojaan. Kuolemantuomio on käytössä ja pitkään se pantiin täytäntöön suurikalibeerisella konekiväärillä; 2000-luvun alusta saakka on käytetty yksinomaan myrkkyruisketta. Viime vuosina kuolemantuomioita on jaettu harvakseltaan, mutta tämän tuoreen putschin myötä niitä kaiken todennäköisyyden mukaan tullaan taas näkemään. Mai pen lai.   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti