torstai 18. huhtikuuta 2013

Americana, osa V


Pizza à la Kosher Nostra: sisilialaista taikinaa, juutalaista hiivaa


”We’re bigger than U.S. Steel!”
-         Meyer Lansky

Viime vuonna aloitin tässä blogissa Americana-sarjan. Sarjani jäi pikkuisen roikkumaan, sillä toistaiseksi viimeisen eli neljännen osan (siis <tämän> jutun) lopussa oli vihjaus seuraavaan osaan, jonka puolestaan piti keskittyä erääseen modernin amerikkalaisuuden näkyvimpään ilmenemismuotoon ainakin populaarikulttuurin tasolla, nimittäin järjestäytyneeseen rikollisuuteen, ”mafiaan”. Hoidetaan juttu nyt pitkäksi venähtäneen paussin jälkeen pois kuljeksimasta.

*** 

Americana-sarjan osassa IV kirjoitin järjestäytyneestä rikollisuudesta mm. näin:

Rikollisuutta on Amerikassakin tietenkin ollut aina. W.A.S.P.-väestöä ei ole koskaan tunnettu erityisestä lainkuuliaisuudesta. Mutta on turha kiistää, että uudet siirtolaisryhmät osoittivat huomattavaa energisyyttä ja luovuutta tällä elämänalueella. Gangstereista eli ”jengiläisistä” alettiin puhua jo 1800-luvun puolivälissä. Alkuperäisissä gangstereissa, mm. [--] Martin Scorsesen [elokuvan] tunnetuiksi tekemissä New Yorkin jengeissä, hiljattain maahan tulleilla irlantilaisilla oli merkittävä rooli. Mutta irlantilaiset ovat tunnetusti viinaan meneviä ja railakkaan lyhytjännitteisiä, mistä syystä heidän kohdallaan rikollisuus on harvoin kovin pitkälle järjestäytynyttä. Hieman irlantilaisia myöhemmin tulivat sisilialaiset ja eteläitalialaiset. Heidän koplansa olivat selvästi kurinalaisempia ja paremmin järjestäytyneitä kuin irlantilaisjengit, mutta mezzogiornolainen arkaainen synkeys, hitaus ja seremoniallisuus sopivat huonosti nopeasykkeiseen 1900-luvun alun Amerikkaan. Sama on sanottava sukuvihasta ja sen motivoimasta vendettasta, verikostosta. Tällaiset epäasiallisuudet häiritsivät bisnestä ja itse asiassa pitkään jarruttivat amerikkalaisen mafian todellista nousua [--].

Tuossa ajattelin lähinnä sitä vanhaa amerikkalaista mafiaa, joka vaikutti ennen 1930-luvun alussa käytyjä ns. <Castellamarese-sotia>. Vasta noiden gangsterisotien seurauksena moderni USA:n mafia varsinaisesti syntyi. Noissa sodissa tuhoutuneista vanhan koulun mafiosoista on nostalgisesti (ja epäilemättä myös hieman pilkallisesti) uudempien gangsteripolvien taholta käytetty nimeä ”Mustache Pete”.   

”Mustache Petet” saivat lempinimensä tietenkin vahatuista 1800-luvun mallisista viiksistään (jotka tosin näyttävät olleen yleisemmät jälkipolvien mielikuvissa kuin todellisuudessa). Vielä 20. vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä ”Mustache Petejä” (viiksillä tai ilman) saattoi nähdä istumassa New Yorkin Little Italyn trattorioiden terasseilla, missä he siemailivat espressoa tai naukkailivat marsalaa ja tupruttelivat vahvoja sikareitaan. Kesäkuumallakin heillä oli huolellisesti tärkätyt kaulukset, tiukat kravatit ja paksut palttoot. He puhuivat sisilialais- tai napolilaismurteellaan hitaasti ja, vastoin vallitsevaa stereotyyppistä kuvaa eteläitalialaisista, elehtivät vain niukasti jos lainkaan. He olivat ”kunnian miehiä”, ja rispetto oli asia, jonka rinnalla raha ja bizinis jäivät kauas taakse heidän preferensseissään. Vanhan mafian viimeisten vuosien kuuluisimpia ”Mustache Petejä” olivat mm. Joe ”the Boss” Masseria (ei viiksiä…) ja Salvatore Maranzano, jotka itse asiassa olivat Castellamarese-sotien ensivaiheen pääosapuolet. Ensin Maranzano tuhosi Masserian mutta joutui hyvin pian itse väistymään sotien todellisten voittajien, nimittäin nuorten amerikkalaisten gangstereiden tieltä, jotka eivät enää olleet yksinomaan italialaistaustaisia.   

