tiistai 21. toukokuuta 2013

Työväenpuolue Perussuomalaiset

Perinteisen vasemmiston mieskannattajien pako perussuomalaisten taakse on tilastollinen tosiasia. Trendi on kuitenkin oire hyvin vanhasta ilmiöstä, joka ei sitä paitsi ole edes mitenkään leimallisesti suomalainen. Niin kauan kun maailmassa on ollut järjestäytynyttä poliittista vasemmistoa, eli yli sata vuotta, tässä liikkeessä on ollut havaittavissa pinnanalainen mutta syvä jako kahteen, so. liikkeen intellektuellijohtoon ja sen ei niin erityisen intelligenttiin peruskannattajakuntaan. No, kaikissa poliittisissa liikkeissä on tietenkin eliittinsä ja massansa, mutta tuskinpa missään muualla ne ovat olleet maailmankatsomuksellisesti niin etäällä toisistaan kuin vasemmistopuolueissa; ja tarkoitan tässä todellista, sydämestä nousevaa maailmankatsomusta, en juhlapuheiden liturgisia uskontunnustuksia.

Kun työväenpuolueita (marxilaisia tai ei) alkoi syntyä läntiseen maailmaan, niitä kannatettiin hyvin proosallisista syistä, eli halusta parantaa omaa taloudellista asemaa. Mitään sen ihmeellisempää ideologiaa ei duunarimiehellä ole koskaan ollut missään päin maailmaa. Sosialismiin uskottiin työväenluokassa (siis oikeassa työväenluokassa, siinä joka teki työtä käsillään) niin kauan, kun sitä pidettiin hyvinvoinnin edellytyksenä. Suurimmassa osassa kehittynyttä maailmaa oli jo 1900-luvun alussa melko ilmeistä, että vallankumousta ei tarvita vaan että reformit markkinatalouden rajoissa riittävät hyvin. Jo tällöin alkoi mainittu trendi tulla näkyväksi: Antonio Gramscin kuuluisat pohdinnat porvariston hegemoniasta oireilivat ns. uusvasemmiston nousua, joka oli (ja on) puhtaasti intellektuellien liike. 

Länsi-Euroopassa duunarikannattajia on näihin päiviin saakka ollut kaikissa reformistisissa vasemmistopuolueissa, so. niissä jotka ovat pitäytyneet toisen internationaalin linjaan eli sosialidemokratiaan. Ranskassa ja Italiassa kommunistipuoleet siirtyivät melko varhain "eurokommunistiselle" linjalle (ne siis de facto sosialidemokratisoituvat), siksi nekin nauttivat melko laajaa työväenluokkaista kannatusta. Mutta kaikissa näissä puolueissa oli tarkkasilmäiselle sivustaseuraajalle ilmeistä, kuinka kaukana niiden duunarikannattajien maailmankuva oli virallisen puolueohjelman toitottamista arvoista, internationalismista, solidaarisuudesta, sukupuolten tasa-arvosta, antirasismista. Siellä missä maahanmuutto kolmannesta maailmasta tuli ongelmaksi jo varhain, myös repeämä vasemmistopuolueiden eliitin maailmanhalailun ja duunarikannattajien tribalismin välillä syveni. Ranskassa Jean Marie LePenin Front national -puolue alkoi melko varhain saada kannatusta kommunistien ja sosialistien perinteisiltä kannattajilta.

Ranskassa tästä trendistä vedettiin selvät johtopäätökset vasta pari vuotta sitten, kun sosialistipuoluetta (Parti Socialiste) lähellä oleva think tank antoi tulevia parlamenttivaaleja silmälläpitäen puolueelle suosituksen tehdä lopullinen pesäero perinteiseen kannattajakuntaansa eli ”työväenluokkaan” (classe ouvrière et populaire), jonka nähtiin olevan siirtymässä ”oikeiston” taakse, ja keskittyä rakentamaan kannatustaan ”huomispäivän Ranskan” (France de demain) varaan: ja huomispäivän Ranska koostuu tietenkin naisista, nuorista ja suurkaupunkien vähemmistöryhmistä. Näin Ranskan sosialistipuolue onkin tehnyt ja siitä on käytännössä tullut täysin uusvasemmistolainen puolue. Sen mukaista on sen kannatuskin. Myös presidentti Hollanden kannatuksen romahdus hakee vertaistaan historiassa.

Uusvasemmistolaisuus ei siis ole vain taaksejäänyttä 60-luvun hullutusta. Se on länsimaisten vasemmistopuolueiden valtavirtaa. Nuo Theodor Adornot, Herbert Marcuset, Wilhelm Reichit ja muut enimmäkseen juutalaiset valopäät, jotka muodostivat ns. Frankfurtin koulukunnan, laskivat Antonio Gramsci esi-isänään uusvasemmistolaisuuden perustan. He myönsivät suoraan, ettei länsimaisesta työmiehestä ollut muutosvoimaksi. Siksi he etsivät "uutta proletariaattia" opiskelijoiden, naisten, kolmannen maailman "sorrettujen", seksuaalivähemmistöjen ja sen sellaisten parista. Ja tällä tiellä on Suomenkin nykyvasemmisto. Mutta kuka normaalijärkinen duunari voi samaistua näihin koivulaaksoihin ja andersoneihin? Ei kukaan. Siksi he seuraavat toveri Putkosta todelliseen poliittiseen kotiinsa. Ja hyvä niin.           

         

4 kommenttia:

  1. 60-luvun lopulla vasemmistointellektuellit alkoivat hokea "opiskelijoiden ja työläisten yhteisestä rintamasta". Tilaisuuksiin kutsutut työväen edustavat pukivat ykköset päälle, ja ihmettelivät sitten hipihtäviä opiskelijoita jotka antoivat heille auliisti ja kovaäänisesti neuvoja. Lakkasivat aika pian tulemasta. Olen itse jonkun kerran ollut todistamassa tällaisia tapahtumia, ja ne kyllä rokottivat minutkin vastustuskykyiseksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä huomioita. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että suomalainen versio 60-luvulla alkaneesta vasemmistolaisesta opiskelijaradikalismista ei ollut tarkkaan ottaen uusvasemmistolainen. Nämä meikäläiset "stallarit" tosin tulivat useimmiten keskiluokkaisista, joskus jopa yläluokkaisista (sikäli kuin Suomessa sellaista luokkaa onkaan) kodeista, mutta ideologisesti he olivat lähellä klassista marxismi-leninismiä ja sen mukaisesti uskoivat myös klassisen länsimaisen duunarin vallankumoukselliseen potentiaaliin.

      Suomessa ei juurikaan ollut "trotskilaisia", "maolaisia", "anarkosyndikalisteja" tai mitä lie, jotka hallitsivat kaikkialla muualla länsimaisten yliopistojen kampuksia näinä vuosina ja jotka myös kiinnittivät vallankumoustoiveensa ennen muuta näihin uusiin marginaaliryhmiin ja kolmanteen maailmaan. Suomen poliittinen vasemmisto on muuttunut uusvasemmistolaiseksi vasta aivan hiljattain, ja se on länsimaalaisittain erikoinen ilmiö.

      Poista
  2. Itse olen kuullut ammattiliittojen nykymeiningistä yhä enemmän todella turhautunutta juttua. Kymenlaaksossahan tuo siirtyminen demareista Perussuomalaisiin on ollut ehkä kaikkein voimakkainta.

    Demareiden ja vasemmistoliitonkin kahtiajako on ollut selvä aika pitkään. Silti epätoivoisesti odotetaan Perussuomalaisten hajoamista kahteen tai useampaan ryhmään vaikka sellaista ei ole näkyvissä. Tohtorit, duunarit ja yrittäjät tuntuvat pärjäävän aivan hyvin yhdessä. Toki voi olettaa, että jossain vaiheessa tulisi ristiriitoja, mutta ei ole mitään syytä olettaa, että niistä ei selvittäisi muutenkin, kuin kieltämällä ne ja peittelemällä niitä.

    VastaaPoista
  3. Oikein hyvä kirjoitus kiitos vaan.

    Vasemmistoeliitti koostuu niistä, jotka kokevat olevansa oikeutettuja päättämään muiden elämäntavoista, koska vasemmisto antaa oikeutuksen puuttua hallintoalamaisten elämiin. Toki niin antoi perinteinen sääty-yhteiskuntakin, mutta älymystön oli vaikea saada ääntään kuuluville siinä järjestelmässä, joten heille vallankumouksen vaatiminen oli luonnollista oman asemansa parantamiseksi.

    Siitä asti (siis Ranskan suuresta vallankumouksesta 1790-luvulla) älymystöksi on laskettu pääosin vasemmistoa kannattavat (pseudo)intellektuellit ja Ayn Randit ja Milton Friedmanit luetaan "äärioikeistolaisiksi" tai "neo-konservatiiveiksi" tai vastaaviksi haihattelijoiksi, joiden ideologia ei "pohjaudu mihinkään". Suomessa todellisia intellektuelleja ei nyt niin julmetusti ole, mutta vaikuttaa siltä että joku Björn Wahlroos kykenisi helposti argumentoimaan jonkun Tommi Uschanovin tai Pekka Himasen nurin, mutta valitettavasti emme pääse todistamaan moista tapahtumaa, koska älymystö tietää vanhan säännön, jonka mukaan ei kannata väitellä idiootin kanssa - ihmiset eivät ehkä huomaa eroa.

    VastaaPoista