keskiviikko 28. elokuuta 2013

Syriana

Syyrian hallitusta aiotaan siis piakkoin "rangaista". Mutta "hallitus" ja "hallituksen joukot" ovat melko epämääräinen käsite, joten iskujen on parasta olla todella kirurgisia, kuten tympeä ja lähes poikkeuksetta valheellinen ilmaisu kuuluu. Käänsin tähän tekstin hallitusta täysillä tukevien Syyrian kristittyjen tilanteesta. Alkutekstin voi lukea <täällä>. Kannattaa katsoa myös linkin takaa löytyvä video, joka tosin on jo muutamia kuukausia vanha; siitä saa jonkinlaisen kuvan näiden vanhojen kristittyjen yhteisöjen nykytilanteesta ja heidän kulttuuristaan, jolle kapinallisten voitto tietää pahoja vaikeuksia ja pitkällä tähtäimellä lähes varmaa loppua. 

Puolitoista miljoonaa syyrialaista kuuluu johonkin kristilliseen kirkkokuntaan (katoliseen, ortodoksiseen tai orientaaliseen). Kaikki he ovat ponnistelleet pysyäkseen erossa meneillään olevasta konfliktista.  
Kristittyjen taajaan kansoittamalla Länsi-Syyrian seudulla nimeltä Wadi al-Nassara (=”kristittyjen laakso”) väestö on pyytänyt presidentti Bashar al-Assadin armeijaa suojelemaan heitä jihadistien uhkaa vastaan. Marmaritan kylä oli kerran suosittu matkailukohde. Nyt sen talojen seinät ovat täynnä marttyyrien kuvia ja valkoiset silkkinauhat koristavat katuja surun merkkeinä. Jo enemmän kuin kahden vuoden ajan presidentti Assadia on yritetty syöstä vallasta, mutta Marmaritassa hänen muotokuviaan näkee kaikkialla. Marmarita on eräs niistä lukuisista kristittyjen kansoittamista pikkukylistä, jotka hallitsevat maisemaa <Krak des Chevaliersin>, tuon nyt kapinallisten käsiin joutuneen vanhan ristiretkeläisten linnoituksen ympäristössä. Näiden kylien yhteensä n. 50 000 kristittyä ovat muodostaneet hallituksen valtuuttamana aseellisia puolustuskomiteoita. Lähistöllä sijaitsevasta sunnimuslimien al-Hosnin linnoitetusta kylästä saapui 15. elokuuta [Neitsyt Marian juhlanpäivänä siis, Michelangen huom.] joukko kapinallisia, he hyökkäsivät puolustuskomitean tiesulkua vastaan ja surmasivat viisi aseellista taistelijaa sekä kuusi aseetonta siviiliä. Jacques Saadén äiti suree tuossa kahakassa kaatunutta poikaansa ja on ripustanut hänen kuvansa kotinsa olohuoneen seinälle yhdessä Syyrian puna-musta-valkoisen kansallislipun kanssa. 
”Jacques puolusti meitä vihollisiamme vastaan; poikani on uskontodistaja”, sanoo mustiin pukeutunut äiti murheisssaan. ”Kunpa laillinen hallinto voittaisi ja Jumala varjelisi presidentti Assadia”, huokaa puolestaan Issa Saadé, kaatuneen Jacquesin isä. ”Toivomme armeijan auttavan meitä puolustamaan itseämme nuoriamme ja lapsiamme murhaavia joukkioita vastaan”, lisää vielä Jacquesin Marta-sisar, noin 40-vuotias nainen mustissaan ja hiukset nutturalle sitaistuna. 
Eräässä julkilausumassa Syyrian oppositio pyysi alueen asukkaita puolustamaan ”vallankumousta”. ”Kehotamme niin rannikolla kuin vuoristossakin asuvia veljiämme [--] osoittamaan solidaarisuutta vallankumouksen tavoitteille, jotta vuosikymmeniä kestänyt hirmuhallinto saataisiin loppumaan”, totesi Syyrian kansallinen koalitio, opposition pääasiallinen toimija. Samainen koalitio on vaatinut alueen asukkaita ”tiedostamaan ne valheet, joita hallitus levittää yrittäessään esiintyä vähemmistöjen suojelijana [--] vaikka se todellisuudessa puolustaakin vain Assadin verisen klaanin asiaa.” 
Mutta näille kristityille ensisijainen vihollinen ovat sittenkin jihadistit, erityisesti Al-Nosran äärisunnalaiset jotka ovat liittyneet kapinallisten riveihin. ”Al-Nosra on katkaissut [Marmaritan kylää ympäröivät] tiet, ja se on todella pelottava tilanne”, sanoo niin ikään 15.8. kaatuneen Soumer Yazigin äiti. ”Vapauttako nämä kapinalliset muka haluavat? Me tahdomme, että hallitus puolustaa meitä. Olemme menettäneet jo aivan tarpeeksi nuoriamme”, valittaa nainen. Kylän muut asukkaat kertovat, että pääasiallisena yhteytenä ulkomaailmaan toimiva tie on kapinallisten säännöllisen tulituksen alla, ja he ampuvat kaikkea mikä liikkuu. 
Viisi prosenttia Syyrian kansasta lukeutuu kristittyihin, ja tietoisina siitä painoarvosta joka jihadisteilla on kapinallisten joukossa, kristityt tukevat Assadin hallintoa.   

torstai 8. elokuuta 2013

Tahtoo kirkkohäät!

Ns. kaltevan pinnan argumentti on ymmärtääkseni täysin virheellistä logiikkaa, siis noin muodollisesti ainakin. Mutta elämä vahvistaa hyvin usein perustelluiksi ne pahat aavistukset, jotka saavat alkunsa tämän kaltaisesta päättelystä. 

On erehdys luulla, että sukupuolineutraali avioliitto tulee pysymään maistraattien tms. maalliseen sfääriin kuuluvien elinten asiana ja että sen yleistyminen siis ei aiheuttaisi perinteisille kirkkokunnille mitään ongelmia. Sillä joillekin (luultavasti hyvinkin monille) ihmisille avioliittolainsäädännön "liberalisointi" (eli sen romuttaminen) monissa maissa on vasta ensimmäisen kunnon taistelun voitto ja sota jatkuu kunnes kaikki on saatu; tässä <jutussa> käsitellyt kaksi primadonnaa sanovatkin asian kiertelemättä.  

Kuten tiedätte, kuningatar Elisabeth vahvisti hiljattain lain, joka mahdollistaa siviilivihkimiset homoparien välillä, mutta Barrielle ja hänen Tony-sydänkäpyselleen se ei tietenkään riitä, tämä pariskunta kun on vakaumuksellisia "kristittyjä". Haasteita lakitupaan on siis luvassa niille Englannin kirkoille, jotka kieltäytyvät vihkimästä homopareja kirkollisin seremonioin. Luuleko joku todella, että tältä tullaan pitkällä tähtäimellä välttymään Suomessakaan?

On irvokasta ja surullista, että klassisen kristinuskon puolustaminen alkaa nykyään näyttää obsessiiviselta askartelulta navanalusasioiden parissa. Mutta siitä on turha syyttää meitä, sillä puolustautuminen on luonteeltaan reaktiivista toimintaa, ja siten se on väistämättä äänekkäintä ja näkyvintä sillä rintamalohkolla missä hyökkääjä on aktiivisin ja röyhkein.                

torstai 1. elokuuta 2013

Hullu saarnaaja

"Jumalan teatteri on sirkusta eikä seuranäytelmää."
- Monsignor Adolf Carling

Imatran <kohusaarnan> kaltaista väkevää julistusta ei kovin usein Suomessa ainakaan valtalinjan kirkkojen pöntöistä kuule. Valitettavasti. Luettuna teksti vaikuttaa suorastaan raivoisalta, mutta kuultuna (esim. oheisesta youtube-linkistä) sanoma hieman latistuu, sillä pastorin äänenvoimakkuus on rauhallinen ja intonaatio perisuomalaisen flegmaattinen; sylki ei selvästikään roisku eikä nyrkkiä lyödä saarnastuolin reunaan. Valitettavasti. Mutta homilian sisältö on siis täyttä asiaa yhtä kaikki. 

Sikäli kuin mitään ymmärrän, saarnan luterilaisesta oikeaoppisuudesta ei ole pienintäkään epäilystä, vaikka evankeliumi ehkä vähän jäikin lain varjoon. Mutta nämä korkeaopilliset finessit eivät minulla ole tässä nyt topiikkina (enhän minä teologi olekaan, luterilainen vielä vähemmän). Minua ilahduttaa erityisesti se, että kyseinen pastori ei pyri vähimmässäkään määrin miellyttämään kuulijoitaan pelkästä miellyttämisen ilosta.

***  

Adolf Carling (1882-1966) oli ensimmäinen äidinkielenään suomea puhuva (ei tosin ensimmäinen suomalainen) katolinen pappi sitten 1500-luvun. Isä Carlingilla oli tulinen luonne, mikä ilmeni myös hänen saarnoissaan. Varsinaisena polyglottina Carling kykeni saarnaamaan monilla kielillä, ja nuorena kirkkoherrana Viipurin pyhän Hyacinthuksen seurakunnassa autonomian ajan viimeisinä vuosina hän useimmiten saarnasi puolaksi ja suomeksi, joskus ruotsiksi, venäjäksi, saksaksi tai ranskaksi. Olipa kieli mikä hyvänsä, saarnojen sisältö oli sitä itseään; toisinaan väki kuunteli tukka pystyssä kun pöntöstä tuli suoraa huutoa ja kirkkoherra huitoi niin että kirjat lentelivät pitkin lattioita. Sillälailla!

Vanhana miehenä Carling valitteli jossakin kirjeessään, kuinka "tätimäiseksi" ja "araksi" hiippakunnan meno oli muuttunut. Jos meininki oli joskus vuoden 1950 tienoilla Helsingin katolisessa hiippakunnassa "tätimäistä", niin mitähän Carling tuumisi nyky-Suomen kirkkojen kukkahattujen virityksistä? Ja kun puhun nyky-Suomen kirkoista, tarkoitan kaikkia kirkkoja, myös omaani.

***

No, ei huutamista tietenkään ole mukava kuunnella varsinkaan kirkon penkissä enkä oikeasti kaipaa sellaista. Mutta tämä Imatran tapaus on kyllä tervetullut muistutus siitä mistä kristinuskossa on kysymys. Ei ole kyse (viime kädessä) kodista, ei isänmaasta, ei edes "uskonnosta"; ei ole tarkoitus (viime kädessä) parannella maailmaa, ei edesauttaa tasa-arvoa eikä poistaa nälkää tältä pallolta. Kristinuskoa on iät ja ajat käytetty monenlaisten toisarvoisuuksien verhona ja perusteluna. Moni nykyinen kukkahattu kammoaa niitä 30-lukulaisia AKS-pappeja jotka samassa lauseessa uskoivat "Jumalaan ja Suur-Suomeen"; sellaista sietääkin kammota. Mutta on erehdys luulla, että nykymuotoinen sekä teologisesti että yhteiskunnallisesti äärimmäisen liberaali sananselitys olisi yhtään sen aidommin kristillistä; sitä se ei ole vaan pikemminkin poroporvarillista vesivelliä, jossa ei ole rahtuakaan aidon kristinuskon todellisesta radikalismista. Juuri siksi tämän Imatran pastorin saarna ilmeisesti herättikin niin voimakasta pahennusta kummankin sukupuolen kukkahattutädeissä.

Varsinkin latinalaisessa Amerikassa kirkko on viimeisen vuosisadan aikana horjahdellut yhteiskuntaopetuksessaan kahden yhtä turmiollisen ääripään välillä. Olen käsitellyt sekä noita konservatiivisia yksityisomaisuuden palvojia että vapautuksen teologejakin mm. tässä <kirjoituksessa>, joten eipä näistä nyt tämän enempää.