Vaikka eteläitalialaisia ja sisilialaisia rikollisryhmiä esiintyi USA:ssa viimeistään 1860-luvulla, ne eivät juuri noista mentaliteettisyistä nousseet kansallisen tason ongelmaksi eivätkä sen enempää onnistuneet kuin pyrkineetkään soluttautumaan yhteiskunnan taloudellisiin ja poliittisiin rakenteisiin. Tosin Musta käsi -niminen italialaisperäinen salaseura herätti kauhistunutta huomiota lehdistössä jo 1800-luvun lopulla, mutta kyse oli nimenomaan mediahypestä, ei mistään muusta. Vanhan mafian keskeinen (vaikka ei toki ainoa) tulonlähde oli suojelurahan keruu omaan väkeen kuuluvilta pikkukauppiailta ja ammatinharjoittajilta. Mentaalisesti nämä miehet siis olivat vielä täysin kiinni vanhan kotimaan agraarimafian ajattelu- ja toimintamalleissa, ja sellaiset sopivat hyvin huonosti moderniin ja urbaaniin Amerikkaan. Tilanne alkoi muuttua 1920-luvun puolimaissa, jolloin moni nuoremman polven amerikanitalialainen gangsteri alkoi saada tarpeekseen vanhusten kyvyttömyydestä hyödyntää täysimääräisesti sitä kaikkien aikojen tilaisuutta, jonka jo vuosia voimassa ollut kieltolaki muodosti.

***

Onko mitään amerikkalaista mafiaa lopulta olemassakaan? Jos sana ”mafia” ymmärretään mahdollisimman laajasti, niin vastaus on selvä: totta kai on (tai ainakin oli…). Sen sijaan on erittäin kyseenalaista, onko koskaan ollut olemassa mitään amerikkalaista Cosa Nostraa. Vanhan koulun ”Mustache Petet” olivat sisilialaisia, napolilaisia ja calabrialaisia siirtolaisia, ja he ilmeisesti yrittivät todella luoda vanhan puolifeodaalisen Etelä-Italian rikollisten salaseurojen uskollisen kopion Amerikkaan, mutta he epäonnistuivat siinä täydellisesti. Jo mainittu Salvatore Maranzano oli loppujen lopuksi aika surkuhupaisa hahmo, joka haaveili Julius Caesarin valtaoikeuksilla ja respektillä varustetun ”Päälliköiden Päällikön” (Il Capo di tutti capi) asemasta, mutta juuri nuo pyrkimykset johtivat siihen, että hän pääsi hengestään. 

Monia nuoria ärsytti vanhassa mafiassa myös joskus nurkkapatriotismiksikin kärjistyvä tiukka kansallismielisyys, joka saattoi estää yhteistyön jopa sisilialaisten ja calabrialaisten välillä. Nuoremmat, alemman tason gangsterit olivat jo 20-luvun alussa tehneet ennakkoluulottomasti bisnestä paitsi italialaisyhteisön sisäisistä jakolinjoista piittaamatta myös kokonaan toisenlaisen kansallisen tai jopa uskonnollisen taustan omaavien rikollisryhmien kanssa. Sellaisia olivat yhtäältä irlantilaiset ja varsinkin Itä-Euroopan juutalaiset. Juuri nämä viimeksi mainitut ovat modernin amerikkalaisen mafian synnyn ymmärtämisen kannalta erityisen mielenkiintoinen ryhmä.

Se moderni mafia, joka Yhdysvaltoihin syntyi Castellamarese-sotien seurauksena 30-luvun alussa ja joka säilyi elinvoimaisena ainakin don John Gottin tuhoon saakka 80-luvun lopulla, oli mielikuvien tasolla hierarkkinen ja tiukan eksklusiivinen amerikanitalialaisten ”mafiaperheiden” muodostama syndikaatti. Perheitä oli muutamia kymmeniä ja viisi vaikutusvaltaisinta niistä toimi New Yorkin metropolialueella. Maranzanon kaavaileman kaikkivaltiaan ”Caesarin” sijasta toimintaa koordinoi kollektiivinen Komissio. Käytännössä ”perheet” olivat jokseenkin itsenäisiä. Lisäksi on huomattava, että uuden mafian de facto keskeisillä paikoilla ainakin sen ensimmäisinä vuosikymmeninä hääräsivät italialaisten rinnalla erityisesti juutalaiset. Juuri pragmaattiset juutalaisgangsterit vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että uudesta mafiasta muodostui pikemminkin laittomaan liiketoimintaan keskittyvä yritysrypäs kuin se teatraalinen joskin verinen salaseura, jollaiseksi se olisi tullut puhtaasti italialaisena organisaationa. 
      
Juutalaiset jengit näyttävät alusta saakka olleen paremmin kotonaan sekä amerikkalaisen kapitalismin maailmassa että yleensäkin modernin suurkaupunkielämän sykkeessä kuin feodaalisen raskasliikkeiset ja maalaismaiset eteläitalialaiset. Juutalaiset olivat selvästi italialaisia vapaampia perinteiden painolastista ja ikään kuin luonnostaan suurkaupunkilaisia sivilisaatioihmisiä. Vaikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Yhdysvaltoihin immigroituneen juutalaisväestön pääosa oli kotoisin pienistä itäeurooppalaisista maalaiskaupungeista (shtetl), ani harvalla heistä oli mitään todellista yhteyttä maahan, saati maanviljelykseen.

Oswald Spenglerin mukaan juutalaiset ovat tyypillinen fellah-kansa, eli he ovat jo vuosisatoja sitten astuneet kansana ikään kuin historiattomaan olemassaoloon. Juuri tästä syystä he muistuttavat huomattavan paljon mm. kiinalaisia, mistä yhteydestä molemmat kansat näyttävät myös olevan enemmän tai vähemmän tietoisia. Koska USA itsessään edustaa länsimaisen korkeakulttuurin viimeistä vaihetta, jonka tyypillisin ilmenemismuoto on juuri suurkaupunki, ei tarvitse ihmetellä sitä, että juutalaiset niin helposti sopeutuivat sinne. Eivätkä ainoastaan passiivisesti sopeutuneet vaan itse asiassa antoivat aimo annoksen omaa henkeään varsinkin New Yorkin habitukseen sen kaikilla tasoilla, sen kieltä ja siellä kukoistavaa populaarikulttuuria myöten. Turhaan eivät Amerikan sydänmaiden W.A.S.P. –juntit ole jo aikoja sitten vääntäneet tämän kaupungin nimeä muotoon Jew York

***       

Jo vanhan Itä-Euroopan Yiddishlandin kaupungeissa, sellaisissa kuin Varsova, Vilna tai Odessa, juutalaiset olivat pyörittäneet kukoistavaa rikollista liiketoimintaa. Näiden bisnesten omalla tavallaan pittoreskein jos kohta myös hyytävin osa-alue oli ns. valkoinen orjakauppa. Nobel-palkitun Isaac Bashevis Singerin joissakin romaaneissa, joissa on yleensä vahva omaelämäkerrallinen tausta, esiintyy kauhistuttavia muistumia Varsovan kaduilta nuoria nättejä juutalaistyttöjä saalistavista ja heitä Buenos Airesin bordelleihin kauppaavista juutalaisista gangstereista. Tämän seksiorjakauppaan erikoistuneen <Zvi Migdal -organisaation> bisnekset suuntautuivat siis ennen muuta Etelä-Amerikkaan, mutta ei liene mahdotonta että tällä tavoin päätyi myös Yhdysvaltoihin useamman kuin yhden nykyisen amerikanjuutalaisen suvun kantaäiti. Paritus ja muu vastaava toiminta jäivät kuitenkin toisarvoisiksi, kun juutalaiset gangsterit ryhtyivät bisneksiin itse Amerikassa.     

Varhaisin menestyksekäs juutalainen gangsteri Yhdysvalloissa ja ylipäätään modernin amerikkalaisen ”mafian” yksi ensimmäisistä todellisista kummisedistä oli mies nimeltä Arnold Rothstein. <Rothstein> (1882–1928) oli ennen muuta ennakkoluuloton bisnesmies. Jo kauan ennen kuin italialaiset osasivat edes kuvitella mitään muuta kuin suojelurahan keruuta omissa yhteisöissä ja tuhlasivat energiaa lapsellisiin verikostoihin todellisten tai kuviteltujen kunnianloukkausten takia Rothstein ajatteli nykyaikaisen amerikkalaisen liikemiehen tavoin koko mantereen laajuisesti. F. Scott Fitzgeraldin modernissa klassikkoromaanissa Kultahattu (The Great Gatsby, 1925) esiintyvän juutalaisen racketeerin Meyer Wolfshiemin todellinen esikuva oli juuri Rothstein. Hänen persoonansa näyttää lumonneen Fitzgeraldin kuten monen muunkin aikalaisen. Seuraava keskustelunpätkä, jonka aiheena on poissaolevana Wolfshiem, on kaikessa impressionistisuudessaankin tarkkanäköinen kuvaus Rothsteinin luonteesta:  


– Mikä hän oikeastaan on? Näyttelijäkö?
– Ei.
– Hammaslääkäri?
– Meyer Wolfshiemkö? Ei, hän on peluri. Gatsby epäröi, mutta lisäsi sitten tyynesti:
– Hän on se mies, joka manipuloi Maailman sarjan vedonlyönnin vuonna 1919.
– Fiksasiko hän Maailman sarjan?
Ajatus oli huumaava. Tietenkin muistin, että Maailman sarja oli fiksattu 1919, mutta mikäli lainkaan olisin tullut sitä ajatelleeksi, olisin ajatellut vain, että niin kävi seurauksena jostakin väistämättömästä tapahtumaketjusta. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että joku ihminen voisi ryhtyä käyttämään hyväkseen viidenkymmenen miljoonan ihmisen luottamusta – vakain tuumin kuin kassakaapin kimppuun käyvä murtovaras.
– Kuinka hän tuli tehneeksi sen? kysyin hetken kuluttua.
Hän vain huomasi, että siihen oli tilaisuus.
– Miksi hän ei ole vankilassa?
– Häntä ei saada kiinni, vanha veikko. Hän on nokkela mies.
 (F. Scott Fitzgerald: Kultahattu, korostukset Michelange)

Rothstein toden totta oli ”nokkela mies”. Uuden polven amerikkalaiset gangsterit (olipa heidän etninen taustansa mikä hyvänsä) eivät koskaan ole viitanneet itseensä ”mafiosoina” eikä ilmaisua Cosa Nostrakaan ole kuultu juuri muualla kuin kaikkein huonoimmissa elokuvissa. Oikeat gangsterit ovat käyttäneet itsestään erilaisia kiertoilmauksia, sellaisia kuin friend of friends, good fella tai - vieläkin omahyväisemmin - wise guy. Juuri Rothstein taisikin olla ensimmäinen todellinen wise guy, sillä hän oli erittäin älykäs ja älyään myös poikkeuksellisen häikäilemättömästi (siis à la chuzpah) käyttävä mies. Yksi hänen monista lempinimistään ei turhaan ollut The Brain. Rothstein tunsi rahan ja osasi tehdä sitä. Sitaatissa mainittu ”maailmansarjan fiksaus” viittaa <Black Sox -skandaaliin> eli Rothsteinin vuonna 1919 masinoimiin baseball-otteluihin, jotka toivat hänelle miljoonia ja joista hän selvisi kuin koira veräjästä. Vedonlyöntihuijaukset kaikissa muodoissaan olivat hänen ominta osaamisaluettaan. Rothstein oli myös ensimmäinen, joka heti tajusi kieltolain tuomat mahdollisuudet ja alkoi hyödyntää niitä. Lyhyesti sanoen hän oli mies, joka teki amerikkalaisesta mafiasta sen mitä se on, kapitalismia ilman naamiota; tässä amoraalisen älykkäässä ja yritteliäässä miehessä on itse asiassa koko amerikkalaisuuden syvin olemus paljaimmillaan: only in America

