keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Pari sanaa vaihteeksi Ylen puolesta

Ylen kanavien multikultturalistinen agenda tietenkin tympäisee jokaista tervejärkistä suomalaista. Ylen yhteiskunnalliset ajankohtaisohjelmat ja historiadokumentit ovat enimmäkseen silkkaa propagandaa, tämä on selvä kuin pläkki. Absoluuttisen epäkorrekti <Yle watch -blogi> on kaikessa kielellisessä brutaaliudessaan ja jopa minun mittapuuni mukaan asiallisesti ottaen liioittelevassa paranoiassaan hauskaa luettavaa (absoluuttiseksi blogin epäkorrektiuden tekee tietysti sen reipashenkinen - vaikka toki hieman liiallinen - antisemitismi, mikä seikka korostuu erityisen räikeästi muun "konservatiivisen" blogosfäärin shabbos goy -tasoisen filosemitismin taustaa vasten). 

Mutta tämän valtionyhtiön kanavilta tulee muutakin kuin dokumentteja. Ja fiktion puolella Ylen rooli tässä maassa näyttääkin jo huomattavasti positiivisemmalta; itse asiassa tunnustan, että omasta puolestani maksan mielelläni tätä niin monien kiroamaa Yle-veroa, ja syy tähän on juuri yhtiön tuottaman fiktion ja muun kulttuurituotannon korkeatasoisuus. Jos täällä oltaisiin kokonaan kaupallisten kanavien varassa, niin itku pääsisi. Voitteko kuvitella, että joku "maikkari", uusista kaupallisista ilmaiskanavista puhumattakaan, olisi tarjonnut suomalaiselle tv-kansalle viimekeväiset nelipäiväiset Wagner-orgiat? Lukuisten muiden suomalaisten tavoin minä näin (ja kuulin) muutama kuukausi sitten Ring-sarjan ensimmäistä kertaa elämässäni kokonaisuudessaan, vaikka libreton pohjana oleva tarina tietysti oli vanhastaan pääosin tuttu muista lähteistä. Muutenkin juuri Ylen Teema-kanava ansaitsee kiitoksen valtavirrasta usein rajustikin poikkeavasta elokuva- ja kulttuuritarjonnasta.

Jo mainitut uudet kaupalliset ilmaiskanavat muistuttavat tarjonnaltaan niin paljon toisiaan, että tämä markkinoiden ylistetty "vapaus" alkaa vaikuttaa kyyniseltä vitsiltä. En ole ensimmäinen joka panee merkille näiden kanavien amerikkalaisuuden, jonka rinnalla jopa vanha MTV3 vaikuttaa suomalaisen kulttuuripatriotismin linnakkeelta. Amerikka on tietysti suuri maa ja siellä tehdään paljon korkeatasoistakin kulttuuria. Mutta nämäkin indie-tuotokset löytävät tiensä suomalaisen kulttuurinkuluttajan ulottuville todennäköisimmin juuri Ylen kanavien kautta. Amerikkalainen valtavirtaelokuva ja tv-sitcomit ovat lähes poikkeuksetta p*skaa; mitä muuta ne voisivat olla, kun ne on tehty ns. suuren yleisön makua silmällä pitäen?

Entisinä aikoina korkeatasoisen taiteen synnyn mahdollistivat mesenaatit, lähinnä joko varakkaat yksityishenkilöt tai kirkot. Ilman tätä taloudellista tukea koko planeetta olisi nyt kulttuurinen autiomaa. Vielä niin myöhään kuin 1900-luvulla moni mestariteos olisi jäänyt syntymättä ilman ulkopuolista tukea. Vain yksi esimerkki: George Herrimanin luoma nerokas ja surrealistinen sarjakuva Krazy Kat kukoisti lyhyen aikaa upporikkaan William Randolph Hearstin suojeluksessa; tämä sanomalehtimoguli näet rakasti tuota sarjakuvaa, ja sitä julkaistiin hänen omistamassaan New York Evening Journal -lehdessä vuosina 1913-1944. Hearst olikin lähes ainoa, joka Herrimanin outoa maailmaa ymmärsi, kaikilta muilta amerikkalaisilta se meni yli niin että hilse pöllysi. Kun Hearstista aika jätti, loppui myös Krazy Katin ilmestyminen. Mutta suurin osa stripeistä oli tallella ja ne ovat edelleenkin nautittavinamme albumeiden muodossa.

Konst. Pupp lukee lakia Ignatz-hiirelle; mutta ei
lukisi, jos se olisi kiinni "suuresta yleisöstä"...
Nyky-Suomessa merkittävin mesenaatti on käytännössä valtio, television osalta siis yhtä kuin Yle. Myös kotimainen kulttuuritarjonta on pitkälti sen varassa ainakin mitä televisioon tulee. Jos Ylen ajankohtaistoimitusten "kulttuurimarxilaiset" painotukset ottavatkin päähän, niin sitä tasapainottaa yhtiön kiistatta isänmaallinen rooli ylikansallisen (lue: anglo-amerikkalaisen) massap*skan ainoana realistisena vaihtoehtona tässä maassa.        

      

7 kommenttia:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Pari huomautusta. Tuo Yle Watch -blogi ei ensinnäkään ole Mikko Ellilän. Kirjoitustyyli ei muistuta Ellilää, hänellä ei ole taipumusta antisemitismiin ja hän kirjoittaa (käsittääkseni) aina omalla nimellään. Voin vielä tarkistaa asian Ellilältä itseltään, mutta 99-prosenttisella varmuudella sanoisin, että hänellä ei ole mitään tekemistä kyseisen blogin kanssa.

    Mitä Krazy Katiin tulee, niin kyllä, on toki totta että strippi oli Hearstin suosiossa ja tämä mahdollisti sen pitkäaikaisen ilmestymisen hänen lehdessään, mutta on silti reilusti liioiteltua sanoa, että se meni täysin laajan yleisön ymmärryksen yli. Ylipäänsä voi nyrkkisääntönä sanoa, että jälkimaailmalla on aina taipumusta onnitella itseään ja aliarvioida aikalaisyleisöä "vaikean" taiteen ymmärtämisessä, mutta tässä on useimmiten kyse näköharhasta: nykyään vaikeilta ja yli hilseen meneviltä vaikuttavat piirteet ovat juuri niitä kulttuurisidonnaisia asioita, jotka olivat aikalaisille helpommin ja luonnollisemmin ymmärrettävissä. Esimerkiksi voi ottaa vaikka Krazy Katin nonsense-kielen: nykyään se vaikuttaa meistä tietenkin barokkimaisen koukeroiselta ja vaikeaselkoisilta, mutta sanomalehtistrippien kieli oli tuolloin ylipäänsä huomattavasti rikkaampaa kuin nykyään ja murteilla (todellisilla tai keksityillä) leikittely suosittua. Eikä Krazy Katin surrealismikaan ollut niin muista samanaikaisista stripeistä poikkeavaa kuin voisi kuvitella, minkä voi todeta katsomalla vaikka Segarin Kippari-Kallea (alkujaan Thimble Theatre) tai McCayn Pikku Nemoa.

    Ja vielä pieni vuosilukukorjaus: Krazy Katin ilmestymisen loppuminen 1944 ei suinkaan johtunut Hearstin kuolemasta, vaan Herrimanin. Hearst kuoli vasta vuonna 1951.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No Ellilän nimellä se blogi kulkee ainakin Oikotieto-portaalissa; itse blogi on kollektiivinen ja Mikko Ellilä (tai "Ellilä") näkyy olevan yksi sen kolmesta kirjoittajasta.

      Käsitykseni Krazy Katin suosiosta ns. riviamerikkalaisten keskuudessa perustuu lukemieni albumien yhteydessä oleviin esittelyteksteihin; toki siitä huolimatta liioittelin (tietoisesti) sanoessani sen menneen yli "kaikilta muilta amerikkalaisilta".

      Poista
    2. Varmuuden vuoksi poistin viittauksen Ellilään.

      Lapsus Hearstin kuolemasta jääköön minun mokakseni. Sarjakuva loppui Herrimanin kuolemaan näköjään siksi, että Hearst ei halunnut antaa sitä kenellekään toiselle piirtäjälle.

      Poista
    3. Selvä, selasin itse vain blogin viimeisimmät kirjoitukset, mutta huomasinkin nyt, että Ellilä on kirjoittajien joukossa. Antisemitismiä (ainakin sanan missään järkevässä mielessä) löytynee silti vain muiden kirjoituksista.

      Poista
    4. "Antisemitismiä (-- sanan missään järkevässä mielessä)"...

      Tuohon yhdyn kyllä, varsinkin siis sulkeistetulta osin.

      Poista
  3. Aktiivisesti olen seurannut Yle Watch -sivuston kirjoittelua ja huomioinut että siellä kirjoitetaan Ylen punavihreästä ohjelmatarjonnasta hyvin teräväkatseisesti. Sen sijaan en ymmärrä miksi siellä kirjoitusten lomassa piikitellään juutalaisille vaikka se ei näyttäisi kuuluvan edes kirjoitusten aiheeseen. Joissakin yhteyksissä olen tarjonnut antisemitisteille seuraavaa kaavaa: Uusnatsi = kansallissosialisti = sosialisti = vasemmistolainen. Ympäri käydään, yhteen tullaan.

    VastaaPoista