torstai 29. toukokuuta 2014

Benoist brytkystä ja Euroopasta

Jatkan Boulevard Voltaire -verkkolehdestä kääntämieni Alain de Benoist'n haastattelujen sarjaa. Nyt on käsittelyssä parin päivän takainen haastattelu, jonka kantava teema oli Ranskan Front national -puolueen hurja brytky eli (paikallinen) maanvyörymävoitto EU-parlamentin vaaleissa. On tässä jutussa kyllä yhtä ja toista mietittävää muidenkin Euroopan maiden nuiville ja euroskeptikoille. Omasta puolestani mukailen muutettavat muuttaen Benoist'n näkemyksiä: en siis ole Suomen puolella Eurooppaa vastaan, vaan Euroopan puolella Brysselin eurokraatteja vastaan...  


Tässä taitaa olla kyse teidän henkilökohtaisesta paradoksistanne. Tehän olette iät ja ajat ollut korostetusti eurooppalainen militantti. Mutta monet teidän radikaaleista lukijoistanne ovat taipuvaisia nationalistisempiin näkökantoihin. Kuinka ratkaista tämä vaikea yhtälö, ja kuinka tehdä tiettäväksi edes se mitä tarkoitamme puhuessamme ”Euroopasta”? 
Euroopan Unionia voi syyttää ennen muuta siitä, että se on totaalisesti tärvellyt Euroopan idean; Unionin syyllisyys on sitäkin suurempi, kun juuri näinä meidän päivinämme poliittisesti yhdentyneen Euroopan tarve olisi suurempi kuin koskaan. Olen ilman muuta sitä mieltä, että itsenäisyysintoilu (souverainisme) vie umpikujaan, koska eristäytyneistä valtioista ei ole vastaamaan sellaisiin nykyään vallitseviin globaaleihin haasteisiin kuten vaikkapa finanssikriisi. Silti ymmärrän erittäin hyvin sitä kritiikkiä, jota itsenäisyysintoilijat suuntaavat Unioniin. Lisäksi voin pitkälti yhtyäkin heihin ainakin sikäli, että sitä suvereniteettia, joka kansallisvaltioilta riistetään, ei suinkaan kunnolla delegoida millekään ylikansalliselle instanssille, vaan se päinvastoin katoaa ties mihin byrokraattiseen mustaan aukkoon. Näissä oloissa on siis aivan luonnollista tuntea vetoa puhtaan kansallisvaltioajatuksen puoleen. Mutta mitä minuun itseeni tulee, päivän sana ei sittenkään ole ”Ranskan puolesta Eurooppaa vastaan”, vaan ”Euroopan puolesta Brysseliä vastaan”.    

Millaisia ajatuksia teissä herättää Front national –puolueen maanvyörymävoitto tuoreissa eurovaaleissa? 
No, FN:n voitto todistaa ainakin ranskalaisten perusteellista kyllästymistä hallitsevien puolueiden vuosikausia jatkuneeseen liberaaliin, valheelliseen ja vastuuttomaan politiikkaan. Oikein tai väärin, tässä tilanteessa FN näyttää monien ranskalaisten näkökulmasta viimeiseltä toivolta. FN:n voitto on kieltämättä historiallinen virstanpylväs (vaikka onkin syytä odottaa seuraavien paikallisvaalien tulosta, ennen kuin lopullisesti julistetaan FN Ranskan johtavaksi puolueeksi). Kaiken kaikkiaan Marine Le Penin puolueen menestyksessä on monia huomionarvoisia seikkoja. Ensinnäkin se todistaa, että oikeinajattelijoiden harjoittama demonisointi ei enää pure, sillä väki on yksinkertaisesti saanut tarpeekseen monotonisesti toistetuista mutta sisällöllisesti tyhjistä argumenteista. Eikä siinä kaikki; tämä demonisointi, jonka tarkoitus oli saada konsensusta häiritsevä poliittinen vastustaja näyttämään inhottavalta ja vihattavalta, on johtanut täsmälleen tarkoitettua päinvastaiseen tulokseen, nimittäin siihen että aikaisemmin marginaalinen Front national –puolue on nyt noussut pysyvästi Ranskan poliittisen elämän keskiöön. Erinomaisen kirjansa Du diable en politique (”Paholaisesta politiikassa”) Le Figaro –lehdessä esitellyt Pierre-André Taguieff totesi samassa yhteydessä: ”Le Penin vastaisella propagandalla on maailmanlaajuisesti keskeinen rooli Front national –puolueen nousussa”. Kun tämän ymmärtää, ymmärtää yhtä ja toista muutakin tärkeää.
Tämä vaalivoitto todisti Marine Le Penin olleen oikeassa myös hänen pysyessään kuurona niille seireeneille, jotka yrittivät houkutella häntä omaksumaan ”kansallisen oikeiston” (droite nationale) näkökantoja. Nykymuotoinen Front national –puolue on onnekkaasti vasemmisto – oikeisto –diktomian tuolla puolen. Juuri tavallisten nuorten ja työväenluokkaisen väen (classes populaires) keskuudesta FN keräsi parhaan äänisaaliinsa: peräti 43% työväeksi (ouvriers) lukeutuvista äänesti Front nationalia, kun taas sosialisteja (PS) äänesti samaan luokkaan kuuluvista vaivaiset 8%! Tämä vankka kansanomainen kannatus osoittaa, että FN on lakannut olemasta pelkkä räyhäkäs protestipuolue ja että sillä on aineksia tavoitella myös valtaa ja vastuuta. FN:n päävastustaja on siis nyt enemmän kuin koskaan UMP [Ranskan lähin vastine meikäläiselle Kokoomukselle, suom. huom.].