Rothsteinin äly ei pelastanut häntä lain väärälle puolelle astuneen bisnesmiehen tyypilliseltä kohtalolta, ja hän kuoli ”kilpailevan firman” järjestämän salamurhan uhrina vuonna 1928. F. Scott Fitzgeraldin kuvaus on varhaisin kirjallinen viittaus häneen, mutta ei suinkaan viimeinen. Mario Puzon Kummisetä-romaanin hahmo Hyman Roth on nimeään myöten saanut vaikutteita Rothsteinista. Enemmän Hyman Rothin hahmoon on silti vaikuttanut eräs nuoremman polven juutalainen wise guy, nimittäin Meyer Lansky, "Cosa nostran kirjanpitäjäksikin" kutsuttu.

***

<Lansky> (alk. Suchowljansky, 1902–1983) ja hänen lapsuusaikojen kaverinsa Benjamin ”Bugsy” <Siegel> (1906–1947) jatkoivat siitä mihin Rothstein oli jäänyt. Juutalaiset Lansky ja Siegel olivat jo 20-luvulla tehneet läheistä yhteistyötä poikkeuksellisen ennakkoluulottoman sisilialaisen ikätoverinsa Charles ”Lucky” Lucianon kanssa, ja kun Castellamarese-sodat lopulta olivat selvittäneet italialaisten gangstereiden kotipesän, Lansky ja Siegel rakensivat yhdessä Lucianon kanssa amerikkalaisen mafian sen lopulliseen muotoonsa, siis siihen muotoon jossa se tuli tunnetuksi koko maailmalle erityisesti elokuvien ja tv-sarjojen välityksellä.

<Luciano> (1897–1962) oli koko 30-luvun alkupuoliskon (ja kaltereiden takaa vähän kauemminkin) ylivoimaisesti mahtavin mafiapomo. Lucianon johtama New Yorkin vaikutusvaltaisin ”perhe” (jota on sen myöhemmän johtajan mukaan totuttu kutsumaan Gambinon perheeksi ja jonka käytännössä viimeinen don oli brutaali mutta julkisuudenkipeä tumpelo nimeltä John Gotti) oli koko amerikkalaisen mafian kultakauden ajan tavallaan järjestäytyneen rikollisuuden prototyyppi. Sen caporegimeen kuului pelkästään eteläitalialaisen ja enimmäkseen vieläpä sisilialaisen taustan omaavia ”tehtyjä miehiä” (made men), jotka otettiin täysjäseniksi teatraalisilla seremonioilla; niihin kuului mahtipontisia valojen vannomisia ja poltettuja pyhimysten kuvia sekä muuta vanhan Euroopan syvän etelän kaikkein pinnallisimmasta katolisesta kansanhurskaudesta peräisin olevaa rihkamaa. Tämä kaikki oli jäännettä ”Mustache Pete” –kummisetien  ja Musta käsi -salaseuran aikakaudelta. Mutta modernin mafian todellisuus oli toinen.

Vaikka Meyer Lanskylla ei teoriassa voinut olla Lucianon perheessä mitään muuta asemaa kuin jonkinlaisen etäisen liitännäisjäsenen (connected man) rooli, juuri hänen kaltaisensa miehet antoivat Yhdysvaltain järjestäytyneelle rikollisuudelle sen todelliset kasvot, ja ne olivat keinoja kaihtamattoman bisnesmiehen kasvot. Kerran Lansky sattui lukemaan lehdestä talousuutisia USA:n Cosa Nostrasta ja hihkaisi nojatuolistaan tyytyväisenä vaimolleen: ”Me olemme suurempia kuin U.S. Steel!” Muistelisin jossakin nähneeni tästä anekdootista version, jossa USA:n Teräsyhtymän tilalla on General Motors, mutta se ei muuta asian ydintä miksikään.

***          

Lansky siis toimi Lucianon (eli Gambinon) perheen kanssa läheisessä yhteistyössä vaikuttaen myös muodollista asemaansa huomattavasti suuremmalla panoksella sen päätöksentekoon. Toki Lansky hoiteli siinä sivussa myös omia bisneksiään. Hänellä oli parhaina vuosinaan todella monta rautaa tulessa, mutta ehkä hänet sittenkin muistetaan parhaiten laittomaan uhkapeliin liittyvistä liiketoimista. Pienimuotoisimmillaan oli kyse numerolotosta, eli New Yorkin slummien (niin mustien kuin muiden) keskuudessa järjestetyistä säännöllisistä arpajaisista, joiden voitot maksettiin suoraan mafian omasta kassasta mutta joista ei luonnollisesti tilitetty senttiäkään Setä Samulille; ajatelkaa, millainen libertaarin märkä uni, nollavero! Useampi kuin yksi amerikanjuutalainen ”menestyjä” on aloittanut uransa laittoman lottobisneksen juoksupoikana eli ”torpedona”.

Pienimuotoinen numerolotto oli kuitenkin nappikauppaa verrattuna Fidel Castroa edeltävän Havannan ja varsinkin Las Vegasin kasinoihin, joissa kummassakin Lanskylla oli merkittävä rooli. Las Vegasissa hänen välikätenään toimi vanha kaveri ”Bugsy” Siegel, jonka nerokas visio tämä Nevadan autiomaahan kangastuksen lailla noussut suunnaton huvitteluhelvetti kokonaisuudessaan oli.

Modernin americanan puhuttelevimpiin ikoneihin kuuluvan Las Vegasin kasvu alkoi Flamingo-hotellista, jonka rakennustöitä valvoi juuri Siegel aisaparinaan Los Angelesissa toimiva ja ehkä koko länsirannikon ainoa todellinen wise guy <Mickey Cohen>. Hankkeen rahoittivat itärannikolta käsin Lansky ja viime kädessä kai Lucianon perhe, ja koska Flamingo tuotti vastinetta siihen sijoitetuille rahoille paljon odotettua hitaammin, Siegel joutui lopulta maksamaan oletetusta epäonnistumisesta hengellään (pian ”Bugsyn” kuoleman jälkeen Flamingo kyllä alkoi takoa tulosta); Meyer Lansky tiettävästi yritti voittaa aikaa vanhalle ystävälleen, mutta ei onnistunut siinä. Lansky itse eli varsin korkeaan ikään, mutta joutui lopulta verosaataviaan penäävän Setä Samulin ahdistamana etsimään kaikkien vainottujen juutalaispoloisten tavoin turvapaikkaa Israelista; tässä tapauksessa Israel kuitenkin torjui vaeltavan juutalaisen ja palautti hänet galutin kauhuihin. Lansky kuoli rauhallisesti syöpään 1983.

***

Rothstein, Lansky ja Siegel ovat ”kosher nostran” gangstereista niminä ehkä tunnetuimpia. Kaikki kolme olivat ennen muuta aivojaan käyttäviä miehiä vaikka eivät tietenkään kaihtaneet pragmaattisesti perusteltua väkivaltaa. Juutalaisia gangstereita oli kuitenkin <moneen junaan>, eivätkä kaikki olleet mitenkään erityisen ”nokkelia miehiä”. Myös perinteisiä brutaaleja katujätkiä, peukalonmurskaajia ja tappajia mahtui joukkoon.

