maanantai 16. joulukuuta 2013

"Marxilainen" paavi herättää pahennusta

Suomen vihreän liikkeen (nota bene! kyseessä on eri asia kuin nykyinen hallituspuolue nimeltä Vihreät – de Gröna) ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva tri. Eero Paloheimo kirjoitti aikoinaan kirjan nimeltä Välit selviksi – ja joka suuntaan. Se on hyvä nimi poliittiselle pamfletille, ja se sopisi mainiosti myös tämän blogijuttuni otsikoksi tai vähintään alaotsikoksi. Paavi Franciscuksen tietyt yhteiskuntapoliittiset <kannanotot> näet ovat aiheuttaneet näppylöitä erityisesti joissakin sellaisissa amerikkalaisissa konservatiivipiireissä, jotka eräissä muissa suhteissa ovat lähellä katolisen kirkon opetusta. Minusta on erittäin ilahduttavaa, että paavi näillä ulostuloillaan selvittää niin sanoakseni välejä Paul Ryanin kaltaisten tyyppien suuntaan; Ryan on olevinaan katolilainen mutta tosiasiassa hän on Ayn Randin opetuslapsi.  

Yhdysvaltain neocon-tyylisen oikeiston vastenmielisimpiin edustajiin kuuluva radiodemagogi Rush Limbaugh veti todenteolla herneen nenäänsä paavin viimekuisesta kirjoituksesta (ks. linkki yllä), joka tämän missourilaisen räyhääjän mukaan oli ”puhdasta marxismia”. Moinen analyysi on jopa Limbaughn mittapuilla merkki niin lähellä lattiatasoa kulkevasta ajattelusta, että äijä voisi muuttaa nimensä kirjoitusasun muotoon Limbo; jokseenkin noinhan se kai lausutaankin.   

Sanotaan se nyt vielä kerran, että paavi Franciscuksen opetus ei edusta kirkon traditiossa minkään sortin uutuutta; esimerkiksi paavi Leo XIII:n yli sata vuotta sitten julkaisemaa De rerum novarum –ensyklikaa on eri yhteyksissä tullut jo sivuttua vähän <siellä> sun <täällä>. Mutta meitä läheisimpinäkin aikoina kirkon suhde kapitalismiin on herättänyt hämmennystä erityisesti joissakin amerikkalaisissa tulkitsijoissa. Muistettakoon, että paavi Johannes Paavali II oli suuri sankari reaganilaisissa konservatiivipiireissä niin kauan kun hän keskittyi kommunismin vastaiseen ristiretkeensä. Mutta kun tuo taistelu onnekkaasti meni pois päiväjärjestyksestä 90-luvun alussa ja kun paavi käänsi aseittensa suuntaa kohti pidäkkeetöntä kapitalismia, joka erityisesti kolmannessa maailmassa on lähes yhtä tuhoisa ja epäkristillinen ilmiö kuin kommunismikin, venähti useampi kuin yksi voitonriemuinen naama Atlantin takana. Paavi Franciscus kaiken kaikkiaan siis jatkaa edeltäjiensä suurta linjaa, vaikka tekeekin sen oman itsensä näköisin painotuksin.

En väitä, etteivätkö jotkut uuden paavimme kannanotot herättäisi minussakin hienoista levottomuutta. Ajattelen erityisesti hänen liturgista vapaamielisyyttään, enkä ole erityisen ilahtunut kaikista hänen maahanmuuttoasiaa sivuavista linjauksistaankaan. Mutta paavi on paavi on paavi. Lisäksi viran takana on ihminen, jolla tietysti on myös oikeus omiin mielipiteisiinsä.  

perjantai 13. joulukuuta 2013

Vaskistit marssilla

Katsoin eilisen A-talkin, ja nyt sen sitten tiedän minäkin: Sarastus on ”fasistinen lehti”. Ja koska Suomen Sisun verkkosivuilla on suora linkki ko. ”lehteen”, on myös Sisu umpivaskistinen puulaaki; no, Sisun edustama ideologia nyt on tiedetty viimeistään Leif Salménin ansiokkaasta ja syvältä luotaavasta analyysistä lähtien...

Sarastuksen linkkiluettelosta puolestaan avautuu portteja monien hyvin mielenkiintoisten eurooppalaisten, enemmän tai vähemmän identitaaristen (so. ”fasististen”) liikkeiden sivuille. Pääosin ranskan- ja italiankielisiä ytimekkäitä juttuja ja usein pelkkiä raflaavia kuvia julkaisevalla <Zentropa-sivustolla> törmäsin hauskaan pikku postaukseen, jonka käännän tähän, vaikka italian taidoissani ei kehumista olekaan. Käsittelyssä on siis eurooppalaisen identitaarisen verkoston ja varsinkin italialaisen CasaPound –organisaation edustaman ”fasismin” vakavasti otettavuus (tai pikemminkin sen puute...): 
Sinä valitat television turruttavaa vaikutusta, mutta kotonasi on iso taulu-tv; tuomitset amerikanisaation, mutta viikonloppuna viet tyttöystäväsi Eurodisney-huvipuistoon; olet katolilainen, mutta pidät itseäsi muita parempana; laulat Kaarle Suuren uhrimielen ylistystä, mutta ei sinua itseäsi taistelussa nähdä; [--] vihaat rahaa, mutta rakastat mukavuutta; sanot itseäsi fascistiksi, mutta kannat huolta silmälasinkehystesi oikeasta merkistä ja kledjujesi muodikkuudesta; torjut konformismin, mutta luulet tatuointiesi ja lävistystesi olevan epäsovinnaisuuden merkki; puhut vallankumouksesta, mutta venyt sängyssäsi puolille päivin; tuomitset systeemin, mutta toivot valmistuvasi hyvin arvosanoin ja pääseväsi siisteihin sisätöihin sekä saavasi naisia; jauhat itsemurhasta, mutta osaat vain ryypätä [--]...     

Ajatuksissasi olet raju kapinallinen. Mutta vain ajatuksissasi.


(Parli di abbrutimento televisivo, ma possiedi un’enorme flat screen, denunci l’americanizzazione ma porti la tua ragazza in un finesettimana ad eurodisney, sei cattolico ma ti credi migliore degli altri, canti il sacrificio della Charlemagne ma domani non sarai più la, vorresti che le donne siano diverse ma quelle che scegli sono sempre le stesse, odi i soldi ma ami il comfort, ti dici fascista, ma ti preoccupi di più della marca dei tuoi occhiali e della forma del tuo giaccone, rifiuti il conformismo, ma pensi che i tuoi tatuaggi e i tuoi piercing lo confermino, parli di rivoluzione ma non riesci a svegliarti la mattina, denunci il sistema ma speri che ti riconosca, ti regali diplomi, carriera e successo socio/femmineo, parli di suicidio ma sai solo ubriacarti, invochi il sacrificio ma tremi di fronte alla digos, ami il pericolo ma non fino in fondo, sogni l’assoluto, ma ti dici che occorre comunque guadagnarsi la giornata… 
Nella tua mente sei un super ribelle. Solo là.)
Siinä kiteytettiin hyvin myös monen Sarastus-lehden ympärillä pyörivän tyypin harrastelema estetisoiva ”radikalismi”. Viittaanko nyt siis itseenikin? No totta kai viittaan. Valitettavasti.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Pisa-huolia muuallakin

Hiljattain julkistetut Pisa-tutkimuksen tulokset ovat puhuttaneet muuallakin kuin hieman pudonneessa Suomessa ja katastrofaalisella tavalla romahtaneessa Ruotsissa. Ranskalaisiakaan ei paljoa naurata, sillä maailman viidenneksi vahvimman talousmahdin 25:ttä sijaa tässä koulutusvertailussa voi hyvällä syyllä pitää täydellisenä epäonnistumisena. Syyllisiä etsitään. Vallassa olevan vasemmiston mielestä nykyhallintoa edeltänyt kymmenen vuoden oikeistovalta on vastuussa, tietenkin koska ”epätasa-arvo”...  

<Rioufol> on luonnollisesti toista mieltä:

Koulutuskatastrofista on vastuussa suurelta osin vasemmisto, sillä sen politrukit ovat hallinneet yksinvaltaisesti kansallista koulutuspolitiikkaa koko sodanjälkeisen ajan. [--] Juuri ”edistykselliset” ovat egalitaristiseen ja syrjinnänvastaiseen ideologiaan vedoten ohjanneet nykytilaan johtanutta kehitystä. Professori Jean-Paul Brighelli toteaa tämän päivän [keskiviikko 4.12.] Figarossa: ”[--] Nyt maksamme laskua niistä sosialistien koulutuspoliittisista linjauksista, joiden mukaisesti keskityttiin pedagogiikkaan [opetettavan aineen substanssin sijaan], nostettiin koululainen järjestelmän keskiöön sekä älyttömästi heikennettiin kieliopin painoarvoa ’arkikielisyyden’ hyväksi. Tehottomista opiskelumetodeista puhumattakaan.” La fabrique du crétin –kirjan (”Idioottitehdas”, 2005) kirjoittaja muistuttaa, että kuka tahansa 13-vuotias kiinalaiskoululainen on ”vastaavalla tasolla matematiikassa kuin ranskalainen yliopisto-opiskelija”. Kulttuurimme taantumisen pitäisi mobilisoida oikeisto toimimaan.   
   Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Omasta puolestani pidän ”antirasistista” ideologiaa osavastuullisena siitä, että tasavallan koululaitos on romahtanut; koulu on muuttunut de facto epätasa-arvoiseksi juuri pakkomielteisessä vimmassaan saarnata tasa-arvon autuutta. Tämä asenne tuomitsee kaikkein osattomimmat pysyvään ulkopuolisuuteen. Uusien vähemmistöryhmien erilaisuuden kunnioittamisen tekosyyllä sekä joka käänteessä rasismia, muukalaisvihaa ja syrjintää vastaan vaahdoten nämä hyvää tarkoittavat sielut varovat vaatimasta [mamu-oppilailta] yhtään mitään ja siten tosiasiassa aiheuttavat heidän syrjäytymisensä. Tämä politiikka riistää kaupunkien nuorilta, myös heistä lahjakkaimmilta, mahdollisuuden oppia olennaisia sekä koulussa että myöhemmin yhteiskunnassa tarvittavia taitoja. Kaikkein vastenmielisintä tässä sekasotkussa on nähdä, kuinka sosialistit tukemalla monikultturismin ideologiaa tulevat antaneeksi uusranskalaisille erivapauden olla sopeutumatta yhteisiin normeihin. Kun ponnistelua ei enää vaadita, kun auktoriteetti antaa periksi, koulu tosiasiassa tyhmentää niitä joita sen pitäisi kehittää. Siksi koko nykyinen integraatiomalli on mietittävä uusiksi ja pysyvästi käännettävä selkä tälle ideologiselle ”antirasismille”, joka käsitteenäkin on vailla todellista merkitystä ja tyhjää täynnä. Nyt on korkein aika.          
 

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Bernanos, luddiitti

Georges Bernanos (1888-1948)
Jatkan Suomessa huonosti tunnettujen ranskalaisten traditionalistikirjailijoiden tekstien kääntämistä Sarastukseen. Tällä kertaa on vuorossa Georges Bernanos, jolta käänsin <katkelman> pamfletista La France contre les robots eli "Ranska vastaan robotit" (1944).

