perjantai 28. maaliskuuta 2014

Kauhea luokkayhteiskunta

Australia, tuo Kansainyhteisön mentaalisesti republikaanisin jäsen, taitaa piakkoin antaa omalta kohdaltaan potkut HM kuningatar Elisabethille eli ryhtyä virallisestikin tasavallaksi. Askelia siihen suuntaan on otettu jo pitkään. Hiljattain tuli uutinen, jonka mukaan huomattava osa ausseista tahtoo sanoa päättäväisesti ei ritareille ja daameille, tai tarkemmin sanoen näiden paluulle, sillä arvonimet siellä on jo kertaalleen lakkautettu. Kyseessä olisi lähinnä meikäläisiin -neuvos-loppuisiin titteleihin verrattava tapa palkita eri elämänalueilla ansioituneita kansalaisia. Mutta monien mielestä tapa on siis liian rojalistinen ja "feodaalinen". Kaikkea sitä kuulee! Mutta mikäs ihme tuo loppujen lopuksi on, kun Australiassa tämä "tasa-arvo" on viety niin pitkälle, että kuulemma taksissakin pidetään huonona käytöksenä sitä, jos asiakas menee herraskaisesti takapenkille eikä halua jutustella niitä näitä kuskin kanssa; ei siis riitä, että maksatte maltaita kyydistänne vaan sen lisäksi on vielä huolehdittava siitäkin, ettei palveluammattiinsa vapaaehtoisesti hakeutuneelle suharille tule paha mieli... Monilla suomalaisilla on tapana irvistellä ruotsalaisten tasa-arvohysterialle, mutta nämä ikiruskettuneet lajitoverimme down under kyllä painivat ihan omassa sarjassaan.

Brittimonarkian jo kolmatta vuosisataa sitten yli laidan heittäneet amerikkalaiset ovat hekin vanhaan emämaahansa nähden mielenlaadultaan huomattavan tasa-arvoisia, vaikka ovatkin selvästi ausseja maltillisempia tässä suhteessa. Marlon Brando kertoi muistelmissaan kuvausmatkalla Englannissa 70-luvun alussa sattuneesta episodista, joka opetti hänelle vähän kulttuuristen nyanssien tajua. Arvoliberaalina jenkkinä Brando tietenkin aluksi nyrpisteli nenäänsä englantilaisen luokkayhteiskunnan takapajuisille piirteille, kuten sillekin hirveydelle että kuvausryhmän johtoporras ruokaili ikään kuin eksekutiiviluokassa erillään tavallisista perustason työntekijöistä. Brando ei tätä hyväksynyt vaan halusi olla yksi pojista ja varoituksista huolimatta tunki itsensä proletaarien sekaan; mutta ihme ja kumma: hän ei saanutkaan näihin toivomaansa kontaktia vaan seurauksena oli vain kaikkien osapuolten kannalta piinallinen tilanne. Duunarit eivät yksinkertaisesti pitäneet siitä, että herra tuppautui heidän seuraansa. Tähti oppi läksynsä ja aterioi seuraavan kerran oman viiteryhmänsä parissa.

Parisen vuosikymmentä sitten alkanut ja melko pitkään jatkunut brittiläinen The Fast Show (oliko sen suomenkielinen nimi "Ruuvit löysällä"? taisi olla) toi ruutuun muutamia todella herkullisia sketsihahmoja. Ajatellaan parivaljakkoa "Ralph & Ted". Ensin mainittuhan oli piinallisen ujo ja selvästi vähän hintahtava englantilainen maalaisgentlemanni, jälkimmäinen puolestaan hänen irlantilainen renkipoikansa. No, Sir Ralphin tuskastuttavat yritykset tutustua työntekijäänsä päättyivät aina samalla tavalla, eli siihen että kumpikin tuijotteli nolona kengänkärkiinsä tms. Pitkään oletin, että Ted oli luonnostaan yhtä estynyt kuin Ralph, mutta eihän siitä ollut kyse. Tämä selvisi kun näin sketsin, jossa Ted vietti vapaa-aikaa omiensa parissa. Oltiin pubissa, olut virtasi ja juttu luisti - kunnes joukkoon liittyi Ralph. Minä pidän ko. sketsiä ja yleensä koko tätä parivaljakkoa erittäin oivaltavana näkemyksenä menneestä maailmasta, tai ainakin sen yhdestä puolesta.

Tätä ei perinteisestä englantilaisesta luokkayhteiskunnasta (josta voi nyt kyllä jo puhua imperfektissä) aina ymmärretä: eivät ainoastaan tuon kiistatta melko mutkikkaan hierarkian ylimmät pienat olleet tietoisia omasta erityislaadustaan, vaan myös klassinen brittiduunari oli aina luokkatietoinen ja taustastaan ylpeä; tämä ammattitaitoinen englantilainen työväenluokka on nyt iäksi kadonnut, ja Dalrymple on kertonut sen tilalle tulleista yhteiskuntaryhmistä kaiken tarpeellisen...

Suomi on aina ollut hyvin epähierarkkinen yhteiskunta, eikä täällä ole koskaan ollut vastaavia luokkajännitteitä kuin jossain Englannissa, sanokoot antifantit ja kiakkovieraat mitä sanovat. Niinpä koko kysymys tasa-arvosta on meillä selvästi toisen sävyinen. Mutta ihmisten oikeus viihtyä oman viiteryhmänsä parissa ja pitää vähintään hajurakoa vieraiksi koettuihin aineksiin tai peräti torjua ne ei ole itsestäänselvyys. Juuri tasa-arvon pyhän lehmän nimissä tätä oikeutta ollaan monilla tahoilla valmiita rajoittamaan. Onko ravintolalla oikeus valita asiakkaansa? Entä taloyhtiöllä asukkaansa? Maalaisjärki ja yleinen oikeustaju vastaavat kumpaankin kysymykseen kyllä, vallitseva oikeinajattelu taas on ainakin käytännössä täysin päinvastaista mieltä.            

5 kommenttia:

  1. Ruuvit löysällä oli Fast Show:n suomennettu nimi.

    Todellinen Helmi kaiken tv-sonnan tarjonnassa.

    -Tvälups-

    VastaaPoista
  2. Hyvä teksti. Itseni tulisikin tiukkoja hierarkioita vierastavana muistaa niiden kulttuurisidonnaisuus. Siinä missä Suomeen olisi mahdotonta ja typerää koettaa ujuttaa jäykkiä luokkaenklaaveja tai etikettejä, ovat ne ilmeisesti Britanniassa touhun ydinmehua. Samasta syystä kuin Marlon Brandon käytös oli silloin tilanteeseen sopimatonta on myös Matti Klingen snobbailu: ne eivät ole osa ympäröivää kulttuuria.

    Fast show on kyllä hieno ohjelma. Näyttelytyö oli sen yksi vahvimpia puolia kuten linkittämäsi sketsi osoittaa: luokka-aksenttien ja maneerien hallinta yms.

    "Hello it's Bob Fleming here...cough! Excuse me."

    VastaaPoista
  3. Väärä vastakkainasettelija29. maaliskuuta 2014 klo 11.27

    Tavat eivät tule tyhjästä eivätkä subjektiivisista tunteista. Jos hierarkiaa ei voida välttää, yritetään minimoida tilanteet, joissa valtasuhde realisoituu. Työläinen säilyttää arvokkuutensa parhaiten ja kerää vähemmän kaunaa kun hän joutuu ilmentämään konkreettisella käytöksellään alistumista mahdollisimman harvoin. Samoin johtajan on helpompi johtaa kun hän häiritsee työläistä vain asiasta.

    Ajatelkaa itsekin, tunnetteko olonne ruokapöydässänne silloin, kun olette siellä vertaistenne kanssa vai silloin, kun mukana on joku teitä statuksessa valtavasti ylempi, jonka suhteen pitää miettiä miten käyttäydytte, tai alempi, jolloin joudutte miettimään mitä hänelle voi sanoa ja kuinka olette vastuussa siitä, mitä hän menee koheltamaan jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perinteisessä luokkayhteiskunnassa ja muissa selkeään hierarkiaan perustuvissa yhteisöissä tuo kaikki on aina ymmärretty. Palvelusväen vapaa-aikaa ja yöunta on kunnioitettu; korkea-arvoisimmat upseerit ovat tieten tahtoen antaneet tilaa nuorille luutnanteille olla rauhassa omissa porukoissaan ja niin pois päin. Kyse ei siis ole ollut ylempiarvoisten nirppanokkaisuudesta (ainakaan yksinomaan) vaan nimenomaan tilan antamisesta toisille. Mutta meillä, missä ainakaan vertikaalisia hierarkoita ei nykyään varsinaisesti ole mutta jossa muunlaiseen "erilaisuuteen" joutuu törmäämään kasvavassa määrin, oikeus pysytellä "omien" ("nashi", sanovat venäläiset) joukossa, siis oman viiteryhmän ja oman tribuksen parissa on aikaisempaa vaikeampaa. Sitä tuossa yritin sanoa, ehkä vähän turhan kautta rantain.

      Poista
  4. En nyt kuitenkaan sanoisi, että nyky-Suomessa olisi mitenkään vaikeaa pysyä omissa porukoissa. Useinhan on niin, että suku- ja perhekontaktit ovat huomattavasti vähentyneet, ja ainoastaan omien kavereiden kanssa pyöriminen on varsinkin suurissa kaupungeissa yleistä. Kaupassa, joukkoliikennevälineissä ja "kaverien kaverien" kanssa erilaisuuden saattaa huomata, mutta siihen ei välttämättä suoraan törmää.

    Taitaa olla muuten aika hienovaraista, missä määrin tällainen erilaisuuden vierastaminen alkaa oikeasti olla ikävä asia ja vahingollista ihmisten väliselle yhteisöllisyydelle sun muulle...

    Usein sitä toki osaa miettiä vasta jälkeenpäin, ketkä koulussa olivat duunarien lapsia ja ketkä olivat vaikka opettajien tai lääkärien lapsia. Kyllä Suomessakin tietyn eron huomaa, jopa eri kaupunkien ilmapiirissä. Tampere on edelleen paljon työväenluokkaisempi kuin Helsinki. Politiikan kanssa tällä ei enää ole juuri mitään tekemistä.

    VastaaPoista