keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Ranska USA:n sätkynukkena Syyriassa


Syyriasta en ole toistaiseksi paljoa puhunut. Tilanne tympäisee minua niin. Mutta käännän tähän katolisen puheenvuoron, jonka kärki on suunnattu erityisesti Ranskan sosialistihallituksen omituista aktivoitumista amerikkalaisten myötäjuoksijaksi tässä kysymyksessä. Puheenvuoro on julkaistu AED:n eli ”Ahdingossa elävien kirkkojen avustusjärjestön” (Aide à l’Eglise en Détresse) sivuilla toissapäivänä 24.6. Nimenomaan paikallisten kristittyjen ahdinkoa pitäisi lännessäkin ennen kaikkea muuta ajatella; kapinallisten voitto ei tiedä heille mitään hyvää; Assadin dynastian hallitessa heidän tilanteensa on ollut varsin kelvollinen, parempi kuin missään muussa Lähi-idän maassa pois lukien ehkä Libanon. Kirjoituksen voi lukea alkuperäisessä muodossaan <täällä>.

  
Viimeisen kahden vuoden ajan Syyria on ollut kansainvälisen ajojahdin kohteena, ja meitä [ranskalaisiakin] on kehotettu kantamaan hiljaa kortemme kekoon tämän maailman vanhimpiin kuuluvan maan tuhoamisessa. Tapaus on mutkikas ja sitä koskeva julkinen yksimielisyys ylhäältä päin pakotettua, poikkeavia mielipiteitä on vaikea kuulla. Mutta nyt, kun amerikkalaiset ovat päättäneet alkaa aseistaa kapinallisia ja eurooppalaiset – ranskalaiset eritoten – näyttävät nöyrästi heitä seuraavan, on tullut aika lopettaa tämä ilveily. Syyrian kansan ja sen kaikkien uskontokuntien nimessä, tämän hävityksen on loputtava. Jo riittää! Tapaus on mutkikas, myönnetään. Hallinto on kiistatta autoritaarinen, mutta mistä lähtien kansainvälisellä yhteisöllä on tämän nojalla ollut lupa tehdä päätös kokonaisen maan tuhoamisesta? Onko Syyria muka alueen ainoa diktatuuri? Eikö pitäisi iskeä myös Saudi-Arabiaan ja Qatariin, muista puhumatta? Ja kuinka maan jauhaminen tomuksi voi millään tavalla auttaa sitä?  
Kaksi vuotta sitten Syyrian talous kasvoi kahdeksan prosentin vuosivauhdilla, ja se oli, Libanon pois lukien, kristityille kansalaisilleen Lähi-idän ongelmattomin maa elää. Näiden kahden vuoden aikana 90 000 ihmistä on kuollut ja satoja tuhansia ihmisiä on joutunut joko sisäiseen tai ulkoiseen maanpakolaisuuteen [--].Monilla mailla on omat intressinsä edesauttaa Syyrian hajoamista, alkaen amerikkalaisista, joilla on paitsi energiapoliittiset syynsä myös tarve heikentää Venäjän jalansijaa tällä alueella; qatarilaiset puolestaan pyrkivät heikentämään shiialaisuutta ja parantamaan omaa asemaansa sunniyhteisössä. Mutta Ranska?     
Ranskan ulkopoliittiset linjaukset Syyrian tapauksessa ovat vaikeasti ymmärrettävissä. Mitä ihmeen etuja me voimme tällaisesta politiikasta odottaa? Haluammeko me vain olla mieliksi amerikkalaisille ja qatarilaisille? [--] Ranskalla, jolla on historiallisesti läheiset suhteet sekä Syyriaan että Lähi-idän kristillisiin yhteisöihin, on siis kaksinkertainen velvollisuus toimia tässä kysymyksessä vastuullisesti. Kuinka voidaan edes ajatella kapinallisten aseistamista, kun kaikki tietävät kapinaliikkeen Al Qaidan islamistien läpikotaisin soluttamaksi? Kuka osaa selittää auki sen absurdin tilanteen, että Ranska aseistaa Syyriassa samaa joukkoa, jota vastaan se taistelee Malissa? Entä onko Syyrian jälkeen vuorossa Libanonin hajottaminen ja sen maan kristittyjen yhteisöjen hävittäminen?   
Entä Syyrian väestö? Sen tilanne näyttää olevan strategiemme huolista vähäisin. Tämä suurelta osin ulkopuolelta ruokittu ja rahoitettu kaaos on Syyrian kansan ja erityisesti Syyrian kristittyjen näkökulmasta yksinkertaisesti rikollista politiikkaa. Tämän on loputtava ja poliittiseen ratkaisuun on pyrittävä mitä pikimmin [--]. [Marc Fromager]


***

edit. klo. 15:10

Eli Libanonin puolellakin tilanne on siis eskaloitumaan päin: tässä Jukka Aakulan Kansankokonaisuus-blogista poimimani <linkki>.

Kun nyt linkittämään alettiin, niin menköön vielä <tämä>.


maanantai 24. kesäkuuta 2013

Sarastus: Michel Houellebecqin mietteitä

Käänsin kevyesti toimittaen Sarastus-lehteen otteen Michel Houellebecqin esseistisestä <"kirjeestä">, joka käsittelee hänen uskonnonfilosofista kehityshistoriaansa eräänlaisesta nuoresta wanna be -kristitystä de facto ateistiseksi kulttuurikristityksi. Toki kirje valottaa Houellebecqin filosofisia näkemyksiä laajemminkin. Teksti on peräisin Houellebecqin ja Bernard-Henri Lévyn kirjeenvaihdosta, jonka kustannustalo Flammarion julkaisi yksissä kansissa vuonna 2008 nimellä  Ennemis publics ("Yhteiskunnan viholliset"). Tämä teksti toivoakseni osaltaan valottaa ranskalaisen traditionalismin ei-kristillisen siiven ajatusmaailmaa, vaikka Houellebecqin pohdinnat rönsyilevätkin melko vapaasti, etten sanoisi kurittomasti. Vaikka en itse voikaan hyväksyä Houellebecqin nihilismiä, pidän hänestä verrattomasti enemmän kuin hänen kirjeenvaihtokaveristaan Lévysta, joka on tyypillinen esimerkki ranskalaisesta ns. "kaviaarivasemmistolaisesta" intellektuellista; tässä kääntämässäni tekstissä Lévy kyllä onkin täysin taustalla.     

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Tapaus Jugoslavia - mikä menikään pieleen?

”Kesä 1914 on jäävä niiden muistiin, jotka elivät sen tässä kaupungissa, kirkkaampana ja kauneimpana kesänä miesmuistiin. Heidän mielestään se säteilee ja liekehtii valtavaa kärsimysten ja onnettomuuksien tummaa, silmänkantamattomiin ulottuvaa näköpiiriä vastaan.”
 -         Ivo Andrić: Drina-joen silta (suom. Aira ja Elvi Sinervo)

Kun Kroatia nyt on liittymässä Unioniin, muistellaanpa vähän edesmennyttä Jugoslaviaa. Kaksi vuosikymmentä sitten Länsi-Balkanilla paloi. Tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä euforiassa vuonna 1918 perustettu eteläslaavien valtio, jonka alkuperäinen nimi oli virallisesti Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta, tuli 1990-luvulla tiensä päähän, vaikka Serbian ja Montenegron liitto taisikin jatkaa Jugoslavian nimellä vielä 2000-luvun puolelle.

Jugoslavian tapausta käytetään usein esimerkkinä monikulttuuristen valtiohankkeiden epärealistisuudesta. Siihen onkin vaikea mennä väittämään vastaan. Toisaalta tätä katastrofaalista epäonnistumista voidaan käyttää myös todisteena kansallismielisyyden luonnollisuudesta ja sen sitkeydestä ihmisen identiteetin tärkeimpänä kulmakivenä. Tässä kohtaa on jo syytä vähän jarrutella. Jugoslaviaahan näet ei alun alkaen perustettu ylikansallisten tunnusten alla vaan nimenomaan sen ajatuksen varassa, että eteläslaavilaiset kansat (tai ainakin kroaatit ja serbit) muodostivat yhden kansakunnan, joka oli kuitenkin historian myrskyissä hajonnut moneen osaan. Jugoslavian (so. ”eteläslaavien maa”) perustamisen piti palauttaa voimaan luonnollinen asiaintila vuosisatojen onnettoman erilliskehityksen oikaisemiseksi. Usein argumentaatiossa oli suomalaiselle yllättävän tuttuja sävyjä; muistettakoon, että vuosisatoja sitten tapahtunutta kantasuomalaisten ja (ortodoksisten) karjalaisten eroamista toisistaan oli itsenäisyyden ensivuosikymmeninä tapana pitää vieraiden suurvaltojen rikollisen politiikan seurauksena, joka voitaisiin ja joka pitäisi oikaista…      

Jugoslavian kokeilu ja sen epäonnistuminen eivät sinänsä todista nationalismista per se sitä eivätkä tätä, sen sijaan ne kyllä havainnollistavat erilaisten kansakuntia määrittävien metakäsitysten validiutta ja epävalidiutta. Jugoslavismi eli aate eteläslaavien kansallisesta yhteenkuuluvuudesta itse asiassa oli 1800-luvun kansallisromantiikan hedelmää. Jo 1700-luvulla erityisesti Habsburgien Itävaltaan (tai Unkariin, jos tarkkoja ollaan) kuuluneessa Kroatiassa harrasteltiin näitä saksalaiselta kielialueelta peräisin olevia ideoita ja pyrittiin soveltamaan niitä Länsi-Balkanin eteläslaavien tuolloiseen tilanteeseen. Varhaisimmassa vaiheessaan jugoslavismi tunnettiin nimellä illyrismi Länsi-Balkanin roomalaisaikaisen Illyrian provinssin mukaan.

Olipa aatteen nimi mikä hyvänsä, yksimielisiä oltiin siitä, että eteläslaavit, varsinkin kroaatit ja serbit, olivat samaa kansaa. Tämän ajatuksen keskeinen perustelu oli herderiläinen, miksei myös hegeliläinen: kroaatit ja serbit näet puhuivat samaa kieltä (ja puhuvat vielä nykyäänkin, vaikka saattavatkin muuta väittää). Jugoslavismin varhaisimmat pioneerit olivat siis lähinnä kroaatteja. Mutta myös serbit innostuivat ajatuksesta jo 1800-luvun alussa; hehän olivatkin ensimmäinen eteläslaavilainen kansa, joka saavutti de facto itsenäisyyden. Kypsän jugoslavismin ydin oli (kankealla akateemisella englannilla ilmaistuna) jotakuinkin tällainen:         

The Serbian writer Dositej Obradović at the beginning of the19th c. anticipated the idea of mutual community of the South Slavs on the linguistic base. He implied in the Balkan case an European romanticist idea, advanced by the rationalistic philosophers, that one language means and one national community [--]. For him, the borders of the common South Slavic language are at the same time and the borders of the same South Slavic ethnonation, regardless on the current (and historical) situation that the South Slavs have been living in different political entities (states) and confessing different faiths (by belonging to different, and even antagonistic, churches and theological believes the Roman Catholicism, Orthodoxy, Islam). 
[Vladislav B. SOTIROVIĆ, Creation of the Kingdom of Serbs, Croats and Slovenes, 1914-1918. Vilnius University Press, Vilnius 2007. ss. 9-10.]
          
Kleio, tuo ilkeä narttu, oli siis vienyt samaan kansaan kuuluvat ihmiset luonnottomalla tavalla toisistaan eroon. Oli tullut aika korjata vääryys.

***

Jugoslavian ydinkansoja eli kroaatteja ja serbejä varten luotiin 1800-luvulta alkaen yhteinen kirjakieli, josta saksalainen lingvisti, romantikko ja satusetä <Jacob Grimm> ensimmäistä kertaa käytti nimeä serbokroatia (kroatoserbiaksikin sitä tosin on kutsuttu). Serbokroatia on sinänsä keinotekoinen kieli, mutta niin ovat kaikki kirjakielet, myös nykyinen standardisuomemme. Standardisoitu serbokroatia kuitenkin perustuu näiden kansojen arkiseen puhekieleen, jota on ennen sen serbokroatiaksi kastamista kutsuttu milloin miksikin: paitsi kroaatiksi ja serbiksi, sitä on nimitetty mm. slavoniaksi, dalmatiaksi, illyyriksi ja bosniaksi. Näitä kieliä / tätä kieltä on myös kirjoitettu jo vuosisatojen ajan, mutta useilla aakkosilla. Paitsi latinalaisia ja kyrillisiä aakkosia on käytetty arabialaisia merkkejä sekä muinaisslaavilaista <glagolitsaa>. Modernia serbokroatiaa on kirjoitettu pääsääntöisesti vain latinalaisin ja kyrillisin aakkosin.

Serbokroatian nimen 1800-luvulla saaneesta kielestä on jo varhain tunnistettu kolme selkeästi toisistaan erottuvaa mutta keskinäisesti jokseenkin ymmärrettävää murretta. Murteiden nimet ovat štokaavi, kajkaavi, ja čakaavi, ja serbokroatian kirjakieli perustuu ennen muuta näistä ensin mainittuun. Nyt olisi houkuttelevaa ajatella, että nämä murteet ovat täysin päällekkäisiä kansallisuuksien kanssa; olivathan Jugoslavian hajoamissodista julmimmassa eli Bosnian sisällissodassa toistensa kurkussa juurikin kolme kansaa eli kroaatit, serbit ja bosniakit (muslimit). Mutta tämä on jokseenkin virheellinen ajatus. Itse asiassa kaikkien mainittujen kolmen ”kansakunnan” enemmistö on puhunut ja puhuu juuri štokaavimurretta; kahta muuta murretta puhutaan enimmäkseen vain Kroatiassa. Mutta štokaavimurre on jakautunut edelleen useisiin alamurteisiin, ja näissä voidaan jo hieman havaita päällekkäisyyttä kansallisten identiteettien kanssa. Silti tämäkään vastaavuus ei ole täydellinen; toisin sanoen, samassa kylässä asuvat serbit, kroaatit ja bosniakit (muslimit) saattoivat hyvinkin puhua täsmälleen samaa murretta.


Shtokaavin alamurteet vuonna 1988


Kolme "kieltä" 2006: punainen = kroaatti, vihreä = bosniakki,  keltainen = serbi

Mikä näitä kansallisuuksia sitten lopulta erottaa? Te tiedätte jo vastauksen, ja se on uskonto. Kroaatit ovat katolilaisia, serbit ortodokseja, ja ne bosnialaiset (ja sandzhakilaiset), joiden esivanhemmat 1500-luvulta alkaen kääntyivät islamiin (useimmiten kai ortodoksisuudesta), ovat tietenkin ”kansallisuudeltaan” muslimeja. Aikaisemmin heitä kutsuttiin ”turkkilaisiksi”, ja myös he itse tekivät niin. Etnisessä mielessä he kuitenkin olivat yhtä vähän turkkilaisia kuin entisaikojen vienankarjalaiset laukkuryssät olivat ”ryssiä”. (Toki Bosniassa oli myös varsinaisia turkkilaisia, mutta ei koskaan kovin paljoa.) 

On vielä syytä muistaa, että erityisesti Bosnia-Herzegovinan kohdalla useimpien sikäläisten katolilaisten kroatialainen identiteetti on syntynyt vasta 1800-luvulla, lähinnä Kroatiasta saapuneiden agitaattoreiden toimesta. Jossain määrin samaa voitaneen sanoa Bosnia-Herzegovinan ortodoksien nykyisestä serbi-identiteetistä. Sisällissodan aikaisessa Bosnian armeijassa oli ainakin yksi kenraalitasoinen komentaja, joka oli uskonnoltaan ortodoksi; tarpeetonta kai sanoakaan, että serbit pitivät häntä petturina.   

Vielä en ole puhunut lainkaan muista ex-Jugoslavian kansoista. Tuossa valtiossa oli todellisia vähemmistökansoja, sellaisiakin jotka siis eivät ole edes slaaveja, kuten Kosovon enimmäkseen islamilaiset Albaanit ja Vojvodinan useampaankin läntiseen denominatioon kuuluvat unkarilaiset. Ortodoksiset makedonialaiset puolestaan ovat eteläslaaveja, mutta lähempänä bulgaareja kuin serbejä ja kroaatteja. Pohjoisen katoliset sloveenit ovat niin ikään eteläslaaveja, mutta he eroavat kieleltään sen verran paljon kroaateista että ovat oma selkeästi kansakuntansa.     

***   

Jugoslavia epäonnistui siksi, että siellä yritettiin 1800-luvun kaikkein simppeleimmän nationalismin hengessä naittaa keskenään kansoja, jotka kuuluivat läheisestä kieliyhteydestään huolimatta kokonaan eri maailmoihin; Jugoslaviassa oli edustettuna kolme historiallista sivilisaatiota, nimittäin bysanttilainen, latinalainen ja islamilainen. Se oli ongelman ydin, ei se että kansoja oli useita. Mihin ihmisen identiteetti todella perustuu? Ketkä ovat kaltaisiamme, ketkä muita? Mitä on kansakunta? Näitä sietää pohtia, ja Jugoslavian tapauksen valossa itsestäänselvimmiltä tuntuvia vastauksia on syytä kavahtaa.      

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

70-luvun kauan soiva blues

Ylen Teema-kanavalla näkyy olevan menossa jonkinlainen nostalginen 70-luvun boomi. Mikäpä siinä. Se on muistorikas vuosikymmen myös minulle jo siksikin, että se oli ensimmäinen vuosikymmen josta minulla ylipäätään on kunnollisia muistoja.

Jos 1970-luku olikin tässä maassa virallisella (so. valtiollisella) tasolla suomettumisen ja kulttuurieliitin piireissä vahvan neuvostomyönteisyyden ja itäsuuntautumisen aikaa, niin populaaritasolla tuskin mikään muu vuosikymmen on nähnyt yhtä perusteellista ja rajua lännettymistä, siis kielen, tapojen, tottumusten, kulttuurimieltymysten ja poliittisten asenteiden angloamerikkalaistumista. Vaikka tämä kehitys oli alkanut viimeistään 50-luvulla (tai ehkä peräti välittömästi sodan jälkeen), 70-luvulla se saavutti huippunsa ja sillä tiellä ollaan edelleen. Vaikka suomettuminen siis on jo enimmäkseen muisto vain, niin tämä toinen 70-lukulainen vinoutuma eli englannin kielen hegemonia ja angloamerikkalainen maailmankuva laajemminkin valitettavasti yhä vielä hallitsevat tämän kansakunnan käsitystä ”kansainvälisyydestä”.    

***

Lapsuudessani 70-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja vielä puolivälissäkin kuukauden kohokohtiin kuului se päivä jona postiluukusta putosi uusi Korkkari. Kuinka? Oliko minulle siis pikkupoikana kehittynyt fetissi naisten seksikkäisiin korkokenkiin, ja miten ihmeessä sellainen edes mahtui sisään standardikokoisesta postiluukusta? No, tässä tarkoitan tietenkin legendaarista sotasarjakuvalehti Korkeajännitystä, jonka kulta-aika tässä maassa sattumoisin osui juuri omiin lapsuus- ja varhaisteinivuosiini. Lehden piirrosjäljen taso vaihteli kohtalaisen laadukkaasta aivan onnettomiin töherryksiin, mutta tarinat olivat laidasta laitaan sitä itseänsä, yhdestä tuubista puristettua huttua, ja luulen että jopa me aika ajoin tajusimme noiden juttujen hölmöyden. Englantilaiseen formaattiinhaan koko lehti tietysti perustuikin.
Korkkarin engl. alkuperäisversio

Korkkareita lukivat kaikki ikätoverini, tai no, ainakin kaikki pojat. Koska alkuperäisen peruskorkkarin lisäksi oli jo aivan 70-luvun alussa alkanut ilmestyä kaksi rinnakkaisjulkaisua, nimittäin Ilmojen Korkeajännitys ja Merten Korkeajännitys, minä ja pari kaveriani solmimme eräänlaisen kuluttajakartellin ja sovimme itse kukin tilaavamme eri versiot ja omat lehtemme luettuamme solidaarisesti lainaavamme ne toisille kartellin jäsenille. Näin säästimme (vanhempiemme) rahaa ja vältimme turhia päällekkäisyyksiä.

Näiden kolmen klassisen Korkkarin lisäksi alkoivat 70-luvulla puolivälin tienoilla ilmestyä vielä Viidakon Korkeajännitys, Aavikon Korkeajännitys, Agentti-Korkeajännitys, Lännen Korkeajännitys ja jopa Avaruuden Korkeajännitys. Varsinkin nuo kolme viimeksi mainittua kategoriaa edustivat jo omaa viihdelukemistojen genreään ja keskittyivät kylmään sotaan, villiin länteen ja scifiin.

***

Minua kuitenkin kiinnosti eniten tuo klassinen kolmikko, joka kuvasi poikiemme sankaritekoja II maailmansodassa maalla, merellä ja ilmassa. Siis hetkinen, meidän poikiemme? Kyllä vain, meidän. Tällä tavoin me asian kaikessa viattomuudessamme koimme, me 70-luvun suomalaiset pikkujätkät. Näiden anglosaksista maailmankuvaa ja sikäläistä populaaria historiankäsitystä edustavien julkaisujen välityksellä me samaistuimme ongelmattomasti isoisiemme sukupolven vihollisiin oikeastaan edes tajuamatta sitä. Samanaikaisesti toki ihailimme myös noita isoisiämme ja lumoutuneena hypistelimme heidän piironginlaatikoistaan löytyviä kunniamerkkejä, Suomen sotien muistomitaleita ja valokuviakin.

Minä katselin uteliaana vanhoja epäselviä otoksia, joissa isoisäni poseerasi yhdessä hymyilevien saksalaisten aseveljien kanssa jossakin päin Vienaa. Kuvista välittyvä ilmapiiri oli kaikin tavoin sympaattinen; mutta Korkkareiden sivuilla samannäköisiin univormuihin puetut miehet olivatkin äkkiä häijynnäköisiä, ihmeellistä ”korkkarisaksaansa” murahtelevia pahiksia. Niin ikään selailin oman vaarini luona hänelle tulevaa Kansa taisteli, miehet kertovat –julkaisua, joka näin jälkikäteen ajateltuna oli sekä intellektuaaliselta tasoltaan että historialliselta tarkkuudeltaan jokseenkin Korkkareiden luokkaa. No, vihollinen tietysti oli toinen.  

Emme siis nähneet mitään outoa siinä, että samaistuimme lukutilanteesta riippuen sekä (de facto) akselivallan että liittoutuneiden taistelijoihin. Minä ja moni muu meistä olemme sittemmin onnistuneet riuhtaisemaan itsemme irti tuosta jälkimmäisestä samaistumisesta, mutta läheskään kaikki eivät ole. Yksioikoista samaistumista englantia puhuvaan Länteen on tietysti edesauttanut koko sodanjälkeinen maailmanpoliittinen arkkitehtuuri, puhumattakaan siihen oleellisesti liittyvästä angloamerikkalaisesta kulttuurihegemoniasta. Keskeinen osa tätä historiakuvien tasolla tapahtunutta samaistumista Länteen on kuvitelma siitä, että jollakin ihmeellisellä tavalla Suomi sittenkin oli sodassa samalla puolella kuin länsivallat ja siis oikeastaan voittaja. Nykyvenäläisiä patriootteja tällainen historiantulkinta naurattaa, ja siinä kyllä ymmärrän heitä täydellisesti.

Kun Venäjä vietti Voitonpäivää vuonna 1995 sodan päättymisen 50-vuotismuiston johdosta tavallistakin mahtavammin menoin, niin paikalla oli arvokas kutsuvierasjoukko Neuvostoliiton läntisistä liittolaismaista. Ja, ihme kyllä, Suomesta, josta Moskovaan mennä lyllersi itse tasavallan presidentti Martti "Sano-Mara-Vaan" Ahtisaari. Taisi Punaisella torilla tuona päivänä olla muidenkin entisten (de facto) akselivaltojen edustajia, mutta tuskin ketään niin korkealta tasolta kuin meiltä. Oliko tässä kyse suomettumisen perinnöstä vai mistä? Mahdollisesti siitä ja ehkä vielä vähän muustakin, sillä Ahtisaari on erittäin angloamerikkalaisesti suuntautunut henkilö ja itse asiassa ensimmäinen presidenttimme (ehkä Kallion jälkeen), joka ei puhunut kotimaisten lisäksi edes auttavasti mitään muuta kieltä kuin englantia. Hänen optimistisen maailmankuvansa mukaan sodan lopputulosta kelpasi kyllä meidänkin juhlia.

***

Toisinaan nämä kaksi näennäisesti vastakkaista 70-luvullemme tyypillistä virtausta, siis äärivasemmistolaisten kulttuuripiirien neuvostomyönteisyys ja populaarikulttuurin angloamerikkalaisuus, elivät yhdessä hämmästyttävän sopuisasti. Ajateltakoon vaikkapa vuosikymmenen tärkeimpiin kuulunutta levy-yhtiötä Love Recordsia. Love oli paitsi maamme kulttuurielämässä merkittävä vaikuttaja myös symbolisesti puhutteleva esimerkki siitä skitsofreenisesta suhtautumistavasta Länteen, mikä käsitykseni mukaan oli vallalla tässä rajamaassa erityisesti tuolla vuosikymmenellä.   

Loven perusti kultaisella kuusikymmenluvulla kulttuurivasemmistolainen kolmikko Atte Blom, Henrik Otto Donner ja Chrisse Schwindt, jotka 70-luvulle tultaessa jo kaikki olivat enemmän tai vähemmän kytköksissä taistolaisiin. Myös yhtiön julkaisemissa äänilevyissä ns. poliittinen laululiike Agit Propeineen ja KOM-teattereineen oli vahvasti edustettuna, ainakin jos pidetään silmällä julkaistujen nimekkeiden lukumäärää. Mutta kaupallisesti Lovea taisi sittenkin kannatella pikemminkin rock & roll ja siinä skenessä aivan erityisesti Hurriganes, siis poliittisesti ja taiteellisestikin mahdollisimman epäilyttävä combo. Ganesin levyissä, keikoilla sekä bändin koko habituksessa rehotti häpeämätön ja anteeksipyytelemätön americana, jos kohta Remun ”englanti” saattoikin olla kohteliaasti sanottuna omintakeista. Ainakaan vuosikymmeniä myöhemmin julkaistuista haastatteluista päätellen tämä ristiriita Loven ”taistelevan” agendan ja sen tuottoisimman artistin ilmentämien ihanteiden välillä ei näytä yhtiön johtoa häirinneen.
               
***

Suomettuminen on siis nykyään jokseenkin voitettu kanta, eikä ”kulttuurimarxilaisuudenkaan” asema (ainakaan vanhassa 70-lukulaisessa muodossaan) ole meillä läheskään niin vahvoilla kuin konservatiivista blogosfääriä selaillessa voisi luulla. Sen sijaan 70-luvun turmiollisesta perinnöstä elää ja voi hyvin angloamerikkalainen kulttuurihegemonia sekä sen vääristämät historiakuvat. Mutta näinhän se taitaa asian laita olla vähän kaikkialla. Valitettavasti. 

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Antigone eli anti-Femen

Femenien ja muiden vastaavien räyhäfeminististen ääriliikkeiden esiinnousuunkin sopii sananlasku "ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin." Viimeaikainen kuohunta sateenkaari-ideologian, gender-teorian ja erityisesti homojen "avioliiton" ympärillä sekä Femenin raivopäinen esiintyminen niiden puolesta on saanut aikaan terveellisen vastareaktion. Joukko nuoria, älykkäitä ja ennen kaikkea tervejärkisiä (toki kauniitakin) ranskalaisnaisia on järjestäytynyt Antigone-liikkeeksi. Tämä Sofokleen klassisen <tragedian> sankarittarelta nimensä omaksunut löyhä organisaatio on poliittisesti ja tunnustuksellisesti sitoutumaton ryhmä, joka tosin on ehditty jo leimata mm. "taantumukselliseksi" (réactionnaire) ja "äärioikeistolaiseksi" (extrême-droite). Antigone-naisia on nähty viime kevään aikana manif pour tous -mielenosoituksissa, joissa he ovat ottaneet rauhallisesti ja rakentavalla tavalla kantaa perinteisen avioliittoinstituution puolesta ja näin asettuneet selkeästi eräänlaiseksi anti-Femen -liikkeeksi.

Käännän tähän Antigonen tuoreen ohjelmanjulistuksen ydinkohdat. Kielitaitoiset voivat paitsi lukea julistuksen <täältä> myös kuunnella ja katsella sen videolta Antigone-naisten esittämänä. Suosittelen katsomaan videon, vaikka ette kieltä paljon ymmärtäisikään; kannattaa verrata Antigone-naisten esiintymistä ja heidän yleistä habitustaan Femenin <harpyijoihin>, esimerkiksi <näihin>.

PÄÄPERIAATTEEMME 
Me Antigonet ylistämme naiseutta ja suosittelemme sitä kaikille naisille: ehjä ja syvällinen naisellisuus on meidän luontomme. Tämän myöntäminen on välttämätöntä sille, että voisimme antaa parastamme yhteiskunnalle. Individualismin hallitsemassa maailmassa moni ei pysty täysimääräisesti toteuttamaan itseään. Mutta itse kukin meistä kantaa sisässään mahdollisuutta täydellistyä naisena. Antigonet tarjoavat erään tien tämän päämäärän saavuttamiseksi. Naisten eläytymiskyky (sensibilité), tahto ja heille luonteenomaiset toimintatavat ovat erilaisia kuin miehillä. Nämä erot ovat rikkautta ja tämä [sukupuolten välinen] toiseus on hedelmällistä kaikilla tasoilla.       
Tämän vuoksi me perustamme kaiken toimintamme sukupuolten välisen komplementaarisuuden eli toisiaan täydentävyyden periaatteelle. Ei, naiset eivät todellakaan ole ”hyviä jätkiä” muiden joukossa (un homme comme les autres). Me Antigonet suosimme legitimiteettiä legaalisuuden kustannuksella. Jos ihmisten kirjoittamat lait ohittavat luonnollisen lain – siis ne kirjoittamattomat normit, jotka ovat kaiken inhimillisen kokemuksen kivijalka – me pidämme velvollisuutenamme nousta kapinaan. Me emme anna haudata yleistä kunniallisuutta (common decency), tervettä järkeä ja [inhimillistä] arvokkuutta, joiden tulee ohjata lainsäädäntöä ja yhteiskunnan kehitystä.
Me Antigonet ylistämme vapautta. Tässä atomisoituneessa maailmassa, missä yksilöiden välillä ei enää ole juuri muunlaisia kuin kaupallisia suhteita, tahdomme viedä viestiä vapaudesta. Meidän toimintamme pyrkii syvälliseen emansipaatioon. Meidän naisellinen luontomme, joka on rakentavaa ja elämänmyönteistä, kannustaa meitä lujittamaan sosiaalista kudosta, joka on välttämätöntä vapaudelle ja solidaarisuudelle. Kuten Albert Camus kirjoitti: ”Vain rakkaus tekee meidät omaksi itseksemme” (Il n’y a que l’amour qui nous rendre à nous-mêmes.)       

No, eikö ollutkin fasistista tekstiä?  

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Ne tekevät sen itse (taas)

Pian kolme vuotta sitten kirjoitin <tämmöisen> pienen blogijutun. Parodiahorisontti tulee pelottavan lähelle tässäkin tuoreessa, kaikissa sateenkaaren väreissä kimaltelevassa mutta toki voittopuolisesti vihreässä <oksennuksessa>. Laatan herkullisimmat palat tässä:  
"Ennen kaikkea sateenkaarikansan suursuosio vaikuttaa siihen, kuinka puhutaan muista tasa-arvo ja yhdenvertaisuusongelmista – yleensä sellaisista, jotka ovat hankalammin torjuttavissa ja muutettavissa. Sukupuolten väliset palkkaerot, lähisuhdeväkivalta, rasismi, muukalaisviha. Missä ovat 150 000 allekirjoitusta keräävät lakialoitteet nollatoleranssista rasistiselle syrjinnälle, vaikkapa vaan julkisen sektorin omissa rekrytointiprosesseissa? Keinot sen toteuttamiseen ovat kyllä olemassa.
Toinen vaiettu asia ovat ne sateenkaarikansalaiset, jotka eivät täytä sympaattisen maskotin tunnusmerkistöä. Ne alkoholisoituneet, mielenterveysongelmaiset, väkivaltaiset, tai vaan ne, jotka eivät aina jaksa miellyttää ja olla riittävällä tavalla kiitollisia saavutetuista (jo kohta lähes tasavertaisista) oikeuksista.
Muistetaan me Vihreät pitää meteliä tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta kaikessa moninaisuudessaan, ja myös niiden kaikkein hiljaisimpien oikeuksista. Niiden, jotka eivät kelpaa yhdenvertaisuustyön maskoteiksi."
Miten on, kuuluvatkohan tuohon viimeisen kappaleen julistamaan "kaikkeen moninaisuuteen" vaikkapa ne länsimaisesta kulttuuritraditiostaan ja europidisesta verenperinnöstään ylpeät "androfiilit" (siis homot), jotka jonkun <Jack Donovanin> lailla kulkevat <miehen tietään> mahdollisimman kaukana vihreiden monikultturisti-akkojen ja hempeän gaykulttuurin maailmoista?     

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Americana, osa VI - "Okie from Muskogee"

En tähän päivään saakka tiennyt, että <tämmöisiä> "ennakoivia muistokirjoituksiakin" on olemassa. Mutta väärä huhu Mr. Merle Haggardin kuolemasta sai minutkin jo laatimaan oikeata muistokirjoitusta, kunnes nopeasti havaitsin netissä liikkuvan "uutisen" ankaksi. Merle Haggard (s. 1937) on kuitenkin mielenkiintoinen amerikkalaisen populaarikulttuurin hahmo - ja sitä paitsi hieno singer-songwriter. Haggard alkaa nykyisellään olla jo vähän väsynyt, mutta kaikesta huolimatta hän siis ilmeisesti yhä porskuttaa. Hänen tähtiaikaansa oli erityisesti 70-luku, jolloin hän yhdessä Willie Nelsonin ja Waylon Jenningsin kanssa antoi kasvot ns. outlaw-countrylle; pistin tuohon Nelsonin nimen vain siksi, että hänet on tapana yleensä mainita outlaw-countrysta puhuttaessa, mutta mielestäni hän on "boheemista" ulkonäöstään huolimatta turhan imelä ja valtavirtainen tyyppi tähän kategoriaan. Mutta Haggard ei ole. 

Haggard, tämä Tapio Rautavaaran näköinen ja muutamassa muussakin suhteessa häntä suuresti muistuttava herra, edustaa sellaista amerikkalaisuutta, jota vastaan minäkään en keksi mitään pahaa sanottavaa. Rolling Stone -lehden biografinen <artikkeli> määritteli hiljattain Haggardin position nykyamerikkalaisen populaarikulttuurin kentässä näin: "Haggard became a controversial figure during the Vietnam War era by extolling the virtues of patriotism, albeit sometimes with his tongue in cheek, in 'The Fightin' Side of Me' and 'Okie From Muskogee.' But Haggard was more a traditionalist than a hard-line conservative [lihavoinnit Michelange]". Vähän kieli poskessa "Hag" tähtilippua todella heiluttaakin, mutta ytimeltään vakavaa hänen patriotisminsa silti on. 

Juuri tuon (itse)ironisen perusvireen takia erityisesti Okie from Muskogee vuodelta 1968 on niin hauska <biisi> kuin on. Jotta laulun satiirinen kärki menisi varmasti perille, pistetään nyt tähän varmuuden vuoksi vielä versio jossa on <tekstit>. Huomannette, että satiiri on varsin monitasoista. Ehkä useimmille ensimmäisenä nousee pintaan se hienoinen iva, jolla Haggard lähestyy sydänmaiden ihmisten "hippejä" kohtaan tuntemaa epäluuloa; "We don't smoke marijuana in Muskogee..." Ai joo vai. Muskogeen kaupunki on hyvin lähellä pohjoisen Arkansas'n ja eteläisen Missourin alueella sijaitsevaa Ozarkin laakiota, jossa huumeita on käytetty iät ja ajat. Ja kaikenlaisia huumeita, kaikkea päänsekoittajaa mitä ikinä on käsiin saatu. Entä mitä mahtaa olla tuo "white lightning", jonka kuulemme olevan Muskogeen ihmisille "biggest thrill of all"? No pontikkaahan se on, vieläpä todella järeää sellaista; kunnon leka white lightningia saattoi antaa paremman psykedeelisen potkun kuin mikään surkea marijuanan kaltainen vinkuheinä ikinä; uudemmassa slangissa sattumoisin myös LSD:stä on käytetty nimeä white lightning... Jotta ironia tulisi täydelliseksi, muistetaan että Merle Haggard itse pössytteli ainakin 70-luvulla ahkerasti ja taisi jossain vaiheessa olla koukussa kokaiiniinkin.

Mutta ei tämän laulun ainoa viesti ole Muskogeen hyvien ihmisten tuntemien ennakkoluulojen pilkka. Itse asiassa se ei ole edes sen tärkein viesti.  

Mitä tarkoittaa okie? Se on Oklahoman osavaltion asukkaan kansanomainen nimitys, ja se voi olla puhtaasti hyvänsuopa joskin arkikielinen termi. Toisaalta se voi olla myös lähtökohtaisesti hyväntahtoinen mutta kevyen pilkallinen termi; lisäksi se voi olla vielä täysin ilkeä herjasana, siis objektiiviselta tyyliarvoltaan luokkaa "nigger", olkoonkin että sitä ei nyky-Amerikan poliittisesti korrektissa todellisuudessa kohdella likimainkaan samalla tavoin kuin tuota pelättyä ja vihattua "N-Wordia"... Tässä viimeisessä ilkeimmässä merkityksessään okie kai kääntyisi parhaiten "juntiksi", paitsi että suomenkieliseen juntti-sanaan ei sittenkään varaudu likimainkaan sitä määrää vihaa ja ylenkatsetta, jota sanfranciscolaiset tai jewyorkilaiset intellektuellit lataavat okie-sanaan puhuessaan USA:n sydänmaiden ihmisistä.

***

Merle Haggard on oklahomalaisten siirtolaisten Kaliforniassa syntynyt lapsi; hän on siis noiden John Steinbeckin Vihan hedelmät -romaanista tuttujen maatyöläisten jälkeläinen. 30-luvun alun hirveiden, suurelta osin ihmislähtöisten luonnonkatastrofien ja maailmantalouden laman yhdistelmä aiheutti joukkopaon Yhdysvaltain eteläisen keskilännen vasta hiljattain viljelykseen otetuilta mailta. Kaliforniassa Haggard varttui käytöstä poistetussa rautatievaunussa; tuohon aikaan ei ilmeisesti vielä ollut nykyään yleisiä trailer park -asuinalueita kaikkein vähävaraisimmille amerikkalaisille. Aikuistuttuaan Haggard jatkoi tutustumistaan amerikkalaisen elämäntavan karumpaan puoleen mm. hobona eli kulkurina tai junapummina; ns. soppakin taisi miehelle maistua jo varhaisessa vaiheessa. Tätä taustaa vasten ei tarvitse ihmetellä sitä, että kaikkein kiiltokuvamaisin "patriotismi" ei koskaan saanut hänen sydäntään sykkimään.

Mutta Vietnamin sodan aikana Haggardista siis kuitenkin tuli poliittisesti korrektista näkökulmasta jossain määrin "controversial figure" nimenomaan julkilausutun patriotismin takia. Vietnamin sota toki oli typerä, tarpeeton ja USA:n eduille vahingollinenkin; konservatiivisen presidentti Eisenhowerin virkakaudella amerikkalaiset pysyttelivätkin siitä selkkauksesta viisaasti erossa. Mutta koska sotaan nyt lopulta kuitenkin jouduttiin, oli kaikesta huolimatta oikein ottaa kutsuntakortti vastaan ja astua riviin. Turhien sotien ja isänmaallisen velvollisuudentunteen yhteentörmäys on vaikea paikka kaikkina aikoina ja kaikissa maissa; Solzhenitsynin romaanissa Elokuu 1914 yksi päähenkilö (ja kirjailijan alter ego) Sanja Lazhenitsyn vastustaa sydämessään sotaa, johon hänen isänmaansa ajautuu vuonna -14. Silti hän astuu ensimmäisten joukossa vapaaehtoisena riviin ja vastaa ihmetteleville (tietenkin pasifistisille) opiskelijatovereilleen: "On niin sääli Venäjää..."

***

Oklahoman Muskogeessa ei 60-luvulla polteltu kutsuntakortteja. Niitä polteltiin sitäkin enemmän New Yorkin tai Berkeleyn yliopistojen kampuksilla. Hyvin usein tällaiseen toimintaan agitoivilla ihmisillä oli sellaisia nimiä kuin  kuin <Hoffman> tai <Rubin>. Vuosikymmeniä myöhemmin amerikkalaisia veivät taas uusiin täysin turhiin sotiin miehet nimeltä Kagan, Krauthammer, Kristol, Perle, Wolfowitz. Nämä neokonservatiivit olivat 60-luvulla mitä parhaimmassa palvelusiässä, mutta Vietnamin rämeillä ei heitä nähty, kuten heidän 2000-luvulla sopivassa iässä ollutta jälkikasvuaan ei ole nähty Irakissa tai Afganistanissa. Eikä heitä tulla näkemään niissä tulevissakaan, todellisen Amerikan etujen kannalta täysin turhissa, korkeintaan Israelia hyödyttävissä sodissa, joihin tyhmiä amerikkalaisia maalaispoikia pian tullaan taas retuuttamaan. Syyria on vuorossa seuraavaksi, ja taas astuu riviin Okie from Muskogee...