Bernanos'n puhtaasti kaunokirjallisesta tuotannosta on jo vuosikymmeniä sitten suomennettu ainakin teokset Maalaispapin päiväkirja (1936) ja Mouchette (1937). Nyt Sarastukseen kääntämäni pätkä on esseistisempää Bernanos'ta ja valottaa ennen muuta hänen raivokasta mutta pohjaltaan tervehenkistä antimodernismiaan. Bernanos vihasi angloamerikkalaisen teknologianpalvonnan rantautumista Ranskan maaperälle mutta ei silti suhtautunut mitenkään erityisen siirappisesti (Ranskankaan) menneisyyteen, ei varsinkaan keskiaikaan jolle moni katolinen traditionalisti valitettavan usein hairahtuu antamaan suuremman arvon kuin se todella ansaitseekaan.

Bernanos muistuttaa monessa suhteessa Solzhenitsynia. Vaikka ranskalainen ei kirjailijana tietenkään ole slaavilaisen lavea eivätkä hänen romaaninsa mitenkään erityisen "polyfonisia" (kuten Solzhenitsynilla), miesten ajatusmaailma ja erityisesti heidän suhteensa modernismiin on olennaisesti samansukuinen. Ei ole sattumaa, että Bernanos tunsi voimakasta ja myötäelävää mielenkiintoa Venäjän kovia kokenutta kansaa kohtaan. Maalaispapin nimihenkilön eli Ambricourtin kirkkoherran kautta Bernanos mietiskelee tähän tapaan:
Niin, saatan ajatella venäläisiä jonkinlaista uteliaisuutta, hellyyttä tuntien. Kun on itse kokenut kurjuuden, sen mystilliset, jakamattomat ilot, saa esimerkiksi venäläisten kirjailijain lukeminen itkemään. [--] Kuvittelen venäläisten olevan kurjaa kansaa, kurjien kansaa, kansaa joka on tuntenut kurjuuden hurman, omistanut sen. Jos kirkko voisi nostaa jonkin kansan alttarille ja jos se valitsisi tämän, tekisi se siitä kurjuuden suojeluspyhimyksen, sen erityisen esirukoilijan. [suom. Helena Anhava]   
Solzhenitsynista Bernanos ei luonnollisestikaan tiennyt mitään, mutta Dostojevskia ja Gorkia hän luki antaumuksellisesti, ja se näkyy.

Nuoruudessaan vuosisadan vaihteessa Bernanos oli tiiviisti mukana Charles <Maurrasin> johtaman monarkistis-nationalistisen l’Action française –järjestön toiminnassa (jatkossa AF). AF kokosi siipiensä suojaan monia Ranskan kolmanteen tasavaltaan tyytymättömiä monarkisteja, joista useimmat olivat myös enemmän tai vähemmän vakaumuksellisia kristittyjä. Nuori Bernanos oli niitä, jotka ottivat kristinuskon erityisen tosissaan; hän harkitsi hetken pappisuraakin. Tosin ne, jotka mieltävät käsitteen "kristinusko" jonkun Tolstoin, Martin Luther Kingin tai nykysuomalaisen valtavirtaluterilaisuuden tapaan, saattaisivat pitää joitakin Bernanos'n kantoja hieman erikoisina...

Varsinkin AF:n nuoriso-osasto eli aika ajoin melko räväkkäotteinen taistelujärjestö <Camelots du Roi> ("Kuninkaan katukauppiaat") oli tärkeä osa Bernanos'n elämää. Näissä merkeissä hän osallistui mm. nuorekkaan seikkailuhenkiseen yritykseen kaataa Portugalin tuore tasavalta ja palauttaa sikäläinen kuningas takaisin valtaistuimelleen; hanke meni (odotetusti) myttyyn. Kotimaassakin Bernanos oli mukana monessa vuosisadan alun poliittis-yhteiskunnallisessa kärhämässä: hän mm. osoitti mieltään Jeanne d'Arcin kunniakasta muistoa loukannutta lyseonlehtori <Thalamasia> vastaan ja pääsi peräti antamaan korvapuustin tälle tasavaltalaiselle hulttiolle ja historianvääristelijälle... Eli reipashenkistä oli meno, mutta ajan mittaan Bernanos rauhoittui vaikka ei koskaan luopunut peruskatsomuksistaan eli rakkaudesta vanhaan Ranskaan ja Kristukseen. Monista vanhoista AF:n jäsenistä poiketen hän valitsi Espanjan sisällissodassa puolueettoman asenteen tuettuaan ensin kansallisia (so. "fasisteja") mutta petyttyään näiden summittaiseen väkivaltaan. Myös toisessa maailmansodassa hän antoi kynänsä de Gaullen käyttöön siinä missä useimmat hänen vanhoista tovereistaan olivat Petainin miehiä.