Samaan hengenvetoon, mitä ajattelette näiden viimeaikoina ilmestyneiden ”identitaaristen” ja ”euroskeptisten” liikkeiden valtaannoususta?
 Näiden liikkeiden yhteinen nimittäjä on aivan ilmeisesti populismi. Ei voi liikaa korostaa sitä, että populismi ei ole mikään ideologia vaan tyyli, ja että tämä tyyli on yhteensopiva mitä erilaisimpien poliittisten suuntausten kanssa. Ei tarvitse kuin verrata Front national- puoluetta johonkin Lega Nordiin Italiassa tai Vlaams Belang –ryhmään Belgiassa, ja heti huomaa, kuinka erilaisia niiden positiot ovat milloin suhteessa regionalismiin, milloin talouteen tai milloin uskontoon. Epäilemättä populististen liikkeiden valtaannousu kertoo äänestäjien perusteellisesta kyllästymisestä vakiintuneiden ja kansasta täysin vieraantuneiden puolueiden ohjailemaan poliittisesti korrektiin menoon. Tämä kansan uhmakas kieltäytyminen politrukkien ohjailusta lietsoo näissä piireissä ilmeistä paniikkia. Populismin nousu myös valaisee edustuksellisen demokratian kriisin vakavuutta ja syvyyttä. FN ampaisi kärkeen eurovaalien ääntenlaskennassa, mutta silti tällä puolueella ei ole kuin pari vaivaista edustajaa Ranskan Kansalliskokouksessa [l’Assemblée nationale, siis meikäläisen Eduskunnan lähin vastine, suom. huom.]. Ja Britannian itsenäisyyspuolueella (UKIP), joka näissä vaaleissa kykeni väkevästi haastamaan ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1910 sekä Toryt että Labourin, ei ole ainoatakaan edustajaa Yhdistyneen Kuningaskunnan parlamentissa! Vieläkö ihmetyttää, että koko systeemi näyttää olevan leviämässä käsiin?

Entä mitä pitäisi tässä tilanteessa tehdä Euroopalle? Muotoilla koko idea uudelleen tai asettaa se toisille raiteille? Heittääkö pyyhe kehään ja toivoa parasta, vai pitäisikö sittenkin vielä yrittää herättää Eurooppa henkiin jollakin uudella tavalla?
  
Eurooppa toki on sairas, halvaantunut ja monin tavoin umpikujassa; se on kyvytön määrittelemään identiteettiään, se on kypsä luopumaan vanhasta roolistaan historian subjektina ja valmis tulemaan pelkäksi tulevien historiantutkijoiden kiehtovaksi tutkimuskohteeksi. Tästä kaikesta todistaa Euroopan nöyrä alistuvaisuus euroamerikkalaiseen vapaakauppa-alueeseen tähtäävien aloitteiden edessä, samoin alistuminen amerikkalaisille normeille ympäristö-, terveys- ja sosiaalikysymyksissä. Tätä ”Eurooppaa” on sen alusta saakka rakennettu vastoin kaikkea tervettä järkeä ylhäältä alaspäin, viitaten kintaalla lähivastuuperiaatteelle, unohtaen Euroopan luonnolliset ulkorajat ja kansakuntien roolia halveksuen. Tämä ”Eurooppa” kylpee hyväuskoisuudessa (l’angélisme) eikä tunne todellisia juuriaan, se on omaksunut liberalismin kaikkein tuhoisimmat periaatteet kuvitellen niitä omaksi perintöosakseen. Jos mielimme saada Euroopan taas raiteilleen, meidän pitäisi saada se ymmärtämään itsensä suvereeniksi mahdiksi pelkän markkina-alueen sijaan, ja että tämän mahdin pitäisi kyetä näyttelemään omaa kulttuurista ja sivilisatorista osaansa tässä jälleen moninapaiseksi muuttuneessa maailmassa. Mutta siitä kaikesta ollaan vielä kaukana.         

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Mihin ryhmään, Front national?

Perussuomalaisten tuoreet tuplamepit eivät ole ainoita läpipäässeitä "oikeistopopulisteja", joilla on vähän miettimistä parlamenttiryhmän valinnassa. Seuraava teksti on käännös Le Salon Beige -sivuston eilisestä jutusta, jonka on kirjoittanut Michel Janva:

"[--] Parlamenttiryhmän muodostamiseksi on saatava kokoon vähintään kaksikymmentäviisi meppiä vähintään seitsemästä eri maasta. Jos meppien lukumäärä ei tuotakaan vaikeuksia FN:lle, jolla jo yksinään on kaksikymmentäneljä edustajaa, niin ongelmia tulee olemaan puuttuvien kuuden muun jäsenmaan kanssa. FN voi tässä vaiheessa laskea mm. seuraavien varaan:

  • Hollantilaisen Geert Wildersin Vapauspuolue (neljä meppiä)
  • Belgialainen Vlaams Belang (yksi meppi)
  • Itävaltalainen FPÖ (neljä meppiä)
  • Italialainen LegaNord (viisi meppiä)
  • Ruotsidemokraatit (kaksi meppiä)
Jokainen näistä puolueista on aatteellisesti enemmän tai vähemmän lähellä Euroopan vapausallianssia (l’Alliance européenne pour la liberté – AEL), siis euroskeptikoista koostuvaa poliittista ryhmää jota ei kuitenkaan ole juridisessa mielessä olemassa parlamenttiryhmänä. 
Vielä puuttuu joka tapauksessa pari puoluetta, jos mielitään saada aikaan solidi parlamenttiryhmä. FN olisi voinut laskea ainakin slovakialaisen SNS-puolueen varaan, mutta tämä liike ei saanut läpi ainoatakaan edustajaa. Vielä olisi liettualainen Järjestys- ja oikeuspuolue (Ordre et Justice) kahdella edustajalla, puolalainen KNP neljän edustajan kera sekä kahden mepin Perussuomalaiset. 
Brittiläinen UKIP (kaksikymmentäkolme meppiä) kieltäytyy liittoutumasta FN:n kanssa, samoin tekee Tanskan kansanpuolue (neljä meppiä). Marine Le Pen puolestaan on torjunut kaikki kreikkalaisen Kultaisen aamunkoiton (kaksi meppiä) ja unkarilaisen Jobbikin (kolme meppiä) lähestymisyritykset."      

tiistai 27. toukokuuta 2014

Tupla

Jiri Kerosen tuoreen US-bloggauksen kommenttiosastosta bongattua:
"Kun en ole seurannut Halla-ahon kirjoittelua tai ilmiön syntyä lähemmin, niin täytyy vain ihmetellä kuinka moinen tyyppi saa taakseen kymmeniä tuhansia äänestäjiä. En voisi ikinä äänestää ihmistä, jolta puuttuu karisma, lämpö ja esiintymistaito."
No se on sitten voi voi.

Mutta Palaneen käryä -blogi onnittelee tuoretta meppiä, unohtamatta Bryssel-konkari Sampo Terhoa (jota äänestin viisi vuotta sitten). Tupla on ihan hyvä tulos. 


sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Muistoja "Hymyn maasta"


Taannoisessa bloggauksessa kerroin viettäneeni aikoinani muutaman kuukauden Thaimaassa. Tämä ei tee minusta maan asiantuntijaa, mutta vierailuni luonteesta johtuen rohkenen väittää olevani paremmin selvillä siitä (ja muustakin Kaakkois-Aasiasta) kuin keskivertosuomalainen, jonka tuntemus perustuu parhaassakin tapauksessa joihinkin viikkoihin rantalomakohteissa. Kun ”Hymyn maa” on nyt sotilasvallankaappauksen myötä palannut yrmeään normaalitilaansa, muistelen tässä vähän omia kokemuksiani.

***

Parikymmentä vuotta sitten Thaimaata pidettiin yleisesti demokraattisena menestystarinana ja taloudellisestikin sen odotettiin nopeasti nousevan yhdeksi Aasian tiikereistä. Jälkimmäisen tulkinnan voi ymmärtää 90-luvun puolivälin tilanteen valossa, sillä sattumoisin juuri oman vierailuni aikoihin, eli vain vähän ennen vuoden 1997 (ainakin osaksi George Soros –vetoista) romahdusta, kaikki hurjan kasvun merkit olivat näkyvissä; kaikkialla rakennettiin vimmatusti ja ihmiset viettivät antaumuksellista kulutusjuhlaa erityisesti kaupungeissa. Minä, 80-luvun jälkipuoliskon bileet ja niitä seuraavan armottoman krapulan suhteellisen läheltä nähnyt nuori suomalainen, katselin siamilaisten lajitoverien menoa aika ajoin hieman huuli pyöreänä.

Vaikka bisnekset siis pyörivät, niin liiketoiminnan kannattamattomuus oli usein ilmiselvää jopa kaltaiselleni talousdiletantille. Ajatellaan vaikkapa sitä uudenaikaista ravintolaa Huei Kraissa, jossa kävin toisinaan syömässä kohtalaisen tasokkaan länsimaisen lounaan kyllästyttyäni katukeittiöiden thai-pöperöihin; tilavassa salissa oli minun sekä kymmenkunnan kauniisti rivissä seisovan tarjoilijan lisäksi harvoin ketään muuta, ja edes puoliksi täynnä en nähnyt paikkaa koskaan. Entä se mukava, ilmastoitu ja muutenkin moderni bussi, jolla kerran matkustin noin 700 kilometrin matkan Bangkokista Chiang Raihin. Alikehittyneen Pohjois-Thaimaan surkeisiin, ahtaisiin ja täpötäysiin paikallisbusseihin verrattuna tuo onnikka oli silkkaa luksusta.  Matkaan, joka on jokseenkin sama kuin Helsingistä Rovaniemelle, meni koko päivä, mutta se taittui oikein mukavasti, ellei oteta huomioon ankaraa nikotiininpuutosta (tupakoin vielä tuohon aikaan), sillä savuton pikavuoro pysähtyi harvoin ja silloinkin vain minuutiksi tai pariksi. Mutta bussiyrittäjän kannalta reissu ei mitenkään voinut olla kannattava, sillä bussin istumapaikoista edes kolmannes ei missään vaiheessa ollut käytössä, ja joillakin etapeilla matkustin ruhtinaallisesti yksin, pois lukien tietysti bussin kolmijäseninen henkilökunta. Kuskin lisäksi miehistöön kuului paitsi (täysin tarpeeton) rahastaja myös työntekijä, jolle en tähän hätään keksi muuta ammattinimikettä kuin ”bussiemäntä”; tämä minihamoseen pukeutunut tyttönen käveli pylly keikkuen pari kertaa matkan aikana bussin päästä päähän ja tarjoili meille harvoille matkustajille karamelleja, minkä lisäksi hänen ainoa tehtävänsä ilmeisesti oli hyvältä näyttäminen, missä hän kyllä kiitettävästi onnistuikin. Mutta kaiken kaikkiaan Thaimaan näennäisen dynaamisessa taloudessa oli siis aimo annos kuplaa, joka pian sitten puhkesikin.

***

”Mika, muista aina, että thai-miehet ovat hyvin naisellisia ja lempeitä”, valisti minua muuan Mae Fah Luang –säätiön (työnantajani) naispuolinen virkailija, joka toimi ikään kuin tutorinani ensimmäisinä päivinäni maassa. Siinä vaiheessa en osannut sanoa muuta kuin että ”jaha, yritetään muistaa”, vaikka hiljaa mielessäni ihmettelinkin, mitä minun moisella tiedolla pitäisi tehdä. Mutta samaan stereotyyppiseen väitteeseen jouduin törmäämään hyvin usein, milloin keskusteluissa, milloin kirjallisessa muodossa esim. Thaimaan kulttuuria ja historiaa käsittelevissä opuksissa. Ja kyllä vain, monet thai-miehet vaikuttavat kuin vaikuttavatkin naisellisen lempeiltä, hempeiltä suorastaan, mitä vaikutelmaa korostavat thain kielen tietyt ominaispiirteet; sitähän puhutaan jotenkin omituisen määkivällä ja laulavalla nuotilla. Minusta esimerkiksi mandariinikiina tai vietnam, jotka nekin ovat thain tavoin ns. korkokieliä, eivät kuulosta samalla tavoin feminiinisiltä.  

Miten thai-kulttuuriin on päässyt pesiytymään tuo ”kolmannen sukupuolen” kategoria, jota monet länsimaiset LGBT-aktivistit usein käyttävät argumenttina pyrkiessään kumoamaan ”heteronormin” universaalisuuden? Yrittävätkö thai-miehet tieten tahtoen näyttää ja varsinkin kuulostaa transvestiiteilta? Tällainen vaikutelma syntyy ainakin sikäläisten miespuolisten poptähtien siirappisesta fraseerauksesta. Ylipäätään sain thaimaalaista populaarimusiikkia vastaan elinikäisen rokotuksen noina kuukausina; tuota kammottavaa audiokitschiä näet kuului kaikkialla, missä ylipäätään oli äänentoistolaitteita, mm. yllä mainitussa ravintolassa. Mutta pinkin kaikissa sävyissä kimaltelevan pinnan alla thai-miehet ovat aivan yhtä brutaaleja machoja kuin kaikki muutkin kaakkoisaasialaiset miehet. Kun teennäisen hymyn varaan rakentuva julkisivu pettää, seuraukset voivat olla aika dramaattisia.      

Ilman muuta tässä omituisessa travestiassa on kyse ”lempeyden” tietoisesta demonstroinnista, ja sen juuret lienevät ainakin osaksi buddhalaisuudessa, jonka kuvasto vilisee androgyynisiä viitteitä jopa suuremassa määrin kuin kristillinen ikonografia. Maireat kuvat lootusta nuuskivista bhikkuista ovat jo 60-luvulta lähtien vetäneet puoleensa myös eksotiikannälkäisiä länkkäreitä, mutta moni pyhiinvaeltaja on joutunut pettymään; tuoreessa muistissamme on se suomalainen nuorimies, joka vähän aikaa sitten palasi thai-luostarista ns. maitojunalla takaisin.

***         

Oli viimeinen iltani Chiang Raissa, kun istuimme runsaan ruoka- ja juomatarjoilun äärellä paitsi hyvästelemässä minua myös toivottamassa tervetulleiksi paria amerikkalaista opiskelijapoikaa. Kuulin sanottavan jollekin näistä jenkeistä: ”N.N., muista aina, että thai-miehet ovat hyvin naisellisia ja lempeitä”... Valitettavasti ilta ei enää ollut nuori, ja olin jo tukevasti siivussa. Unohdin kaiken mitä minulle oli opetettu aasialaisten maniasta säilyttää kasvonsa, ja aivan ex tempore heitin omana kommenttinani, että ”yeah right, niillä thai-miehillähän on kovin lempeitä harrastuksiakin, kuten nyt vaikka tuo potkunyrkkeily”... Minusta tuo on edelleen paras koskaan keksimäni punchline, semminkin kun se tuli minulta todella spontaanisti. Vitsini upposi hyvin myös yleisöni länsimaalaiseen osaan, mutta thait eivät olleet huvittuneita, vaikka parhaansa mukaan yrittivät sellaista teeskennellä. Väkinäistä oli heidän naurunsa, mutta koska iltani oli viimeinen, en piitannut rotan p*skan vertaa isäntieni mahdollisesti loukatuista tunteista.

”Hymyn maaksi” turistioppaat ja thait itsekin ovat tätä kuningaskuntaa kernaasti kutsuneet, mutta todellisia perusteita tuolle mainoslauseelle on vähänlaisesti. On totta, että thait pyrkivät melkein aina olemaan suut messingillä, mutta harmi vain että hymyä on hyvin vaikea teeskennellä. Silmiin ulottumaton feikkihymy muistuttaa usein pikemminkin irvistystä, joten sen herättämä vaikutelma on lähempänä groteskia kuin lempeää. Thaimaan historia ja kulttuuri ovat julmuuden kyllästämiä, ja vain sijainti Burman ja Kambodzhan kaltaisten vieläkin pimeämpien loukkojen välittömässä naapuruudessa on saanut Thaimaan vaikuttamaan suhteellisen sivistyneeltä yhteiskunnalta.

Kurt Tucholsky oivalsi, että vilkaisu minkä tahansa maan vankilaoloihin on varsin luotettava indikaattori ko. yhteiskunnan sivistystasosta, ja Thaimaan saldo tällä saralla on lohduton. Juuri thai-vankilassa lempeyden kulissit sortuvat lopullisesti eikä niissä enää edes teeskennellä hymyä. Vankilaan joutuu helposti mm. kuninkaan ”loukkaamisesta”; myös Buddhasta puhuttaessa on syytä varoa sanojaan. Kuolemantuomio on käytössä ja pitkään se pantiin täytäntöön suurikalibeerisella konekiväärillä; 2000-luvun alusta saakka on käytetty yksinomaan myrkkyruisketta. Viime vuosina kuolemantuomioita on jaettu harvakseltaan, mutta tämän tuoreen putschin myötä niitä kaiken todennäköisyyden mukaan tullaan taas näkemään. Mai pen lai.   

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Brytkyä kohti

Se on sitten ensimmäinen ennakkoäänestyspäivä. Ei tullut tänään vielä käytyä uurnilla, mutta ennakkoon aion joka tapauksessa äänestää. Ja Halla-ahoa, tietenkin.

Muutama päivä sitten toisessa iltapäivätabloidissa oli juttu, joka herätti mielenkiintoni, vaikkakaan ei välttämättä tavalla, joka oli ollut toimituksella päällimmäisenä mielessä. Jussi Halla-aho ja Alexander Stubb eivät tietenkään voi olla absoluuttisesti ajatellen ”eurovaaliehdokkaiden ääripäitä”, vaikka toimituksen kuvavalinta yhdistyneenä jutun pääotsikkoon näin näyttää vihjaavankin. Silti näiden kahden suunnilleen samanikäisen ja vastaavankaltaiset koulutustaustat omaavan suomalaismiehen asettaminen ikään kuin toistensa antipodeiksi on osuva ratkaisu. Mentaalisesti ja muutenkin yleisten olemustensa puolesta Halla-aho ja Stubb ovat nimittäin valovuosien päässä toisistaan. Perinteisillä vasemmisto-oikeisto –dikotomioilla ei tässä(kään) tapauksessa ole mitään käyttöä, ei vähäisintäkään. Miesten henkilöhistorioissa on eräs hyvin mielenkiintoinen yhteinen tekijä, nimittäin koulukiusaaminen; tosin heidän roolinsa olivat tässäkin suhteessa täysin vastakkaiset.

Tiedämme, että Stubb oli kouluvuosinaan ylimielinen kusipää, joka harjoitti vähintään henkistä väkivaltaa sellaisia koulutovereitaan kohtaan, jotka eri tavoin olivat häntä itseään huonommassa asemassa. No, jokainen vähänkään tarkempisilmäinen näkee, että arroganssi on olennainen osa Stubbin persoonallisuutta vielä nykyäänkin, mutta nyt tuo hänen perusominaisuutensa enimmäkseen peittyy poliitikon lipevyyteen ja sosiaalisesti lahjakkaan ihmisen sulavaan käytökseen. Ei kai ole varmaa tietoa siitä, kuinka raakaa teini-ikäisen Stubbin öykkäröinti lopulta oli, mutta ilmeisesti se ei ollut luonteeltaan varsinaisesti fyysistä. Henkisen väkivallan jäljet saattavat kuitenkin olla aivan yhtä traagisia kuin ruumiillisenkin pahoinpitelyn. 

Samoihin aikoihin, kun helsinkiläinen Stubb nöyryytti ja pilkkasi omia koulutovereitaan, tamperelainen Halla-aho oli omassa koulussaan simputettavana:

”-Tunsin olevani sadistisen kiusaamisen kohteena. Opin vetäytymään sellaisen kuplan sisään, missä mikään ei hetkauta millään tavalla. 
Yläasteaikana hänellä ei ollut juurikaan normaaleja ihmissuhteita. Ikätoverit keskittyivät ulossulkemiseen, haukkumiseen, tönimiseen, lyömiseen. 
-Kun joutuu tietoisesti tappamaan tiettyjä kytkentöjä itsessään, se vaikeuttaa toisen ihmisen asemaan asettumista: ei pysty ottamaan kaikenlaista turhaa ruikutusta kovin vakavasti. Tämä on johtanut kyyniseen suhtautumiseen pienistä asioista uhriutujia, marttyyrejä ja kauhistujia kohtaan. Heitä on nykymaailmassa riittämiin.” [korostukset Michelange] 

Pitkään vallalla ollut poliittisesti korrekti stereotypia koulukiusaajasta on onnettomista kotioloista lähtöisin oleva reppana, joka purkaa omaa pahaa oloaan muihin. Mutta todellisuus on useimmiten toinen; tyypillinen koulukiusaaja näyttää pikemminkin olevan hyväosaisen taustan omaava tuleva menestyjä, siis juuri sellainen sosiaalisesti taitava johtajatyyppi kuin Alexander Stubb. Stubbin olemus on optimistinen, aurinkoinen ja suorastaan päällekäyvän ekstrovertti; Amerikan poliittisessa miljöössä tämä mies olisi kuin kala vedessä, mikä seikka jo yksin riittäisi minulle syyksi inhota häntä.

Halla-aho taas antaa itsestään kiistattoman introvertin vaikutelman ja muutenkin hänen julkinen habituksensa on vähintään kalseahko. Mutta minua tämä ei häiritse vähääkään, päinvastoin, se on minun näkökulmastani pikemminkin meriitti. Vaikkapa joissakin nopeatempoisissa ja substanssiltaan useimmiten hyvin pinnallisissa tv-väittelyissä Halla-aho kykenee esiintymään kylmäverisen eleettömästi ja liikaa provosoitumatta typerimpienkään kysymysten edessä, ja se jos mikä on poliitikossa luottamusta herättävä piirre. On vaikea sanoa, ovatko nämä Halla-ahon luonteenpiirteet koulukiusaamisen seuraus vai sen syy; kaiken todennäköisyyden mukaan ne ovat vähän molempia. Ei ehkä silti kannata korostaa tätä hänen menneisyyteensä kuuluvaa koulukiusatun osaansa liikaa, sillä hän on selvästi päässyt ajat sitten asian yli. Oli miten oli, tämä tausta on yksi keskeinen syy, miksi voin itse pitkälti samaistua Halla-ahoon, vaikka omien yläastevuosieni kokemukset eivät ilmeisesti olekaan aivan yhtä rankkoja kuin hänen.

Yhdessäkään tekemässäni vaalikoneessa Halla-aho ei ole päässyt aivan kymmenen kärkeen, vaikka muita perussuomalaisia siinä joukossa enimmäkseen onkin. Tämä ei ole minulle yllätys, sillä ilman vaalikoneitakin tiedän, että en jaa Halla-ahon mielipiteitä kaikissa asiakysymyksissä. Ei äänestäjä voi missään vaaleissa kuitenkaan lähteä siitä, että ehdokkaan pitäisi olla hänen henkinen klooninsa. Erityisesti suomalaisessa järjestelmässä on otettava huomioon muitakin tekijöitä. Tuossa mainitussa kymmenen kärjessä on paitsi perussuomalaisia myös pari kokoomuslaista. Nämä viimeksi mainitut siis olisivat vaalikoneen mukaan lähempänä minun preferenssejäni kuin Halla-aho. Mutta ääni heille merkitsisi välillisesti ääntä myös Stubbille, mikä on minulle ajatuksenakin mahdoton. Siksi siis aion vakain tuumin piirtää lippuuni numeron 84, ja toivon mahdollisimman monen muun tekevän samoin. Jos Perussuomalaiset saa läpi kahta useamman mepin, huolehditaan nyt siitä, että siihen joukkoon kuuluu Halla-aho, eikös.