tiistai 29. lokakuuta 2013

Jean Raspail vs. Ranskan tasavalta

Ranskalainen vanhaherra nimeltä Jean <Raspail> (s. 1925) on vanhan koulun katolinen traditionalisti sekä lisäksi vakaumuksellinen monarkisti. Ja ulkonäöltään tämä tourainelainen on harvinaisen puhdaspiirteinen keltti, kuten edelliseen linkkiin sisältyvästä kuvasta voitte panna merkille. Lisäksi tämä mainio tervaskanto on ehdottomasti epäkorrektein tähti nykyranskalaisella kirjallisuustaivaalla; Ranskasta ja ranskalaisista kertoo omalla tavallaan hyvää se, miten vähän häntä on sittenkin sensuroitu tai muuten dissattu. Parhaiten Raspail tietenkin tunnetaan romaanistaan Le Camp des Saints (1973), joka on paitsi äärimmäisen satiirinen myös hyytävä kuvaus massiivisen maahanmuuton jalkoihin tuhoutuvasta vanhasta Ranskasta; kirjan ilmestymisen aikoina sen maailmanlopunnäkyjä pidettiin räikeästi liioiteltuina, mutta me kolmannen vuosituhannen alun eurooppalaiset emme enää ole siitä asiasta lainkaan varmoja... Raspailia on suomeksi käsitellyt ainakin Hännikäinen mm. Marginalia-blogissaan sekä tietysti myös <Sarastuksessa>.

Käänsin Sarastukseen Raspaililta <tekstin>, joka julkaistiin Le Figarossa kesällä 2004. Tämä La patrie trahie par la République -artikkeli on mielenkiintoinen ennen kaikkea siksi, että se liittyy niin likeisesti tuohon edelliseen blogijuttuuni, sillä käsittelyssähän on tässäkin Ranskan kansakunnan ja Ranskan tasavallan välinen ristiriita. Teksti sai ilmestyessään La Licran (Ligue contre le racisme et l'antisemitisme - "Rasismin ja antisemitismin vastainen liitto") kaltaiset "ihmisoikeusjärjestöt" raivoihinsa, mutta - jälleen! - kertoo hyvää ranskalaisesta yhteiskunnasta, että siellä voi menestyä laajalevikkinen Figaron kaltainen laatulehti, joka julkaisee Raspailiakin oikeinajattelijoiden nillityksestä viisveisaten; Jussi Halla-aho Hesarin kolumnistina olisi hyvinkin luonteva vertailukohta - paitsi että Hesari ei tietenkään ole laatulehti millään mittapuulla.

Koska Raspail tunnetaan Ranskan ulkopuolella ennen muuta Le Camp -romaanistaan, voi huoletta lähteä siitä, että ns. nuivat eri maissa lukevat häntä enemmän tai vähemmän tendenssikirjailijana, hieman samaan tapaan kuin jonkun <Heinleinin> "rasistista" varhaistuotantoa tai jotakin <The Turner Diaries -romaania>. Raspail on kuitenkin hieno kirjailja ihan puhtaan taiteellisestakin näkökulmasta ja ansaitsi tulla käännetyksi suomeksikin. Mutta sitä taitaa olla turha odottaa. No, minä yritän omalta vähäiseltä osaltani korjata epäkohtaa.   

Meikäläisen Raspail-käännöksiä tullee jatkossa Sarastukseen lisääkin. Nyt käsillä olevan jutun alkuteksti on luettavissa mm. <täällä>. Kieli- ja kulttuurirajoitteiset lajitoverit voivat tutustua juttuun tai oikeammin sanoen sen teksasinkieliseen käännökseen <täällä>.   

perjantai 18. lokakuuta 2013

Front national - Ei oikeistoa eikä vasemmistoa!

Front national -puolueen uusi tunnuslause
 lienee tuttu tämän blogin seuraajille...
Tämä tulee nyt pikkuisen myöhässä, mutta jotain on sanottava Ranskan kansallisen rintaman (Front national - FN) hienosta menestyksestä n. viikon takaisissa paikallisvaaleissa.

Tuon ”tasavaltalaisen rintaman” (front républicain) lanseeraamista on pidettävä Ranskan nykyisen valtaeliitin surkeana yrityksenä pysäyttää FN:n kannatuksen tasainen kasvu. Samannimisiä koalitioita on Ranskan politiikassa tunnettu aikaisemminkin, viimeksi ainakin 1950-luvulla, jolloin Pierre Mendès-France johti tuonnimistä poppoota. Nykyinen ”tasavaltalainen rintama” ei tietenkään ole puolue samassa merkityksessä kuin Kansallinen rintama eikä edes mikään kovin koherentti vaaliliitto (ainakaan suomalaisen poliittisen kulttuurin tuntemassa mielessä), vaan ainoastaan sosialistipuolueen (Parti socialiste – PS) paniikissa ideoima iskulause, jonka on tarkoitus koota taakseen ”äärioikeiston nousua” pelkääviä tolvanoita muistakin puolueista. Iskulause kyllä kertoo karulla tavalla siitä, miten Ranskan sosialistit ”tasavaltalaisuuden” ymmärtävät; kyse ei ole neutraalista valtiosääntöoikeudellisesta käsitteestä, vaan jostain paljon pahaenteisemmästä: toimiva analogia tässä voisi olla vaikkapa se tapa, jolla Suomen demokraattiset lakimiehet eli surullisenkuuluisa Demla ymmärtää termin ”demokratia”…      

Joka tapauksessa ”tasavaltalaisuudesta” yritetään tässä tietoisesti tehdä kansallismielisyyden vastavoimaa, mikä ei toki tapahdu ensimmäistä kertaa Ranskan historiassa. On siis kyse kahden kansakunta- ja isänmaakäsityksen yhteentörmäyksestä. Oikeita ”tasavaltalaisia” eivät tässä diskurssissa siis ole vaikkapa Le Penin perheen jäsenet, olkoonkin että kukaan heistä ei tiettävästi koskaan ole liputtanut minkään värisen monarkian restauraation puolesta. (Hellyttävän nostalgisella tavalla monarkistiseen Philippe de Villiers'iin antitasavaltalaisen leima sen sijaan ehkä sopisi jo hieman paremmin, mutta hänenkin kohdallaan termiä voisi käyttää vain hyvin suurin varauksin; tietysti myös allekirjoittanut on samalla tavoin "antitasavaltalainen"…) Tosi ”tasavaltalainen” on sen sijaan se, jonka mielestä ranskalainen on jokainen, joka jakaa nykyisen tasavallan ajaman monikultturistisen agendan ja omasta alkuperästä riippumatta tuntee olevansa Ranskassa kotonaan. Täten "ranskalaisuus" voi legitiimisti kuulua vaikkapa kaiken maailman Kosovon mustalaisille; nythän tosin <tapaus Léonardan> myötä tämän sortin "tasavaltalaisuus" on leviämässä presidentti Hollanden ja sosialistien käsiin, mutta ei nyt siitä tämän enempää.

***

Tähän väliin pätkä Rioufolin jutusta, joka löytyy (suurimmaksi osaksi) <täältä>:   
”[Ranska] on kotimme! (On est chez nous!)” julistivat rytmikkäästi viime sunnuntai-iltana Laurent Lopezin (FN) kannattajat Brignoles’issa tämän paikallisvaaleissa saaman murskavoiton selvittyä. Front nationalin mies löi UMP:een kuuluvan vastustajansa saamalla 53,9 prosenttia äänistä, tämä siitä huolimatta että viimeksi mainitulla oli takanaan ”tasavaltalaisen rintaman” eli käytännössä sosialistipuolueen (PS) tuki. Onko Brignoles nyt siis rasistinen kaupunki? Tähän suuntaan ”populismia” ja ”kansallista fascismia” kammoamaan ehdollistetuissa piireissä puhe automaattisesti kääntyy. Mutta tämä karikatyyri ei kestä lähempää tarkastelua. Brignoles’n nykyinen pormestari Claude Gilardo on kommunisti. Hänen edeltäjänään useammankin kauden toiminut UMP:n Jacques Cestor taas on mustaihoinen Martiniquella syntynyt mies; vuosina 1980–1995 Cestor valittiin kolme kertaa peräkkäin pormestariksi ja lisäksi hänet on valittu kolme kertaa valtuustoon (conseil général). Cestor selittää: ”Minä olen oikea mies kertomaan teille, että tässä vaalituloksessa ei ole kyse rasismista. Se vain kertoo, että äänestäjien mitta on täyttynyt. Asioiden surkea tila vie ihmisiä Front nationalin taakse, ei mikään muu.” Brignoles on vasta alkua.        

Tätä sopii toivoa: että Brignoles todella olisi vasta alkua niin Ranskassa kuin muutettavat muuttaen muuallakin Euroopassa. Jos Euroopalla ylipäätään on toivoa, se löytyy juurikin Front nationalin ja sen eurooppalaisten sisarpuolueiden noususta.

***

FN on merkittävästi siistiytynyt takavuosista, ja kiitos tästä kuuluu ennen muuta Marine Le Penille. Holokaustin kieltäjiä ja muita hörhöjä, joita puolueessa ennen oli rasitteeksi asti, ei tule ikävä. Ei niinkään siksi, että ei-juutalaisten eurooppalaisten pitäisi näitä asioita loputtomiin vatvoa; ei myöskään siksi, ettei näitä tapahtumia saisi pitää ”historiallisina detaljeina” (kuten Jean-Marie Le Pen aikoinaan teki), sillä mitä muuta ne meidän kannaltamme ovat kuin detaljeja. Mutta tämä osasto joutaa mennä ihan vain siksi, että näin ilmeisten faktojen kieltäminen ei anna kovin hyvää kuvaa puolueen kannattajien älyllisestä tasosta. Aivan kuten joku Eduskunnassa "heilaaminen" ja siitä otetun kuvan levittäminen on merkki harvinaisen surkeasta tyylitajusta, olkoon itse akti kuinka viattoman hölmö hyvänsä. Pihalle semmoiset.

Toisaalta ei pitäisi mennä vääntämään oikeinajattelijoiden kanssa sellaisten käsitteiden kuin ”vasemmisto” ja ”(ääri)oikeisto” merkityksistä ja substansseista, kuten Marine Le Pen nyt näyttäisi olevan vähän tekemässä; jos pitävät meitä ”äärioikeistolaisina” niin pitäkööt, yksi lysti. Minua ilahduttaa, että FN on omaksunut kansallismielisen Ranskan vanhan sloganin ni droite, ni gauche! (”ei oikeistoa eikä vasemmistoa”). Eli näissä merkeissä kohti ensivuoden eurovaaleja, meilläkin. Eikö eurojytky sentään olisi jotakin! Se tosin edellyttäisi äänestysaktiivisuutta, mistä ei nuivien kohdalla näissä vaaleissa ole takeita. Valitettavasti.