Yleispoliittisesti Bernanos'ta on mahdotonta luokitella sen enempää oikealle kuin vasemmallekaan, mikä on aina merkki siitä, että miehellä ovat aivot ja sydän niille kuuluvilla paikoilla. 
  
Bernanos’n nuoruudessa polttava sosiaalinen kysymys, työväestön ahdinko, oli myös Ranskan katolilaisten agendalla varsin korkealla arvosijalla, vaikka sille annetut tulkinnat ja yhteiskunnalliset johtopäätökset vaihtelivatkin. Paavi Leo XIII kiertokirje Rerum Novarum (1891), joka selvin sanoin tuomitsi laissez faire –kapitalismin, järisytti koko katolista maailmaa ja jakoi mieliä Ranskassakin. 1900-luvun ensi vuosina poliittisesti aktivoitunut nuori Bernanos seisoi kaikesta sielustaan tämän opillisesti hyvin vanhakantaisen mutta sosiaalisesti valveutuneen uskontulkinnan takana.  

Rerum Novarum –ensyklikan kanssa jokseenkin samanaikaisesti esiin noussut ja siihen muutenkin läheisesti liittyvä korporatistinen talousajattelu osoittaa, ettei tässä uudessa sosiaalisessa tietoisuudessa ollut kyse mistään 1900-luvun loppupuolen ”vapautukseen teologiaan” verrattavasta kirkon perinteen vastaisesta liikkeestä, vaan yhtäaikaa traditionalistisesta ja radikaalista vastauksesta ajan haasteisiin. <Korporatistiset> sekä niitä joissain suhteissa muistuttavat <distributistiset> opit olivat 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa vahvasti ajan hengessä, vaikka näillä suuntauksilla sinänsä olikin ikivanhat ja pitkälti kristillisestä filosofiasta löytyvät juuret.

Bernanos'n paljon kohistu juutalaisvastaisuus nousee selkeästi hänen sosiaalipoliittisista positioistaan. Samassa La France contre les robots -pamfeltissaan, josta myös uusin Sarastus-tekstini on peräisin, Bernanos tilittää suhdettaan juutalaisuuteen seuraavasti:
Olen vanhan Ranskan mies, ja minulla on vapaus verissäni. Voitte nyt sanoa minulle, että vanha Ranska ei ollut kovin lempeä juutalaisille. En hyväksy heidän kokemiaan vääryyksiä, mutta niitä täytyy ymmärtää. Juutalaiset ovat aina olleet edelläkävijöitä. Yhdenneltätoista vuosisadalta lähtien he ovat kaikin keinoin ponnistelleet synnyttääkseen kristillisen yhteiskunnan sisälle kapitalistisen yhteiskunnan. [suom. minun] 
Liioiteltua tulkintaa ehkä, mutta noin asia varsin yleisesti nähtiin, ja on myös helppo ymmärtää, miksi.

Myös tämä Sarastus-katkelma on toki täynnä luddiitin raivoa, retorisia liioitteluja ja äkkivääriä purkauksia, mutta kaiken kaikkiaan La France contre les robots on nautittavaa lukemista. Sitä voinee pitää jonkinlaisena Bernanos'n joutsenlauluna ja testamenttina, sillä pian sen julkaisemisen jälkeen hän kuoli.