keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Bernanos, luddiitti

Georges Bernanos (1888-1948)
Jatkan Suomessa huonosti tunnettujen ranskalaisten traditionalistikirjailijoiden tekstien kääntämistä Sarastukseen. Tällä kertaa on vuorossa Georges Bernanos, jolta käänsin <katkelman> pamfletista La France contre les robots eli "Ranska vastaan robotit" (1944).

Bernanos'n puhtaasti kaunokirjallisesta tuotannosta on jo vuosikymmeniä sitten suomennettu ainakin teokset Maalaispapin päiväkirja (1936) ja Mouchette (1937). Nyt Sarastukseen kääntämäni pätkä on esseistisempää Bernanos'ta ja valottaa ennen muuta hänen raivokasta mutta pohjaltaan tervehenkistä antimodernismiaan. Bernanos vihasi angloamerikkalaisen teknologianpalvonnan rantautumista Ranskan maaperälle mutta ei silti suhtautunut mitenkään erityisen siirappisesti (Ranskankaan) menneisyyteen, ei varsinkaan keskiaikaan jolle moni katolinen traditionalisti valitettavan usein hairahtuu antamaan suuremman arvon kuin se todella ansaitseekaan.

Bernanos muistuttaa monessa suhteessa Solzhenitsynia. Vaikka ranskalainen ei kirjailijana tietenkään ole slaavilaisen lavea eivätkä hänen romaaninsa mitenkään erityisen "polyfonisia" (kuten Solzhenitsynilla), miesten ajatusmaailma ja erityisesti heidän suhteensa modernismiin on olennaisesti samansukuinen. Ei ole sattumaa, että Bernanos tunsi voimakasta ja myötäelävää mielenkiintoa Venäjän kovia kokenutta kansaa kohtaan. Maalaispapin nimihenkilön eli Ambricourtin kirkkoherran kautta Bernanos mietiskelee tähän tapaan:
Niin, saatan ajatella venäläisiä jonkinlaista uteliaisuutta, hellyyttä tuntien. Kun on itse kokenut kurjuuden, sen mystilliset, jakamattomat ilot, saa esimerkiksi venäläisten kirjailijain lukeminen itkemään. [--] Kuvittelen venäläisten olevan kurjaa kansaa, kurjien kansaa, kansaa joka on tuntenut kurjuuden hurman, omistanut sen. Jos kirkko voisi nostaa jonkin kansan alttarille ja jos se valitsisi tämän, tekisi se siitä kurjuuden suojeluspyhimyksen, sen erityisen esirukoilijan. [suom. Helena Anhava]   
Solzhenitsynista Bernanos ei luonnollisestikaan tiennyt mitään, mutta Dostojevskia ja Gorkia hän luki antaumuksellisesti, ja se näkyy.

Nuoruudessaan vuosisadan vaihteessa Bernanos oli tiiviisti mukana Charles <Maurrasin> johtaman monarkistis-nationalistisen l’Action française –järjestön toiminnassa (jatkossa AF). AF kokosi siipiensä suojaan monia Ranskan kolmanteen tasavaltaan tyytymättömiä monarkisteja, joista useimmat olivat myös enemmän tai vähemmän vakaumuksellisia kristittyjä. Nuori Bernanos oli niitä, jotka ottivat kristinuskon erityisen tosissaan; hän harkitsi hetken pappisuraakin. Tosin ne, jotka mieltävät käsitteen "kristinusko" jonkun Tolstoin, Martin Luther Kingin tai nykysuomalaisen valtavirtaluterilaisuuden tapaan, saattaisivat pitää joitakin Bernanos'n kantoja hieman erikoisina...

Varsinkin AF:n nuoriso-osasto eli aika ajoin melko räväkkäotteinen taistelujärjestö <Camelots du Roi> ("Kuninkaan katukauppiaat") oli tärkeä osa Bernanos'n elämää. Näissä merkeissä hän osallistui mm. nuorekkaan seikkailuhenkiseen yritykseen kaataa Portugalin tuore tasavalta ja palauttaa sikäläinen kuningas takaisin valtaistuimelleen; hanke meni (odotetusti) myttyyn. Kotimaassakin Bernanos oli mukana monessa vuosisadan alun poliittis-yhteiskunnallisessa kärhämässä: hän mm. osoitti mieltään Jeanne d'Arcin kunniakasta muistoa loukannutta lyseonlehtori <Thalamasia> vastaan ja pääsi peräti antamaan korvapuustin tälle tasavaltalaiselle hulttiolle ja historianvääristelijälle... Eli reipashenkistä oli meno, mutta ajan mittaan Bernanos rauhoittui vaikka ei koskaan luopunut peruskatsomuksistaan eli rakkaudesta vanhaan Ranskaan ja Kristukseen. Monista vanhoista AF:n jäsenistä poiketen hän valitsi Espanjan sisällissodassa puolueettoman asenteen tuettuaan ensin kansallisia (so. "fasisteja") mutta petyttyään näiden summittaiseen väkivaltaan. Myös toisessa maailmansodassa hän antoi kynänsä de Gaullen käyttöön siinä missä useimmat hänen vanhoista tovereistaan olivat Petainin miehiä.

Yleispoliittisesti Bernanos'ta on mahdotonta luokitella sen enempää oikealle kuin vasemmallekaan, mikä on aina merkki siitä, että miehellä ovat aivot ja sydän niille kuuluvilla paikoilla. 
  
Bernanos’n nuoruudessa polttava sosiaalinen kysymys, työväestön ahdinko, oli myös Ranskan katolilaisten agendalla varsin korkealla arvosijalla, vaikka sille annetut tulkinnat ja yhteiskunnalliset johtopäätökset vaihtelivatkin. Paavi Leo XIII kiertokirje Rerum Novarum (1891), joka selvin sanoin tuomitsi laissez faire –kapitalismin, järisytti koko katolista maailmaa ja jakoi mieliä Ranskassakin. 1900-luvun ensi vuosina poliittisesti aktivoitunut nuori Bernanos seisoi kaikesta sielustaan tämän opillisesti hyvin vanhakantaisen mutta sosiaalisesti valveutuneen uskontulkinnan takana.  

Rerum Novarum –ensyklikan kanssa jokseenkin samanaikaisesti esiin noussut ja siihen muutenkin läheisesti liittyvä korporatistinen talousajattelu osoittaa, ettei tässä uudessa sosiaalisessa tietoisuudessa ollut kyse mistään 1900-luvun loppupuolen ”vapautukseen teologiaan” verrattavasta kirkon perinteen vastaisesta liikkeestä, vaan yhtäaikaa traditionalistisesta ja radikaalista vastauksesta ajan haasteisiin. <Korporatistiset> sekä niitä joissain suhteissa muistuttavat <distributistiset> opit olivat 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa vahvasti ajan hengessä, vaikka näillä suuntauksilla sinänsä olikin ikivanhat ja pitkälti kristillisestä filosofiasta löytyvät juuret.

Bernanos'n paljon kohistu juutalaisvastaisuus nousee selkeästi hänen sosiaalipoliittisista positioistaan. Samassa La France contre les robots -pamfeltissaan, josta myös uusin Sarastus-tekstini on peräisin, Bernanos tilittää suhdettaan juutalaisuuteen seuraavasti:
Olen vanhan Ranskan mies, ja minulla on vapaus verissäni. Voitte nyt sanoa minulle, että vanha Ranska ei ollut kovin lempeä juutalaisille. En hyväksy heidän kokemiaan vääryyksiä, mutta niitä täytyy ymmärtää. Juutalaiset ovat aina olleet edelläkävijöitä. Yhdenneltätoista vuosisadalta lähtien he ovat kaikin keinoin ponnistelleet synnyttääkseen kristillisen yhteiskunnan sisälle kapitalistisen yhteiskunnan. [suom. minun] 
Liioiteltua tulkintaa ehkä, mutta noin asia varsin yleisesti nähtiin, ja on myös helppo ymmärtää, miksi.

Myös tämä Sarastus-katkelma on toki täynnä luddiitin raivoa, retorisia liioitteluja ja äkkivääriä purkauksia, mutta kaiken kaikkiaan La France contre les robots on nautittavaa lukemista. Sitä voinee pitää jonkinlaisena Bernanos'n joutsenlauluna ja testamenttina, sillä pian sen julkaisemisen jälkeen hän kuoli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti