keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Ja seuraavaksi lukumääräneutraali avioliitto...

Sen kunniaksi, että "Vincent ja Bruno saivat toisensa", käännän tähän järkevän ranskalaisen puheenvuoron aiheesta. Kirjoittaja on vanha tuttu Ivan Rioufol, joka siis ei ole "hihhuli" termin missään merkityksessä; kulttuurikristitty hän saattaa olla, mutta ei varsinaisesti uskonnollinen. Hänen fooruminsa on arvostettu Le Figaro, joka on yksi kolmesta Ranskan tärkeimmästä lehdestä. Tämä on sitä todellista eurooppalaisuutta, jota Timo Soinikin hiljattain Pariisissa puolusti. Alkuteksti on luettavissa <täällä>.   
Käännetäänkö sivua ja mennään eteenpäin? Tätä antavat hallitus ja sosialistipuolueen kansanedustajat ymmärtää tekevänsä kieltäytymällä lyömästä rumpua ensimmäisistä homoparin häistä. Tosiasia kuitenkin on, että lain voimaan astuminen on rohkaissut tiettyjä lähetysintoisia henkiä. Tänään keskiviikkona hallituksen tiedottaja Najat Vallaud-Belkacem osallistuu ”yksityisluontoisesti” (à titre privé) Vincent Autinin ja Bruno Boileaun hääseremonioihin Montpellierissa, joita todistaa 500 muuta kutsuvierasta, joukossa 230 journalistia kaikkialta maailmasta. Tämä on vasta alkua. Viime viikonloppuna Cannesin filmifestivaaleilla Kultaisen palmun sai sattumoisin kahden lesborakastavaisen tarina (Abdellatif Kechinen ”La vie d’Adèle”). Tv-kanava France 3 näytti hiljattain Thomasin ja Gabrielin häät poliittisesti äärikorrektissa saippuasarjassaan ”Plus belle la vie”. Gay-kuvalehti Têtu esitteli kansikuvassaan homoisän lapsi sylissään kuvatekstillä ”Rémy ja hänen poikansa”. Tämänpäiväinen Figaro paljasti, että opettajien etujärjestö tahtoo tehdä genderteorian opettamisen mahdolliseksi jo esikouluasteella; tässä järjestö nojautuu sellaisten kirjojen auktoriteettiin kuin ”Isi pukeutuu mekkoon” (Papa porte une robe) tai ”Jussilla on kaksi äiskää” (Jean a deux mamans). Tänä aamun RTL-kanavalla eräs kuulija iloitsi ”homoavioliitosta kaikille” (mariage gay pour tous): tämä lapsus osoittaa perustelluksi sen Christine Boutinin taannoisen valituksen siitä, kuinka ”homous on nykyään huippumuodikasta”… Voittoisassa euforiassaan [sosialistinen sisäministeri] Manuel Valls on hiljattain todennut tarpeelliseksi kiristää lainsäädäntöä ”homofobisen vihapuheen suhteen”.


Harkitsemattomalla suostumuksellaan vaikutusvaltaisen vähemmistön (Ranskassa on vaivaiset 100 000 homoparia [koko maan väkiluku noin 60 000 000]) vaatimuksiin, joille on annettu lupa kääntää ylösalaisin laki ja sivilisaatio, sosialistihallitus on käytännössä avannut tien erilaisten pienryhmien loputtomille vaatimuksille. Hallitus on perustanut politiikkansa vähemmistöjen uhriutumisajatteluun ja logiikkansa kaikenlaisen syrjinnän vastaisuuteen. Ovi on nyt sepposen selällään kaikkien niiden tulla, jotka arvelevat joutuneensa syrjityiksi lain edessä ja jotka vaativat tasa-arvon nimissä omalle viiteryhmälleen räätälöityjä lakeja. Kuten Bordeaux’n imaami Tareq Oubrou totesi eräässä haastattelussa: ”Kertokaa minulle, millaisin vakavasti otettavin argumentein enää voidaan torjua oikeus esimerkiksi moniavioisuuteen? Olemme nyt kaltevalla pinnalla.” Todellakin, nyt ei ole kaukana se aika, kun militantit islamistit tulevat vaatimaan polygamian sallimista perustellen vaatimustaan mariage pour tous –lain ennakkotapauksella, islamofobian vastaisella taistelulla ja jo de facto olemassa olevien käytäntöjen laillistamisella. Homoaktivistit ovat panneet liikkeelle todella tuhoisia voimia. 

maanantai 27. toukokuuta 2013

Sarastuksessa bretoneista: Keltti-artikkelini loppuosa

Keltti-aiheisen kirjoitukseni loppuosa on luettavissa Sarastuksessa, siis <täällä>.

Nyt keskityn siis kokonaan bretoneihin. He ovat kerta kaikkiaan mainiota joukkoa! Bretoneissa on selvästi enemmän traditionalisteja ja uskonsa vakavasti ottavia kristittyjä kuin ranskalaisissa keskimäärin. Viimeisen puolen vuoden aikana Ranskaa ravisuttaneiden (homojen "avioliittoa" vastustavien) manif pour tous -demonstraatioiden tarkkasilmäisimmät seuraajat ovat saattaneet panna merkille oudosti kaikki värinsä menettänyttä Yhdysvaltain tähtilippua muistuttavan baneerin mielenosoituskulkueissa; kyseessä on Gwenn ha Du, Bretagnen mustavalkoinen lippu. Esimerkiksi <tämän linkin> takaa löytyvässä valokuvassa viime tammikuun 13. päivän Pariisin suurmielenosoituksesta Gwenn ha Du liehuu ylimpänä. Regionaalisesta alkuperästään huolimatta tällä lipulla on tärkeä rooli kaikkia kristillis-konservatiivisia ranskalaisia yhdistävänä symbolina yhdessä mm. Jean d'Arcin vaakunan, vanharanskalaisen liljalipun ja Pyhällä Sydämellä koristetun trikolorin rinnalla.  

Ainakin osalle suomalaisiakin tuttuja bretoneja ovat mm. seuraavat henkilöt: (puoliksi legendaarinen) ritari Lancelot, runoilija-filosofi-diplomaatti Chateaubriand, runoilija Lamartine, teologi Lamennais, filosofi-orientalisti Ernest Renan, kirjailija Jules Verne, poliitikko Jean-Marie Le Pen. Edistysuskovaista Jules Vernea lukuunottamatta nämä kaikki olivat ja ovat tolkun ihmisiä ja edustavat kukin tahollaan sitä, mikä on Ranskassa ja ranskalaisuudessa parasta. Tosin kukaan heistä ei (ehkä tarunomaista Lancelotia lukuunottamatta) ollut äidinkieleltään bretoni, mutta heistä useimpien identiteetissä väkevät kelttiläiset juuret ja verenperintö näyttelivät ainakin jonkinlaista roolia. Bretonien osuus kuningas Arthurin tarinoiden synnyssä ei ollut aivan vähäinen.

Bretonien taistelu oikeudesta kansalliseen identiteettiinsä ja kieleensä on herättänyt ihmetystä liberaaleissa jo 1800-luvulla. Taisi olla John Stuart Mill (?), joka kehotti bretoneja reippaasti ranskalaistumaan (ja walesilaisia, skotteja ja irlantilaisia englantilaistumaan) jotta pääsisivät modernin valistuksen ihanuuksista osallisiksi; muussa tapauksessa näet oli vaarana, että nämä kansat jäisivät surkeiksi barbaarisiksi muinaismuistoiksi Euroopan reunalla. Että semmoista liberalismia.

Mainittakoon bretoneista vielä sellainen kuriositeetti, että he käyttävät alkoholia humalahakuisemmin kuin ranskalaiset yleensä. Niin että irlantilaisten ja skottien verisukulaisia näköjään ollaan...

***

Tuossa Sarastus-artikkelissani mainitsin ohimennen jo 1900-luvun alussa perustetun bretonilehden nimeltä Breiz Atao. Tämä kansallismielinen, konservatiivinen ja katolinen lehti elää ja voi hyvin edelleen ja siitä ilmestyy myös <verkkoversio>. Lehti otti kantaa myös ajankohtaiseen Dominique Vennerin itsemurhaan ja, kuten oikein onkin, tuomitsi teon (vaikkakaan ei sen tekijää). Käännän tähän pätkän lehden ranskankielisestä artikkelista:

"Venner on saattanut saada inspiraatiota tekoonsa pakanallisesta antiikista, muinaisilta roomalaisilta tai germaaneilta, ehkä jopa aasialaisilta (Yukio Mishima). Mutta tosiasiana pysyy, että itsemurha on kristillisen Lännen perinteessä merkki epätoivosta Jumalan kasvojen edessä. Tällä eleellään katedraalin alttarilla Dominique Venner ennen muuta kielsi Kristuksen [--]. [Vennerin teon seurauksena Notre Damen] katedraalista tuli pelkkä Ranskan historian symboli. [--] Tällainen protesti-itsemurha rukousmyllyihinsä väsyneiden tiibetiläisten munkkien tapaan [--] saattaa herättää sympatiaa uhria kohtaan, mutta se on silti epäterve, turha ja narsistinen ele. [--] On rohkeata uhrautua. Mutta itsemurha ei ole uhri, itsemurha merkitsee antautumista. Meille bretoneille tämän kaltaiset eleet ovat olleet tuttuja siitä saakka kun menetimme kansallinen arvokkuutemme ja vapautemme, ja me tiedämme liiankin hyvin, että tässä on kyse rappiosta, moraalisesta romahduksesta, tappiosta." [korostus Michelange]

Eli varsin tervehenkistä suhtautumista asiaan edustaa tämä bretonilehti. Koko teksti on luettavissa <täällä>. Jos tahdotte tietää, miltä bretonin kieli näyttää, vilkaiskaa vielä vaikkapa <tätä>.

Kristillisen sionismin hutera perusta horjuu

Tässäpä päivän hyvä uutinen: protestanttisen maailman omatunto ja ymmärrys alkavat osoittaa lieviä tajuihinsa tulemisen merkkejä modernin Israelin valtion suhteen. Ns. kristillinen sionismi syntyi 1800-luvulla ja vuoden 1948 jälkeen se sai merkittävästi tuulta purjeisiinsa. Koko historiansa ajan se on ollut leimallisesti protestanttista hörhöilyä. Läheskään kaikki protestanttiset kirkot eivät toki ole koskaan olleet näillä linjoilla, mutta nyt tuuli näköjään on alkanut kääntyä yllättävilläkin tahoilla. Skotlannin presbyteerikirkolta en olisi näin ilahduttavaa uudelleenarviointia odottanut. Asiasta kertoi <the Ulkopolitist> blogissaan. Pistän tähän vielä linkin Skotlannin presbyteerikirkon <raporttiin>. Jos vielä amerikkalaiset evankelikaalitkin tulisivat tolkkuihinsa, niin juutalaislobbyjen kyky vaikuttaa USA:n Israel-politiikkaan heikkenisi merkittävästi. Mutta tämä tuskin on näköpiirissä vielä vähään aikaan.  

tiistai 21. toukokuuta 2013

Työväenpuolue Perussuomalaiset

Perinteisen vasemmiston mieskannattajien pako perussuomalaisten taakse on tilastollinen tosiasia. Trendi on kuitenkin oire hyvin vanhasta ilmiöstä, joka ei sitä paitsi ole edes mitenkään leimallisesti suomalainen. Niin kauan kun maailmassa on ollut järjestäytynyttä poliittista vasemmistoa, eli yli sata vuotta, tässä liikkeessä on ollut havaittavissa pinnanalainen mutta syvä jako kahteen, so. liikkeen intellektuellijohtoon ja sen ei niin erityisen intelligenttiin peruskannattajakuntaan. No, kaikissa poliittisissa liikkeissä on tietenkin eliittinsä ja massansa, mutta tuskinpa missään muualla ne ovat olleet maailmankatsomuksellisesti niin etäällä toisistaan kuin vasemmistopuolueissa; ja tarkoitan tässä todellista, sydämestä nousevaa maailmankatsomusta, en juhlapuheiden liturgisia uskontunnustuksia.

Kun työväenpuolueita (marxilaisia tai ei) alkoi syntyä läntiseen maailmaan, niitä kannatettiin hyvin proosallisista syistä, eli halusta parantaa omaa taloudellista asemaa. Mitään sen ihmeellisempää ideologiaa ei duunarimiehellä ole koskaan ollut missään päin maailmaa. Sosialismiin uskottiin työväenluokassa (siis oikeassa työväenluokassa, siinä joka teki työtä käsillään) niin kauan, kun sitä pidettiin hyvinvoinnin edellytyksenä. Suurimmassa osassa kehittynyttä maailmaa oli jo 1900-luvun alussa melko ilmeistä, että vallankumousta ei tarvita vaan että reformit markkinatalouden rajoissa riittävät hyvin. Jo tällöin alkoi mainittu trendi tulla näkyväksi: Antonio Gramscin kuuluisat pohdinnat porvariston hegemoniasta oireilivat ns. uusvasemmiston nousua, joka oli (ja on) puhtaasti intellektuellien liike. 

Länsi-Euroopassa duunarikannattajia on näihin päiviin saakka ollut kaikissa reformistisissa vasemmistopuolueissa, so. niissä jotka ovat pitäytyneet toisen internationaalin linjaan eli sosialidemokratiaan. Ranskassa ja Italiassa kommunistipuoleet siirtyivät melko varhain "eurokommunistiselle" linjalle (ne siis de facto sosialidemokratisoituvat), siksi nekin nauttivat melko laajaa työväenluokkaista kannatusta. Mutta kaikissa näissä puolueissa oli tarkkasilmäiselle sivustaseuraajalle ilmeistä, kuinka kaukana niiden duunarikannattajien maailmankuva oli virallisen puolueohjelman toitottamista arvoista, internationalismista, solidaarisuudesta, sukupuolten tasa-arvosta, antirasismista. Siellä missä maahanmuutto kolmannesta maailmasta tuli ongelmaksi jo varhain, myös repeämä vasemmistopuolueiden eliitin maailmanhalailun ja duunarikannattajien tribalismin välillä syveni. Ranskassa Jean Marie LePenin Front national -puolue alkoi melko varhain saada kannatusta kommunistien ja sosialistien perinteisiltä kannattajilta.

Ranskassa tästä trendistä vedettiin selvät johtopäätökset vasta pari vuotta sitten, kun sosialistipuoluetta (Parti Socialiste) lähellä oleva think tank antoi tulevia parlamenttivaaleja silmälläpitäen puolueelle suosituksen tehdä lopullinen pesäero perinteiseen kannattajakuntaansa eli ”työväenluokkaan” (classe ouvrière et populaire), jonka nähtiin olevan siirtymässä ”oikeiston” taakse, ja keskittyä rakentamaan kannatustaan ”huomispäivän Ranskan” (France de demain) varaan: ja huomispäivän Ranska koostuu tietenkin naisista, nuorista ja suurkaupunkien vähemmistöryhmistä. Näin Ranskan sosialistipuolue onkin tehnyt ja siitä on käytännössä tullut täysin uusvasemmistolainen puolue. Sen mukaista on sen kannatuskin. Myös presidentti Hollanden kannatuksen romahdus hakee vertaistaan historiassa.

Uusvasemmistolaisuus ei siis ole vain taaksejäänyttä 60-luvun hullutusta. Se on länsimaisten vasemmistopuolueiden valtavirtaa. Nuo Theodor Adornot, Herbert Marcuset, Wilhelm Reichit ja muut enimmäkseen juutalaiset valopäät, jotka muodostivat ns. Frankfurtin koulukunnan, laskivat Antonio Gramsci esi-isänään uusvasemmistolaisuuden perustan. He myönsivät suoraan, ettei länsimaisesta työmiehestä ollut muutosvoimaksi. Siksi he etsivät "uutta proletariaattia" opiskelijoiden, naisten, kolmannen maailman "sorrettujen", seksuaalivähemmistöjen ja sen sellaisten parista. Ja tällä tiellä on Suomenkin nykyvasemmisto. Mutta kuka normaalijärkinen duunari voi samaistua näihin koivulaaksoihin ja andersoneihin? Ei kukaan. Siksi he seuraavat toveri Putkosta todelliseen poliittiseen kotiinsa. Ja hyvä niin.           

         

perjantai 17. toukokuuta 2013

Nuo ihqut ortodoksit

Tässäpä hyvä kysymys: 
Kuinka kauan Suomen toinen "kansankirkko", ortodoksinen -joka ei hyväksy naispappeutta ja jonka tiedämme sen patriarkaalisten johtajien puheenvuorojen välityksellä suhtautuvan kielteisesti tasa-arvoiseen avioliittoon- voi olla osa tasa-arvoista ja suvaitsevaista Suomea? 
Kysymyksen esitti Uuden Suomen blogisti <täällä>. Mies on tietääkseni toisen kansankirkon jäsen itsekin.

Mutta tätä arvoitusta, tätä ortodoksien nauttimaa korkeaa prestiisiä, olen itsekin pitkään ihmetellyt. Näin homofobian vastaisen päivän ja Krista Siegfriedin jatkoonpääsyn kunniaksi soisin muidenkin tätä kysymystä pohtivan.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Identitaariset euroviisut

Tämä ylikansallinen postmoderni queershow, jota euroviisuiksi kutsutaan, ei tietenkään minua itsessään kiinnosta, mutta sen liepeiltä avautuu mielenkiintoinen ikkuna nykyisen Euroopan ja sen lähialueiden kansakuntien kansalliseen identiteetinmuodostukseen. Tässä Ylen <jutussa> on selvitetty äänestyskäyttäytymistä maittain, tarkemmin sanoen maablokkien muodostumista. Sinänsä tässä kaikessa ei ole mitään uutta ja ilmiö on havaittukin jo ajat sitten.

Jutun kartta on viitteellinen ja siitä puuttuu itse tekstissä mainittuja suhteita, tärkeimpänä Baltian maista Venäjälle suuntautuvat äänet sekä Turkin ja Azerbaidzhanin välinen molemminpuolinen fanitus. Jotkut näistä äänestyskäyttäytymisessä ilmenevistä yhteyksistä ovat täysin ongelmattomia ja harmittomia; mainittakoon tärkeimpänä Pohjoismaiden keskinäinen yhteenkuuluvuus.

Mutta mietteliääksi vetää vaikkapa Venäjän yleensä Virosta ja Latviasta saamien suurten äänimäärien ajatteleminen, sillä sehän ei kerro virolaisten ja latvialaisten identitaarisesta yhteenkuuluvuudentunteesta venäläisten kanssa vaan suurista venäläisistä kolonioista Baltiassa. Saksasta ja muualtakin Länsi-Euroopasta suuntautuu kimppu nuolia Turkkiin, mikä kertoo tietenkin suurista Gastarbeiter-populaatioista näissä maissa; tai ainakin Gast-populaatioista… Ranskan länsieurooppalaisittain suurehko juutalaisväestö fanittaa tietenkin Israelia; se on tämä kaksoisidentiteetti sellainen ihan luonteva ja ongelmaton juttu, tiedättehän.

Kannattaako tällaista flamboyant-homojen friikkisirkusta nyt ottaa niin kovin vakavasti, kysyttäneen. No eipä varmaan kannatakaan. Mutta yhtä hyvin voi kysyä, uskooko joku todella, etteivät nämä viihdemaailmassa ilmenevät lojaliteetit realisoidu vastaavalla tavalla myös vakavammissa kysymyksissä? Sekä venäläiset Baltiassa että muslimiturkkilaiset Saksassa ovat enimmäkseen kansalaisia ja siten äänioikeutettuja valtiollisissakin vaaleissa. Ja arvomaailmaltaan, identiteetiltään ja lojaliteeteiltaan enimmäkseen täysin vieraita isäntäkansoihin nähden; tulee tässä mieleen kielikuva kyystä ja povesta.  

Nämä euroviisut kaikkinensa edustavat melko omituista ”eurooppalaisuutta”. Mitä tekemistä joillakin Turkilla ja Azerbaidzhanilla edes on näissä mittelöissä? Eikös osallistujiin nykyään kuulu maita peräti entisen Neuvostoliiton Keski-Aasiastakin, jostakin Kaspianmeren takaa? Jo vuosikymmeniä mukana ollut Israel ei tietysti sekään ole eurooppalainen maa millään mittarilla, ei maantieteellisesti eikä varsinkaan identiteetiltään. Valitettavasti näin joustava käsitys ”eurooppalaisuudesta” ei rajoitu viihdemaailmaan vaan on pelottavan vahvoilla myös niissä piireissä, joilla on sananvaltaa mm. EU:n laajenemiseen; siksi minä, joka joskus muinoin suhtauduin ainakin varovaisen myönteisesti Unioniin, alan olla hiljaa mielessäni tyytyväinen siitä, että ”itse Elämä”, kuten venäläiset sanovat, on nyt näköjään ajamassa tätä projektia kiville.           


sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Sarastus: keltti-artikkelini

Kirjoitin Sarastukseen artikkelin teemasta "traditionalismi ja keltit". <Tässä> on jutun ensimmäinen osa, toinen tulee viikon tai parin sisällä. Euroopan äärimmäiselle länsireunalle jo vuosituhansia sitten ahdetut kelttiläiset kansansirpaleet ovat kiinnostaneet minua jo kauan. Kelttiläisyyden ja varsinkin "kelttiläisyyden" määrittelyongelmia sivusin jo tuossa Sarastuksen jutussa, joten siitä aiheesta ei tässä yhteydessä tämän enempää. Joka tapauksessa koen tärkeäksi vetää tiettyä hajurakoa nykyään laajalti vallitsevaan, sanoisinko vulgaarikelttiläisyyteen, joka kukkii metallimusiikin, fantasiakirjallisuuden ja liveroolipeleihin innostuneiden hörhöjen maailmoissa. Minua kiinnostaa kelttiläisten kansojen keskuudessa näköjään tavallista yleisempi taipumus antimodernismiin, mikä on ilman muuta terve piirre.

***

Tässä vähän henkilökohtaisemmin samasta teemasta. Olen käynyt Irlannissa kahdesti, molemmat visiittini tapahtuivat jo 80-luvulla. Rähjäisen pittoreski ja kodikas, juuri sopivan kokoinen Dublin teki vaikutuksen (nykyään kaupunki taitaa kyllä olla jo vähän sliipatumpi ja jupahtavampi "kelttiläisen tiikerin" hiljattaisesta romahduksesta huolimatta). Mutta Länsi-Irlanti se vasta oli jotakin!

Donegal, Galway ja Mayon kreivikunta ovat yhä aidosti kelttiläistä maata. Juuri Mayon hallintokeskuksessa, pienessä Westportin kaupungissa kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni iirin kieltä, jota puhui keskenään kaksi kaupungissa ilmeisesti kauppareissulla ollutta kalastajaa ties miltä ulkosaarilta. Mayossa sijaitsee myös yksi Irlannin tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista, nimittäin Croagh Patrick -vuori, jonne hurskas legenda kertoo Pyhän Patrickin aikoinaan kiivenneen. Siellä minäkin kävin. Kävelymatkaa Westportista karunkauniin maiseman halki vuoren juurelle oli tuommoiset kymmenen kilometriä. Kiipeäminen huipulle vei pari tuntia mutta maksoi kyllä vaivan.
 
***

Toinenkin 80-luvun pyhiinvaellukseni sivusi kelttiläistä maailmaa. Kävin Santiago de Compostelassa, Luoteis-Espanjan Galiciassa kesällä -86. No, itse asiassa en ansainnut kuuluisaa pyhiinvaeltajan simpukkaa reppuuni, sillä menin perille saakka mukavasti junalla sen sijaan että olisin kävellyt vaaditut vähintään viimeiset sata kilometriä Caminosta. Mutta Galicia on kyllä kauneinta Espanjaa, sillä se on varsin rehevää ja vehreää maata. Galecon kieli on lähempänä portugalia kuin kastiliaa eli standardiespanjaa.

Yhdessä Asturiasin ja Cantabrian kanssa Galicia on siis myös "kelttiläisintä" Espanjaa. Näitä pohjoisen vuoriseutuja maurit eivät koskaan saaneet valtaansa, ja juuri niiltä käsin alkoi reconquista joskus vuoden 1000 paikkeilla Compostelan Pyhä Jaakobin suojeluksessa. Myös sisällissodassa seitsemisenkymmentä vuotta sitten nämä seudut olivat enimmäkseen vankasti kansallisia; tosin Biskajanlahden rannikon muutamat satamakaupungit ja teollisuuskeskukset olivat kyllä sitkeitä punikkipesiä kansallisen armeijan selustassa, mutta Pohjois-Espanjan maaseutu oli enimmäkseen puhdasta. Myös generalissimus Franco oli syntyisin Galiciasta, Ferrolin kaupungista, ja kaupungin virallinen nimi olikin sodan jälkeen El Ferrol del Caudillo... Valitettavasti Franco ei ollut suopea Galician paikallisidentiteettiä kohtaan vaan sorti sitä siinä missä muutakin periferiaa "yhden ja jakamattoman Espanjan" hyväksi; tämä on jakobiininen ajatus sinänsä.