tiistai 18. kesäkuuta 2013

Tapaus Jugoslavia - mikä menikään pieleen?

”Kesä 1914 on jäävä niiden muistiin, jotka elivät sen tässä kaupungissa, kirkkaampana ja kauneimpana kesänä miesmuistiin. Heidän mielestään se säteilee ja liekehtii valtavaa kärsimysten ja onnettomuuksien tummaa, silmänkantamattomiin ulottuvaa näköpiiriä vastaan.”
 -         Ivo Andrić: Drina-joen silta (suom. Aira ja Elvi Sinervo)

Kun Kroatia nyt on liittymässä Unioniin, muistellaanpa vähän edesmennyttä Jugoslaviaa. Kaksi vuosikymmentä sitten Länsi-Balkanilla paloi. Tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä euforiassa vuonna 1918 perustettu eteläslaavien valtio, jonka alkuperäinen nimi oli virallisesti Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta, tuli 1990-luvulla tiensä päähän, vaikka Serbian ja Montenegron liitto taisikin jatkaa Jugoslavian nimellä vielä 2000-luvun puolelle.

Jugoslavian tapausta käytetään usein esimerkkinä monikulttuuristen valtiohankkeiden epärealistisuudesta. Siihen onkin vaikea mennä väittämään vastaan. Toisaalta tätä katastrofaalista epäonnistumista voidaan käyttää myös todisteena kansallismielisyyden luonnollisuudesta ja sen sitkeydestä ihmisen identiteetin tärkeimpänä kulmakivenä. Tässä kohtaa on jo syytä vähän jarrutella. Jugoslaviaahan näet ei alun alkaen perustettu ylikansallisten tunnusten alla vaan nimenomaan sen ajatuksen varassa, että eteläslaavilaiset kansat (tai ainakin kroaatit ja serbit) muodostivat yhden kansakunnan, joka oli kuitenkin historian myrskyissä hajonnut moneen osaan. Jugoslavian (so. ”eteläslaavien maa”) perustamisen piti palauttaa voimaan luonnollinen asiaintila vuosisatojen onnettoman erilliskehityksen oikaisemiseksi. Usein argumentaatiossa oli suomalaiselle yllättävän tuttuja sävyjä; muistettakoon, että vuosisatoja sitten tapahtunutta kantasuomalaisten ja (ortodoksisten) karjalaisten eroamista toisistaan oli itsenäisyyden ensivuosikymmeninä tapana pitää vieraiden suurvaltojen rikollisen politiikan seurauksena, joka voitaisiin ja joka pitäisi oikaista…      

Jugoslavian kokeilu ja sen epäonnistuminen eivät sinänsä todista nationalismista per se sitä eivätkä tätä, sen sijaan ne kyllä havainnollistavat erilaisten kansakuntia määrittävien metakäsitysten validiutta ja epävalidiutta. Jugoslavismi eli aate eteläslaavien kansallisesta yhteenkuuluvuudesta itse asiassa oli 1800-luvun kansallisromantiikan hedelmää. Jo 1700-luvulla erityisesti Habsburgien Itävaltaan (tai Unkariin, jos tarkkoja ollaan) kuuluneessa Kroatiassa harrasteltiin näitä saksalaiselta kielialueelta peräisin olevia ideoita ja pyrittiin soveltamaan niitä Länsi-Balkanin eteläslaavien tuolloiseen tilanteeseen. Varhaisimmassa vaiheessaan jugoslavismi tunnettiin nimellä illyrismi Länsi-Balkanin roomalaisaikaisen Illyrian provinssin mukaan.

Olipa aatteen nimi mikä hyvänsä, yksimielisiä oltiin siitä, että eteläslaavit, varsinkin kroaatit ja serbit, olivat samaa kansaa. Tämän ajatuksen keskeinen perustelu oli herderiläinen, miksei myös hegeliläinen: kroaatit ja serbit näet puhuivat samaa kieltä (ja puhuvat vielä nykyäänkin, vaikka saattavatkin muuta väittää). Jugoslavismin varhaisimmat pioneerit olivat siis lähinnä kroaatteja. Mutta myös serbit innostuivat ajatuksesta jo 1800-luvun alussa; hehän olivatkin ensimmäinen eteläslaavilainen kansa, joka saavutti de facto itsenäisyyden. Kypsän jugoslavismin ydin oli (kankealla akateemisella englannilla ilmaistuna) jotakuinkin tällainen:         

The Serbian writer Dositej Obradović at the beginning of the19th c. anticipated the idea of mutual community of the South Slavs on the linguistic base. He implied in the Balkan case an European romanticist idea, advanced by the rationalistic philosophers, that one language means and one national community [--]. For him, the borders of the common South Slavic language are at the same time and the borders of the same South Slavic ethnonation, regardless on the current (and historical) situation that the South Slavs have been living in different political entities (states) and confessing different faiths (by belonging to different, and even antagonistic, churches and theological believes the Roman Catholicism, Orthodoxy, Islam). 
[Vladislav B. SOTIROVIĆ, Creation of the Kingdom of Serbs, Croats and Slovenes, 1914-1918. Vilnius University Press, Vilnius 2007. ss. 9-10.]
          
Kleio, tuo ilkeä narttu, oli siis vienyt samaan kansaan kuuluvat ihmiset luonnottomalla tavalla toisistaan eroon. Oli tullut aika korjata vääryys.

***

Jugoslavian ydinkansoja eli kroaatteja ja serbejä varten luotiin 1800-luvulta alkaen yhteinen kirjakieli, josta saksalainen lingvisti, romantikko ja satusetä <Jacob Grimm> ensimmäistä kertaa käytti nimeä serbokroatia (kroatoserbiaksikin sitä tosin on kutsuttu). Serbokroatia on sinänsä keinotekoinen kieli, mutta niin ovat kaikki kirjakielet, myös nykyinen standardisuomemme. Standardisoitu serbokroatia kuitenkin perustuu näiden kansojen arkiseen puhekieleen, jota on ennen sen serbokroatiaksi kastamista kutsuttu milloin miksikin: paitsi kroaatiksi ja serbiksi, sitä on nimitetty mm. slavoniaksi, dalmatiaksi, illyyriksi ja bosniaksi. Näitä kieliä / tätä kieltä on myös kirjoitettu jo vuosisatojen ajan, mutta useilla aakkosilla. Paitsi latinalaisia ja kyrillisiä aakkosia on käytetty arabialaisia merkkejä sekä muinaisslaavilaista <glagolitsaa>. Modernia serbokroatiaa on kirjoitettu pääsääntöisesti vain latinalaisin ja kyrillisin aakkosin.

Serbokroatian nimen 1800-luvulla saaneesta kielestä on jo varhain tunnistettu kolme selkeästi toisistaan erottuvaa mutta keskinäisesti jokseenkin ymmärrettävää murretta. Murteiden nimet ovat štokaavi, kajkaavi, ja čakaavi, ja serbokroatian kirjakieli perustuu ennen muuta näistä ensin mainittuun. Nyt olisi houkuttelevaa ajatella, että nämä murteet ovat täysin päällekkäisiä kansallisuuksien kanssa; olivathan Jugoslavian hajoamissodista julmimmassa eli Bosnian sisällissodassa toistensa kurkussa juurikin kolme kansaa eli kroaatit, serbit ja bosniakit (muslimit). Mutta tämä on jokseenkin virheellinen ajatus. Itse asiassa kaikkien mainittujen kolmen ”kansakunnan” enemmistö on puhunut ja puhuu juuri štokaavimurretta; kahta muuta murretta puhutaan enimmäkseen vain Kroatiassa. Mutta štokaavimurre on jakautunut edelleen useisiin alamurteisiin, ja näissä voidaan jo hieman havaita päällekkäisyyttä kansallisten identiteettien kanssa. Silti tämäkään vastaavuus ei ole täydellinen; toisin sanoen, samassa kylässä asuvat serbit, kroaatit ja bosniakit (muslimit) saattoivat hyvinkin puhua täsmälleen samaa murretta.


Shtokaavin alamurteet vuonna 1988


Kolme "kieltä" 2006: punainen = kroaatti, vihreä = bosniakki,  keltainen = serbi

Mikä näitä kansallisuuksia sitten lopulta erottaa? Te tiedätte jo vastauksen, ja se on uskonto. Kroaatit ovat katolilaisia, serbit ortodokseja, ja ne bosnialaiset (ja sandzhakilaiset), joiden esivanhemmat 1500-luvulta alkaen kääntyivät islamiin (useimmiten kai ortodoksisuudesta), ovat tietenkin ”kansallisuudeltaan” muslimeja. Aikaisemmin heitä kutsuttiin ”turkkilaisiksi”, ja myös he itse tekivät niin. Etnisessä mielessä he kuitenkin olivat yhtä vähän turkkilaisia kuin entisaikojen vienankarjalaiset laukkuryssät olivat ”ryssiä”. (Toki Bosniassa oli myös varsinaisia turkkilaisia, mutta ei koskaan kovin paljoa.) 

On vielä syytä muistaa, että erityisesti Bosnia-Herzegovinan kohdalla useimpien sikäläisten katolilaisten kroatialainen identiteetti on syntynyt vasta 1800-luvulla, lähinnä Kroatiasta saapuneiden agitaattoreiden toimesta. Jossain määrin samaa voitaneen sanoa Bosnia-Herzegovinan ortodoksien nykyisestä serbi-identiteetistä. Sisällissodan aikaisessa Bosnian armeijassa oli ainakin yksi kenraalitasoinen komentaja, joka oli uskonnoltaan ortodoksi; tarpeetonta kai sanoakaan, että serbit pitivät häntä petturina.   

Vielä en ole puhunut lainkaan muista ex-Jugoslavian kansoista. Tuossa valtiossa oli todellisia vähemmistökansoja, sellaisiakin jotka siis eivät ole edes slaaveja, kuten Kosovon enimmäkseen islamilaiset Albaanit ja Vojvodinan useampaankin läntiseen denominatioon kuuluvat unkarilaiset. Ortodoksiset makedonialaiset puolestaan ovat eteläslaaveja, mutta lähempänä bulgaareja kuin serbejä ja kroaatteja. Pohjoisen katoliset sloveenit ovat niin ikään eteläslaaveja, mutta he eroavat kieleltään sen verran paljon kroaateista että ovat oma selkeästi kansakuntansa.     

***   

Jugoslavia epäonnistui siksi, että siellä yritettiin 1800-luvun kaikkein simppeleimmän nationalismin hengessä naittaa keskenään kansoja, jotka kuuluivat läheisestä kieliyhteydestään huolimatta kokonaan eri maailmoihin; Jugoslaviassa oli edustettuna kolme historiallista sivilisaatiota, nimittäin bysanttilainen, latinalainen ja islamilainen. Se oli ongelman ydin, ei se että kansoja oli useita. Mihin ihmisen identiteetti todella perustuu? Ketkä ovat kaltaisiamme, ketkä muita? Mitä on kansakunta? Näitä sietää pohtia, ja Jugoslavian tapauksen valossa itsestäänselvimmiltä tuntuvia vastauksia on syytä kavahtaa.      

6 kommenttia:

  1. Onhan noiden maiden historiassa eroja: Serbia, Bosnia ja Makedonia kuuluivat vuosisatoja Turkkiin, Kroatia Unkariin ja Slovenia Itävaltaan, jos en nyt väärin muista.

    VastaaPoista
  2. Hyvä kirjoitus enkä ole juurikaan eri mieltä.

    En ole perehtynyt kovin tarkasti Balkanin historiaan, mutta minulle on jostain jäänyt sellainen käsitys, että serbejä olisi paennut aikanaan nykyisen Kroatian alueelle ja serbivähemmistöt olisivat tätä perua. Jossain on myös kerrottu, että Bosnian muslimit olisivat joku tietty porukka, joka aikanaan kääntyi islamiin.

    En tiedä, onko tällä kirkolla mitään tekemistä tämän kanssa.

    Joka tapauksessa Bosnian sota johtui siitä, kun serbit eivät hyväksyneet keskusjohtoista (muslimien hallitsemaa) valtiota vaan halusivat autonomian eri kansallisuuksille. Lopputulos Daytonin rauhansopimuksen jälkeen oli likimain se, jota serbit alkujaan tavoittelivat. Länsimaisessa mediassa serbit demonisoitiin osittain väärin perustein. Aikanaan itselleni järkyttävin näky televisiossa oli Omarskan vankileiri, joka todellisuudessa oli jotakin aivan toista kuin televisiokuvissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kroatian Krajinan (=raja) serbit, eli ne, jotka 90-luvun alussa muodostivat muka suvereenin "Kninin Serbitasavallan", ovat niiden serbialaisten sotilas-talonpoikien jälkeläisiä, jotka Habsburgit joskus 1700-luvulla kutsuivat vartiomaan Osmanien vastaista rajaa ja antoivat heille maatilkun ja erinäisiä privilegioita kuten osittaisen tai täydellisen verovapauden rajapalveluksen vastineeksi.

      Keskiaikainen Bosnian kirkko on melkoinen arvoitus, jonka luonteesta on kiistelty vuosikausia mutta täyttä selvyyttä ei arvoitukseen ilmeisesti ole tullut. Jonkinlainen konsensus vallitsee nykyään kuitenkin siitä, että perinteinen ajatus, jonka mukaan koko mainittu kirkko olisi ikäänkuin kollektiivina kääntynyt islamiin, on virheellinen. Näyttää siltä, että islamiin käännyttiin monista eri syistä. Useat suurtilalliset kääntyivät puhtaasta opportunismista; monin paikoin kokonaiset kyläkunnat kääntyivät ortodoksipappiensa perässä, nämä kun olivat vaikuttuneet osmanien nopean etenemisen johdosta ja tulleet siihen tulokseen, että Jumala on sittenkin islamin puolella.

      Poista
  3. Kaikki kansallisuudet ovat jossain määrin keinotekoisia - siis konstruoituja. Norjan, Ruotsin ja Tanskan kansojen rajat ovat muodostuneet valtakunnanrajan vedon kautta ilman että ketään on siirretty paikasta toiseen. Kroaattien ja serbialaisten raja on taas muodostunut uskonnon kautta.

    Tässä maailmassa missä ns. luonnollisuus on muodissa, keinotekoisuutta pidetään pahana. No makunsa kullakin.

    Suomalaisuuskin on toki tietysti jossain määrin keinotekoista. Miksi savolaiset ja suomalaiset esim. katsotaan kaikki suomalaisiksi, mutta Vienan väestöä joka puhuu/puhui minulle länsisuomalaisena helpommin ymmärrettävää kieltä kuin pohjois-savolainen anoppini katsotaan usein olevan karjalaisina kansan ulkopuolella.

    Sanoisin: Mitä väliä - siis mitä väliä tällä osittaisella keinotekoisuudella on.

    Oleellista on että kun suomalaiset määrittelivät itsensä kansaksi kansojen joukossa he onnistuivat osin sitä kautta erottautumaan venäläisten kansojen onnettomasta kohtalon yhteydestä ja luomaan myöhemmin halun puolustautua Neuvostoliittoa vastaan.

    Ehkä taloustieteen nobelisti Ostrom antaa vastauksen:

    "Yhteisresurssin käytön organisoimisen ensimmäinen askel on määritellä resurssin käytön rajat eli se kuka saa käyttää resurssia. Niin kauan kuin itse resurssin rajat ja resurssien käyttöön oikeutettujen henkilöiden joukko on tuntematon, kukaan ei tiedä mitä [yhteisresurssia] ollaan manageroimassa.

    Ellei määritellä ketkä ovat ulkopuolisia, paikallisilla yhteisresurssin käyttäjillä on riski, että kaikki panostus minkä he kohdistavat resurssiin, riistetään heiltä sellaisten ihmisten toimesta jotka eivät ole panostaneet resurssin ylläpitoon millään lailla.

    Pahimmassa tapauksessa ulkopuolisten toimet tuhoavat yhteisresurssin kokonaan.

    Yhteisresurssin käyttäjien pitää voida sulkea ulkopuoliset käyttämästä yhteisresurssia."

    Ulkopuolisuus määritellään usein jollain mystisellä - jopa irrationaalisella - tavalla. Vaikkapa uskonnolla. Tai kielellä. Jos kielet eivät eroa, muutetaan niitä niin että erottuvat. Bosnjakin, kroaatin ja serbin kielet ovat eriytyneet osittain tietoisen eriyttämisen kautta. Samoin urdu ja hindi. Muslimikieliin (urdu ja bosnjakki) on otettu runsaasti persian ja arabian ja turkin lainoja. "Kieliä" on alettu kirjoittaa persialaisin aakkosin.

    Juutalaiset toimivat samalla tapaa. Luotiin jiddischin kieli ja spanjoolin kieli, joita kirjoitettiin hebrealaisin kirjaimin. Kielet errottivat juutalaiset saksalaisista ja espanjalaisista mutta myös ashkenazit sefardeista.

    Ottomaanien eliitti loi jopa ottomaanin kielen, jolloin monikulttuurisen valtion eliitti erottui turkkilaisesta kansasta erilliseksi.

    Kypros on jaettu turkkilaiseen ja kreikkalaiseen osaan. Muslimikaverini mukaan hänen isovanhempansa puhuivat kyllä kyproksen kreikkalaismurretta mutta heidät pantiin muslimeina "turkkilaiseen" kouluun siinä missä keistityt "kreikkailaiseen". Samaa murretta puhuttiin, mutta kirjakieli muodostui sitä kautta mitä uskontoa oltiin. Vieläpä niin että kirjakieli oli muslimeilla turkki tai ottomaani eli kokonaan kansankielestä (kreikan murteesta) erillinen kieli.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juurikin näin. Sitä olen tässä Jugoslavia-aiheisessa (ja monessa muussakin) blogimerkinnässäni koettanut sanoa, että kansallisissa identiteeteissä on kuin onkin aina myös historiallisesti ja sosiaalisesti konstruoitu komponentti. Postmodernistien liioitteluihin ei pidä sortua vastaamaan päinvastaisilla liioitteluilla. Kultainen keskitie, kultainen keskitie...

      Poista
  4. Mainio kirjoitus. On hyvä tunnustaa, kuinka vaikea määriteltävä on sellainen asia kuin kansallistunne ilman sen arvon kiistämistä. Kuten kommentissasikin huomautat, tuntuu siltä ettei nykyään ole kuin äärimielipiteet mahdollisia: joko kritiikittä palvotaan kansakunta-aatetta tai poljetaan se maanrakoon, sylkien vielä perään.

    Yhteisen kielen merkitystä ei kansakunnan muotoutumisessa kannata vähätellä, mutta Jugoslavian esimerkistä huomaa, ettei se ole välttämättä ratkaiseva tekijä. Toinen vastaava esimerkki voisi olla Sveitsi. Maa, jossa puhutaan neljää kieltä, mutta eletään yhden kulttuurin mukaan. Heillä on vuosisatojen yhteinen historia ja maa on käpikristillinen (olkoonkin, että puolet ovat katolisia ja puolet protestantteja). Yksi kulttuuri, jossa puhalletaan yhteen hiileen. Jugoslavian tapauksessa oli kolme eri kilpailevaa uskontoa ja vuosisatoja kestänyt väkivaltainen ja vihamielinen yhteiselo. Jo 1800-luvulla tehtiin ensimmäisiä etnisiä puhdistuksia, kun kutkin ryhmät karkottivat vieraita omilta alueiltaan. Sotiakin käytiin runsaasti. Sitä ennen alueella pitkään jatkunut turkilaisten hallintokaan ei ollut sieltä lempeimmästä päästä. Ala siitä rakentamaan kansallista yhtenäisyyttä, kun eri ryhmät alusta asti vetivät eri suuntiin.

    VastaaPoista