lauantai 13. joulukuuta 2014

Joulu ja identiteetti

Luottobloggarini Ivan Rioufol kirjoitti pari päivää sitten hyvän blogin. Ja minähän tietenkin käänsin sen. 

Joulu - ranskalaisten identitaarinen havahtuminen 

Béziers’in pormestari Robert Ménard pitää hauskaa ”joulun ihmeellä”. Héraultin prefekti [maaherra] vaati häntä poistamaan seimiasetelman, jonka Ménard oli sijoittanut kaupungintaloon. Mutta pormestaripa ryhtyikin vastarintaan, mistä hän saa sympatiaa ja tuenilmaisuja kansalaisilta: ”Olen saanut tässä asiassa aikaan sovun oikeiston ja vasemmiston välille; ne molemmat vastustavat seimien kieltämistä julkisista tiloista”, toteaa itse oikeiston listalta valittu pormestari. Poliittisesta kannasta riippumatta on selvästi nähtävissä kiintymystä tähän katolisuuden helmassa syntyneeseen kansanomaiseen perinteeseen. Béziers'in tapaukseen verrattavaa tuohtumusta nähtiin Nantesissa, jossa paikallinen hallinto-oikeus päätti velvoittaa Vendéen departementin hallituksen poistamaan tiloistaan Betlehemin perinteisen syntymäkuvaelman: joku ”vapaa-ajattelija” oli tehnyt seimestä valituksen maallisuusperiaatteen (laïcité) ja julkisten palvelujen uskontoneutraaliuden nojalla. Täällä kuten kaikkialla muuallakin vuosituhantinen Ranska nostaa päätään ja asettuu vastustamaan niitä, jotka yrittävät hyökätä sen yhteisiä muistoja vastaan. Tämä on hieno uutinen.

”Älä koske seimeeni” (Touche pas à ma crèche!) voisi olla motto tälle kansakunnan kristillisiin juuriin kiintyneen kansalaismielipiteen ympärille syntyneelle liikehdinnälle, joka viittaa kintaalla ”yhdessä elämisen” (vivre ensemble) propagandalle ja kieltäytyy pyyhkimästä menneisyytensä taulua puhtaaksi [vain maahanmuuttajia miellyttääkseen]. Béziers’in ja Vendéen tapauksissa on kyse enemmästä kuin anekdootista. Ne ovat symbolisia osoituksia liian monen laiminlyönnin seurauksena syntyneestä identitaarisesta havahtumisesta. Olemme saaneet huomata, kuinka toivotus ”hyvää joulua” on korvattu mitäänsanomattomalla ”hyvää juhla-aikaa” (Joyeuses Fêtes) –tervehdyksellä; tai kuinka koulujen joulukuusia vastaan hyökätään säännöllisesti milloin maallisuuskiihkoilun (intégrisme laïque), milloin islamilaisen fanatismin nimissä; tai kuinka Ranskan tasavalta häpeilee omaa kulttuuriperintöään ja pelkää sen hallitsevan aseman loukkaavan vähemmistöjä; tai kuinka edistysajattelu kieltää kaiken kiinnittymisen menneisyyteen. Nyt tässä periksi antamisessa näyttää lopulta tulleen seinä vastaan. Ei, ranskalaiset eivät tahdo kadota maan päältä. Tämä taistelu oikeudesta seimeen, keskeiseen länsimaisen sivilisaation symboliin, pistää jauhot suuhun niille monikultturismin politrukeille, jotka ovat yleensä tottuneet saamaan tahtonsa läpi.      

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

75 vuotta sitten

Tänään on uuden kirkkovuoden ensimmäinen päivä eli ensimmäinen adventtisunnuntai. Sytytämme ensimmäisen kynttilän ja niin pois päin, mutta ei siitä nyt sen enempää. Seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten tänä marraskuun 30. päivänä nuori kansakunta joutui ensimmäiseen todelliseen kokeeseensa, ja 105 päivää myöhemmin voitiin todeta kokeen menneen läpi, joskin kalliiseen hintaan. En ole yleensä näistä sotajutuista paljoa kirjoitellut, sillä siitä teemasta on vaikea sanoa mitään sellaista, mitä muut eivät olisi jo moneen kertaan sanoneet erityisesti ns. konservatiivisessa blogosfäärissä. Mutta kyllä tämä muistopäivä jotenkin täytyy noteerata, niin että muistetaan sitä vaikkapa Sillanpään marssilaululla.



perjantai 28. marraskuuta 2014

Aikamme shibboleth

No niin, nyt kelpaa taas olla suomalainen! Kansakunta on vihdoinkin tullut 2000-luvulle ja astunut muiden sivistyskansojen rinnalle, savupirtistä raittiseen ilmaan…

Shibboleth (שבולת) on hepreaa ja merkitsee varsinaisesti ”tähkäpäätä”. Sana sai kuitenkin pian aika mielenkiintoisen sivumerkityksen. Alunperinhän se muistetaan lähinnä Tuomarien kirjan 12. luvusta, jossa kuvataan jotain pronssikautista kärhämää kahden israeliittaheimon välillä: ”Kun joelle saapui pakenevia miehiä, jotka pyysivät päästä yli, gileadilaiset kysyivät jokaiselta: ’Oletko efraimilainen?’ Jos mies vastasi kieltävästi, he käskivät hänen sanoa ’shibbolet’. Jos hän sanoi ’sibbolet’, kun ei osannut ääntää oikein, he ottivat hänet kiinni ja tappoivat.” (Tuom. 12: 5-6.) 

Vastaavia ääntämyseroihin perustuvia tunnistusmenetelmiä omien erottamiseksi vieraista on itsenäisesti käytetty myöhemminkin aivan toisenlaisissa kieli- ja kulttuuriympäristöissä. Kristityt teologit puolestaan ovat uudella ajalla käyttäneet shibboleth-käsitettä erityisesti hiuksenhienoihin nyansseihin perustuvien opillisten eroavaisuuksien selvittämiseen, eli karkeasti sanoen oikeaoppisen erottamiseksi harhaoppisesta; tällöin shibbolethin virkaa ovat toimittaneet jotkut teologiset knoppikysymykset, joilla kerettiläiset on pyritty saamaan kiinni ns. housut kintuissa.

Meidän oman aikamme sekulaarishumanistisessa länsimaisessa valtakulttuurissa on myös omat shibboleth-testinsä, joiden avulla erotetaan hyvät ihmiset pahoista. Moniarvoisessa ja monimuotoisessa yhteiskunnassa elävien ihmisten keskuudessa tätä erottelua on kuitenkin usein hyvin vaikea tehdä, sillä harmi kyllä, yleis- ja talouspoliittisissa kysymyksissä mielipiteet ovat hyvin monitulkintaisia ja selvien jakolinjojen vetäminen esimerkiksi vasemmisto-oikeisto –akselilla on käytännössä mahdotonta; nuo inhat persutkin tunnetusti ovat de facto vasemmistolainen puolue, horribile dictu! Mutta ei hätää, yksi varma ja pettämätön shibboleth on tarjolla, ja se on tietenkin suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin yleensä ja heidän avioitumisoikeuteensa erityisesti. Tämä on se jakolinja, joka erottaa kivikautiset juntit 2000-luvun urbaanista sivistyksestä.

Otetaanpas tähän väliin pari tasa-arvoiseen avioliittoon liittyvää lainausta, joista huokuva moraalinen ylemmyydentunne (päinvastaisista vakuutteluista huolimatta) kohteliaasti sanottuna hieman tuoksahtaa.

Minulla ei ole tarvetta tällaisissa asioissa korostaa moraalista ylemmyyttäni. [--] Elin itse aika pitkään niin, etten edes tiennyt homokammoisia ja rasisteja olevan olemassakaan. Homot ja tummaihoiset ihmiset olivat ihan normaali asia, johon muun muassa televisiosarjat olivat totuttaneet. Ei ollut mitään, mihin verrata tätä kunnioitettavaa suvaitsevaisuuttani, mutta olin tyytyväinen elämääni. Vasta myöhemmin opin, että joidenkin mielestä samaa sukupuolta olevien välinen rakkaus oli jotenkin syntistä, ja jokin aika sitten luin myös, että jotkut yhdysvaltalaiset eivät tunnusta Barack Obamaa USA:n presidentiksi. [Koko juttu täällä].

Edellistä tuoreempi pläjäys (itse asiassa tältä päivältä) osoittaa – kiitettävästi kylläkin – merkkejä hienoisesta itsekritiikistä, mutta sitäkään ei saada sanotuksi ilman alentuvaa yleissävyä.

Myös suvaitsevaisuuden puolustajilta olisi toisinaan odottanut hieman kunnioittavampaa suhtautumista ihmisiin, joiden ajattelua vielä kahlitsevat uskonnolliset ja historialliset perinteet.
Toivottavasti eduskunta tekee tänään Suomen kansan enemmistön mielipiteen mukaisen päätöksen ja äänestää tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta uuden avioliittolain koskemaan kaikkia kansalaisiaan. Pilkkaavat ja satuttavat sanat eivät unohdu tai katoa, mutta päätös siirtäisi homoseksuaaleja syrjivän lain historiaan. Sinne muiden tapakulttuuriin perustuvien muinaisjäänteiden joukkoon se sopii paremmin kuin 2000-luvun Eurooppalaiseen [sic.] valtioon. [Koko juttu täällä].

Kumpikin edeltävä sitaatti edustaa varsin sivistynyttä ulosantia ainakin verrattuna siihen suvisöyhötykseen, mikä kuuluu paraikaa olevan menossa ns. somessa ja on kuulemma riehunut jo useita päiviä varsinkin Facebookissa. Koska itse en pärstäkirjassa ole (enkä mene), en voi omalta kohdaltani vahvistaa kuulemaani, mutta uskon kyllä kernaasti, että siellä smug-pilvi höyryää...

No, eipä tässä mitään. Äänestyksen tuloshan oli odotettu, ja ellei lakiehdotus olisi mennyt läpi nyt, niin muutaman vuoden sisällä se kyllä olisi mennyt. Minä voin elää mainiosti tämän ratkaisun kanssa, sillä eihän asia minua koske oikeastaan mitenkään. Mutta muutamien luterilaisten tuttujen ja ystävien puolesta olen kyllä pahoillani, sillä kuvitteleeko joku todella, ettei seuraava hyökkäys kohdistu kirkon vihkimiskäytäntöihin?

tiistai 4. marraskuuta 2014

Ukrainan konflikti jäätyy


Itä-Ukrainaan on nyt sitten kehittymässä ns. jäätynyt konflikti. Samantapainen tilanne vallitsee jo mm. ”Transnistriassa” eli siinä kapeassa Dnestr-joen takaisessa osassa Moldaviaa, jonka venäläinen ja venäläismielinen väestö jo 90-luvulla loi oman Moskovan tukeman erillishallintonsa. Kyseisellä valtionkuvatuksella ei ole muita ystäviä kuin venäläiset, eikä edes Venäjä ole sitä tiukan muodollisesti ajatellen tunnustanut. Se, että Transnistrian konflikti on ollut jäässä yli kaksi vuosikymmentä, ei ennusta hyvää Ukrainan nykyisen kriisinkään ratkaisua ajatellen. Pahaenteistä Ukrainan kannalta on sekin, että Transnistria rajoittuu idässä (tai koillisessa jos tarkkoja ollaan) kokonaan Ukrainaan, ja täten se yhdessä Krimin ja nyt Venäjälle päätymässä olevan Donetskin alueen kanssa lisää Ukrainan lailliseen hallintoon kohdistuvaa venäläisuhkaa. 

Pahinta on se, että ongelmaan ei näytä olevan ainoatakaan kestävältä tuntuvaa ratkaisua. Lännellä ei ole todellista poliittista tahtoa eikä ilmeisesti keinojakaan painostaa Venäjää säädylliseen käytökseen. Ukrainan voimat taas eivät riitä Venäjän taltuttamiseen; ne eivät riittäisi siinäkään tapauksessa, että oheisessa videossa nähtävien Azovin pataljoonan poikien kaltaisia taistelijoita löytyisi maasta moninkertainen määrä nykyiseen nähden. (No, ehkä on pitkällä tähtäimellä Ukrainan omakin etu, ettei Azovin pataljoonan taustaideologialla ole kovin paljon kannatusta maassa...)

Ukrainan jakaminen, jota ehdotin viime tammikuussa julkaisemassani blogipäivityksessä, toimisi teoriassa, mutta se on poliittisesti mahdoton ajatus Kiovalle. Ja lisäksi siitä saattaisi muodostua Putinille houkutteleva ennakkotapaus: Itä-Ukraina tosin on kansallisessa mielessä de facto venäläistä maata, mutta vastaavia alueita löytyy kaikkialta entisen NL:on alueelta, joten Donetskin (ja Krimin) laillinen liittäminen Venäjään poistaisi kaikki estot uusilta aluevaatimuksilta ties mistä. Ainoa hento toivonkipinä on Venäjän mahdollinen romahtaminen lähitulevaisuudessa. Se olisi vielä vuosi sitten tuntunut minustakin painajaismaiselta skenaariolta, mutta nyt se alkaa sittenkin näyttää pienimmän pahan vaihtoehdolta.       

torstai 23. lokakuuta 2014

Nihilismi rulettaa eli punk's not dead!


Punk oli varhaisteinivuosinani niin sanotusti se juttu. Ei tosin erityisemmin minun juttuni, sillä tuossa 80-luvun taitteessa olin sittenkin enemmän kallellani rockabilly-kuvioiden suuntaan – siis todella vain kallellani, mihinkään jengeihin en koskaan ole kuulunut enkä tule kuulumaan. Mutta punkkia suvaitsin kyllä ja olin seurannut tietyssä määrin myötäeläen jo Sex Pistolsin kaltaisten skenen edelläkävijöiden edesottamuksia. Tosin on todettava, että ko. bändin lyhyen ja myrskyisen uran tultua tiensä päähän vuonna 1978 olin itse vasta aloittelemassa yläastetta; toisin sanoen olin aivan liian pentu tajuamaan Pistolsin reipashenkisen perseilyn kaikkia nyansseja, niin paljon kuin ne minua naurattivatkin jo yksin sen kauhun takia mitä ne vanhemmissa herättivät. Mutta näin "kypsemmässä" iässä Pistolsin ja sen keulakuvan Mr. Johnny Rottenin merkitystä kulttuurillemme on kyllä tullut jonkin verran reflektoitua. 

Juuri Pistolsin johdonmukainen kaikille ja kaikelle v*ttuilu nähdäkseni onkin koko suuntauksen varsinainen sydän. Punk yritettiin varhaisessa vaiheessa ottaa tiedostavaiston haltuun mm. näkemällä siinä mm. anti-toryismia (tosin Pistolsin koko uran ajan vallassa oli Labour-hallitus) tai syrjäytyneen nuorison ”työttömyysjonorokkia” (tosin Rotten totesi käkättäen että kyllä hänelle vastikkeeton raha kelpasi…). Pistolsin nihilismi oli kaiken kattavaa. Punkia edeltäneen valtavirtarockin seksipakkomielle machoilevine tähtineen, pullistelevine kalukukkaroineen ja takahuoneissa pörräävine bändärihaaremeineen sai Rottenilta ansaitsemansa räkänaurun: ”Mitä ihmeellistä siinä seksissä muka on; kolmekymmentäviisi sekuntia mossahtelevia ääniä…” Vasta Pistolsin hajottua, ja varsinkin sen jälkeen, kun varsinaisen punkin tsunami oli lopullisesti laantunut uudeksi aalloksi, alettiin löytää skenestä sitä paljon puhuttua positiivista, rakentavaa sanomaa.

Ja että se sanoma osasikin olla tylsää! Erityisesti tällä omalla perifeerisellä kielialueellamme: ”Jäähyväiset aseille”, ”Perkele, olen työtön”, ”Häpeän olla valkoinen”, ”Ei oo järkee mennä armeijaan”… Ja sitä rataa. Nuo kolme viimeistä hengentuotetta tietenkin ovat peräisin suomipunkin noloista noloimman auteurin eli Pelle Miljoonan kynästä. Nihilismiä sen enempää kuin vakavasti otettavaa kapinaakaan saa punertavalta Kotkan pojalta turhaan hakea, olkoonkin että hänen ensimmäisen N.U.S. –bändinsä pitkäsoitto vuodelta 1978 on puhtaan musiikillisesti ajatellen kohtalaisen tylyä tykitystä. Jatkossa sekin puoli tietysti laimeni pateettiseksi vesivelliksi.

***

Punkilla oli edelläkävijöitä jo kaukaisella 60-luvulla, ainakin jos ajatellaan tuota nihilismiä, jota siis pidän koko skenen sydämenä. The Fugs -niminen mainiohko orkesteri vaikutti kyseisellä vuosikymmenellä Atlantin aavojen takana. Ja pumpun ylivoimaisesti tunnetuin kappale on tietenkin tuo loistava nihilismin ylistyslaulu eli Nothing vuodelta 1965. Valitettavasti tuosta hienosta laulusta tehtiin sittemmin myös suomenkielinen versio. Asialla oli halveksittava plagiaattori ja ikipunikki Hector, jonka vuonna 1978 julkaistu suomalainen versio Ei mittään soveltelee ensimmäisten säkeistöjen kohdalla suhteellisen uskollisesti alkutekstin jiddišvoittoisen newyorkilaisenglannin ankeita mielenmaisemia, mutta loppua kohti tultaessa sitten tapahtuu varsinainen penetraatioakti eli alkutekstin silkka raiskaus:

”Kun minä olen työtön ja sinä olet työtön,
Mut mehän ei ollakaan mittään.
Länteen taikka ittään, me ei olla mittään,
Kun kukaan ei tee millekään mittään.”

Hector antoikin versiolleen alaotsikon Työttömän arkkiviisu. Näin syntyy käsitys, että jos tässä yhteiskunnassa saataisiin asiat kuntoon, kuten vaikka ensi alkuun noille työttömille töitä (tai nuorille niitä nuorisotiloja, joita vailla erityisesti 80-luvun taitteessa oltiin niin kovin olevinaan), niin johan taas kelpaisi olla ja elää. Tämmöiselle tulkinnalle ei alkuteoksen pohjalta kuitenkaan ole mitään, kerta kaikkiaan ei mitään! perustetta. Fugsin alkuperäinen kappale edusti loistokasta yönmustaa nihilismiä, Hectorin raiskaama versio taas yhteiskunnallisen kantaaottavuuden vesittämää muka-radikaalia vastarintahenkeä. Eli alun perin hienosta tekstistä tuli parilla pikku muutoksella nössöä, mitään sanomatonta vasuripaskaa.

No, toki The Fugs julkaisi myös kappaleita, joilla oli kuin olikin ”yhteiskunnallinen” tai ”kantaaottava” ulottuvuutensa 1960-luvun kuohunnan keskellä; eikä edes Sex Pistols ole tässä suhteessa aivan tahraton, sillä mm. God Save the Queen –kappaleen joissakin säkeissä voi nähdä vähän liiallista miellyttämisen halua vasemmistointellektuellien suuntaan. Mutta kaiken kaikkiaan siis aidossa punkissa on kyse ennen kaikkea nihilismistä, todellisesta, kouriintuntuvasta, käsin kosketeltavasta, tarpeen vaatiessa päin (milloin mistäkin poliittisesta ilmansuunnasta päälle tunkevan) politrukin naamaa heitettävästä sontakakusta.

Miettikää sitä, Punk in Finland -pellet!


