tiistai 4. kesäkuuta 2013

Americana, osa VI - "Okie from Muskogee"

En tähän päivään saakka tiennyt, että <tämmöisiä> "ennakoivia muistokirjoituksiakin" on olemassa. Mutta väärä huhu Mr. Merle Haggardin kuolemasta sai minutkin jo laatimaan oikeata muistokirjoitusta, kunnes nopeasti havaitsin netissä liikkuvan "uutisen" ankaksi. Merle Haggard (s. 1937) on kuitenkin mielenkiintoinen amerikkalaisen populaarikulttuurin hahmo - ja sitä paitsi hieno singer-songwriter. Haggard alkaa nykyisellään olla jo vähän väsynyt, mutta kaikesta huolimatta hän siis ilmeisesti yhä porskuttaa. Hänen tähtiaikaansa oli erityisesti 70-luku, jolloin hän yhdessä Willie Nelsonin ja Waylon Jenningsin kanssa antoi kasvot ns. outlaw-countrylle; pistin tuohon Nelsonin nimen vain siksi, että hänet on tapana yleensä mainita outlaw-countrysta puhuttaessa, mutta mielestäni hän on "boheemista" ulkonäöstään huolimatta turhan imelä ja valtavirtainen tyyppi tähän kategoriaan. Mutta Haggard ei ole. 

Haggard, tämä Tapio Rautavaaran näköinen ja muutamassa muussakin suhteessa häntä suuresti muistuttava herra, edustaa sellaista amerikkalaisuutta, jota vastaan minäkään en keksi mitään pahaa sanottavaa. Rolling Stone -lehden biografinen <artikkeli> määritteli hiljattain Haggardin position nykyamerikkalaisen populaarikulttuurin kentässä näin: "Haggard became a controversial figure during the Vietnam War era by extolling the virtues of patriotism, albeit sometimes with his tongue in cheek, in 'The Fightin' Side of Me' and 'Okie From Muskogee.' But Haggard was more a traditionalist than a hard-line conservative [lihavoinnit Michelange]". Vähän kieli poskessa "Hag" tähtilippua todella heiluttaakin, mutta ytimeltään vakavaa hänen patriotisminsa silti on. 

Juuri tuon (itse)ironisen perusvireen takia erityisesti Okie from Muskogee vuodelta 1968 on niin hauska <biisi> kuin on. Jotta laulun satiirinen kärki menisi varmasti perille, pistetään nyt tähän varmuuden vuoksi vielä versio jossa on <tekstit>. Huomannette, että satiiri on varsin monitasoista. Ehkä useimmille ensimmäisenä nousee pintaan se hienoinen iva, jolla Haggard lähestyy sydänmaiden ihmisten "hippejä" kohtaan tuntemaa epäluuloa; "We don't smoke marijuana in Muskogee..." Ai joo vai. Muskogeen kaupunki on hyvin lähellä pohjoisen Arkansas'n ja eteläisen Missourin alueella sijaitsevaa Ozarkin laakiota, jossa huumeita on käytetty iät ja ajat. Ja kaikenlaisia huumeita, kaikkea päänsekoittajaa mitä ikinä on käsiin saatu. Entä mitä mahtaa olla tuo "white lightning", jonka kuulemme olevan Muskogeen ihmisille "biggest thrill of all"? No pontikkaahan se on, vieläpä todella järeää sellaista; kunnon leka white lightningia saattoi antaa paremman psykedeelisen potkun kuin mikään surkea marijuanan kaltainen vinkuheinä ikinä; uudemmassa slangissa sattumoisin myös LSD:stä on käytetty nimeä white lightning... Jotta ironia tulisi täydelliseksi, muistetaan että Merle Haggard itse pössytteli ainakin 70-luvulla ahkerasti ja taisi jossain vaiheessa olla koukussa kokaiiniinkin.

Mutta ei tämän laulun ainoa viesti ole Muskogeen hyvien ihmisten tuntemien ennakkoluulojen pilkka. Itse asiassa se ei ole edes sen tärkein viesti.  

Mitä tarkoittaa okie? Se on Oklahoman osavaltion asukkaan kansanomainen nimitys, ja se voi olla puhtaasti hyvänsuopa joskin arkikielinen termi. Toisaalta se voi olla myös lähtökohtaisesti hyväntahtoinen mutta kevyen pilkallinen termi; lisäksi se voi olla vielä täysin ilkeä herjasana, siis objektiiviselta tyyliarvoltaan luokkaa "nigger", olkoonkin että sitä ei nyky-Amerikan poliittisesti korrektissa todellisuudessa kohdella likimainkaan samalla tavoin kuin tuota pelättyä ja vihattua "N-Wordia"... Tässä viimeisessä ilkeimmässä merkityksessään okie kai kääntyisi parhaiten "juntiksi", paitsi että suomenkieliseen juntti-sanaan ei sittenkään varaudu likimainkaan sitä määrää vihaa ja ylenkatsetta, jota sanfranciscolaiset tai jewyorkilaiset intellektuellit lataavat okie-sanaan puhuessaan USA:n sydänmaiden ihmisistä.

***

Merle Haggard on oklahomalaisten siirtolaisten Kaliforniassa syntynyt lapsi; hän on siis noiden John Steinbeckin Vihan hedelmät -romaanista tuttujen maatyöläisten jälkeläinen. 30-luvun alun hirveiden, suurelta osin ihmislähtöisten luonnonkatastrofien ja maailmantalouden laman yhdistelmä aiheutti joukkopaon Yhdysvaltain eteläisen keskilännen vasta hiljattain viljelykseen otetuilta mailta. Kaliforniassa Haggard varttui käytöstä poistetussa rautatievaunussa; tuohon aikaan ei ilmeisesti vielä ollut nykyään yleisiä trailer park -asuinalueita kaikkein vähävaraisimmille amerikkalaisille. Aikuistuttuaan Haggard jatkoi tutustumistaan amerikkalaisen elämäntavan karumpaan puoleen mm. hobona eli kulkurina tai junapummina; ns. soppakin taisi miehelle maistua jo varhaisessa vaiheessa. Tätä taustaa vasten ei tarvitse ihmetellä sitä, että kaikkein kiiltokuvamaisin "patriotismi" ei koskaan saanut hänen sydäntään sykkimään.

Mutta Vietnamin sodan aikana Haggardista siis kuitenkin tuli poliittisesti korrektista näkökulmasta jossain määrin "controversial figure" nimenomaan julkilausutun patriotismin takia. Vietnamin sota toki oli typerä, tarpeeton ja USA:n eduille vahingollinenkin; konservatiivisen presidentti Eisenhowerin virkakaudella amerikkalaiset pysyttelivätkin siitä selkkauksesta viisaasti erossa. Mutta koska sotaan nyt lopulta kuitenkin jouduttiin, oli kaikesta huolimatta oikein ottaa kutsuntakortti vastaan ja astua riviin. Turhien sotien ja isänmaallisen velvollisuudentunteen yhteentörmäys on vaikea paikka kaikkina aikoina ja kaikissa maissa; Solzhenitsynin romaanissa Elokuu 1914 yksi päähenkilö (ja kirjailijan alter ego) Sanja Lazhenitsyn vastustaa sydämessään sotaa, johon hänen isänmaansa ajautuu vuonna -14. Silti hän astuu ensimmäisten joukossa vapaaehtoisena riviin ja vastaa ihmetteleville (tietenkin pasifistisille) opiskelijatovereilleen: "On niin sääli Venäjää..."

***

Oklahoman Muskogeessa ei 60-luvulla polteltu kutsuntakortteja. Niitä polteltiin sitäkin enemmän New Yorkin tai Berkeleyn yliopistojen kampuksilla. Hyvin usein tällaiseen toimintaan agitoivilla ihmisillä oli sellaisia nimiä kuin  kuin <Hoffman> tai <Rubin>. Vuosikymmeniä myöhemmin amerikkalaisia veivät taas uusiin täysin turhiin sotiin miehet nimeltä Kagan, Krauthammer, Kristol, Perle, Wolfowitz. Nämä neokonservatiivit olivat 60-luvulla mitä parhaimmassa palvelusiässä, mutta Vietnamin rämeillä ei heitä nähty, kuten heidän 2000-luvulla sopivassa iässä ollutta jälkikasvuaan ei ole nähty Irakissa tai Afganistanissa. Eikä heitä tulla näkemään niissä tulevissakaan, todellisen Amerikan etujen kannalta täysin turhissa, korkeintaan Israelia hyödyttävissä sodissa, joihin tyhmiä amerikkalaisia maalaispoikia pian tullaan taas retuuttamaan. Syyria on vuorossa seuraavaksi, ja taas astuu riviin Okie from Muskogee...    


2 kommenttia:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Edes maininta Haggardin melkein kolmesta vuodesta vankilassa, suurimman osan siitä pahamaineisessa San Quentinissa, olisi ollut paikallaan. Siellä niin kovat kokemukset, että suuntaa oli vaihdettava; siinä auttoi musiikki.

    Okien ja N-sanan kehityskaari vaikuttaa täsmälleen päinvastaiselta. Aika paljolti vanhat Oklahoman ja muun keskilänen 30-luvun siirtolaisten jälkeläiset ovat nimityksestä ylpeitä.

    - Jari

    VastaaPoista