perjantai 31. tammikuuta 2014

Vielä Ukrainasta - Isä Andriy Sheptytskyn muistoksi

Jatketaan Ukraina-teemasta vielä. Länsiukrainalaisista huomattava osa kuuluu ns. uniaattikirkkoon, joka Ukrainan tapauksessa tunnetaan myös ”ukrainalaiskatolisena” ja yleisemmin ”kreikkalaiskatolisena” kirkkona. Uniaatti-nimitys viittaa tietenkin siihen unioniin, jonka osa Puolan kansainyhteisöön kuuluneista Ukrainan ja Valko-Venäjän ortodokseista solmi Rooman kirkon kanssa Liettuan Brestissä 1500-luvun lopulla. Seurauksena oli siis kirkko, joka vietti ortodoksista liturgiaa ja noudatti muutenkin itäistä kirkkojärjestystä mutta oli täydessä rukous- ja sakramenttiyhteydessä paaviin; lyhyesti sanoen uniaatit ovat idän katolilaisia.   

Brestin unionin vapaaehtoisuus on jossain määrin kiistanalainen kysymys, mutta varmaa on, että Länsi-Ukrainan uniaatit ovat vuosisatojen kuluessa tottuneet asemaansa paavin lauman jäseninä ja asiasta on tullut tärkeä osa heidän identiteettiään; sanottu koskee myös heidän kansallista ominaislaatuaan nimenomaan länsiukrainalaisina, jotka erotukseksi puolalaisista eivät ole roomalaiskatolisia ja erotukseksi ”moskoviiteista” eivät ole ortodokseja. Kun Länsi-Ukraina ja Valko-Venäjä 1700-luvun lopulla Puolan jakojen seurauksena päätyivät suurelta osin Moskovan ”oikeauskoisten” tsaarien valtapiiriin, alkoivat uniaattien vaikeudet. Heitä pyrittiin pakolla käännyttämään takaisin ortodokseiksi, vaikka tsaari-Venäjän aikaiset vainot olivatkin lempeitä kuin suvituulen henkäys verrattuna siihen mitä oli edessä bolsevikkihallinnon aikana.         

Osa uniaateista päätyi kuitenkin Puolan jakojen jälkeen Itävalta-Unkarin alaisuuteen, ja siellä heidän osansa oli selvästi parempi kuin Venäjällä. Juuri itävaltalaisesta Galitsiasta tuli myös länsiukrainalaisen kansallisen herätyksen kehto 1800-luvulla. Galitsian länsiukrainalaisiin kuului myös isä Andriy Sheptytsky, josta lisää seuraavassa.

***

Jumalan palvelija, autuas isä
Andriy Sheptytsky (1865-1944)

Halychin metropoliitta ja Lvivin arkkipiispa Andriy Sheptytsky oli huomattava ukrainalainen patriootti, kirkonjohtaja ja kulttuurivaikuttaja. Hän syntyi Galitsiassa aateliseen ukrainalais-puolalaiseen ruteeniperheeseen, ja luettuaan ensin Krakovan yliopistossa lakia aina tohtorinarvoon saakka Sheptytsky siirtyi Krakovan jesuiittaseminaariin opiskelemaan teologiaa ja filosofiaa. Pappisvihkimyksen jälkeen hän eteni nopeasti Ukrainan uniaattikirkon hierarkiassa. 1900-luvun alussa hän toimi edustajana Galitsian maapäivillä ja oli jäsen myös Itävalta-Unkarin ylähuoneessa sekä keisarillisessa ministerineuvostossa. Kaikissa näissä rooleissaan Sheptytsky ajoi Galitsian ukrainalaisväestön asiaa, mikä teki hänestä jo varhain tavattoman suositun oman kansansa parissa. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Galitsia päätyi itsenäistyneelle Puolan valtiolle. Maailmansotien välisenä aikana Sheptytsky ilmaisi avoimesti kannatuksensa Ukrainan itsenäisyysliikkeelle, johon Puolan viranomaiset eivät jostain kumman syystä suhtautuneet kovinkaan ymmärtäväisesti. Toisaalta Sheptytsky arvosteli myös ukrainalaisen nationalismin väkivaltaisempaa siipeä ja sanoutui jyrkästi irti terrorista kaikissa muodoissaan. Puolan alaisessa Galitsiassa oli sotien välisenä aikana myös jonkin verran kaipuuta Neuvosto-Ukrainaan, mistä suuntauksesta Sheptytsky ankarasti varoitteli maanmiehiään; hän levitti saarnoissaan tietoa jumalattomien bolsevikkien pakkokollektivisoinneista ja muista vainotoimista Ukrainassa ja kertoi myös idässä riehuvasta, suurelta osin Moskovan aiheuttamasta nälänhädästä, holodomorista.

Neuvostojoukot miehittivät Galitsian ensimmäisen kerran syksyllä 1939 Molotov-Ribbentrop –paktin seurauksena. Ateistinen propaganda alkoi välittömästi, samoin ”kansanvihollisten” kyyditykset itään, meille läheisemmistä Baltian maista tuttuun tapaan. Tässä vaiheessa bolsevikit jättivät vielä Sheptytskyn rauhaan, sillä hänen yhteiskunnallinen asemansa oli liian näkyvä ja kansansuosionsa liian suuri.

Operaatio Barbarossa alkoi kesällä 1941, ja se otettiin kaikkialla Ukrainassa, myös Galitsiassa, ensin riemukkaasti vastaan. Pettymys seurasi pian, sillä kansallissosialistisen rotuopin mukaisesti slaavilaisia ”ali-ihmisiä” kohdeltiin lievästi sanoen tökerösti. Natsien rotupolitiikka erityisesti Länsi-Ukrainassa kuuluu reaalipoliittisesti ajatellen maailmanhistorian kolossaalisimpiin emämunauksiin, sillä näin karkotettiin ties kuinka monta miljoonaa potentiaalisesti mitä luotettavinta liittolaista, sillä ukrainalaiset olivat historiallisten kokemustensa valossa paitsi tiukkoja antikommunisteja usein myös jyrkän venäläisvastaisia. Myös Sheptytsky uskoi ensin saavansa saksalaisilta tukea itsenäisen Ukrainan valtion asialle, mutta hän joutui nopeasti huomaamaan erehdyksensä.    

Sheptytsky otti kantaa myös juutalaisvainoihin ja lähetti itselleen Himmlerille vuonna 1942 kirjeen, jossa hän lausui protestinsa vainotoimien johdosta. Konkreettisemmin hän toimi juutalaisten puolesta mm. tarjoamalle heille suojaa luostareistaan. Nämä on hyvä pitää mielessä aina kun uutisotsikoihin nousee joku ukrainalaissyntyinen keskitysleirivartija tai muuten kauhistellaan ukrainalaisten paatunutta ”antisemitismiä”.

Puna-armeija vyöryi takaisin Länsi-Ukrainaan kesällä 1944, ja se tiesi Sheptytskylle entistäkin kolkompia aikoja. Mutta korkea ikä ja heikkenevä terveys ehtivät ennen NKVD:ta, sillä isä Andriy kuoli ilmeisesti luonnollisen kuoleman syksyllä -44. Pian tämän jälkeen alkoivat uniaattikirkon vainot Ukrainassa; moni uniaattipappi ja –uskova aloitti yhtä jalkaa kiinnijääneiden banderalaisten sissien kanssa matkansa kohti Gulagia. Sheptytskysta tuli Neuvosto-Ukrainassa epähenkilö, jonka muistoa ei kuitenkaan saatu pyyhityksi kansan mielistä eikä tahrittua sitä minkäänlaisella parjauksella ja vääristelyllä. Isä Andriyn muistoa ei unohdettu Ukrainan ulkopuolellakaan ja kanonisointiprosessi alkoi jo 1960-luvulla. En oikein tiedä, missä vaiheessa prosessi nyt on, mutta vähintään autuas isä Andriy lienee.      

maanantai 27. tammikuuta 2014

Ukraina ja rajan kirot

Kovia kokenut Ukraina on nyt jälleen kerran niin sanotusti jännän äärellä. Kuten jokainen slaavilaisten kielten päälle vähänkään ymmärtävä voi jo nimen perusteella päätellä, U-Krajina on rajamaa. Koko kansakunta syntyi juurikin lännen ja idän valtarajalle joskus keskiajan lopun ja uuden ajan alun taitteessa, kun Moskovan (puolisuomalaiset) itäslaavit kehittyivät isovenäläiseksi kansakunnaksi ja Puolan ”kansainyhteisön” (rzeczpospolita) itäisimpien maiden slaavit vastaavasti mutatoituivat ukrainalaisiksi. Isovenäläisten ja ukrainalaisten alkuperä on tietysti osittain yhteinen ja palautuu ns. Kiovan Rusin n. (800–1200 –luvut) vuosisatoihin; sekä venäläisten että ukrainalaisten identiteetissä tällä muinaisvenäläisellä valtakunnalla on suuri merkitys, ja Kiovan Rusin perinnöstä kiisteleminen ei ole (iso-)venäläisten ja ukrainalaisten välisistä kaunanaiheista nykyäänkään vähäisin.

Kleio on narttu, sanotaan, ja siinä sanonnassa on totta enemmän kuin toinen puoli. Historia ei ole ollut lempeä ukrainalaisille, eikä mikään viittaa siihen, että kovin paljon parempaakaan olisi edessä. En tiedä, mitä länsi voisi ukrainalaisten hyväksi tässä tilanteessa tehdä. Suhtaudun äärimmäisen epäilevästi jokaiseen, joka väittää tietävänsä. Pelkkä ajatuskin siitä, että Ukrainasta joskus tulisi EU:n jäsen, puistattaa melkein yhtä paljon kuin mielikuva turkkilaisista huseeraamassa Brysselin kabineteissa.

Jos eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa, Ukraina tietenkin jaettaisiin kahtia. Aidosti eurooppalaiset länsiukrainalaiset eli kreikkalaiskatoliset ruteenit muodostaisivat Dnepristä länteen sijaitsevan valtion etnisen ytimen, jonka ympärille kokoontuisi muita heitä identitaarisesti lähellä olevia länsiukrainalaisia, ja valtion pääkaupunki olisi itsestään selvästi Lviv (Lvov, Lemberg), tuo hieno barokkikaupunki joka on täynnä habsburgilaisia muistoja. Kiova voisi olla vapaakaupunki eurooppalaisen Länsi-Ukrainan ja venäläisen Itä-Ukrainan välissä. Itä-Ukrainaa hallittaisiin, ellei suoraan Moskovasta, niin Harkovasta käsin.

Mutta me emme elä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Meidän todellisuudessamme ei ole tapana jakaa valtioita, rikkinäisiäkään, ainakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Ukrainan väestöstä ukrainalaisia on olevinaan pitkälti yli 70 %, eli valtio vaikuttaisi etnisesti suhteellisen homogeeniselta. Mutta tämä on tilastoharha, sillä ukrainalaisiksi itsensä ilmoittavista melkoinen osa on käytännössä täysin venäläistyneitä, elleivät kielellisesti niin identiteetiltään ja varsinkin lojaliteetiltaan. Tämä venäläinen tai puolivenäläinen ukrainalaisväestö painottuu sattumoisin juuri maan itäosiin tai Krimille. Jo Baltian maiden, varsinkin Viron ja Latvian mukana EU:iin tuli miljoonissa laskettava määrä eurovenäläisiä, siis sellaisia kansalaisia, jotka nauttivat kaikkia eurooppalaisen etuja mutta joiden todellinen lojaliteetti hyvin usein suuntautuu Moskovaan. Ukrainan myötä venäläinen viides kolonna kasvattaisi voimaansa merkittävästi. No, toisaalta Ukrainan EU-jäsenyys ei toki parhaissakaan olosuhteissa olisi lähitulevaisuudessa kovin todennäköinen, joten siltä osin on turha maalata piruja seinille. Mutta avoimeksi jää kysymys, mitä voisimme ukrainalaisten hyväksi tehdä, symbolisten myötätunnon ilmausten lisäksi siis.

***   

Länsiukrainalaiset eli ruteenit ovat hienoa väkeä. He ovat vanhastaan kuuluneet joko Itävalta-Unkarin tai Puolan vaikutuspiiriin, ja se näkyy. Vaikka ruteeneilla ei ole erityisiä syitä rakastaa puolalaisia, he voivat kyllä olla sikäli kiitollisia, että kuuluminen Puolaan maailmansotien välisenä aikana pelasti heidät todella julmilta vainoilta ja varsinkin holodomor-nälänhädältä (joka kyllä painottuikin kauas itään, Dneprin varsille ja aina Donille saakka). Kun ruteenit päätyivät neuvostokansalaisiksi vasta Molotov-Ribbentrop –sopimuksen seurauksena, heissä eli vastarinnan ja vapauden henki aivan toisella tavalla kuin itäisemmissä serkuissaan.

Banderan muistomerkki Länsi-Ukrainassa
Nationalistijohtaja Stepan Bandera (1909–1959) vietti sodan pääosan Sachsenhausenin keskitysleirissä, mutta hänen seuraajansa luovivat tietään historian julmissa karikoissa milloin saksalaisten kanssa yhteistyössä, milloin näitä vastaan taistellen. Vuodesta 1944 eteenpäin ”banderalaiset” kävivät täyttä sissisotaa Puna-armeijaa vastaan Länsi-Ukrainassa, ja heidän taistelunsa jatkui vuosikausia sodan muodollisen päättymisen jälkeenkin, hieman samaan tapaan kuin Baltian ”metsäveljien” kohdalla oli laita. Lopulta käytännössä kaikki joko kuolivat tai päätyivät Stalinin Gulagiin. Mutta Gulagissakin banderalaiset muodostivat vastarinnan kovan ytimen. Juuri heidän saapumisensa leireihin 1940-luvun lopulla vaikutti ratkaisevasti siihen, että NKVD:n ja ”operatiivivaltuutettujen” siihen saakka rikkumaton auktoriteetti alkoi mureta; ukrainalaiset kun eivät pelänneet yhtikäs mitään eivätkä ketään. Solzhenitsynin ihailevat huomiot banderalaisista tunnetaan hyvin, mutta ne eivät suinkaan ole lajissaan ainoita. Stepan Bandera eli sodan jälkeen Saksassa, mistä KGB:n käsi hänet tavoitti vuonna 1959; Banderasta tuli tiettävästi viimeinen Tshekan ulkomailla suoranaisesti salamurhaama ihminen.

Banderan ja banderalaisten muistoa on elvytetty itsenäisessä Ukrainassa 1990-luvulta alkaen, mikä on saanut hälytyskellot soimaan mm. Wiesenthalin putiikin piirissä samaan tapaan kuin latvialaisten ja virolaisten ss-veteraanien hyvin ansaittu kunnianpalautus Baltiassa tai valtionhoitaja Miklos Horthyn muiston arvokas vaaliminen Unkarissa. Myös Ukrainan nykyisissä kärhämissä on kaduilla nähty banderalaisia tunnuksia, mikä puolestaan on aiheuttanut närästystä tietyissä counterjihad-piireissä. Näin se vakka kantensa valitsee, eli mieluummin vaikka Putin kuin "antisemitismi"...           

maanantai 20. tammikuuta 2014

Ranskalaisherra nimeltä Jumalanlahja


Jouluaika jatkuu ainakin erään tulkinnan mukaan peräti kynttilänpäivään saakka eli helmikuun alkuun. Mutta eiköhän tässä kuitenkin ole jo aika palailla joulutauolta arkeen. Pistin Sarastukseen <käännösjutun> koomikko Dieudonnésta, joka sai Ranskan tasavallan sekaisin tässä männä kuussa eli siis männä vuonna. Jutun kirjoittaja Olivier Perceval on Action F:n pääsihteeri ja sen voi alkukielellä lukea <täällä>.

*** 

Törmäsin Dieudonnén nimeen ensimmäisen kerran viime vuosikymmenen alussa, kun hänen siihen saakka tahraton maineensa sai ensimmäisen kovan kolhun. Luin hänestä jutun kevyesti vasemmistolaisena pidetystä Nouvel Observateur -aikakauslehdestä (vastaa monessa mielessä meikäläistä Suomen Kuivalehteä) ja naureskelin toimittajan ilmeisille vaikeuksille päättää, mitä mustaihoisesta antisemiitistä pitäisi lopultakin ajatella. Luin jutun, ja unohdin miehen sitten. No, hänen nimeään en tietenkään unohtanut, sen verran omintakeinen se on. Siksi olikin helppo palauttaa hänet mieleen, kun uusia kohuja seurasi myöhemmin. Suomessa vasta tämä tuorein kalabaliikki taisi kunnolla läpäistä uutiskynnyksen.

Tai kunnolla ja kunnolla. En toden sanoakseni ole löytänyt montaakaan kovin perusteellista juttua tästä miehestä suomen kielellä. Jos siis joltakulta on mennyt ohi, mistä Dieudonnén tapauksessa varsinaisesti on kyse, <täältä> saanee asiaan vähän valaistusta. Suomenkielinenkin wikipedia-artikkeli hänestä olisi, mutta se on - kuten tavallista - aivan mitäänsanomaton nysä: noin viiteen riviin informaatiota miehestä on katsottu aiheelliseksi sisällyttää mm. tieto siitä, että Jean-Marie Le Pen on Dieudonnén lasten kummi ja että hänet on joskus tai jossakin saatettu nähdä yhdessä pahamaineisen holokaustinkieltäjä Faurissonin kanssa. 

Vaikka Ranskan tasavalta saattaa näköjään jotenkin sietää vaikkapa vanhaa tuttuamme Jean Raspailia, niin jostain syystä Dieudonnén puujalkavitsien kohdalla tuli raja vastaan. Miksiköhän näin? Kyllähän nuo vitsit ja quenelle-heilaukset huonoja ja mauttomia ovat, sikäli kuin niitä nyt kovin hyvin tunnenkaan, mutta on sitä luokatonta huumoria nähty ja kuultu maailmassa aikaisemminkin. Tässä on ilmeisesti nyt eräällä tietyllä vaikutusvaltaisella viiteryhmällä ja heidän myötäilijöillään niin sanoakseni oma (iso) lehmä ojassa...

***

Dieudonné tulee ainakin jonkinlaisella panoksella olemaan mukana sunnuntaina 26.1. järjestettävässä Vihan päivä -happeningissa (Jour de colère). Kyseessä on monien enemmän tai vähemmän traditionalististen järjestöjen yhteinen hanke, Ranskan nykyisen hallituksen vastainen suurmielenosoitus, josta on monilla ranskalaisilla saiteilla jo ehditty uhota aikalailla. Saa nähdä mitä siitä tulee. Toivon kuitenkin parasta, ja palaan asiaan tässä blogissa, jos tempaus onnistuu esimerkiksi osallistujamäärien kannalta odotetulla tavalla; uskaltaisin nimittäin lyödä vetoa, että suomalaisessa valtamediassa tapaus ei juurikaan tule näkymään onnistui se miten onnistui. Meillä ei selvästikään tajuta, miten dramaattinen kuilu on repeämässä Ranskan kansakunnan ja sen naamalla istuvan "Ranskan tasavalta" -nimisen ämmänkuvatuksen välille. En väitä, että tässä olisi nyt syntymässä mitään todellista vastavallankumousta (vaikka en valittaisi, jos olisikin...), mutta toisaalta en hämmästyisi, jos lähitulevaisuudessa alettaisiin Ranskassa radikaalisti uudistaa valtiosääntöä ja valmistella siirtymistä kuudenteen tasavaltaan.

Nykyinen viides tasavalta on ollut voimassa pian kuusikymmentä vuotta, mikä on tasavaltalaisen Ranskan historiassa kohtalaisen pitkä ajanjakso; vain kolmas tasavalta (1871-1940/1945) on ollut tätä nykyistä valtiomuotoa pitkäikäisempi. Olisiko tuo hypoteettinen "kuudes tasavalta" sitten loppujen lopuksi paljoakaan edeltäjiään parempi, sitä voi miettiä ja sitä sopii epäillä.  

***

Ai niin, tämmöinen pieni apropoo vielä: Tuo kääntämäni Dieudonné-juttu on alunperin kirjoitettu muutama viikko sitten, ja sen ilmestymisajankohtana Ranskan julkisuuteen ei kertakaikkiaan mahtunut juuri mitään muuta kuin tapaus Dieudonné. Nyt tilanne on sillä tavoin muuttunut, että presidentti Hollanden aviollinen... eikun siis avollinen uskollisuus, tai pikemminkin sen puute, on noussut suunnilleen yhtä hallitsevaan asemaan tiedotusvälineissä kuin Dieudonnén juttu, ja onpa (hieman ko. mediasta riippuen) voinut ohittaakin sen. 

Aika moni seuraamani "oikeistolainen" media on ilakoinut tilanteesta ja tehnyt parhaansa vetääkseen siitä pisteet kotiin. Mutta minusta tässä ollaan nyt kyllä vähän liukkailla jäillä, jos yritetään poliittisista motiiveista lähtien heittää rapaa presidentin yksityiselämän ylle; tämän kaltainen moralismi on yksi niistä monista asioista, joissa angloamerikkalaiseen protestanttiseen kulttuuriin kuuluvasta tekopyhyydestä ei pitäisi ottaa mallia Ranskassa eikä missään muussakaan vanhan sivistyneen Euroopan maassa. Tämä siis aivan riippumatta siitä, mitä mieltä muuten olemme Hollandesta ja hänen regiimistään. Ja kyllähän te (molemmat) lukijani tiedätte, mitä mieltä minä hänestä olen.