Pyhä sota kristittyjä vastaan

Vanha Le Figaron luottoblogistini Ivan Rioufol kirjoitti eilisessä blogissaan taas asiaa. Kääntämäni juttu on luettavissa alkukielellä täällä.

Itseään vihaten ja toiseudesta lumoutuneena tämä jälkikristillinen yhteiskuntamme kaivaa hautaansa. Virallinen Ranska on hyvällä syyllä huolissaan uudesta juutalaisvastaisuudesta, ja muslimienkin valituksia se herkällä korvalla kuuntelee. Mutta autuaasti itsensä unohtaen Ranska on tuiki tietämätön kristittyjen ahdingosta maailmalla. Kuitenkin tätä aihetta käsittelevä asiakirja nimeltä Le livre noir de la condition des chrétiens dans le monde ["Musta kirja maailman kristittyjen tilasta"] on juuri tuonut julki tämän huonosti tunnetun tosiasian: eri puolilla maailmaa on 150 – 200 miljoonaa vainottua kristittyä, ja pääasiallisesti heitä vainotaan sotaisan islamin vaikutuspiirissä. Samaan aikaan kun islamistinen propaganda, antirasistisen ideologian ja Alain Juppén kaltaisten poliitikkojemme säestämänä, soittelee hätäkelloja kasvavan islamofobian vaaran tähden, syyllisyydentuntoinen länsi sulkee silmänsä niiltä todellisilta uskonnollisilta ja etnisiltä vainoilta, joita pannaan toimeen jihadin nimissä. Koskaan aikaisemmin ei tämä Chestertonin formula ole tuntunut yhtä osuvalta: ”Nykymaailma on täynnä hulluksi tulleita entisaikojen kristillisiä hyveitä”. Nyt syyllisyydessään rypevät länsimaat antavat periksi vihamielisille kulttuureille ja pyytelevät näiltä anteeksi samanaikaisesti kun idän kristittyjä armottomasti ja kenenkään estämättä vainoava taantumus etenee. Kommunismin musta kirja paljasti tuon aikaisemman totalitarismin rikokset. Nyt on tullut korkein aika paljastaa radikaalin islamin rikokset.         
Tosiasioilta suojelevat silmälaput alkavat putoilla. Vaikka edelleen kuuluu hyvään käytökseen kiistää universalismin nimissä sivilisaatioiden yhteentörmäyksen todellisuus, sitä on yhtä vaikea olla huomaamatta kuin nenää naamassa. Islamilaisen valtion eteneminen on tästä selvä merkki. Figarossa julkaistiin tänään [keskiviikkona 22.10.2014] katkelma yllämainitusta asiakirjasta: ”Kristillisen ja islamilaisen maailman välinen konflikti on keskeinen [osa maailmanpolitiikkaa] ja se näyttää olevan väistämätöntä seurausta tämän globalisoituvan maailman konfliktien leimaamasta historiasta.” Tämän blogini säännöllisille lukijoille kyseessä ei ole mikään järisyttävä paljastus. Yhtä kaikki, eurooppalaisten on aika luopua masokismistaan, so. tuosta hyväntahtoisuudestaan joka on heidän vihollisilleen täysin vieras. Sillä se kulttuurien yhteentörmäys, joka kärjistyy Lähi-idässä ja Afrikassa, uhkaa myös näitä vanhoja avoimia ja demokraattisia yhteiskuntiamme, Ranskaa aivan erityisesti. Se ”identitaarinen murros”, jota muutama vuosi sitten kuvailin samannimisessä kirjassani [La Fracture identitaire, Fayard 2007, ei suom.], on näinä kuluneina vuosina vain leventynyt kasvavan radikalismin paineessa ja kollektiivisen välinpitämättömyyden vallitessa.         

torstai 2. lokakuuta 2014

Isis ja äitis eli sananen käenpojista ja peippoemoista


Suomi-äiti valmistautuu kohtaamaan mahdollisesti traumatisoituneet uuden sukupolven sotaveteraaninsa tarjoamalla näille heidän tarvitsemaansa ammatti-apua. Näistä sankareista tietenkin on kyse. Hoivavietti on toki erityisen vahva kaikkien vähänkään kehittyneempien selkärankaisten naaraspuolisilla edustajilla. Näin on laita myös niillä peippoemoilla, jotka kaikella antaumuksellisella äidinrakkaudellaan paapovat vieraaseen ja de facto vihamieliseen lajiin kuuluvaa käenpoikaa. Jos todella pitää paikkansa se siellä täällä mediassa esiintuleva tieto, että "suomalaisille" ISIS-taistelijoille tarjotaan etuja, jotka on evätty mertentakaisissa rauhanturvahommissa traumatisoituneilta han-suomalaisilta veteraaneilta, niin ensin mainittujen vertaaminen käenpoikiin ei ole mitenkään kovin kaukaa haettua. 

Kerrataanpas vähän evoluutiobiologiaa käen lisääntymisstrategian osalta:

"Käki on pesäloinen [--]. Käkinaaras ei rakenna itse lainkaan pesää, vaan käy munimassa toisten lintujen pesiin jättäen haudonnan sekä ruokinnan isäntälajin huoleksi. Käki voi munia munansa myös sivummalla ja kuljettaa sitten munan toisen linnun pesään.[--]
Tietysti kaiken kaikkiaan on ihmeellistä se, että käki onnistuu munimaan muiden lintujen pesiin, kun kaikki linnut ovat yleensä omilla pesillään hyvin tarkkaavaisia ja suojelevat pesiään.[--]
Yleensä linnunpoikaset leimautuvat kasvattivanhempiinsa [--]. Käenpoikaset eivät leimaannu kasvattivanhempiinsa. Miksi näin ei käy, on vielä arvoitus." 




perjantai 26. syyskuuta 2014

Vielä pari syytä peukuttaa Yleä

Ylen kanavilta tulevat dokumentit ovat, kuten todettua, valitettavan usein silkkaa propagandaa tai ilmentävät vähintään tiedostamatonta luopumusta totuuden vaateista ja asiallisen korrektiuden korvaamista poliittisella korrektiudella. Mutta tästä huolimatta Ylen dokumentit ovat useimmiten huikeasti edellä mainosrahoitteisilta ilmaiskanavilta tulevia ”dokumentteja” mitä tulee älyllisyyteen ja varsinkin hyvään makuun sekä tyylitajuun.

Seuraavassa muutamilta kaupallisilta kanavilta viime viikkojen ja kuukausien aikana tulleita ”dokumentteja”  ihan randomisti valikoituina. Olen poiminut nämä kukkaset ohjelmapaikoilta 4D, 5D, 6D, LivD, JimD ja AVA Dokumentti:

"Pornoaddiktio pilaa elämäni" [sosiaalipornahtavaa tirkistelyä], "Transvestiittien vaimot" [sama kuin edellä], "Minulla on kolme vaimoa" [sama kuin edellä], "Ilman vaatteita" [pornahtavaa tirkistelyä nudistidokumentin varjolla], "Läskifetissi" [pornahtavaa muka-journalismia], "Maailman suurimmat kivekset" [sosiaalipornahtavaa muka-journalismia], "Vaimoni on puuma" [ei tarvinne referoida], "Masturbointiniksejä naisille" [sama kuin edellä], "Ei ole helppoa olla susipoika" [sosiaalipornoa eksessiivisestä karvankasvusta kärsivistä ihmisistä], "96-vuotias koululainen" [sosiaalipornoa progeriasta eli ennenaikaisesta vanhenemisesta kärsivästä lapsesta], "Metrinmittainen tyttö" [sosiaalipornoa kääpiökasvusta kärsivästä naisenalusta], "Muinaiset avaruusoliot" [huuhaata historiadokumentin varjolla]. Ja sitä rataa…

Helposti näkee, että näiden ”dokumenttien” otsikotkin ovat usein kuin suoraan Seitsemän päivää –lehden lööpeistä. Tästä saadaankin analogia Ylen ja kaupallisten kanavien dokumenttitarjonnan vertailuun: jos ensin mainittu yhtiö rinnastuu esimerkiksi sellaisiin julkaisuihin kuin Guardian, Le Monde Diplomatique tai Libération, niin itsestään selvästi vastinpari jälkimmäisille löytyy paitsi jo mainitusta ”Seiskasta” myös sellaisista legendaarisista tabloideista kuin The Sun. Edelliset lehdet ovat korkeatasoisia, olkoonpa niiden agenda kuinka vastenmielinen hyvänsä (ainahan sekään ei ole yksiselitteisen vastenmielinen, minun näkökulmastani ainakaan). Jälkimmäiset taas ovat paitsi agendaltaan luotaantyöntäviä myös tasoltaan täysin ala-arvoisia. 

Sitä paitsi: Nyky-Suomen tv-tarjonnassa suomen kieli on käytännössä paarialuokan asemassa (eikä aina sitäkään) kaikkialla muualla paitsi Ylessä. Äidinkielen vaaliminen nykyisellä tavalla globaalissa maailmassa ei ole aivan mitätön juttu. Sellaisesta kannattaa vähän maksaakin. 

torstai 25. syyskuuta 2014

Diskreettiä maahanmuuttokritiikkiä Yle-teemalta

Ns. nuivissa piireissä yleisradioyhtiömme ei tunnetusti ole kovin korkeassa kurssissa. Jos ajatellaan Ylen ajankohtaistoimituksen ilmeisen monikulttuurista agendaa ja yhtiön eetteriin puskemia dokumentteja, vieroksunnan voi hyvin ymmärtää. Tästähän olen jo aikaisemminkin kirjoittanut. Mutta kuten tuossa linkkaamassani päivityksessä jo kerroin, Yle on fiktio-puolella selvästi tasapainoisempi kulttuuritoimija kuin sen ajankohtaistoimituksen ohjelmistosta voisi päätellä.

Eilen tuli Teema-kanavalta hieno elokuva nykyruotsalaisesta todellisuudesta, joka on ehdottomasti katsomisen väärti. Jos joltakulta jäi Play-elokuva väliin pelkästä Ylen vastaisesta ennakkoluulosta, sen ehtii vielä hyvin katsoa Areenassa.

Elokuvassa kolme ruotsalaista varhaisteinipoikaa joutuu viiden itseään vuotta tai paria vanhemman mamun ahdistelemiksi ja rosvoamiksi; ensin menee kännykkä ja lopulta kaikki arvotavara merkkifarkkuja ja n. 5000 kruunun (!) arvoista klarinettia myöten. Uhreista kaksi on pellavapäisiä medelsvenssonien jälkeläisiä ja kolmas itsekin mamu, tosin kiltti ja älykäs aasialainen (mainitun klarinetin omistaja). Rosvot ovat kaikki afrikkalaisia ja useimmat nimien perusteella muslimeja.

Parituntinen elokuva on hidastempoinen ja liikoja selittelemätön. Vähänkin tarkempi silmä huomaa toki yritystä ymmärtää myös nuoria mamuja, eikä siinä mitään, ei heidänkään elämänsä välttämättä kovin ruusuista ole. Mutta suorastaan päällekäyvän selvästi paljastuu nykyruotsalaisen yhteiskunnan pehmeys ja avuttomuus. Nuoret ruotsalaiset teinipojat eivät osaa puolustautua eivätkä myöskään kunnolla pyytää apua aikuisilta – eivätkä luultavasti apua saisi, vaikka osaisivat sitä pyytäkin. Elokuvan lopussa on huikea kohtaus, jossa aikuinen kantisruotsalainen mies ottaa afrikkalaispojalta kännykän, jonka hän uskoo kuuluneen alun perin omalle pojalleen (ei ole aivan selvää, onko oletus oikea). Afropojan raivokas reaktio muodostaa kutkuttavan kontrastin ruotsalaispoikien saamattomuuteen vastaavassa tilanteessa. Eikä siinä kaikki: mainittu afro nimittäin saa apua sivusta seuraavalta nuorelta naiselta, jonka paatoksellinen antirasismi ja loputon kyky ymmärtää sorrettua toiseutta voisi olla peräisin jonkun maahanmuuttokriittisen saitin ilkeästä vitsistä mutta on epäilemättä täysin realistinen kuvaus nykyruotsalaisen todellisuuden eräästä puolesta.

Eikä tästä kaikesta tietysti enää kaukana olla meilläkään. Ranskasta, Englannista ja Saksasta puhumattakaan. Tulee aina toisinaan mieleen, että länsimaat ovat tuhonsa ansainneet.          

lauantai 13. syyskuuta 2014

Benoist: onko talouskasvu ratkaisu vai ongelma?

Sen kunniaksi, että rakkaasta Jyrki Kataisestamme on tulossa Unionin talouskasvusta vastaava "superkomissaari", käänsin tähän hieman vanhan tuttumme Alain de Benoistin mietteitä talouskasvun ideologiasta. Benoistin juttu on julkaistu jokunen päivä sitten täällä ja sen innoittajana ovat Ranskan hallituksen tuoreet ministerivaihdokset, joiden taustoihin voi tutustua lyhyesti suomeksi mm. täällä.

Elokuun 25. päivänä tapahtui ”keikaus” (putsch), jonka seurauksena pääministeri Manuel Valls näytti hallituksensa ovea eilispäivän liittolaisilleen [talousministeri] Arnaud Montebourgille ja [opetusministeri] Benoît Hamonille. Tämä keikaus osoittaa taas kerran, kuinka syvällinen yhteys vallitsee taloudellisen liberalismin ja ”sosiaalisen” liberalismin välillä. Ensin mainittua edustaa uusi talousministeri, pankkiiri Emmanuel Macron (joka nousi vuonna 2012 Ranska-Amerikka ystävyysseuran nuorekkaaseen johtoryhmään), jälkimmäinen taas inkarnoituu hyvin Najat Vallaud-Belkacemin hahmossa. Toivoa sopii, että, nyt kun hallitus on virallisestikin lähestynyt työnantajajärjestö Medefin suosittamia talouspoliittisia linjauksia, hyväuskoisimpienkin tollojen silmät avautuvat ja että kukaan ei enää kuvittele sosialistien johtavan Ranskaa. Mitä oikeistoon tulee, UMP ei kätke ärtymystään tilanteen saamasta käänteestä, sillä sehän ei enää voi uskottavasti esiintyä hallituksen politiikan vaihtoehtona; se voi vain väittää tekevänsä saman kuin hallitus mutta paremmin. Tahtoo sanoa: pahemmin. 
Siksi toisekseen kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ratkaisu kaikkeen on talouskasvu! Korostettiinpa keinoina tarjontaa tai kysyntää, vannottiinpa Keynesin tai Friedmanin nimeen, vaadittiinpa avokätisiä subventioita tai ankaraa vyönkiristystä jonkun Kreikan tapaan, aina on päämääränä tien löytäminen uudelle kasvu-uralle. [--] Uusi talousministerimme Macron kuului aikanaan Jacques Attalin johtamaan komissioon, jonka julkilausuttuna tavoitteena oli ”kasvu(potentiaali)n vapauttaminen” (libération de la croissance). Poliitikkomme laidasta laitaan ovat tosiuskovia: kasvu merkitsee heille lunastusta, pelastusta, ”toipumisen” (reprise) ehdotonta edellytystä, valoa tunnelin päässä. Tämän virren me tunnemme. 
Mutta entäpä jos tämä tie onkin nyt kuljettu loppuun? Entäpä jos vuosina 1950–1973 (les Trentes Glorieuses) vallinneisiin kasvulukuihin ei kerta kaikkiaan enää ole mahdollista päästä? Näitä kerettiläisiä kysymyksiä ovat alkaneet esittää jo muutamat taloustieteilijätkin, sellaiset kuin Robert Gordon ja Paul Krugman. Tuottavuuden lasku ja energiaresurssien harveneminen antavat uskottavuutta teesille, jonka mukaan dynaamisen kapitalismin moottori on alkanut yskiä ja että ekspansion aika lähenee loppuaan [--]. Edistysideologian ja tuottavuuspakkomielteen vaikutuksen alaisina kasvaneet sukupolvet ovat tottuneet ajattelemaan, että taloudellinen kasvu on normaali ja jotenkin luonnollinen ilmiö. Mutta tämä ei ole ollut asianlaita vuosisatojen ja –tuhansien historiallisessa perspektiivissä. Sitä paitsi, nyt voidaan huomata, että vuosien 1990 ja 2011 välisenä aikana 54 % maailman maista on joutunut tekemään tuttavuutta negatiivisen kasvun kanssa. Tämä suuntaus tulee jatkumaan.     

tiistai 2. syyskuuta 2014

Nettipaastolta palatessa

Minua melkein vuosikymmenen ajan kohtalaisen uskollisesti palvellut vanha kannettavani siirtyi tuossa viime kuun alussa lopullisesti eläkkeelle, tai saattohoitoon oikeastaan. Uuden koneen hankinnassa meni aikansa, joten seurauksena oli useamman viikon nettipaasto pois lukien aivan välttämättömät juoksevat asiat, jotka hoidin julkisilla koneilla. Mutta kas kummaa, kuinka hyvää pakollinen poissaolo tekikään! Sain esimerkiksi luettua näinä viikkoina enemmän kuin muutamana edeltävänä kuukautena yhteensä. Pani se vähän miettimään, että minkä verran tässä halvatun verkossa todella tarvitsee muka roikkua. No, totta kai tiesin vastauksen jo etukäteen, siis sen että eihän täällä tarvitsisi olla käytännössä lainkaan. Tässäkin maassa on vielä lukemattomia ihmisiä, jotka kykenevät elämään täyttä elämää omistamatta mitään lankapuhelinta kummempaa kommunikaatiovälinettä, jotkut eivät omista sitäkään. Mutta minä siis en näköjään kuulu heidän joukkoonsa, niin noloa kuin sen tunnustaminen onkin. Vaikka pärstäkirjassa tai muissa ns. yhteisöpalveluissa (eli siinä famöösissa somessa sanan varsinaisessa merkityksessä) en olekaan (enkä mene!), niin jonkin asteisesta verkottumisesta tässä on näköjään tullut riippuvaiseksi.

***

Asiasta kolmanteen. Tämän sinänsä varsin vähän luetun blogini ylivoimaisesti suosituin teksti on jo pitkään ollut muutaman vuoden takainen Mary Stuart -päivitykseni. Huomasin ko. kirjoituksen alkavan kerätä klikkauksia joskus viime talvena. Ensin en tajunnut mistä oli kyse, mutta pian huomasin, että suurimmat piikit osuivat yleensä samoihin vuorokaudenaikoihin myöhäisillasta. Aloin etsiä syytä televisiosta, ja löytyihän se nopeasti: siellä oli pyörinyt jo jonkin aikaa tv-sarja nimeltä Valtiatar

Olin pannut merkille sarjan ennakkomainokset mutta en ollut kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, eikä mieleeni ollut juolahtanutkaan, että kyseinen melodraama käsitteli (tai ainakin oli käsittelevinään) juurikin Skotlannin Mary-kuningatarta. Kun lopulta selvisi, että tämä oli tilanne, yritin katsoa yhden jakson, mutta en päässyt pitkällekään kun jo vaihdoin tuskastuneena kanavaa. Mutta niin vain on asia, että suomenkielisillä hakutermeillä (esim. "skotlannin kuningatar mary") useimmat hakukoneet tarjoavat meikäläisen blogia ensimmäisten joukossa. Eipä ole siis paljon kehumista suomenkielisen webin sivistyksellisessä roolissa, jos tarjolla ei ole näinkin merkittävästä hallitsijasta jotakin Wikipediaa tai jotakin Palaneen käryä -blogia asiantuntevampaa tekstiä.

Kyseinen bloggaus muuten näkyy tämän nettipaastoni aikana poikineen vähän esoteerisia kommentteja. Asialla ovat olleet epäilemättä ko. tv-draaman fanit, ja koska kommenttien sisältämä tajunnanvirta ei oikein auennut minulle, olen poistanut ne.      

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Ramadan ja mielenterveys

Kuukauden mittainen ramadan-paasto on muslimien uskonnollisista velvollisuuksista tärkeimpiä. Jo vuosien ajan sekä ramadankauden alku että sen päättävä id-juhla on ainakin ohimennen uutisoitu myös meikäläisessä mediassa. Olemme kaikki saaneet kuulla, kuinka ihastuttavan sulavasti vanhasuomalainen ja uussuomalainen kulttuuri kohtaavat vaikkapa varusmiespalvelustaan suorittavan musliminuoren ramadaninvietossa; rikkautta tämä kaikki on Suomen armeijallekin... Vähemmän tietääkseni on kerrottu tämän paastokauden nykysuomalaiseen todellisuuteen tuomista lieveilmiöistä, kuten tiettyjen uussuomalaisten veljiemme kohonneesta aggressiivisuustasosta ko. jakson aikana.

Joitakin huhuja olen itse toki kuullut viidakkorummun tuomana. Pari vuotta sitten kerrottiin eräästä marokkolaistaustaisesta kaverista, joka työpaikallaan oli viittä vaille käynyt (naispuolisen) pomonsa kimppuun näköjään ilman järkevää syytä. Muutenkin ko. herran ns. v*tutuskäyrä oli ollut poikkeuksellisen korkealla, ja yleisesti otaksuttiin sen johtuvan tuolloin meneillään olevasta ramadanista; tietäähän sen, että nälkäisenä ja janoisena, tupakantuskista puhumattakaan, kaikki ärsyttää. No, ramadanin osuus tässä tapauksessa on pelkkää arvailua, mutta Ranskasta on tuoretta suoraa evidenssiä paastokauden vaikutuksesta muslimien aggressiivisuuteen.

Vajaat pari viikkoa sitten eteläranskalaisessa Blagnacissa tapahtui seuraavaa. Ranskalainen nuoripari oli ostoksilla ruokakaupassa, kun heidän kimppuunsa äkkiarvaamatta kävi neljä muslimia. Päällekarkaus oli todella raju, ja molemmat uhrit tarvitsivat usean päivän sairauslomaa. Tekohetkellä ainoaksi motiiviksi aggressioon kerrottiin tuohtumus siitä, että pariskunta oli ”tuijottanut” muslimeja. Tekijät häipyivät paikalta nopeasti, mutta poliisi sai kolme heistä myöhemmin kiinni. Erään tekijän, 23-vuotiaan Issamin, avautuminen on mielenkiintoinen: ”Oli se kyllä tosi tyhmää. Kaiken sen olisi voinut välttääkin. [--] Me oltiin menossa ruokaostoksille yötä varten. En mä mikään väkivaltainen tyyppi ole. Mulla vaan oli päällä noi ramadanin paineet. Ihan turhaa se oli, ei ne sitä ansainneet mitenkään.” (Alkuteksti täällä.)

Ihan kiva että katumusta sentään löytyy. Ja kyllähän sen ymmärtää, tuleehan sitä ramadanista ”paineita”. No, joka tapauksessa häkki heilahtaa näille kavereille muutamaksi kuukaudeksi.

Mutta mitä on ajateltava paastosta, joka vaikuttaa harjoittajaansa tuolla tavalla? Minäkin paastoan melko säännöllisesti, mutta en ole havainnut tuollaisia ”sivuvaikutuksia”. Ehkä tematiikkaa voisi purkaa lakihenkisyyden ja aidon hengellisyyden välisen eron analysoinnilla, mutta riittäköön nyt tämä tästä aiheesta.   

torstai 24. heinäkuuta 2014

Vai että moikkailla pitäisi

Kärttyinen antimoderni nillitys 

Mätäkuun lähestymisen huomaa mm. siitä, että totaalisen yhdentekevät uutiset puhuttavat suomalaisia. Kun ottaa huomioon Itä-Ukrainan kaltaiset maailmanpolitiikan kuolemanvaaralliset kriisipisteet tai Gazan kaltaiset humanitaariset katastrofit, on ihme, että virtaa riittää tällaistenkin juttujen vatvomiseen.

Kuka edes Amerikassa tai Australiassa muka tervehtii ventovieraita vaikkapa jossakin ”lenkkipolulla” ilman erityistä asiaa? Haluaisin nähdä jonkun yrittävän tällaista yltiösosiaalista lähestymistapaa randomisti valittuihin newyorkilaisiin esimerkiksi jossakin Central Parkin lenkkeilyreiteillä; erityisen mielenkiintoista olisi tietenkin seurata noiden kohteliaasta ja toiset huomioonottavasta kulttuuristaan tunnettujen superurbaanien maailmankansalaisten reaktioita moiseen häiriökäyttäytymiseen...

No, varsinaisesti kai koko juttu lähtikin liikkeelle naapureiden päivittäiseen kohtaamiseen liittyvästä tervehtimättömyydestä, jonka joku Suomessa muutaman vuoden asunut amerikkalaispariskunta koki hyvin tylynä käytöksenä. (Eikä se tietenkään ollut heidän maasta muuttamisensa varsinainen syy, vaikka näin juttua nopeasti alettiin tulkita sen levitessä somessa ja levitessään mutatoituessa.)

Kieltämättä voin jossain määrin ymmärtää näitä jenkkejä, sillä kyllähän sitä pitäisi jotenkin noteerata sellaisen lähimmäisen olemassaolo, jonka kanssa on vuosikausia asuttu samoissa maisemissa. Voin ymmärtää siitä huolimatta, että en itsekään enää tervehdi useimpia naapureitani. Olen kyllä nuorempana ollut tässä suhteessa vähän avoimempi. Syitä nykyiseen tylyyteeni on varmaan useampia, mutta tärkein niistä on hyvin yksinkertainen: minun suuni ei nykyään kerta kaikkiaan taivu moikkailemaan. ”Terve” vielä menee ainakin suunnilleen oman ikäisteni kesken, vaikka kaikkein paras tietysti olisi perinteinen ja kaikkien kesken sopiva ”päivää”. Mutta tästä viimeksi mainitusta tosisuomalaisesta klassikosta on käytännössä luovuttu; jostain syystä ”huomenta” vielä tulee hyvin luontevasti useimmilta nuoriltakin, mutta vuorokauden edetessä tervehdyksiksi tulee sitten sellaisia idioottimaisuuksia kuin juuri ”moikka”, ”moro” tai – pahin kaikista – ”heippa”. Minä en niihin sekaannu ja siksi kannan yrmeän kusipään mainetta.

Vaikka en netin ihmemaasta löytyviin lukuisiin "testeihin" suhtaudukaan erityisen vakavasti, niin jonkin verran totuutta saattaa olla siinäkin persoonallisuustestissä, joka oli löytävinään minusta huomattavan paljon Aspergerin oireyhtymään viittaavia piirteitä. En toki tarvitse mitään testejä tietääkseni, että pidän selkeistä ja johdonmukaisesti noudatettavista säännöistä; ja juuri nämä loistavat poissaolollaan nykysuomalaisesta sosiaalisesta koodista.     

torstai 10. heinäkuuta 2014

Sarastuksessa algerialaisrähinöistä

Käänsin Sarastukseen jutun joka syventää edellisessä blogipäivityksessäni esiin nostamaani teemaa eli Ranskan kaupunkien algerialaismellakoita. Jutun kirjoittaja Guillaume Faye on Nouvelle droite -osaston väkeä, eli hän kuuluu samaan ideologiseen perheeseen kuin meille tutumpi Alain de Benoist. Vähän liiallisilta tuntuvat muutamat Fayen tulkinnat, mutta kaiken kaikkiaan Euroopan muslimilähiöiden muodostama uhka elämäntavallemme on niin vakava asia, että sen liioittelu on pienempi paha kuin sen vähättely; ja tuo jälkimmäinen asennehan on tavattoman paljon yleisempi nykyisessä valtavirta-ajattelussa. 

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Ranskalainen Algeria ja algerialainen Ranska

Tunnen henkilökohtaisesti pari pied-noiria eli Algeriassa syntynyttä ranskalaista tai sellaisten jälkeläistä. Nyt en siis tarkoita näitä Tasavallan hellimiä ”uusranskalaisia” (lue: arabeja) vaan nimenomaan niitä oikeita ranskalaisia, jotka polveutuvat 1800-luvulla Ranskan pohjoisafrikkalaisiin kolonioihin muuttaneista siirtolaisista. Viimeistään 1960-luvun alussa saadun itsenäisyyden myötä koko Algeria lähes tyhjeni eurooppalaisista, siis juuri tästä pied-noir –väestä, niin kovasti kuin de Gaullen Ranska yrittikin pitää merentakaisesta maakunnastaan kiinni. Ranskalaisen Algerian viimeisinä päivinä 60-luvun taitteessa nähtiin maakunnan tärkeimpien kaupunkien, sellaisten kuin Alger ja Oran, rantabulevardeilla pitkiä autoletkoja, jotka majesteettisen hitaasti lipuen soittivat torviaan rytmikkäästi: ”ty-ty-ty-tyt-tyyt, ty-ty-ty-tyt-tyyt”; tuo monotoninen ostinato tahditti suosittua iskulausetta ”l’Al-gé-rie-fran-çaise, l’Al-gé-rie-fran-çaise”... Mutta ei ollut ”ranskalaisella Algerialla” tulevaisuutta. Sen sijaan algerialainen Ranska porskuttaa nyt korskeampana kuin koskaan.

Minuahan eivät jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut sinänsä kiinnosta yhtään sen enempää kuin muutkaan urheiluriennot. Mutta näissäkin mittelöissä on jälleen nähty, kuinka urheilua ja politiikkaa ei voi erottaa toisistaan. Myös identiteettikysymyksiin urheilutapahtumilla on vahvoja kytkentöjä. Algerian lippuja röyhkeästi heiluttavat ja omiensa voittoja jopa iloisin pikku mellakoin juhlistavat ”uusranskalaiset” ovat viime päivinä nostattaneet oikeiden ranskalaisten verenpainetta. Ei ole kyse siitä, että ranskalaiset tuntisivat kansallisen kunniansa tulleen tässä jotenkin loukatuksi tms. vaan yksinkertaisesti siitä, että yhä useammat alkavat nyt herätä pohtimaan tämän kotoutumaan yhtä haluttoman kuin kyvyttömänkin muukalaisen massan aiheuttamaa todellista riskiä kansakunnan turvallisuudelle.

Bloc identitairen Fabrice Robert kysyy järjestön sivuilla ranskanalgerialaisilta:

”Te siis rakastatte Algeriaa? No, mitäpä jos menisitte sinne asumaan! Rohkeasti nyt vain! Tuolla maallahan on mittaamattomat luonnonvarat, sen kun alatte käyttää niitä hyödyksenne ja niiden avulla kehittää Algeriaanne. Tässä olisi kyse arvokkaasta paluumuutosta isienne maille, ja siitä hyötyisivät molemmat kansat, me ranskalaiset ja te algerialaiset. Me emme toivo yhteisöjemme välistä konfliktia. Teillä olisi kaikki voitettavananne, jos päättäisitte jälleen juurtua omaan maahanne. Sillä maaperästä irti reväistyllä identiteetillä ei ole olemassaolon edellytyksiä. Nykytilanne täällä Ranskassa johtaa vain skitsofreeniseen identiteettiin, aiheuttaa rasismia ja lietsoo yhteisöjen välistä väkivaltaa.    
Onko paluumuutto muka mahdotonta? No ei ole, ja historia osoittaa sen selvästi... Vuonna 1962 enemmän kuin miljoona eurooppalaista karisti alle kuukaudessa Algerian tomut jaloistaan ikiajoiksi. Ja kuitenkin heille oli edeltävien 130 vuoden aikana vakuuteltu, että Algeria oli heidän kotinsa. Ja silti heidän oli lähdettävä. Miksi siis yli miljoonan algerialaisen rauhanomainen paluu isiensä maille olisi mahdottomuus meidän aikanamme?"

Fabrice Robert epäilemättä tietää, että algerialaiset sen enempää kuin muutkaan pohjoisafrikkalaiset mamut eivät vapaaehtoisesti lähde Ranskan lihapatojen ääreltä. Mutta on silti hyvä korostaa sitä, että massiivinen maahanmuutto ei ole mikään luonnonvoiman kaltainen historiallinen väistämättömyys, vaikka monikultturistit tätä mantraa kaikkialla hokevat. Eurooppalaisten kansakuntien sekaan käenpoikien tapaan pesiytyvistä, vastaanottajamaiden kulttuurille usein avoimen vihamielisistä muukalaisyhteisöistä kyllä päästäisiin eroon, jos todella haluttaisiin; pääsiväthän algerialaisetkin ranskalaisista. Toistaiseksi tähän vaadittavaa tahtotilaa vain ei oikein ole löytynyt. Hollande valittiin, kuten muistettaneen, presidentiksi käytännössä algerialaisten ja muiden afrikkalaisten äänillä, joten Hollanden porukoiden suvaitsevaisuutta ei tarvitse ihmetellä. Mutta tavalliset ranskalaiset alkavat vähitellen saada tarpeekseen.   

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Asimo-san ja muut androidiystävämme

Osui silmiin tämmöinen uutinen. Vaikka eihän tuo toisaalta sanan varsinaisessa merkityksessä mikään uutinenkaan ole, sillä japanilaisten taipumus futuristissävyiseen hightechin palvontaan on tiedetty jo pitkään. Pohditaanpa tätä juttua vähän.

En voi väittää todella ymmärtäväni, mistä tämä japanilainen teknologiainnostus varsinaisesti juontaa juurensa. Mutta lähellä on kyllä ajatus, niin oudolta kuin se saattaa äkkiseltään kuulostaakin, että Japani on nykymuodossaan jotenkin historiaton kansakunta. Aikakirjoihin kirjatuista tennojen, šoguneiden ja daimioiden vuosisadoista tai –tuhansista huolimatta menneisyys ei oikein konkreettisesti tunnu olevan läsnä maassa, jossa perinteinen rakennusmateriaali on ollut puuta (ellei peräti paperia!), ja siksi Japanissa on väkilukuun nähden hyvin vähän todella vanhoja kulttuurimonumentteja. Kaupungit ovat viime vuosisadalla tuhoutuneet massiivissa palo- ja mattopommituksissa; nuo pari atomipommia ovat koko hävityksen rinnalla jokseenkin pikku juttu, noin puhtaan kvantitatiivisesti ajatellen siis. Niin ikään maanjäristykset ovat tehneet pahaa jälkeä taajamissa. Mutta ilman väkivaltaisia mullistuksiakin hauraasti rakennetut asutuskeskukset väistämättä uusiutuvat nopeasti, minkä seurauksena perinteisen japanilaisen taajaman yleisvaikutelmana on joka tapauksessa aina ollut tietty väliaikaisuus ja juurtumattomuus.

Toinen maailmansota muutti monta asiaa. Nykyjapanilaiset suurkaupungit ovat ainakin keskustojensa osalta tunnetusti lähes pelkkää terästä, lasia, neonputkea ja valtavan kokoisina välkkyviä mainostauluja. Suorastaan modernin Japanin ikonina voi pitää kuvaa yli 200 km/h kiitävästä luotijunasta lumihuippuinen Fuji-vuori taustallaan. Sodanjälkeinen suunnanmuutos oli tietysti myös henkinen. Aina yhtä besserwisserimäinen Setä Samuli käski japanilaisia katkomaan siteensä ”militaristiseen” ja ”fasistiseen” menneisyyteensä, ja ihmeen tottelevaisesti tämä älykkäiden laumaeläinten kansakunta ainakin yritti tehdä 180 asteen käännöksen. Jotkut harvat traditionalistiset jäärät kuten Yukio Mishima yrittivät potkia tutkainta vastaan mutta ansaitsivat sillä itselleen vain hullun maineen.

Amerikka on siis ollut viimeistään 50-luvun alusta alkaen japanilaisten ihanteena ja esikuvana. Englantia, tätä modernin maailman lingua francaa, he tosin eivät näytä oppivan, sillä harvassa (ei-englanninkielisessä) OECD-maassa asunee yhtä kielitaidotonta väkeä kuin Japanissa; oma Remu Aaltosemme on hyvin koulutetunkin keskivertojapsin rinnalla varsinainen Shakespeare.

***

Jos japanilaisten viehtymys futuristiseen estetiikkaan ja teknologisiin utopioihin noin yleisemmässä mielessä ehkä selittyykin kansakunnan ongelmallisella suhteella omaan historiaansa, niin nimenomaan tähän androidimaniaan saattaa vielä löytyä osaselitys siitä tosiasiasta, että kansakunnan kulttuuritraditiosta puuttuu täydellisesti ns. Frankenstein-kompleksi. Japanilaiset eivät siis tunne sitä luontaista vastenmielisyyttä ihmistä ulkoisesti jäljitteleviä, näennäisen eläviä ja tietoisia artefakteja kohtaan, joka on hyvin yleistä juutalais-kristillisen tradition omaavien kansakuntien piirissä.

Palataan jutun alussa linkittämääni uutiseen. Nuo kaksi nättiä (?) ”naispuolista” androidia ovat siis professori Hiroshi Ishiguron luomuksia. En ole aivan varma, onko kyseessä sama friikki, joka jo vuosia sitten valmisti oman teini-ikäisen tyttärensä piirteillä varustetun androidin! En löydä verkosta enää tietoa ko. tapauksesta, mutta muistan joskus vuosia sitten siitä jostain lukeneeni. Mitä tällaisesta oikein pitäisi ajatella? Honni soit qui mal y pense, kukaties? Mutta ei kai siitä mihinkään pääse, että kaiken kaikkiaan tämä ilveily on todella irvokasta ihmisyyden pilkkaa. 

En oikein löydä sanoja kuvaamaan tuntemuksiani. Lainataanpa tähän väliin itseään professori Ishiguroa: hänen mielestään ”tekniikan edistyminen tarkoittaa sitä, että robotit näyttävät ihmisiltä ja toimivat ihmismäisemmin. Se saa meidät ajattelemaan omaa arvoamme. [--] Se antaa meille tärkeää palautetta, kun tutkimme kysymystä, mikä on ihminen.” Eli ylevät ovat tavoitteet tällä pikku frankensteinilla, mutta niinhän ne ovat frankensteineilla aina, myös sillä alkuperäisellä Shelleyn tohtorilla. Uskokoon ken tahtoo.

Kodoromoidissa ja Otanoroidissa, näissä kahdessa muovinaamaisessa, tietokoneella varustetussa tyttönukessa en tietenkään näe mitään itsessään erityisen vaarallista. Niiden väitetty ”tietoisuus” ja jopa ”huumorintaju” ovat luonnollisesti pelkkä (huono) vitsi, vaikka en olekaan varma, kuinka hyvin tai huonosti tuon artikkelin suomalainen toimittaja on siitä selvillä. Jo Alan Turing aikoinaan pohdiskeli vakavasti keinotekoisen tietoisuuden mahdollisuutta, mutta eipä siinä asiassa taida olla päästy juurikaan eteenpäin sitten Turingin päivien. (Korostan, että puhun nyt siis keinotekoisesta tietoisuudesta, itsereflektoinnista ja vapaasta tahdosta, en keinotekoisesta älystä, sillä sen olemassaolostahan ei ole epäilystä.) Jo vuosia sitten Junichi Takeno –niminen japanilainen tiedemies väitti kehittäneensä robotin, joka läpäisee peilitestin, mutta vaikka itse väite pitäisi paikkansakin, niin ko. testin arvo on vähintään kiistanalainen tietoisuuden tason mittarina.

Kaiken kaikkiaan ihmisominaisuuksien mallintaminen keinotekoisesti on osoittautunut äärettömän vaikeaksi jo puhtaan mekaanisessa mielessä. Vanhan scifin visiot sujuvan ihmismäisesti liikkuvista roboteista ovat osoittautuneet lievästi sanoen yliammutuiksi, sillä edes luonteva kahdella jalalla käveleminen ei onnistu ensimmäiseltäkään androidilta, ei edes tuolta Asimo-vekkulilta. (No, ehkä Awesom-o on tässä suhteessa poikkeus...)

Golem...
”Robotti” on sanana slaavilaista perua, ja sen taisi keksiä tšekkiläinen Karel Čapek jossakin romaanissaan, jota en vielä ole tullut lukeneeksi. Robot on johdettu ”työtä” merkitsevästä sanasta, ja ihmisen apuna vaikeissa, vaarallisissa tai muuten veemäisissä työtilanteissa käytettäviä robotteja vastaan minulla ei ole mitään erityistä. Nämä itseohjautuvat työkoneet ovat poikkeuksetta tarkoituksenmukaisesti suunniteltuja, eikä niiden muotoilussa edes tavoitella ihmisenkaltaisuutta, luonnollisesti ei myöskään tietoisuutta tai sellaisen jäljitelmää. Jo vuosikymmeniä käytössä olleet teollisuusrobotit ovat tietysti tuhonneet lukemattomia työpaikkoja ihmisiltä, mutta silti niiden olemassaoloa voi tietyssä mielessä pitää perusteltuna. 

Mutta androidien tarpeellisuutta ei voida perustella yhdelläkään lähempää tarkastelua kestävällä argumentilla. Tavalla tai toisella on jotakin pahasti pielessä niillä Adamin lapsilla, jotka kaipaavat rinnalleen näitä kuvatuksia. Toisaalta näiden rakkineiden vihaamisessa ei ole järkeä sen enempää kuin muinaisten luddiittien kutomakoneisiin kohdistamassa raivossa. Sen sijaan androidien suunnittelijat ja rakentajat ovat asia erikseen; professori Ishiguro ja hänen kollegansa saavat Pentti Linkolan ja jopa Ted Kaczynskin vaikuttamaan silmissäni päivä päivältä sympaattisemmilta...             

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Tapahtui eräänä perjantaina

Lähi-idän kristityt elävät näinä päivinä todella vaikeassa ahdingossa, jopa akuutissa kuolemanvaarassa päivästä toiseen. Tämän kaikki lännessä erittäin hyvin tietävät, vaikka läheskään kaikkia asia ei liikuta karvan vertaa; mitäpä upporikkaat, sivistyneet ja läpimaallistuneet länkkärit parin seemiläisen aavikkouskonnon ns. jäsentenvälisistä piittaisivat... 

Tähän kääntämäni pienen tekstifragmentin bongasin Zentropa-sivustolta. Sen kirjoittaja on vanha tuttumme Jean Raspail, vaikka en tiedäkään, mistä katkelma on varsinaisesti peräisin; tapansa mukaan Zentropakaan ei sitä kerro. Ympäristö ("Zerracon emiirikunta") on ilman muuta fiktiivinen, mutta tapahtuma ja sen kuvaus ovat uskottavia kaikin puolin.

"Seuraavana aamuna, tuntia ennen auringonnousua, piispa Gautier lähti Zerraco Palace -hotellista matkalaukku kädessään, hän ylitti torin ja löysi vaikeuksitta tiensä perille basilikan pääalttarin äärelle. Rauhallisesti hän avasi matkalaukkunsa, pukeutui punaiseen kasukkaan, asetti alttarille pienen messukirjansa, kaksi kynttilää, ehtoolliskalkin, pateenin, maljan ja hostian. Sitten hän nosti mitran päähänsä ja tehtyään laajakaarisen ristinmerkin alkoi kuin maailman luonnollisimpana asiana viettää messua. Kahden pylvään välissä torkkuva pieni aasinajaja heräsi ja tarkasteli näkyä hämmästyksestä kivettyneenä. [--] Messun päätyttyä päivä oli jo noussut. Oli perjantai. Rintamasuunta Mekkaan päin kääntyneenä valtava väkijoukko odotteli torilla muezzinin kutsua aamurukoukseen. Joukko oli basilikaan nähden selin. Epäilemättä joku tuli vilkaisseeksi olkansa yli... ja kauhun väristys ravisteli väkijoukkoa sen tajutessa, mitä juuri oli tapahtunut; kauhu muuttui suuttumukseksi, sitten raivon aalto kuohui yli ja tempaisi väkijoukon mukaansa... Kuten aina suurissa väkijoukoissa, ihmiset menettivät itsekontrollinsa täysin. Kukaan ei koskaan enää nähnyt piispa Gautieria. Läntisessä maailmassa juttu painettiin villaisella ja vaiettiin kuoliaaksi ties kuinka monen valtiollisen etunäkökohdan vuoksi. Vatikaanikin oli hiljaa. [--] Zerracon emiiri puolestaan katkaisi oikeamielisessä raivossaan kaikki öljytoimitukset länteen kahdeksi viikoksi. Ranskalaiset eivät käsittäneet, minkä ihmeen takia heidän olisi pitänyt yrittää sinnitellä viikonlopun yli ilman polttoainetta. ”Kirkon esikoistytär” [La fille ainée de l’Église = Ranskan kansakunta] tarvitsi kipeästi öljyä, mutta marttyyreilla se ei tehnyt mitään. Zerracon poliisi puolestaan oli pidättänyt kaikki ne turistit, jotka olivat kuuluneet samaan seurueeseen kuin piispa Gautier, eikä antanut näille maastapoistumislupaa ennen kuin he olivat valalla vannoneet että eivät olleet edes tunteneet tuota miestä. Ja kukkokin oli laulanut, kolmannen kerran..."
          - Jean Raspail
      

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Mission accomplished! (Yeah, rigth...)

Keväällä 2003...

Tiesittekö muuten, että ranskan kielessä on sellainen sana kuin con. Se on varsinaisesti alatyylinen termi, jolla viitataan naisen ulkosynnyttimiin. Mutta sillä on myös sivumerkitys, jonka voisi kääntää vaikkapa sanoilla "ääliö" tai "mäntti". Niin että 2000-luvun alussa USA:ssa valtaan nousseesta "uuskonservatiivisesta" suuntauksesta ei turhaan käytetä lyhennettä neocons...

Irakilainen baathismi ei ollut erityisen miellyttävä poliittinen liike, mutta käsi ylös jokainen jonka mielestä Saddamin hallinnon kaataminen oli viimeisten yhdentoista vuoden aikana nähdyn verenvuodatuksen ja kaaoksen väärti. Irakin ikuisuuskriisi on nyt kulminoitumassa jälleen uuteen vaiheeseen, joten ei mennyt Dabja-paran maailmanparannusreissu ihan kuin Strömsössä.

Ai niin. Baath-puolue on vallassa myös Syyriassa, mutta saa nähdä, kuinka kauan. Bashar al-Assadin hallinnon kaatumisen jälkeen Syyriallakin lienee sitten edessään onnellinen tulevaisuus, vaikkapa sellainen asiaintila kuin itäisellä naapurimaallaan on nyt. Jotkut eivät vain opi.    

torstai 5. kesäkuuta 2014

Vladimir Putin - D-Dayn muistopäivän tähti!

Ivan Rioufolin tuoreen videoblogipäivityksen ydin käänettynä:
"Paradoksaalista kyllä, liittoutuneiden suorittaman Normandian maihinnousun 70-vuotisjuhlien tähtiesiintyjä on... Vladimir Putin. Hänen olemuksensa rauhoittaa niitä, jotka ovat saaneet tarpeekseen poliittisen kulttuurimme pehmeydestä. Mutta tietysti Putinin antama kuva itsestään on pettävä, sillä hän on ja pysyy yksinvaltiaana. Putinia voi kyllä ymmärtää ainakin silloin, kun hän lukee madonluvut sinisilmäiselle, historian kelkasta pudonneelle Euroopalle. Putinista itsestään tulee sitä voimakkaampi ja vaarallisempi, mitä pelkurimaisempia ja päättämättömämpiä hänen länsieurooppalaiset naapurinsa ovat. Länsimaiden on siis aika herätä."

*** 

edit. 6.6. 

Lisään tuohon eilen kiireessä kääntämääni ja postaamaani pätkään omana kommenttinani sen verran, että Putinin mukanaolossa Normandiassa en näe mitään erityisen omituista, kuten ei kaiketi Rioufolkaan näe. Samalla puolellahan taistelivat. Mutta suomalaisen laskuvarjojääkäriosaston änkeäminen tähän liittoutuneiden juhlaan lyö minut kertakaikkiaan ällikällä! Mikä on tämän demonstraation tarkoitus? Vain muutaman päivän päästähän tulee kuluneeksi 70 vuotta Neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen alkamisesta Kannaksella, mikä operaatio tunnetusti oli Suomen kannalta katastrofaalinen spektaakkeli jo raskaiden tappioidenkin takia, vaikka itsenäisyys lopulta säästyikin. 

Suomen itsenäisyyden pelastumisesta ei vähäisin kiitos kuulu saksalaisille aseveljille, viis siitä kuinka raadollisia heidän motiivinsa lopulta ehkä olivatkin. Lento-osasto Kuhlmeyn Stukilla ja varsinkin sen loistavilla lentäjillä olisi ollut käyttöä länsirintamalla, missä liittoutuneiden ilmaylivoima oli musertava; ilman sitähän he eivät olisi pärjänneet edes alivoimaisille saksalaisille maavoimille Normandiassa alkuunkaan. Kannas ja Normandia kuuluvat yhteen kuin paita ja p*rse, eikä tässä tapahtumassa siis pitäisi olla meille mitään juhlimista. (Kuten ei itse asiassa ole kaikille ranskalaisillekaan, ei varsinkaan niille tuhansille jotka menettivät omaisiaan amerikkalaisten summittaisissa pommituksissa.) 
  

torstai 29. toukokuuta 2014

Benoist brytkystä ja Euroopasta

Jatkan Boulevard Voltaire -verkkolehdestä kääntämieni Alain de Benoist'n haastattelujen sarjaa. Nyt on käsittelyssä parin päivän takainen haastattelu, jonka kantava teema oli Ranskan Front national -puolueen hurja brytky eli (paikallinen) maanvyörymävoitto EU-parlamentin vaaleissa. On tässä jutussa kyllä yhtä ja toista mietittävää muidenkin Euroopan maiden nuiville ja euroskeptikoille. Omasta puolestani mukailen muutettavat muuttaen Benoist'n näkemyksiä: en siis ole Suomen puolella Eurooppaa vastaan, vaan Euroopan puolella Brysselin eurokraatteja vastaan...  


Tässä taitaa olla kyse teidän henkilökohtaisesta paradoksistanne. Tehän olette iät ja ajat ollut korostetusti eurooppalainen militantti. Mutta monet teidän radikaaleista lukijoistanne ovat taipuvaisia nationalistisempiin näkökantoihin. Kuinka ratkaista tämä vaikea yhtälö, ja kuinka tehdä tiettäväksi edes se mitä tarkoitamme puhuessamme ”Euroopasta”? 
Euroopan Unionia voi syyttää ennen muuta siitä, että se on totaalisesti tärvellyt Euroopan idean; Unionin syyllisyys on sitäkin suurempi, kun juuri näinä meidän päivinämme poliittisesti yhdentyneen Euroopan tarve olisi suurempi kuin koskaan. Olen ilman muuta sitä mieltä, että itsenäisyysintoilu (souverainisme) vie umpikujaan, koska eristäytyneistä valtioista ei ole vastaamaan sellaisiin nykyään vallitseviin globaaleihin haasteisiin kuten vaikkapa finanssikriisi. Silti ymmärrän erittäin hyvin sitä kritiikkiä, jota itsenäisyysintoilijat suuntaavat Unioniin. Lisäksi voin pitkälti yhtyäkin heihin ainakin sikäli, että sitä suvereniteettia, joka kansallisvaltioilta riistetään, ei suinkaan kunnolla delegoida millekään ylikansalliselle instanssille, vaan se päinvastoin katoaa ties mihin byrokraattiseen mustaan aukkoon. Näissä oloissa on siis aivan luonnollista tuntea vetoa puhtaan kansallisvaltioajatuksen puoleen. Mutta mitä minuun itseeni tulee, päivän sana ei sittenkään ole ”Ranskan puolesta Eurooppaa vastaan”, vaan ”Euroopan puolesta Brysseliä vastaan”.    

Millaisia ajatuksia teissä herättää Front national –puolueen maanvyörymävoitto tuoreissa eurovaaleissa? 
No, FN:n voitto todistaa ainakin ranskalaisten perusteellista kyllästymistä hallitsevien puolueiden vuosikausia jatkuneeseen liberaaliin, valheelliseen ja vastuuttomaan politiikkaan. Oikein tai väärin, tässä tilanteessa FN näyttää monien ranskalaisten näkökulmasta viimeiseltä toivolta. FN:n voitto on kieltämättä historiallinen virstanpylväs (vaikka onkin syytä odottaa seuraavien paikallisvaalien tulosta, ennen kuin lopullisesti julistetaan FN Ranskan johtavaksi puolueeksi). Kaiken kaikkiaan Marine Le Penin puolueen menestyksessä on monia huomionarvoisia seikkoja. Ensinnäkin se todistaa, että oikeinajattelijoiden harjoittama demonisointi ei enää pure, sillä väki on yksinkertaisesti saanut tarpeekseen monotonisesti toistetuista mutta sisällöllisesti tyhjistä argumenteista. Eikä siinä kaikki; tämä demonisointi, jonka tarkoitus oli saada konsensusta häiritsevä poliittinen vastustaja näyttämään inhottavalta ja vihattavalta, on johtanut täsmälleen tarkoitettua päinvastaiseen tulokseen, nimittäin siihen että aikaisemmin marginaalinen Front national –puolue on nyt noussut pysyvästi Ranskan poliittisen elämän keskiöön. Erinomaisen kirjansa Du diable en politique (”Paholaisesta politiikassa”) Le Figaro –lehdessä esitellyt Pierre-André Taguieff totesi samassa yhteydessä: ”Le Penin vastaisella propagandalla on maailmanlaajuisesti keskeinen rooli Front national –puolueen nousussa”. Kun tämän ymmärtää, ymmärtää yhtä ja toista muutakin tärkeää.
Tämä vaalivoitto todisti Marine Le Penin olleen oikeassa myös hänen pysyessään kuurona niille seireeneille, jotka yrittivät houkutella häntä omaksumaan ”kansallisen oikeiston” (droite nationale) näkökantoja. Nykymuotoinen Front national –puolue on onnekkaasti vasemmisto – oikeisto –diktomian tuolla puolen. Juuri tavallisten nuorten ja työväenluokkaisen väen (classes populaires) keskuudesta FN keräsi parhaan äänisaaliinsa: peräti 43% työväeksi (ouvriers) lukeutuvista äänesti Front nationalia, kun taas sosialisteja (PS) äänesti samaan luokkaan kuuluvista vaivaiset 8%! Tämä vankka kansanomainen kannatus osoittaa, että FN on lakannut olemasta pelkkä räyhäkäs protestipuolue ja että sillä on aineksia tavoitella myös valtaa ja vastuuta. FN:n päävastustaja on siis nyt enemmän kuin koskaan UMP [Ranskan lähin vastine meikäläiselle Kokoomukselle, suom. huom.].

Samaan hengenvetoon, mitä ajattelette näiden viimeaikoina ilmestyneiden ”identitaaristen” ja ”euroskeptisten” liikkeiden valtaannoususta?
 Näiden liikkeiden yhteinen nimittäjä on aivan ilmeisesti populismi. Ei voi liikaa korostaa sitä, että populismi ei ole mikään ideologia vaan tyyli, ja että tämä tyyli on yhteensopiva mitä erilaisimpien poliittisten suuntausten kanssa. Ei tarvitse kuin verrata Front national- puoluetta johonkin Lega Nordiin Italiassa tai Vlaams Belang –ryhmään Belgiassa, ja heti huomaa, kuinka erilaisia niiden positiot ovat milloin suhteessa regionalismiin, milloin talouteen tai milloin uskontoon. Epäilemättä populististen liikkeiden valtaannousu kertoo äänestäjien perusteellisesta kyllästymisestä vakiintuneiden ja kansasta täysin vieraantuneiden puolueiden ohjailemaan poliittisesti korrektiin menoon. Tämä kansan uhmakas kieltäytyminen politrukkien ohjailusta lietsoo näissä piireissä ilmeistä paniikkia. Populismin nousu myös valaisee edustuksellisen demokratian kriisin vakavuutta ja syvyyttä. FN ampaisi kärkeen eurovaalien ääntenlaskennassa, mutta silti tällä puolueella ei ole kuin pari vaivaista edustajaa Ranskan Kansalliskokouksessa [l’Assemblée nationale, siis meikäläisen Eduskunnan lähin vastine, suom. huom.]. Ja Britannian itsenäisyyspuolueella (UKIP), joka näissä vaaleissa kykeni väkevästi haastamaan ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1910 sekä Toryt että Labourin, ei ole ainoatakaan edustajaa Yhdistyneen Kuningaskunnan parlamentissa! Vieläkö ihmetyttää, että koko systeemi näyttää olevan leviämässä käsiin?

Entä mitä pitäisi tässä tilanteessa tehdä Euroopalle? Muotoilla koko idea uudelleen tai asettaa se toisille raiteille? Heittääkö pyyhe kehään ja toivoa parasta, vai pitäisikö sittenkin vielä yrittää herättää Eurooppa henkiin jollakin uudella tavalla?
  
Eurooppa toki on sairas, halvaantunut ja monin tavoin umpikujassa; se on kyvytön määrittelemään identiteettiään, se on kypsä luopumaan vanhasta roolistaan historian subjektina ja valmis tulemaan pelkäksi tulevien historiantutkijoiden kiehtovaksi tutkimuskohteeksi. Tästä kaikesta todistaa Euroopan nöyrä alistuvaisuus euroamerikkalaiseen vapaakauppa-alueeseen tähtäävien aloitteiden edessä, samoin alistuminen amerikkalaisille normeille ympäristö-, terveys- ja sosiaalikysymyksissä. Tätä ”Eurooppaa” on sen alusta saakka rakennettu vastoin kaikkea tervettä järkeä ylhäältä alaspäin, viitaten kintaalla lähivastuuperiaatteelle, unohtaen Euroopan luonnolliset ulkorajat ja kansakuntien roolia halveksuen. Tämä ”Eurooppa” kylpee hyväuskoisuudessa (l’angélisme) eikä tunne todellisia juuriaan, se on omaksunut liberalismin kaikkein tuhoisimmat periaatteet kuvitellen niitä omaksi perintöosakseen. Jos mielimme saada Euroopan taas raiteilleen, meidän pitäisi saada se ymmärtämään itsensä suvereeniksi mahdiksi pelkän markkina-alueen sijaan, ja että tämän mahdin pitäisi kyetä näyttelemään omaa kulttuurista ja sivilisatorista osaansa tässä jälleen moninapaiseksi muuttuneessa maailmassa. Mutta siitä kaikesta ollaan vielä kaukana.