perjantai 28. maaliskuuta 2014

Kauhea luokkayhteiskunta

Australia, tuo Kansainyhteisön mentaalisesti republikaanisin jäsen, taitaa piakkoin antaa omalta kohdaltaan potkut HM kuningatar Elisabethille eli ryhtyä virallisestikin tasavallaksi. Askelia siihen suuntaan on otettu jo pitkään. Hiljattain tuli uutinen, jonka mukaan huomattava osa ausseista tahtoo sanoa päättäväisesti ei ritareille ja daameille, tai tarkemmin sanoen näiden paluulle, sillä arvonimet siellä on jo kertaalleen lakkautettu. Kyseessä olisi lähinnä meikäläisiin -neuvos-loppuisiin titteleihin verrattava tapa palkita eri elämänalueilla ansioituneita kansalaisia. Mutta monien mielestä tapa on siis liian rojalistinen ja "feodaalinen". Kaikkea sitä kuulee! Mutta mikäs ihme tuo loppujen lopuksi on, kun Australiassa tämä "tasa-arvo" on viety niin pitkälle, että kuulemma taksissakin pidetään huonona käytöksenä sitä, jos asiakas menee herraskaisesti takapenkille eikä halua jutustella niitä näitä kuskin kanssa; ei siis riitä, että maksatte maltaita kyydistänne vaan sen lisäksi on vielä huolehdittava siitäkin, ettei palveluammattiinsa vapaaehtoisesti hakeutuneelle suharille tule paha mieli... Monilla suomalaisilla on tapana irvistellä ruotsalaisten tasa-arvohysterialle, mutta nämä ikiruskettuneet lajitoverimme down under kyllä painivat ihan omassa sarjassaan.

Brittimonarkian jo kolmatta vuosisataa sitten yli laidan heittäneet amerikkalaiset ovat hekin vanhaan emämaahansa nähden mielenlaadultaan huomattavan tasa-arvoisia, vaikka ovatkin selvästi ausseja maltillisempia tässä suhteessa. Marlon Brando kertoi muistelmissaan kuvausmatkalla Englannissa 70-luvun alussa sattuneesta episodista, joka opetti hänelle vähän kulttuuristen nyanssien tajua. Arvoliberaalina jenkkinä Brando tietenkin aluksi nyrpisteli nenäänsä englantilaisen luokkayhteiskunnan takapajuisille piirteille, kuten sillekin hirveydelle että kuvausryhmän johtoporras ruokaili ikään kuin eksekutiiviluokassa erillään tavallisista perustason työntekijöistä. Brando ei tätä hyväksynyt vaan halusi olla yksi pojista ja varoituksista huolimatta tunki itsensä proletaarien sekaan; mutta ihme ja kumma: hän ei saanutkaan näihin toivomaansa kontaktia vaan seurauksena oli vain kaikkien osapuolten kannalta piinallinen tilanne. Duunarit eivät yksinkertaisesti pitäneet siitä, että herra tuppautui heidän seuraansa. Tähti oppi läksynsä ja aterioi seuraavan kerran oman viiteryhmänsä parissa.

Parisen vuosikymmentä sitten alkanut ja melko pitkään jatkunut brittiläinen The Fast Show (oliko sen suomenkielinen nimi "Ruuvit löysällä"? taisi olla) toi ruutuun muutamia todella herkullisia sketsihahmoja. Ajatellaan parivaljakkoa "Ralph & Ted". Ensin mainittuhan oli piinallisen ujo ja selvästi vähän hintahtava englantilainen maalaisgentlemanni, jälkimmäinen puolestaan hänen irlantilainen renkipoikansa. No, Sir Ralphin tuskastuttavat yritykset tutustua työntekijäänsä päättyivät aina samalla tavalla, eli siihen että kumpikin tuijotteli nolona kengänkärkiinsä tms. Pitkään oletin, että Ted oli luonnostaan yhtä estynyt kuin Ralph, mutta eihän siitä ollut kyse. Tämä selvisi kun näin sketsin, jossa Ted vietti vapaa-aikaa omiensa parissa. Oltiin pubissa, olut virtasi ja juttu luisti - kunnes joukkoon liittyi Ralph. Minä pidän ko. sketsiä ja yleensä koko tätä parivaljakkoa erittäin oivaltavana näkemyksenä menneestä maailmasta, tai ainakin sen yhdestä puolesta.

Tätä ei perinteisestä englantilaisesta luokkayhteiskunnasta (josta voi nyt kyllä jo puhua imperfektissä) aina ymmärretä: eivät ainoastaan tuon kiistatta melko mutkikkaan hierarkian ylimmät pienat olleet tietoisia omasta erityislaadustaan, vaan myös klassinen brittiduunari oli aina luokkatietoinen ja taustastaan ylpeä; tämä ammattitaitoinen englantilainen työväenluokka on nyt iäksi kadonnut, ja Dalrymple on kertonut sen tilalle tulleista yhteiskuntaryhmistä kaiken tarpeellisen...

Suomi on aina ollut hyvin epähierarkkinen yhteiskunta, eikä täällä ole koskaan ollut vastaavia luokkajännitteitä kuin jossain Englannissa, sanokoot antifantit ja kiakkovieraat mitä sanovat. Niinpä koko kysymys tasa-arvosta on meillä selvästi toisen sävyinen. Mutta ihmisten oikeus viihtyä oman viiteryhmänsä parissa ja pitää vähintään hajurakoa vieraiksi koettuihin aineksiin tai peräti torjua ne ei ole itsestäänselvyys. Juuri tasa-arvon pyhän lehmän nimissä tätä oikeutta ollaan monilla tahoilla valmiita rajoittamaan. Onko ravintolalla oikeus valita asiakkaansa? Entä taloyhtiöllä asukkaansa? Maalaisjärki ja yleinen oikeustaju vastaavat kumpaankin kysymykseen kyllä, vallitseva oikeinajattelu taas on ainakin käytännössä täysin päinvastaista mieltä.            

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Ranskan vasemmistolla on totinen paikka

Najat Vallaud-Belkacem
Katselin eilen illalla ranskankielisen TV5 Monde -kanavan vaalivalvojaisia. Hallituksen puolelta kommentaattorina oli nyrpeä nuori kaunotar nimeltä Najat Vallaud-Belkacem. Melkein kävi likkaa sääliksi vähän aikaa - mutta vain vähän aikaa, sen verran fanaattinen punainen politrukki tuo misu on. Vallaud-Belkacem on siis sosialistihallituksen virallinen tiedottaja, ja olen hänestä puhunut tässä blogissa joskus aikaisemminkin, muistaakseni Ranskan ensimmäisten ns. homohäiden tiimoilta. Mutta nyt annetaan ääni Rioufolille. Käänsin tähän olennaiset osat hänen tämänpäiväisestä kolumnistaan, joka on luettavissa täällä.


"Ymmärtääkseen sosialistien tappion syvyyden tarvitsee vain kuunnella Najat Vallaud-Belkacemia kun tämä suhteuttaa ensimmäisen kierroksen tuloksia. Vasemmiston kyvyttömyys kohdata tuskallista todellisuutta käy hyvin ilmi hänen esiintymisestään. Hän on pyrkinyt sunnuntai-illasta saakka sulkemaan silmänsä tosiasioilta ja yrittänyt selittää parhain päin ranskalaisten ”tyytymättömyyttä”. Vallaud-Belkacemin mukaan vaalituloksesta ei seuraa tarve tarkistaa hallituksen politiikan suuntaa vaan pikemminkin ”kurssista on pidettävä kiinni”. Sen sijaan, että yrittäisi ymmärtää Front nationalin häikäisevän menestyksen syitä, hän katsoo asiakseen tuomita puolueen ”fasistiset” kandidaatit. Minäkin olin paikalla eilisiltana [su. 23.3.] ja kuulin hänen nuhtelevan Front nationalia siitä, että se ”erottelee ranskalaisia ja ulkomaalaisia toisistaan”. Jos lahkolaismentaliteetille pitäisi saada kasvot, tämä journalistinainen sopisi siihen tehtävään hyvin; millaista lempeän viattomuuden taakse kätkeytyvää jäistä fanaattisuutta hänen kasvonsa kielivätkään. Mutta juuri tämä vasemmiston omahyväisyys ja opettajamaisuus ovat ominaisuuksia, jotka tekevät siitä niin luotaantyöntävän monien äänestäjien silmissä. [--] Sosialistien on aika katsoa peiliin. Mutta sama koskee myös UMP-puoluetta. 
Demokratian kriisi näkyy siinä, että nukkumaan jäi 38,72 % äänioikeutetuista ja siinä, että FN:n äänisaalista osa oli protestiääniä. Hallitsevien puolueiden on alettava kuunnella kansaa. Kansan loukkaaminen vielä kerran esimerkiksi diskaamalla sellaisia valituksi tulleita, jotka eivät hyväksy vallitsevaa vähemmistöpoliittista oikeinajattelua, saisi kansan raivon kuohahtamaan yli laitojen. Kieltäytymällä hylkimästä viralliselta taholta demonisoitua Front nationalia kansalaiset ovat selvästi osoittaneet vähät välittävänsä poliittisen korrektiuden standardista. Lähellä on ajatus, että suvaitsemattoman vasemmiston fasismisyytökset ovat kimmonneet takaisin päin sen omia kasvoja. Tämä ns. ”tasavaltalainen rintama”, joka koottiin aikomuksena tukahduttaa kansan mielipiteen ilmaus, on nyt menettänyt kaiken demokraattisen legitimaationsa. [--]"

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Venäjän interregnum on ohi

”Samea aika”, smutnoje vremja tai lyhyemmin vain smuta, on termi, jolla venäläiset ovat perinteisesti luonnehtineet historiansa kaoottisia jaksoja tai muuten vain valtakunnan suvantovaiheita, esimerkiksi interregnumeita. Viimeisin smuta alkoi 1990-luvun taitteessa kun punainen tsaaridynastia käytännössä syöstiin vallasta ja Neuvostoliitto hajosi. Jo 2000-luvun alussa näkyi merkkejä järjestyksen palautumisesta ja viimeistään nyt kai on lupa sanoa, että tämä smuta on ohi.

Liberaalit luulivat Neuvostoliiton hajoamisen merkitsevän Venäjän astumista ihmiskunnan (kuvitteelliseen) normaalitilaan eli omaksuvan länsimaiden (kuvitellusti) universaalit arvot ja elämäntavan eli demokratian ja markkinatalouden. Ani harva toki luuli, että siirtymä tapahtuisi hetkessä; no, taloudellisella puolella tietysti tarjottiin kaikenlaisia 500 päivän ohjelmia ja ties mitä chicagolaisia ”šokkiterapioita”, mutta yleisesti kai lähdettiin siitä, että muutos veisi vuosia eikä varmaankaan olisi tuskaton. Mutta siirtymävaiheiden jälkeen siis Venäjästä tulisi ”normaali maa”. Enää ei tällaiseen taida moni uskoa – uskoneeko syvällä sisimmässään edes Aleksander Stubb?

Minä kuitenkin olen sitä mieltä, että Venäjä on kuin onkin nyt palannut normaalitilaan, siis omaan normaalitilaansa. Venäjä on oma sivilisaationsa omine arvoineen, vaikka sen kulttuurissa tosin on näihin päiviin saakka ollutkin joitakin pinnallisesti länsimaisia elementtejä. Olen siis paitsi Samuel Huntingtonin myös – ja erityisesti – Oswald Spenglerin linjoilla.

Spengleriä pidän parempana siksi, että hänen kulttuurimorfologiastaan puuttuu tuo vähän pakkomielteinen clash-elementti, mikä leimaa Huntingtonin parinkymmenen vuoden takaista bestselleriä. Vaikka maailma siis koostuu yhteismitattomista sivilisaatioista, ei se tosiasia tietenkään automaattisesti merkitse kaikkien sotaa kaikkia vastaan (tosin Huntingtonkaan ei tarkkaan ottaen tuollaista väittänyt, mutta oletan useimpien tulkitsevan häntä vähän sen suuntaisesti). Muutenkin Spenglerin systeemi on kaikkine puutteineenkin syvällisempi, eurooppalaisempi suoraan sanoen. Minä kirjoitin Spengleristä pari vuotta sitten kaksikin blogijuttua, nimittäin tämän  ja tämän.

Venäjään liittyen peistaan tähän kaksi sitaattia noista jutuistani; jälkimmäisessä on fokuksena Venäjän ortodoksisuuden asema:
"Voisiko eräänlaisena empiirisenä todistuskappaleena [Spenglerin historianfilosofian paikkansapitävyydestä] pitää myös aivan silmiemme edessä tapahtuvaa Venäjän uutta nousua jälleen yhden smutnoje vremjan (=sekasorron aika) jäädessä taakse ja valtakunnan saadessa itsevarmuutta ja omanarvontuntoa? Spenglerin mukaan Venäjä on vuosisatojen ajan elänyt ns. pseudomorfoosissa [--] eli itselleen vieraiden läntisten muotojen pakkopaidassa. Mutta nyt se saattaa olla vapautumassa niistä ja löytämässä itseään. Dostojevskin Aljosha Karamazovin messiaaniset aavistukset Venäjän kansan ja sen uskon suurista kohtaloista saattavat olla vihdoin toteutumassa. [--]." 
"Venäjälle nyt syntymässä olevaa kristinuskoa Spengler kutsuu 'johanneslaiseksi' (evankelistan mukaan). Venäläisen ortodoksian pinnan alla on jo pitkään vaikuttanut virtauksia, jotka muun kristillisen maailman, mukaan lukien muun ortodoksisen maailman, näkökulmasta ovat jokseenkin kerettiläisiä. Ne saattavat olla 'johanneslaisen' kristinuskon synnytystuskia. 'Johanneslaisen' kristinuskon tarkkoja ääriviivoja on toistaiseksi kai mahdotonta vetää eikä tässä olisi siihen tilaa muutenkaan. Mutta lukemalla huolellisesti Dostojevskia saattaa käsittäkseeni päästä vähän jyvälle siitä mitä tuleman pitää. Jännittävintä tilanteessa on se, että Venäjän ortodoksikirkko on - jos Spengler on oikeassa! - nyt samassa pisteessä kuin missä Lännen kirkko oli melko tarkalleen tuhat vuotta sitten, kun 'faustinen' kristinusko jätti kotelovaiheen taakseen ja levitti ihanat siipensä kuivumaan nuoren kulttuurin aamunkoitossa. Jos Moskovan patriarkaatin johtama Venäjän kirkko lähiaikoina kääntää selkänsä muulle ortodoksialle yhtä dramaattisesti kuin Lännen kirkko tuhat vuotta sitten teki Bysantin suuntaan, sitä lienee lupa pitää yhtenä todisteena Spenglerin historianfilosofian paikkansapitävyydestä. Jos näin käy, meillä Venäjän naapureilla ei ainakaan tule käymään aika pitkäksi." 

Toistaiseksi Moskovan patriarkaatti on tätäkin kirjoittaessa muodollisesti osa muuta ortodoksista maailmaa. Saa nähdä, kuinka kauan.

***

Mutta mitä tämä kaikki merkitsee Suomen kannalta? Onko meillä siis edessämme jännittävät ajat, kuten vähän tuossa viimeisessä sitaatissa ounastelin? Minusta näyttää, että tämän asian suhteen on vallalla kaksi valitettavaa äärimmäisyyttä: yhtäällä vanha, suomettuneisuuden päiviltä periytyvä huolettomuus, toisaalla piruja seinille maalaavaa pessimismiä, jossa ainakin sanallisen ilmaisun tasolla on joskus jopa paniikkimielialan merkkejä. Turha kai sanoa, että molemmat ovat mielestäni virheellisiä asenteita. Ei tarvinne todistaa, miksi ensin mainittu asenne on sitä, mutta tuosta jälkimmäisestä sanon pari sanaa.

Kuten kaikkien aikaisempienkin smuta-jaksojen jälkeen, Venäjä on nyt alkanut ”kerätä vanhoja maitaan”; tästä aiheesta katso Timo Vihavaisen tuore bloggaus. Venäläisten maiden kokoaminen on todellakin käynnissä, mutta ei tämä välittömästi Suomea koske. Suomi kokonaisuudessaan ei nimittäin ole koskaan ollut venäläistä maata venäläisten itsensäkään mielestä. Aidosti venäläisenä maana on pidetty lähinnä vanhaa Käkisalmen lääniä eli suunnilleen menetettyä Karjalaa, eikä siihen aina ole luettu edes Wiipuria. Suomen suuriruhtinaskunta rinnastuu venäläisissä tulkinnoissa lähinnä autonomiseen Puolan kuningaskuntaan. Toisin sanoen, vaikka Suomi on venäläisissä käsityksissä Venäjän etupiiriä, se ei sivilisaatiomielessä eikä historiallisestikaan useimpien tulkitsijoiden mielestä kuulu Venäjään. Missään tapauksessa Suomesta ja Ukrainasta ei tässä suhteessa voi puhua samana päivänäkään.

Baltian maat eivät nekään kuulu sivilisaatiomielessä Venäjään mutta kylläkin historiallisesti. Nykyiset kolme tasavaltaa ja erityisesti kaksi pohjoisinta niistä, Latvia ja Viro, eli vanhat saksalaiset Itämerenmaakunnat (Kuurinmaa, Liivinmaa, Vironmaa) kuuluivat parin vuosisadan ajan keisarikuntaan tavallisina venäläisinä kuvernementteina ilman mainittavia autonomisia privilegioita, ja tämä tilanne heijastui vielä näiden maiden statukseen ”neuvostotasavaltoina”. Jos neuvostoarmeijan Karjalan rintaman rynnistys kesällä 1944 olisikin onnistunut suunnitellusti, Suomesta ei sittenkään olisi tullut neuvostotasavaltaa jonkun Viron tapaan (tai toisella ilmansuunnalla Moldavian lailla, joka sekin oli ennen lyhyttä itsenäisyyden aikaansa ollut pitkään tavanomaisen venäläisen kuvernementtirakenteen piirissä), vaan muodollisesti itsenäinen ”kansandemokratia” kuten jo mainittu Puola. Venäläiset ovat konservatiivista väkeä, ja heidän muistinsa on pitkä, olivat bolsevikkeja eli eivät.     

No, pitäisikö tämän kaiken nyt tuudittaa meidät turvallisuuden tunteeseen, voidaan kysyä. Ei tarvinne vastata, että ei tietenkään pitäisi. Venäjän aggressiivisen itsetunnon vahvistuminen on tosiasia. Putinin vertaaminen Hitleriin tai Staliniin on tietysti sanoinkuvaamattoman alkeellista, mutta tosiasia on ja pysyy, että Kremlin vahva mies piittaa päivä päivältä vähemmän muun maailman mielipiteestä. Lisäksi hänen kansansuosionsa aitoutta ei tarvitse epäillä. Vaikka mikään tästä ei tiedäkään välitöntä uhkaa Suomelle, meillä on silti naapurinamme entistä vaikeampi ja arvaamattomampi Venäjä, Venäjä joka on vanhastaan pitänyt Suomea etupiirinsä osana.

Miten tämän pitäisi vaikuttaa Suomen turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin? Sitä sopii ihmetellä yksin tyhjällä asemalla junan mentyä ajat sitten...

torstai 20. maaliskuuta 2014

Front national -puolueen haasteet

Tähän kääntämäni haastattelu sopisi Sarastukseen sikäli, että siinä on äänessä Ranskan "uuden oikeiston" keulahahmo Alain de Benoist, jonka ajattelu on yksi verkkolehden keskeisistä innoittajista ja joka myös yhdistänee useimpia sen kirjoittajia, kuinka sekalaista seurakuntaa muuten lienevätkin. Tämä juttu on kuitenkin sen verran lyhyt, että julkaisen sen mieluummin tässä. Aiheena on siis Ranskan Front national -puolueen nousu Marine Le Penin johdolla ja erityisesti puolueen ajankohtaiset haasteet. Nicolas Gauthierin tekemä haastattelu on alun perin julkaistu Boulevard Voltaire -lehdessä reilut kolme ja puoli kuukautta sitten. Benoist'n mielestä Front nationalista pitäisi tulla koko kansan puolue. Ja niin siitä on hyvää vauhtia tulossakin, luulemma. 

Tiedotusvälineet luokittelevat jatkuvasti Front nationalin poliittisella kartalla oikealle tai äärioikealle. Onko tähän perusteita? Entä onko tilanne aina ollut tämä? 
Alain de Benoist: Front national [jatkossa FN] oli alun perin äärioikeistolainen liike, mutta se on vähin erin luonut nahkaansa kansallismielisen populismin suuntaan. Populismi on mutkikas ilmiö, jota ei oikein luontevasti voi analysoida vasemmisto – oikeisto –akselilla. Nykyisessä muodossaan FN on nouseva poliittinen voima, joka vetää puoleensa niin miehiä kuin naisia ja koskettaa kaikkia ikä- ja ammattiryhmiä, lisäksi se on vakavasti otettava vaihtoehto monelle tulevien eurovaalien äänestäjälle ja ohittaa suosiossa selvästi sekä sosialistit että [”keskustaoikeistolaisen”] UMP-puolueen; toisin sanoen FN näyttää olevan valmis ottamaan harteilleen Ranskan johtavan puolueen viitan. Sitä paitsi 46 % ranskalaisista on sitä mieltä, että Marine Le Pen on se poliitikko, johon oppositio parhaiten henkilöityy. [--] Puolueen leimaaminen äärioikeistolaiseksi on merkki joko älyllisestä laiskuudesta tai silkasta propagandistisesta mustamaalauksesta (usein yhtä aikaa molemmista). Mutta nykyisellään tähän leimaan ei siis ole uskottavia perusteita, ja argumentit, joilla tuota leimaa yritetään oikeuttaa, ovat todella väsyneitä.  
Tie on tänään avoinna FN:lle, sillä ei mene päivääkään ilman että olosuhteet syventävät jo valmiiksi ammottavaa kuilua kansan ja hallitsevan poliittisen eliitin välillä. Nyt ollaan tilanteessa, jossa tuskin mikään suojamuuri (cordon sanitaire) tai ”tasavaltalainen rintama” (front républicain) kestäisi. Ranskalaisille on myös turha uskotella, että he ovat ”rasisteja”, koska joku tyhmä viikkolehti meni onnettomasti tekemään loukkaavia rinnastuksia; loukkaavia siis ystäviemme apinoiden kannalta... 
Sanotaan, että Marine Le Pen on onnistunut ”purkamaan demonista auraa” (dédiabolisé) FN:n ympäriltä. Oikeampaa olisi sanoa, että hän on osoittanut olevansa täysiverinen poliitikko, millä ilmaisulla ymmärrän ihmistä, joka tietää mistä politiikassa viimekädessä on kysymys: ja kyse on valtaanpääsystä eikä mistään ”signaloinnista” tai ”poliittisen perheen” kokoamisesta. Tämän ymmärtäminen erottaa Marine Le Penin isästään ja vielä enemmän jostakin Bruno Gollnischista. Henkilökohtaisesti annan Marine Le Penille suurta tunnustusta siitä, että hän on pysynyt kuurona kaikenlaisten menetettyjen taisteluiden veteraanien ja erilaisten menneisyysnostalgikkojen kuiskutukselle. Juuri tällä tiellä on pysyttäväkin, jos halutaan nostaa FN nimensä [”kansallinen rintama”] arvoiseen asemaan tässä maassa. 
Marine Le Penin puheenjohtajuuden myötä FN näkyy niin sanoakseni kaartaneen vasempaan. No, 80-luvulla hänen isänsä vielä esitti itsensä ”Ranskan Reaganina”. Mutta toisaalta perustamisvuotenaan 1972 puolue julkaisi talouspoliittisen ohjelman, joka oli mitä suurimassa määrin ”sosiaalisesti” painottunut ellei suorastaan sosialistinen. Onko Marine Le Penin linjauksissa siis kyse suunnanmuutoksesta vai enemmänkin paluusta juurille? 
A. de B.: Mitä väliä! Pääasia on, että tämä käännös ”vasemmiston” suuntaan on ylipäätään tehty. Minä en todellakaan kuulu niihin, jotka FN:n ohjelman edessä alkavat kauhistella sen ”vasemmistolaista populismia”. FN näkyy ymmärtäneen, että tämän päivän prioriteetteihin kuuluu taistelu libertaarista kapitalismia vastaan, kaikkialle tunkeutuvaa markkinalogiikkaa vastaan, isänmaattoman suurpääoman ehdoilla tapahtuvaa globalisaatiota vastaan, mielikuvien kaupallistumista vastaan; en epäröisi luonnehtia tätä FN:n suunnanmuutosta historialliseksi irtiotoksi neljä vuosikymmentä jatkuneesta kansallismielisten piirien liberalisoitumisesta. Juuri tämän takia FN vetoaa tavalliseen kansaan [--]. 
Mutta päästäkseen lopullisesti valtaan puolueen täytyy kyetä likvidoimaan UMP. Tämä on välttämätöntä, jos halutaan varmistaa Marine Le Penin pääsy vuoden 2017 presidentinvaalien toiselle kierrokselle. Kannattaa huomata, että myös François Hollanden kannalta Marine Le Pen on toivottavampi vastustaja seuraavissa vaaleissa kuin Sarkozy, Fillon tai edes Copé. [--] 
Identitaarisissa piireissä monet tuomitsevat Marine Le Penin hänen tietyn jakobiinisen sävynsä takia. Onko asia näin yksinkertainen? Onko tänä päivänä vielä olemassa joku juopa keskittäjien ja regionalistien välillä? 
A. de B.: Eurooppalaisena regionalistina ja sydämeni pohjasta antijakobiinina olen itsekin eri mieltä Marine Le Penin kanssa [sentralismi vs. regionalismi –kysymyksessä]. Mutta yhtä suuressa määrin olen tietoinen siitäkin, että se poliittisesti yhdistynyt, kulttuuriselta identiteetiltään vahva Eurooppa, jota toivon, ei ole huomispäivän asia. Nykymuotoinen EU on pelkkä todellisen Euroopan karikatyyri, ja joissakin asioissa se on suorastaan Euroopan vastainen toimija. Tästäkin huolimatta uskon, että jakobiinilähtöinen suvereniteetti-ajattelu [so. keskusjohtoisen ja muusta Euroopasta isoloituneen kansallisvaltion ajaminen] on umpikuja. Katsokaa ”punaisten myssyjen” kapinaa Bretagnessa: tätä liikettä ei voi ymmärtää, ellei ota huomioon sen identitaarisia ja regionalistisia ulottuvuuksia. 
Vuonna 1995 Samuel Maréchal, FN:n nuoriso-osaston johtaja, julkaisi teoksen nimeltä Ni droite ni gauche, Français! (”Ei oikeistolainen eikä vasemmistolainen vaan ranskalainen”). FN:n nykyinen puheenjohtaja näyttää kehittäneen tätä ajatusta siihen suuntaan, että uusi slogan voisi kuulua ”sekä oikeistolainen että vasemmistolainen, mutta aina ranskalainen”... Onko tässä nähtävissä kehitystä vai takapakkia? 
A. de B.: Historiallisen merkityksensä lisäksi ”ei oikeistoa eikä vasemmistoa” –sloganilla ei ole juurikaan arvoa, sillä sehän ei ole järin informatiivinen. Iskulause ”sekä oikeistoa että vasemmistoa” on tässä suhteessa parempi. Nykyisessä tilanteessa tuollaiset käsitteet (”oikeisto” ja ”vasemmisto”) eivät yksinään ole käyttökelpoisia uusien jakolinjojen analysoinnissa, vaan on omaksuttava oikeutettuja aatteita olkootpa sitten lähtöisin mistä hyvänsä. Vuoden 2007 presidentinvaaleja seuraavana päivänä kirjoitin näin: ”FN:n tulevaisuus riippuu sen valmiudesta ymmärtää, että sen ’luontainen äänestäjäkunta’ ei tule oikealta vaan alhaalta. Puolueen vaihtoehdot ovat siis selvät: joko ryhtyä edustamaan kaikkein laitimmaisinta äärioikeistoa tai radikalisoitua puolustamaan kansanjoukkojen syviä rivejä ja näin edustaa Ranskan kansaa. [--] FN:n on opittava tulemaan sellaiseksi yhteiskunnalliseksi muutosvoimaksi, että sen voivat tunnistaa omakseen niin kansan syvät rivit kuin koulutettu prekariaattikin, samoin ne joilta puuttuu ns. kulttuurista pääomaa ja vieläpä nekin jotka eivät ole pitkiin aikoihin edes äänestäneet.” Tämä vaihtoehto on tarjolla vielä tänäänkin. FN ei voi voittaa, ellei siitä tule koko kansan puolue. [--]    

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Sarastuksessa evolutionismista

Eipä ole biologia varsinaisesti leipälajini, mutta eipä toisaalta ole tuossa Sarastukseen kirjoittamassani uusimmassa jutussanikaan varsinaisesti kyse biologisesta evoluutioteoriasta vaan jostain aika lailla muusta, nimittäin evoluutioteorian kyljessä vähän turhan kiimaisesti kiehnänneestä yleisestä edistysuskosta. No, eihän tuollaisesta aiheesta tietenkään voi kirjoittaa laajahkoa esseetä ilman että myös biologiaa sivuttaisiin, mutta en silti usko kovin pahasti puhuneeni läpiä päähäni silläkään saralla. Voin tietysti erehtyäkin.
  
Sarastuksessa on muuten ollut vähän hiljaista parin viimeisen kuukauden aikana. Toivottavasti julkaisu virkistyy kevään edetessä. 

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Jälleen uusi todiste islamin ja natsismin yhteenkuuluvuudesta!1!!

Hesari kirjoitti Putinin hallinnon levittämästä ukrainalaisvastaisesta propagandapläjäyksestä, joka on osoittavinaan Ukrainan "fasistisen" kansanliikkeen ja kaukasialaisen islamismin välisen tiiviin yhteyden. Toimittaja päivittelee mm. tähän tapaan:
"Olipa tšetšeeniterroristi Umarovin yhdistäminen ukrainalaiseen äärioikeistoon venäläisten provokaattoreiden tai Jarošin itsensä keksintöä, niin aika huima ajatusrakennelma se on: natsit ja islamistit ovat siis yhteistyössä piirittämässä Venäjää. 
Entä marsilaiset?"
No, mitäs huimaa tuossa ajatusrakennelmassa nyt on? Natsit ja islamistithan ne yhdessä piirittävät Israeliakin. Maahanmuuttokriittisen liikehdinnän ns. counter-jihad -siipi ja muut kiihkeät Israelin ystävät ovat iät ja ajat tienneet, että islamismi on vain natsismia uudessa kuosissa; selvähän tämä, koska SS-Handschar, Jerusalemin suurmufti &c.

Valitse tässä sitten oma puolesi.  
  

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Yksi ja jakamaton (Vähä-)Venäjä?

Slogan ”yksi ja jakamaton Venäjä” oli kirjoitettu sisällissodassa (1918–1921) valkoisen armeijan - tai armeijoiden, jos tarkkoja ollaan – taistelulippuun. Ellen väärin muista, edellisessä bloggauksessa mainitsemani kenraali Wrangelkin piti tästä turmiollisesta periaatteesta kiinni sodan loppuun saakka, vaikka muuten olikin viisas ja kaikin tavoin kunniallinen mies. Minulla on kyllä sellainen hatara muistikuva, että hän olisi tätä sodan jälkeen vähän ymmärtänyt jo katua, mutta voin erehtyäkin, sillä siitä kun luin hänen mielenkiintoiset muistelmansa on jo päässyt vierähtämään kohtalainen tovi.

Sinänsä ajatuksessa Venäjän (tai Ranskan, tai Espanjan, tai Suomen, tai Burkina-Fason, tai Vinku-Intian) jakamattomuudesta ei ole mitään pahaa. Myös Solženitsyn kannatti sydämestään Venäjän jakamattomuutta, mutta hänellä oli ymmärrystä kyseenalaistaa Venäjän valtionrajojen ja venäläisen kansakunnan rajojen automaattinen samaistaminen. Hän kirjoitti tämän ajatuksensa Punainen pyörä –sarjansa sankarin eversti Vorotyntsevin suuhun, kun tämä ensimmäisen maailmansodan päivinä tuskaili tsaarin hallinnon kyvyttömyyttä päästää irti sellaisia ei-venäläisiä rajamaita kuin Puola ja Itämeren maakunnat (eli Baltian maat).

Solženitsynin oma toive oli, että neljä itäslaavilaista neuvostotasavaltaa, eli Venäjä, Valkovenäjä, Ukraina ja Kazakstan (!) jatkaisivat yhteiseloa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, muut saisivat mennä. Tämän slaavien liiton tuli luonnollisesti perustua täyteen vapaaehtoisuuteen, ja kirjailija ounasteli, että ainakin Ukrainan kohdalla tulisi ongelmia. Jo Vankileirien saaristossa (joka on kirjoitettu pääosin 60-luvulla) Solženitsyn ennakoi Neuvostoliiton tulevaa hajoamista ja arveli erityisesti ukrainalaisten lähtevän omille teilleen, minkä oikeuden hän luonnollisesti heille myös myönsi. Mutta kaukonäköinen kirjailija muistutti samassa yhteydessä Ukrainan venäläisten raja-alueiden kohtalosta ja aivan oikein kysyi, eikö näillä vastaavasti olisi oikeus erota Ukrainasta ja liittyä Venäjään. Nyt tämä kysymys siis on todella akuutti.

Edellisen kappaleen alussa tuli mainittua Kazakstan. Kuinka sekin muka on ”slaavilainen tasavalta”? No kun nyt vain sattuu olemaan, suureksi osaksi ainakin. Ainakin kolmannes sen valtavasta maa-alueesta ja lähes neljännes väestöstäkin on käytännössä umpivenäläistä, eikä kyseessä ole mikään neuvostoaikainen herrakansaväestö, vaan hyvinkin atamaani Jermak Timofejevitshin päivistä näitä peltolakeuksia asuttaneiden ihmisten jälkeläiset; Kazakstanin pohjoinen kolmannes on siis käytännössä täysin venäläistä Etelä-Siperiaa. Kun Stalinin aikana Kazakstanin SNT:n rajoja ties missä Moskovan politrukkibyroossa piirrettiin, lähtökohtana pidettiin kazakkien, jotka ovat turkkilaisia paimentolaisia, karjalaumojen kaukaisimpia kausilaitumia. Näin siis ikään kuin taivuttiin vanhaan turkkilaiseen periaatteeseen, jonka mukaan ”maaperä, jota hevostemme kaviot ovat tallanneet, kuuluu meille...” Kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja pohjoisen Kazakstanin kysymys nousi esiin, kazakit siirsivät vuonna 1997 pääkaupunkinsa kaukaa etelästä eli Almatysta kauas pohjoiseen eli Astanaan. Pääkaupungin siirto perinteiseltä kazakkiseudulta suurelta osin venäläiseen ympäristöön oli tietenkin signaali, jonka oli tarkoitus osoittaa kaikille Kazakstanin jakamattomuutta. Pahoin pelkään, että kazakit vielä löytävät tämän edestään...

Neuvostoliitto piirteli osatasavaltojensa rajoja jokseenkin mielivaltaisesti; tai ehkä sittenkin varsin suunnitelmallisesti tarkoituksena estää kansallisesti eheiden ja siten potentiaalisesti vaarallisten autonomioiden syntyminen. Tämän politiikan tuhoisuus huomattiin jo 1990-luvun taitteessa NL:on viimeisinä vuosina, kun Armenian ja Azerbaidzhanin välillä räjähti. Alkoi vuosikausia kestänyt sota Vuoristo-Karabahin alueesta, minkä kärhämän jäljet johtavat juuri varhaisen Neuvostoliiton älyttömän kansallisuus- ja rajapolitiikan sylttytehtaalle.

Ja nyt siis Ukraina. Jostain syystä kaikissa ”vastuullisissa” läntisissä puheenvuoroissa toitotetaan Ukrainan alueellisen eheyden kunnioittamisen välttämättömyyttä tämän kiistan ratkaisussa. Että pyhä lehmä onkin nyt siis nimeltään ”yksi ja jakamaton Vähä-Venäjä”... Olen kuitenkin sitä mieltä, että parempi kertarutina kuin ainainen kitinä; eli kansanäänestykset pystyyn Ukrainan jokaisessa oblastissa, ja kahden kolmasosan määräenemmistön tahto riittäköön ratkaisemaan sen, kumpaan valtioon ko. alue tulee kuulumaan. Tämä oli itse asiassa myös Solženitsynin ehdotus, ja pidän sitä kaikin tavoin kannatettavana. Vähän risainen saattaa maiden rajoista tällä tavoin tulla, mutta mitään isompia enklaaveja ei käsittääkseni tulisi kummallekaan puolen rajaa. Mutta ehdotus on tietysti täydessä ristiriidassa nykyisen kv.-poliittisen käytännön kanssa, ja voi olla, että jokunen kvassitynnyrillinen verta on vielä vuodettava ennen kuin otetaan lusikka kauniiseen käteen. 

["Vähä-Venäjä" on Ukrainan vanha nimi, jos joku ei tiennyt.]