perjantai 28. helmikuuta 2014

Krimin saari


Saari? Mikä ihmeen saari Krimin niemimaa muka on! No ei mikään, tässä meidän todellisuudessamme nimittäin. Mutta eräässä parhaimmista koskaan lukemistani ns. what-if –genren romaaneista tilanne on juuri tuo, eli Krim on siinä niemimaan sijasta Mustanmeren saari. Vasili Aksjonovin (1932–2009) romaani Ostrov Krym (1981) julkaistiin meilläkin Esa Adrianin komeasti suomentamana nimellä Krimin saari (Gummerus, 1984). Romaani edustaa siis paitsi vaihtoehtoista historiaa myös hieman muunneltua maantiedettä. Aksjonov näet poisti kuvasta niemimaan todellisuudessa mantereeseen yhdistävän kapean Perekopin kannaksen saadakseen enemmän uskottavuutta romaaninsa varsinaiselle idealle eli sille kontrafaktuaaliselle tilanteelle, jossa puna-armeija ei vuonna 1920 onnistunutkaan valtaamaan Krimiä vaan se jäi valkoisen Venäjän viimeiseksi mutta pysyväksi tukikohdaksi.

Aksjonov sai idean romaaniinsa kommunistisen Kiinan ja Taiwanin välisestä suhteesta. Generalissimus Tšiang Kai-šek (mand. Jiang Jieshi) pelastautui vuonna 1949 armeijansa rippeineen Taiwanille eli Formosan saarelle ja perusti sinne Kiinan kansallisen hallituksen, joka vuosikymmenten ajan uhmasi Maon Kiinan vaateita edustaa yksinään Keskustan Valtakunnan vuosituhantista perintöä.

Meidän todellisuudessamme kenraali Wrangel, ainakin Euroopan puolella viimeinen bolsevikeille kampoihin pistänyt valkoinen komentaja, astui Sevastopolissa vuoden 1920 marraskuussa yhdessä joukkojensa rippeiden kanssa laivaan, joka vei hänet ja muutamat muut ancien régimen edustajat Turkin kautta emigraatioon länteen. Sinänsä Krimin niemimaa oli jo vallankumouksen alusta saakka toiminut suhteellisen luotettavana pakoreittinä; sitä kautta oli jo vuonna 1919 poistunut Venäjältä mm. leskikeisarinna Marija Fjodorovna, eli suomalaistenkin hyvin tuntema - ja rakastama - Tanskan prinsessa Dagmar. Wrangelin lähdettyä Krimille laskeutui punainen yö.

Mutta Aksjonovin kirjassa Wrangelin armeija siis onnistui torjumaan bolsevikkien rynnäkön ja perusti ”saarelle” valkoisen hallinnon viimeisen linnakkeen, Venäjän kansallisen tasavallan. Romaanissa eletään sen kirjoitusajankohdan nykyhetkeä eli 80-luvun alkua. Neuvostoliitto on aivan lähellä, kapean ”salmen” toisella puolella, mutta Krimin valkoiset olivat vuosikymmenten ajan onnistuneet säilyttämään vapautensa. Tosin vapaus on suhteellinen käsite, sillä Aksjonovin Krim muistutti ilmeisen tietoisesti varsin paljon Taiwania tai miksei myös Hong Kongia, eli ei se nykypohjoismaista käsitystä vapaudesta juurikaan vastannut. Joka tapauksessa kirjassa kuvattu suhteellisen vapaa venäläinen yhteiskunta vaikutti varmaan monesta 80-luvun lukijasta surrealistiselta ja huvittavalta. Siltä se minustakin vaikutti, kun luin kirjan joskus perestroikan vuosina. Mutta nykyperspektiivistä kuva on vähemmän outo, sillä erityisesti kirjassa kuvatut upporikkaat venäläiset eivät paljoakaan poikkea tavoiltaan nykyään todellisuudessakin tuntemistamme korruptoituneista ja rehentelevistä oligarkeista. Muutenkin nyky-Venäjän todellisuus tulee kirjassa lähelle.

Aksjonov kirjoitti teoksensa lännessä melkein heti loikkaamisensa jälkeen 80-luvun taitteessa. Krimistä hän tiesi yhtä ja toista luultavasti ainakin isäpuolensa kautta, joka oli syntyperältään Krimin saksalaisia; tri. Anton Walter oli epäilyttävän kansallisen taustansa takia sodan jälkeen karkotettu GULagin kaukaisimpaan, kylmimpään ja muutenkin kauheimpaan kolkkaan eli Kolymaan. Walter selvisi hyödyllisen lääkärinammattinsa ansiosta hengissä ja pystyi lisäksi pelastamaan muitakin. Pelastettuihin kuului mm. Jevgenia Solomonovna Ginzburg, joka oli vangittu pahaenteisenä vuonna 1937. Vapauduttuaan Walter ja Ginzburg avioituivat, ja kun Ginzburg sattumoisin oli Vasili Aksjonovin äiti, tuli Walter näin hänenkin elämäänsä. Aksjonov itse oli viettänyt äitinsä vangitsemisen jälkeen vuosikausia stalinistisessa orpokodissa.

Jos satutte törmäämään romaaniin Krimin saari vaikkapa divarissa, ostakaa ihmeessä. Löytyy sitä tietysti hyvin varustetuista kirjastoistakin, ellei muualta niin varastoista.                   

***

Mitäpä muuta sanoisin Krimistä, ei siis ”saaresta” vaan tästä oikeasta Krimistä, niemimaasta, joka nyt on uutisissa?

Kun Krim tuli Venäjän yhteyteen Katariina Suuren valloitusten seurauksena 1700-luvun lopulla, länsimaiselle yleisölle avautui nyt suora näköala kiehtovaan orienttiin; päästäkseen hengittämään eksoottista ilmaa ei siis tarvinnut enää matkustaa ottomaanisulttaanin maihin tai niitäkin kaukaisempaan ja pelottavampaan Persiaan. Muistettakoon, että orientalismi oli suurta huutoa 1800-luvun taitteessa. Kultaisen ordan kaanikunnan seuraajavaltioista tärkein syntyi juuri Krimille. Krimin kaanikunnan keskuspaikka eli Bakhchysarai kiihotti mieliä jo nimenä romantiikan huippuvuosina. Ellen erehdy, Goethen Länsi-itämaisessa divaanissa on vähintään epäsuoria vaikutteita Krimin kaanikunnan hiipuneesta loistosta. Suoraan Bakhchysaraista kirjoittivat ainakin Puolan kansallisrunoilija Adam Mickiewicz ja Venäjän kirjallisuuden isä Aleksandr Puškin. Mickiewicz taisi jossain välissä olla karkotettunakin (!) Krimillä. (Tsaari-Venäjä karkotti toisinajattelijoitaan subtrooppiselle Krimille, Neuvosto-Venäjä subarktiseen Kolymaan; miettikää sitä.) Puškin taas runoili Bakhchysarain suihkulähteessä tähän tapaan: ”Mitäpä miettii ylväs kaani / mielensä mitä halajaa - / polvilleen painaa Puolan paanit, / Venäjää asein ahdistaa, / vai kostoako janoaa?”

”Puolan paanit” ja Venäjän keisarikunta olivatkin Krimin tataareiden tärkeimmät naapurit pohjoisessa; Ukrainasta ei tuolloin vielä puhuttu mitään. Eikähän Krim toki tosiasiallisesti Ukrainalle kuulu nykyäänkään. Ja sanon tämän painokkaasti Ukrainan ystävänä. Historiallisesti Ukrainalla on ollut hyvin vähän tekemistä Krimillä, ja niemimaan mielivaltainen liittäminen Ukrainan SNT:aan Hruštševin humalaisesta oikusta joskus 50-luvun puolivälissä ei anna nyky-Ukrainalle moraalista oikeutta alueeseen; kansainvälisoikeudellisesti asia on luonnollisesti toinen.

Mutta Venäjän näkökulmasta Krim siis on kuin onkin nykytilanteessa pikemminkin saari kuin niemimaa. En usko, että Venäjä suosiolla tästä alueesta luopuu sen enempää kuin jostakin Kaliningradin enklaavistakaan (vanhan Itä-Preussin pohjoisosa ja Königsberg). Sen tosiasian kanssa kannattaa vapautuvan (ja jakautuvan?) Ukrainankin opetella elämään.

***

Niemimaa on sinänsä kauneinta Venäjää, sillä sen ilmasto on melkein subtrooppinen, ja kesäisin se on ollut suosittu rantalomakohde niin kauan kuin rantalomia ylipäätään on harrastettu. Neuvostoliitto palkitsi työnsankareitaan ja muita uskollisimpia lapsiaan Krimin lomilla. Monella isolla kommunistipomolla oli luonnollisesti oma datšansa Krimillä. Synkempiäkin alluusioita Krim tietysti saattaa herättää.  

Ainakin Jaltan kaupungista nousee itselleni mieleen yksinomaan synkeitä aatoksia, sillä juuri siellähän amerikkalaiset lahjoittivat Itä-Euroopan Neuvostoliitolle talvella 1945. Fyysisesti vanhuudenheikko ja henkisestikin seniili Roosevelt oli amerikkalaiseen tapaan ollut aivan pihalla tämän maailman tosiasioista jo terveenäkin eikä hänestä tuolloisessa raihnaisessa tilassaan ollut vastusta Teräsmiehelle, siis tuolle mukavalle itäiselle liittolaiselle ja suurelle demokraatille (no, joissain suhteissa vähän omituiselle, myönnetään) "Joe" Stalinille. Järkevämpi Churchill oli yksin jätettynä hänkin voimaton. Ei ihmekään, että itäeurooppalaisten kansojen mielissä "Jaltan henki" nousee kummittelemaan aina, kun syntyy epäilys, että supervallat ovat nyt päättämässä jotakin kahden kesken...    

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti