keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

70-luvun kauan soiva blues

Ylen Teema-kanavalla näkyy olevan menossa jonkinlainen nostalginen 70-luvun boomi. Mikäpä siinä. Se on muistorikas vuosikymmen myös minulle jo siksikin, että se oli ensimmäinen vuosikymmen josta minulla ylipäätään on kunnollisia muistoja.

Jos 1970-luku olikin tässä maassa virallisella (so. valtiollisella) tasolla suomettumisen ja kulttuurieliitin piireissä vahvan neuvostomyönteisyyden ja itäsuuntautumisen aikaa, niin populaaritasolla tuskin mikään muu vuosikymmen on nähnyt yhtä perusteellista ja rajua lännettymistä, siis kielen, tapojen, tottumusten, kulttuurimieltymysten ja poliittisten asenteiden angloamerikkalaistumista. Vaikka tämä kehitys oli alkanut viimeistään 50-luvulla (tai ehkä peräti välittömästi sodan jälkeen), 70-luvulla se saavutti huippunsa ja sillä tiellä ollaan edelleen. Vaikka suomettuminen siis on jo enimmäkseen muisto vain, niin tämä toinen 70-lukulainen vinoutuma eli englannin kielen hegemonia ja angloamerikkalainen maailmankuva laajemminkin valitettavasti yhä vielä hallitsevat tämän kansakunnan käsitystä ”kansainvälisyydestä”.    

***

Lapsuudessani 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja vielä puolivälissäkin kuukauden kohokohtiin kuului se päivä jona postiluukusta putosi uusi Korkkari. Kuinka? Oliko minulle siis pikkupoikana kehittynyt fetissi naisten seksikkäisiin korkokenkiin, ja miten ihmeessä sellainen edes mahtui sisään standardikokoisesta postiluukusta? No, tässä tarkoitan tietenkin legendaarista sotasarjakuvalehti Korkeajännitystä, jonka kulta-aika tässä maassa sattumoisin osui juuri omiin lapsuus- ja varhaisteinivuosiini. Lehden piirrosjäljen taso vaihteli kohtalaisen laadukkaasta aivan onnettomiin töherryksiin, mutta tarinat olivat laidasta laitaan sitä itseänsä, yhdestä tuubista puristettua huttua, ja luulen että jopa me aika ajoin tajusimme noiden juttujen hölmöyden. Englantilaiseen formaattiinhaan koko lehti tietysti perustuikin.
Korkkarin engl. alkuperäisversio

Korkkareita lukivat kaikki ikätoverini, tai no, ainakin kaikki pojat. Koska alkuperäisen peruskorkkarin lisäksi oli jo aivan 70-luvun alussa alkanut ilmestyä kaksi rinnakkaisjulkaisua, nimittäin Ilmojen Korkeajännitys ja Merten Korkeajännitys, minä ja pari kaveriani solmimme eräänlaisen kuluttajakartellin ja sovimme itse kukin tilaavamme eri versiot ja omat lehtemme luettuamme solidaarisesti lainaavamme ne toisille kartellin jäsenille. Näin säästimme (vanhempiemme) rahaa ja vältimme turhia päällekkäisyyksiä.

Näiden kolmen klassisen Korkkarin lisäksi alkoivat 70-luvulla puolivälin tienoilla ilmestyä vielä Viidakon Korkeajännitys, Aavikon Korkeajännitys, Agentti-Korkeajännitys, Lännen Korkeajännitys ja jopa Avaruuden Korkeajännitys. Varsinkin nuo kolme viimeksi mainittua kategoriaa edustivat jo omaa viihdelukemistojen genreään ja keskittyivät kylmään sotaan, villiin länteen ja scifiin.

***

Minua kuitenkin kiinnosti eniten tuo klassinen kolmikko, joka kuvasi poikiemme sankaritekoja II maailmansodassa maalla, merellä ja ilmassa. Siis hetkinen, meidän poikiemme? Kyllä vain, meidän. Tällä tavoin me asian kaikessa viattomuudessamme koimme, me 70-luvun suomalaiset pikkujätkät. Näiden anglosaksista maailmankuvaa ja sikäläistä populaaria historiankäsitystä edustavien julkaisujen välityksellä me samaistuimme ongelmattomasti isoisiemme sukupolven vihollisiin oikeastaan edes tajuamatta sitä. Samanaikaisesti toki ihailimme myös noita isoisiämme ja lumoutuneena hypistelimme heidän piironginlaatikoistaan löytyviä kunniamerkkejä, Suomen sotien muistomitaleita ja valokuviakin.

Minä katselin uteliaana vanhoja epäselviä otoksia, joissa isoisäni poseerasi yhdessä hymyilevien saksalaisten aseveljien kanssa jossakin päin Vienaa. Kuvista välittyvä ilmapiiri oli kaikin tavoin sympaattinen; mutta Korkkareiden sivuilla samannäköisiin univormuihin puetut miehet olivatkin äkkiä häijynnäköisiä, ihmeellistä ”korkkarisaksaansa” murahtelevia pahiksia. Niin ikään selailin oman vaarini luona hänelle tulevaa Kansa taisteli, miehet kertovat –julkaisua, joka näin jälkikäteen ajateltuna oli sekä intellektuaaliselta tasoltaan että historialliselta tarkkuudeltaan jokseenkin Korkkareiden luokkaa. No, vihollinen tietysti oli toinen.  

Emme siis nähneet mitään outoa siinä, että samaistuimme lukutilanteesta riippuen sekä (de facto) akselivallan että liittoutuneiden taistelijoihin. Minä ja moni muu meistä olemme sittemmin onnistuneet riuhtaisemaan itsemme irti tuosta jälkimmäisestä samaistumisesta, mutta läheskään kaikki eivät ole. Yksioikoista samaistumista englantia puhuvaan Länteen on tietysti edesauttanut koko sodanjälkeinen maailmanpoliittinen arkkitehtuuri, puhumattakaan siihen oleellisesti liittyvästä angloamerikkalaisesta kulttuurihegemoniasta. Keskeinen osa tätä historiakuvien tasolla tapahtunutta samaistumista Länteen on kuvitelma siitä, että jollakin ihmeellisellä tavalla Suomi sittenkin oli sodassa samalla puolella kuin länsivallat ja siis oikeastaan voittaja. Nykyvenäläisiä patriootteja tällainen historiantulkinta naurattaa, ja siinä kyllä ymmärrän heitä täydellisesti.

Kun Venäjä vietti Voitonpäivää vuonna 1995 sodan päättymisen 50-vuotismuiston johdosta tavallistakin mahtavammin menoin, niin paikalla oli arvokas kutsuvierasjoukko Neuvostoliiton läntisistä liittolaismaista. Ja, ihme kyllä, Suomesta, josta Moskovaan mennä lyllersi itse tasavallan presidentti Martti "Sano-Mara-Vaan" Ahtisaari. Taisi Punaisella torilla tuona päivänä olla muidenkin entisten (de facto) akselivaltojen edustajia, mutta tuskin ketään niin korkealta tasolta kuin meiltä. Oliko tässä kyse suomettumisen perinnöstä vai mistä? Mahdollisesti siitä ja ehkä vielä vähän muustakin, sillä Ahtisaari on erittäin angloamerikkalaisesti suuntautunut henkilö ja itse asiassa ensimmäinen presidenttimme (ehkä Kallion jälkeen), joka ei puhunut kotimaisten lisäksi edes auttavasti mitään muuta kieltä kuin englantia. Hänen optimistisen maailmankuvansa mukaan sodan lopputulosta kelpasi kyllä meidänkin juhlia.

***

Toisinaan nämä kaksi näennäisesti vastakkaista 70-luvullemme tyypillistä virtausta, siis äärivasemmistolaisten kulttuuripiirien neuvostomyönteisyys ja populaarikulttuurin angloamerikkalaisuus, elivät yhdessä hämmästyttävän sopuisasti. Ajateltakoon vaikkapa vuosikymmenen tärkeimpiin kuulunutta levy-yhtiötä Love Recordsia. Love oli paitsi maamme kulttuurielämässä merkittävä vaikuttaja myös symbolisesti puhutteleva esimerkki siitä skitsofreenisesta suhtautumistavasta Länteen, mikä käsitykseni mukaan oli vallalla tässä rajamaassa erityisesti tuolla vuosikymmenellä.   

Loven perusti kultaisella kuusikymmenluvulla kulttuurivasemmistolainen kolmikko Atte Blom, Henrik Otto Donner ja Chrisse Schwindt, jotka 70-luvulle tultaessa jo kaikki olivat enemmän tai vähemmän kytköksissä taistolaisiin. Myös yhtiön julkaisemissa äänilevyissä ns. poliittinen laululiike Agit Propeineen ja KOM-teattereineen oli vahvasti edustettuna, ainakin jos pidetään silmällä julkaistujen nimekkeiden lukumäärää. Mutta kaupallisesti Lovea taisi sittenkin kannatella pikemminkin rock & roll ja siinä skenessä aivan erityisesti Hurriganes, siis poliittisesti ja taiteellisestikin mahdollisimman epäilyttävä combo. Ganesin levyissä, keikoilla sekä bändin koko habituksessa rehotti häpeämätön ja anteeksipyytelemätön americana, jos kohta Remun ”englanti” saattoikin olla kohteliaasti sanottuna omintakeista. Ainakaan vuosikymmeniä myöhemmin julkaistuista haastatteluista päätellen tämä ristiriita Loven ”taistelevan” agendan ja sen tuottoisimman artistin ilmentämien ihanteiden välillä ei näytä yhtiön johtoa häirinneen.
               
***

Suomettuminen on siis nykyään jokseenkin voitettu kanta, eikä ”kulttuurimarxilaisuudenkaan” asema (ainakaan vanhassa 70-lukulaisessa muodossaan) ole meillä läheskään niin vahvoilla kuin konservatiivista blogosfääriä selaillessa voisi luulla. Sen sijaan 70-luvun turmiollisesta perinnöstä elää ja voi hyvin angloamerikkalainen kulttuurihegemonia sekä sen vääristämät historiakuvat. Mutta näinhän se taitaa asian laita olla vähän kaikkialla. Valitettavasti. 

12 kommenttia:

  1. Keskeinen osa tätä historiakuvien tasolla tapahtunutta samaistumista Länteen on kuvitelma siitä, että jollakin ihmeellisellä tavalla Suomi sittenkin oli sodassa samalla puolella kuin länsivallat ja siis oikeastaan voittaja.

    Suomen sota 1939-45 käsitti kolme erillistä kokonaisuutta, joista ensimmäinen oli sota Saksan liittolaista Neuvostoliittoa vastaan. Siinä sodassa Saksalle sodan julistaneet Englanti ja Ranska yrittivät auttaa Suomea, jonka pyynnöstä ne olisivat julistaneet Neuvostoliitolle sodan.

    Toisessa sodassa Suomi selvisi ilman Liitoutuneiden johtovaltion eli Yhdysvaltain sodanjulistusta, joten en itse väittäisi Suomen olleen "sodassa Liittoutuneiden kanssa".

    Kolmannessa sodassa Suomi taisteli yhdessä liittoutuneiden kanssa Saksaa vastaan, joten siinä suhteessa Suomi oli - jälleen kerran - Liittoutuneiden aseveli, vaikka tätä nyt ei oikein ole tällä nimellä totuttu kutsumaan. Yleisesti kyllä muistetaan korostaa että Suomi oli Saksan aseveli - mutta niin se vaan oli myös Liittoutuneiden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Toisessa sodassa Suomi selvisi ilman Liitoutuneiden johtovaltion eli Yhdysvaltain sodanjulistusta, joten en itse väittäisi Suomen olleen "sodassa Liittoutuneiden kanssa".

      Tuolla mielellä suomalaiset rauhanneuvottelijatkin lähtivät Pariisiin vuonna 1947. Pettymys oli ankara, kun mainittavaa ymmärtämystä saati konkreettista tukea lännestä Neuvostoliittoa - siis liittoutuneiden todellista "johtovaltiota" vastaan - ei saatu. Suomi oli de facto sodassa liittoutuneita vastaan eli liitossa Saksan kanssa. Ei siinä sinänsä ole mitään anteeksipyydeltävää; eiväthän jenkitkään pyytele anteeksi sitä, että olivat Stalinin liittolaisia.

      Olet mukavassa seurassa kun sosialististen rauhanoppositiolaisten ja riikinruotsalaisten viisastelijoiden kanssa ilakoit sillä, että Suomi syyskuun -44 jälkeen vihdoinkin siirtyi "oikealle puolelle" sodassa. Lapin sotaan mentiin vain venäläisten painostamina, saksalaisethan olisivat lähteneet joka tapauksessa. Toisaalta Lapin sota ei liittoutuneiden silmissä suinkaan pyyhkinyt pois sitä, että Suomi oli suurimman osan aikaa Saksan liittolainen; eihän edes Italian paljon aikaisempi ja muutenkin dramaattisempi puolenvaihto likimainkaan häivyttänyt sen imagoa akselivaltana.

      Vaikka Suomi muodollisesti kävi erillisotaa eikä missään vaiheessa ollut liittoutunut mihinkään suuntaan, suurin osa sitä suomalaisten sukupolvea, joka itse koki sodan muistaa Saksan nimenomaan aseveljenä. 70-luvulla tai sen jälkeen varttuneiden sukupolvien käsitykset ovat toiset.

      Poista
  2. Saksa oli aseveli vain tuon keskimmäisen kahinan aikana. Ensimmäisen aikana se oli Stalinin aseveli.

    Yhdysvallat ei osallistunut Suomen osalta rauhanneuvotteluihin koska se ei ollut julistanut sotaa.

    Millä ilveellä olet saanut Neuvostoliitosta tosiasiallisen liittoutuneiden johtovaltion? Yhdysvallat tuotti puolet kaikesta materiaalista ja ainoana soti kaikilla mantereilla. Stalinin propagandassa Neuvostoliitto oli suurin uhrautuja, mutta totta moinen väite ei ole. Jos katsotaan kuolleita, niin Puola saattaisi olla de facto suurin uhrautuja, mutta harvan mielestä se edes kuului liittoutuneisiin, kun jäi miehitetyksi. Kumman puolella se mielestäsi oli? Entä Ruotsi joka myi rautaa Saksalle, salli joukkojen kauttakulun ja jonka sosiaalidemokraatit avoimesti sympatiseerasivat natsien rotuideologiaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. USA oli johtava länsiliittoutunut, tietenkin. Sen valtavat taloudelliset ja teolliset resurssit nostivat sen valitettavasti siihen asemaan. Mutta jos katsot ns. "kolmea suurta" Teheranissa, Jaltassa ja Potsdamissa, niin huomaat, että Stalin vei ja muut vikisivät. Varsinkin Jaltassa, missä Itä-Eurooppa käytännössä jätettiin Stalinin saaliiksi, kiitos Rooseveltin hyväuskoisuuden. Churchillillä olisi ollut valmiutta panna kampoihin ja aidon reaalipoliittisesti ajatella sodan jälkeistäkin todellisuutta, mutta juuri tuon amerikkalaisten läntisen johtajaroolin takia siitä ei tullut mitään; nämä cowboyt kun kävivät sotaa "demokratian puolesta" ja siinä skeemassa leppoisa Joe-setäkin oli demokraatti, vaikka joissakin suhteissa vähän omituinen sellainen.

      Amerikan massiivinen materiaaliapu Neuvostoliitolle on toki tunnettu asia. Myös suomalaiset tunsivat tuon avun omissa nahoissaan omalla rintamallaan.

      Juttuni pääpointti (eikä oikeastaan edes sivupointti)ei ollut II maailmansodan tapahtumahistoriallinen analyysi, vaan Korkeajännityssarjan vaikutuksen tarkastelu mitä tulee niihin mielikuviin, joita 70-lukulaisilla suomalaispojilla oli saksalaisista sotilaista.

      Poista
  3. 70-luvulla asiat olivat niin selviä. Koska olin germanofiili ja kieli oli hallussa, olin natsi. Koska tilasin Kansankulttuurista kaikki mahdolliset marin- ja kominkieliset kirjat, olin neuvostovastainen. Merkillisen neuvostovastainen firma tuo Kansankulttuuri tosiaan. Ja koska minulla oli paljon kirjoja, ja hankin niitä lisää, olin porvari. Kunnon ihminen käytti kirjastoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eivätpä tainneet 70-luvulla taistolaisetkaan juuri muita vieraita kieliä enää puhua kuin englantia. Tosin DDR:n asema jonkinlaisena ihannevaltakuntana heti NL:on jälkeen käsittääkseni kannusti ainakin joitakuita vakavaan saksan kielen opiskeluun.

      Osaatko muuten ihan oikeasti näitä suomen etäsukukieliä?

      Poista
  4. Se mitä itse olen 70-luvusta ihmetellyt on se, että sodankäyneet miehet olivat itse tuolloin vasta vähän yli 50-vuotiaita, nykykatsannossa siis nuorukaisia. Oma isäni ( s. 1921 ) täytti 50 vuonna 1971. Näitä sotaveteraaneja eli 70-luvulla siis vielä noin 600 000 miestä ( parhaassa miehuudessaan), mikä oli valtava vaikuttava osa kansasta. Ja jälkiseiskytluku-karkeloissa täysin unohdettu asia, vaikka tyypillinen seiskytlukulainen taisi olla sodankäynyt mies eikä hippi.

    Nykyään 70-luvun perässä retroilevat nimenonaan 80-luvulla syntyneet. Stereotypiat tuosta vuosikymmenstä ovat tämän esim. mediassa ja kulttuurielämässä vaikuttavien seiskytlukua koskaan näkemättömien ihmisten välityksellä karmeat. Yhtä hirvee..eeetä... katsottavaa kuin Hollywoodin 60-luvun ikonostaasit. Tavallinen kansa on sivuosassa, kun muutama elintaso-vaihtoehto nuori leikkii elämällään. No, sama meno jatkuu.

    Itse elin myös lapsuuteni 70-luvulla yhtenäiskulttuurisessa maassa, se oli hyvä ja turvallinen kokemus. Siihen vielä isän sotaveteraani-ringit kotona syömässä kalakukkoa, juomassa vodkaa ja puhumassa ( ! ) kokemuksistaan kesällä 1944. Ei käy kateeksi nämä täysironiseen maailmaan myöhemmin syntyneet, jotka typistävät 70-luvun hai-saappaisiin ja vapaaseen seksiin.

    Maailma oli tuolloin kaksipoolinen. Oli vapaus ja vankeus. Oli sininen ja punainen. Oli hyvä ja paha. Tätä mieltä olivat ainakin idän toisinajattelijat. Olivatko sitten ne toisin ajattelevat oikeassa? Sen jälkeen tuli sitten turhaa postia ja modernia. Mutta kaikki alkaa usein alusta. Minä koen maailman jakautuvan nyt uudestaan kahtia: traditio ja internationalismi. Saas nähä mitä tästä tulee. Ketä on nyt "kello viidessä" lainatakseni ilmojen Korkkarin vakiorepliikkiä?

    -jorma-

    VastaaPoista
  5. Tuo on totta. 1970-luvulla sotaveteraanit olivat keskeisissä päättävissä asemissa. Jopa kommunistien johdossa, kuten Aarne Saarinen. Paljon on Kekkosta haukuttu, mutta hänen aikanaan rahavirta kulki Moskovasta Suomeenpäin. Nykyään rahat kulkevat Suomesta poispäin, vaikka olemme osa länttä. KariSuomalainen piirsi joskus 1970-luvulla kuvan, jossa lihava EEC-herra totesi: ai sinä olet se uusi tyttö. Menepäs tuonnekyökkiin!

    VastaaPoista
  6. Kiitos hienosta ajan kuvauksesta.

    Suomettuminen on siis nykyään jokseenkin voitettu kanta, eikä ”kulttuurimarxilaisuudenkaan” asema (ainakaan vanhassa 70-lukulaisessa muodossaan) ole meillä läheskään niin vahvoilla kuin konservatiivista blogosfääriä selaillessa voisi luulla.

    Tuossa asiassa olen kokonaan eri mieltä, Suomi valitsi 12 vuotta sitten presidentiksi ensimmäisen kerran täydellisen Venäjän Morsiamen. Edes varsinaisen suomettumisen aikana moista äärivasemmistolaista Venäjän lipojaa ei olisi voinut ajatella valittavan presidentiksi. Kansan enemmistö ei silloin ollut niin täydellisen typerää.

    Suomi jatkaa "sitoutumattomuuden" eli Lännen ja Venäjän välisen henkisen harmaan vyöhykkeen perintöä. Siinä missä Viro, Tsekki, Slovakki, Puola ja Kroatia ovat valinneet lännen tien, me olemme valinneet suomettumisen tien. Olemme kyllä osa rappeutuvaa EU:ta mutta puolustuksellisesti olemme tahallaan jättäneet itsemme vaille turvatakuita. Osallistumme kyllä sotaseikkaluihin Afganistanissa mutta Natosta saatavia etuja emme ota vastaan ettemme suututtaisi Venäjää,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minkäs teet kun kansa on niin selkein lukemin Natoa vastaan? En minäkään erityisemmin pidä amerikkalaisvetoisesta järjestöstä, mutta se olisi tällä hetkellä ainoa realistinen vaihtoehto, kun tuosta yhteisestä eurooppalaisesta puolustuksesta ei näytä tulevan mitään.

      Poista
  7. Mitä varsinaiseen aiheeseen tulee. Siinä on hyvä havainto että siinä että samaistuttiin länteen ja akseliin eri konteksteissa ei ole mitään ristiriitaa. Niin ihmisaivot usein toimivat.

    Onhan internet-keskusteluissa toki aina niitä, joille kaikki asiat ovat mustavalkoisia - vapaa-ajattelija joka ei osaa muusta puhua kuin uskonnon hirveydestä tai maahanmuuttokriittinen joka ei näe muslimissa koskaan mitään hyvää tai vihreitten vastustaja joka vihaa kaikkea mitä vihreät edustavat esim. luonnon suojelua. Ja haluaa hävittää sudet.

    Itse luin paljon Korkeajännityksiä - olen tosin hiukan vanhempi kuin kirjoittaja ja varhainen maailmankuvani syntyi ehkä enemmän Tex Willer- ja Viidakko-lehtien maailmassa.

    Jälkeenpäin ajatellen olin vastarannan kiiskenä varmaan enemmän apashien ja navajojen kuin amerikkalaisten puolella mutta ei sekään ollut ihan mustavalkoista. No joka tapauksessa kiinnostus apasheihin ja muihin vastaaviin on jäänyt. Poikani valitti että puhun liikaakin pääkallon ja päänahan metsästyksestä. Tosin suuri syy siihen on että olen lukenut tätä antropologista megateosta, missä pääkallon metsästys esitetään merkittävänä tapana kerätä elämän voimaa ja mainetta muiden silmissä.

    http://www.amazon.com/dp/B008FD881W/ref=r_ea_s_t

    Eräälle uusguinealais-heimolle pääkallon metsästys taas oli hieno talkoo - kuin heinänteko - johon lähdettiin parinkin sadan kilometrin päähän kymmenillä kanooteilla pitkin Uuden Guinean rannikkoa. Katkeavan pään sanoma viimeinen sana pantiin visusti mieleen ja seuraava pään katkaisijan lapsi sai tämän vieraskielisen sanan nimeksi. Hieno tapa jonka kolonialistit sitten tietysti lopettivat. Naiset ja lapset jätettiin kylläkin rauhaan - naiset vietiin lisävaimoiksi omaan kylään ja lapset assimiloitiin kylän väestöön.

    VastaaPoista
  8. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista