perjantai 21. maaliskuuta 2014

Venäjän interregnum on ohi

”Samea aika”, smutnoje vremja tai lyhyemmin vain smuta, on termi, jolla venäläiset ovat perinteisesti luonnehtineet historiansa kaoottisia jaksoja tai muuten vain valtakunnan suvantovaiheita, esimerkiksi interregnumeita. Viimeisin smuta alkoi 1990-luvun taitteessa kun punainen tsaaridynastia käytännössä syöstiin vallasta ja Neuvostoliitto hajosi. Jo 2000-luvun alussa näkyi merkkejä järjestyksen palautumisesta ja viimeistään nyt kai on lupa sanoa, että tämä smuta on ohi.

Liberaalit luulivat Neuvostoliiton hajoamisen merkitsevän Venäjän astumista ihmiskunnan (kuvitteelliseen) normaalitilaan eli omaksuvan länsimaiden (kuvitellusti) universaalit arvot ja elämäntavan eli demokratian ja markkinatalouden. Ani harva toki luuli, että siirtymä tapahtuisi hetkessä; no, taloudellisella puolella tietysti tarjottiin kaikenlaisia 500 päivän ohjelmia ja ties mitä chicagolaisia ”šokkiterapioita”, mutta yleisesti kai lähdettiin siitä, että muutos veisi vuosia eikä varmaankaan olisi tuskaton. Mutta siirtymävaiheiden jälkeen siis Venäjästä tulisi ”normaali maa”. Enää ei tällaiseen taida moni uskoa – uskoneeko syvällä sisimmässään edes Aleksander Stubb?

Minä kuitenkin olen sitä mieltä, että Venäjä on kuin onkin nyt palannut normaalitilaan, siis omaan normaalitilaansa. Venäjä on oma sivilisaationsa omine arvoineen, vaikka sen kulttuurissa tosin on näihin päiviin saakka ollutkin joitakin pinnallisesti länsimaisia elementtejä. Olen siis paitsi Samuel Huntingtonin myös – ja erityisesti – Oswald Spenglerin linjoilla.

Spengleriä pidän parempana siksi, että hänen kulttuurimorfologiastaan puuttuu tuo vähän pakkomielteinen clash-elementti, mikä leimaa Huntingtonin parinkymmenen vuoden takaista bestselleriä. Vaikka maailma siis koostuu yhteismitattomista sivilisaatioista, ei se tosiasia tietenkään automaattisesti merkitse kaikkien sotaa kaikkia vastaan (tosin Huntingtonkaan ei tarkkaan ottaen tuollaista väittänyt, mutta oletan useimpien tulkitsevan häntä vähän sen suuntaisesti). Muutenkin Spenglerin systeemi on kaikkine puutteineenkin syvällisempi, eurooppalaisempi suoraan sanoen. Minä kirjoitin Spengleristä pari vuotta sitten kaksikin blogijuttua, nimittäin tämän  ja tämän.

Venäjään liittyen peistaan tähän kaksi sitaattia noista jutuistani; jälkimmäisessä on fokuksena Venäjän ortodoksisuuden asema:
"Voisiko eräänlaisena empiirisenä todistuskappaleena [Spenglerin historianfilosofian paikkansapitävyydestä] pitää myös aivan silmiemme edessä tapahtuvaa Venäjän uutta nousua jälleen yhden smutnoje vremjan (=sekasorron aika) jäädessä taakse ja valtakunnan saadessa itsevarmuutta ja omanarvontuntoa? Spenglerin mukaan Venäjä on vuosisatojen ajan elänyt ns. pseudomorfoosissa [--] eli itselleen vieraiden läntisten muotojen pakkopaidassa. Mutta nyt se saattaa olla vapautumassa niistä ja löytämässä itseään. Dostojevskin Aljosha Karamazovin messiaaniset aavistukset Venäjän kansan ja sen uskon suurista kohtaloista saattavat olla vihdoin toteutumassa. [--]." 
"Venäjälle nyt syntymässä olevaa kristinuskoa Spengler kutsuu 'johanneslaiseksi' (evankelistan mukaan). Venäläisen ortodoksian pinnan alla on jo pitkään vaikuttanut virtauksia, jotka muun kristillisen maailman, mukaan lukien muun ortodoksisen maailman, näkökulmasta ovat jokseenkin kerettiläisiä. Ne saattavat olla 'johanneslaisen' kristinuskon synnytystuskia. 'Johanneslaisen' kristinuskon tarkkoja ääriviivoja on toistaiseksi kai mahdotonta vetää eikä tässä olisi siihen tilaa muutenkaan. Mutta lukemalla huolellisesti Dostojevskia saattaa käsittäkseeni päästä vähän jyvälle siitä mitä tuleman pitää. Jännittävintä tilanteessa on se, että Venäjän ortodoksikirkko on - jos Spengler on oikeassa! - nyt samassa pisteessä kuin missä Lännen kirkko oli melko tarkalleen tuhat vuotta sitten, kun 'faustinen' kristinusko jätti kotelovaiheen taakseen ja levitti ihanat siipensä kuivumaan nuoren kulttuurin aamunkoitossa. Jos Moskovan patriarkaatin johtama Venäjän kirkko lähiaikoina kääntää selkänsä muulle ortodoksialle yhtä dramaattisesti kuin Lännen kirkko tuhat vuotta sitten teki Bysantin suuntaan, sitä lienee lupa pitää yhtenä todisteena Spenglerin historianfilosofian paikkansapitävyydestä. Jos näin käy, meillä Venäjän naapureilla ei ainakaan tule käymään aika pitkäksi." 

Toistaiseksi Moskovan patriarkaatti on tätäkin kirjoittaessa muodollisesti osa muuta ortodoksista maailmaa. Saa nähdä, kuinka kauan.

***

Mutta mitä tämä kaikki merkitsee Suomen kannalta? Onko meillä siis edessämme jännittävät ajat, kuten vähän tuossa viimeisessä sitaatissa ounastelin? Minusta näyttää, että tämän asian suhteen on vallalla kaksi valitettavaa äärimmäisyyttä: yhtäällä vanha, suomettuneisuuden päiviltä periytyvä huolettomuus, toisaalla piruja seinille maalaavaa pessimismiä, jossa ainakin sanallisen ilmaisun tasolla on joskus jopa paniikkimielialan merkkejä. Turha kai sanoa, että molemmat ovat mielestäni virheellisiä asenteita. Ei tarvinne todistaa, miksi ensin mainittu asenne on sitä, mutta tuosta jälkimmäisestä sanon pari sanaa.

Kuten kaikkien aikaisempienkin smuta-jaksojen jälkeen, Venäjä on nyt alkanut ”kerätä vanhoja maitaan”; tästä aiheesta katso Timo Vihavaisen tuore bloggaus. Venäläisten maiden kokoaminen on todellakin käynnissä, mutta ei tämä välittömästi Suomea koske. Suomi kokonaisuudessaan ei nimittäin ole koskaan ollut venäläistä maata venäläisten itsensäkään mielestä. Aidosti venäläisenä maana on pidetty lähinnä vanhaa Käkisalmen lääniä eli suunnilleen menetettyä Karjalaa, eikä siihen aina ole luettu edes Wiipuria. Suomen suuriruhtinaskunta rinnastuu venäläisissä tulkinnoissa lähinnä autonomiseen Puolan kuningaskuntaan. Toisin sanoen, vaikka Suomi on venäläisissä käsityksissä Venäjän etupiiriä, se ei sivilisaatiomielessä eikä historiallisestikaan useimpien tulkitsijoiden mielestä kuulu Venäjään. Missään tapauksessa Suomesta ja Ukrainasta ei tässä suhteessa voi puhua samana päivänäkään.

Baltian maat eivät nekään kuulu sivilisaatiomielessä Venäjään mutta kylläkin historiallisesti. Nykyiset kolme tasavaltaa ja erityisesti kaksi pohjoisinta niistä, Latvia ja Viro, eli vanhat saksalaiset Itämerenmaakunnat (Kuurinmaa, Liivinmaa, Vironmaa) kuuluivat parin vuosisadan ajan keisarikuntaan tavallisina venäläisinä kuvernementteina ilman mainittavia autonomisia privilegioita, ja tämä tilanne heijastui vielä näiden maiden statukseen ”neuvostotasavaltoina”. Jos neuvostoarmeijan Karjalan rintaman rynnistys kesällä 1944 olisikin onnistunut suunnitellusti, Suomesta ei sittenkään olisi tullut neuvostotasavaltaa jonkun Viron tapaan (tai toisella ilmansuunnalla Moldavian lailla, joka sekin oli ennen lyhyttä itsenäisyyden aikaansa ollut pitkään tavanomaisen venäläisen kuvernementtirakenteen piirissä), vaan muodollisesti itsenäinen ”kansandemokratia” kuten jo mainittu Puola. Venäläiset ovat konservatiivista väkeä, ja heidän muistinsa on pitkä, olivat bolsevikkeja eli eivät.     

No, pitäisikö tämän kaiken nyt tuudittaa meidät turvallisuuden tunteeseen, voidaan kysyä. Ei tarvinne vastata, että ei tietenkään pitäisi. Venäjän aggressiivisen itsetunnon vahvistuminen on tosiasia. Putinin vertaaminen Hitleriin tai Staliniin on tietysti sanoinkuvaamattoman alkeellista, mutta tosiasia on ja pysyy, että Kremlin vahva mies piittaa päivä päivältä vähemmän muun maailman mielipiteestä. Lisäksi hänen kansansuosionsa aitoutta ei tarvitse epäillä. Vaikka mikään tästä ei tiedäkään välitöntä uhkaa Suomelle, meillä on silti naapurinamme entistä vaikeampi ja arvaamattomampi Venäjä, Venäjä joka on vanhastaan pitänyt Suomea etupiirinsä osana.

Miten tämän pitäisi vaikuttaa Suomen turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin? Sitä sopii ihmetellä yksin tyhjällä asemalla junan mentyä ajat sitten...

3 kommenttia:

  1. Miten niin Käkisalmen lääniä on pidetty venäläisenä? Uudenkaupungin rauhan jälkeen sitä nimenomaan pidettiin Suomena, sinne jätettiin Ruotsin laki voimaan ja se yhdistettiin muuhun Suomeen heti Suomen sodan jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käkisalmen lääni eli suunnilleen se osa Karjalaa, joka jäi vielä Täyssinän rauhassa rajan itäpuolelle on venäläisen käsityksen mukaan "vanhaa venäläistä maata", mm. siksi, että sen alkuperäiset asukkaat olivat ortodokseja (olivatpa slaaveja tai eivät - ns. Tverin karjalaisethan ovat Stolbovan rauhan jälkeisinä vuosikymmeninä Käksisalmen läänistä lähteneiden pakolaisten jälkeläisiä).

      On totta että Aleksanteri I yhdisti ns. vanhan Suomen alueen (siis Käkisalmen lääni + Viipuri) suuriruhtinaskuntaan, mutta hän saikin siitä Venäjällä ankaraa kritiikkiä osakseen; keisarin päätöstä arvosteltiin nimenomaan sillä perusteella, että hän oli mennyt antamaan pois "vanhaa venäläistä maata"; tämän hallitsija myönsi, mutta lisäsi leikillisesti, että sitä "vanhaa venäläistä maata" jäi vielä ihan mukavasti jäljelle ilman Käkisalmeakin...

      Poista
  2. Kiitos tästä Venäjä-kirjoituksesta ja myös edellisestä Ranskan tilannetta käsittelevästä.

    Venäjä-jutusta:

    Todellakin on niin että maailmassa tarjotaan vain yhtä "planeettaa" ei vaihtoehtoisia. Monikulttuurisuus-vaade jyrää kaikki muut kulttuurit pelkiksi vahakabineteiksi joissa säilötään kulttuurien kivoja ominaisuuksia ja kielletään niiden todellinen dynamiikka ja myös niiden pimeät voimat.

    Arvoliberalismin ja kapitalismin (helvetissä solmittu) avioliitto näennäisine ihmisoikeuksineen, egalitarismeineen ja globalismeineen on se ainoa maailma jota, kuten älykkäästi ilmaisit, tarjotaan normaalitilana (!), ainoana sellaisena. SItä tuputetaan nyt Ukrainalle ja Venäjälle. Toiselle maistuu, toiselle ei.

    Venäjän heräämisestä olenkin ollut melkein salaa tyytyväinen.Olen siis kai paha ihminen, hah ha. Tosin olen saanut infoa myös ns. duginismista (sisältää jopa esoteerisia ulottovuuksia) Juha Ahvion blogista Patmoksen sivuilla ja sen vaikutuksesta Putinin hoviin. Jos niistä on osakin totta, on tilanne äärimmäisen sekava. Tie näyttäisi olevan silloin arvokonservatiiville ja traditionalistille pystyssä joka suunnassa.

    t. jk

    VastaaPoista