Omalla karulla tavallaan mielenkiintoisimpiin tyyppeihin tässä suhteessa kuuluu ”Bronxin kuningas” <Dutch Schultz> (alk. Arthur Flegenheimer, 1901–1935), joka oli niin sanotusti ”loose canon”, täysin arvaamaton ja omapäinen sosiopaatti sekä kaiken lisäksi rappioalkoholisti. Stereotyyppinen juutalainen Schultz oli ainoastaan itaruudessaan, missä hän menikin niin pitkälle että käytti huonosti istuvia tehdasvalmisteisia pukuja. Schultzin tyylittömyys ei ehkä ollut pääsyy hänen ”kolkkaamiseensa” vuonna 1935, mutta se saattoi hyvinkin olla se höyhen, joka taittoi kamelin selän; tappokäsky tuli tiettävästi Lucianolta ja homman hoiti Murder, Inc.

Siinä missä vanha mafia kävi sotia ja teki murhia täysin naurettavista arvovaltasyistä, jotka eivät liittyneet mitenkään bisnekseen ja jotka useimmiten peräti vahingoittivat sitä, uusi mafia tappoi vain silloin kun liiketaloudellinen logiikka sitä vaati. Yllä mainittu, hilpeän humoristisella nimellä Murder, Inc. tunnettu <firma> oli tämän uuden dynaamisen bisnesajattelun puhtain hedelmä. Tälle lafkalle tärkeimmät mafiaperheet ulkoistivat kaikki ne välttämättömät tappokeikat, joita ei voitu tai uskallettu antaa omien luunmurskaajien hoidettavaksi. Tätä ”Oy Murha Ab:ta” pyörittivät sen kultakaudella etupäässä juutalaiset. Lafkan johtajista kuuluisin oli Louis ”Lepke” <Buchalter> (1897–1944), joka onkin yksi koko kosher nostran historian hyytävimpiä hahmoja. Hän on yksi niistä harvoista kovan luokan gangstereista, joka kuoli itsensä Setä Samulin teloittamana; Buchalter päätti päivänsä sähkötuolissa Sing-Singin vankilassa.      

***

Todellisuudessa Kosher nostra on tietenkin vitsikäs sanaleikki eikä tämän nimistä järjestöä ole koskaan ollut olemassa. Mutta eipä kyllä ole ollut (amerikkalaista) Cosa nostraakaan. Tahtoo sanoa: Yhdysvalloissa 1930-luvun alusta alkaen melkein meidän päiviimme saakka vaikuttanut mutta nyt ilmeisesti lopullisesti uusille rikollisuuden muodoille tietä antanut ”mafia” oli kaikkea muuta kuin eksklusiivisesti amerikanitalialainen ilmiö. Muutamissa ulkoisissa suhteissa sillä oli pinnallisia yhtymäkohtia Etelä-Italian ja Sisilian vanhoihin salaseuroihin, mutta sen oma bisneslogiikka ja toimintatavat olivat kyllä ihan silkkaa 20. vuosisadan americanaa puhtaimmillaan, ja tämä americana puolestaan on monista etnisistä raaka-aineista muodostunut dynaaminen keitos, missä juutalaisten osuus ei ainakaan ole vähäisin. Jos Italian rikollisjärjestöt ovatkin viime vuosikymmeninä alkaneet muistuttaa amerikkalaisia vastineitaan, on vaikutteiden suunta kuitenkin ollut Uudesta Maailmasta Vanhaan, ei suinkaan päinvastoin.

Nyttemmin ”uudestakin mafiasta” on siis tullut vanha. Sekä amerikanitalialaiset että varsinkin reilu vuosisata sitten maahan tulleiden juutalaisten jälkeläiset ovat enimmäkseen täysin sosiaalistuneet, ja sillä vähällä, mitä Rothsteinin, Lucianon, Lanskyn ja kumppaneiden muovaamasta mafiasta on vielä jäljellä, on lähinnä viihdearvoa. 21. vuosisadan järjestäytyneen rikollisuuden dynaamisimmat muodot ovat peräisin Latinalaisesta Amerikasta, Aasiasta ja entisen Neuvostoliiton alueelta. Tai niin no, tämä New Yorkin Brighton Beachin ”venäläinen” mafia, joka alkoi nousta puheenaiheeksi jo 1980-luvulla, on kyllä tämän blogijutun teeman kannalta etniseltä koostumukseltaan melko mielenkiintoinen poppoo… Mutta antaa sen nyt olla.  

4 kommenttia:

  1. Asia mikä usein unohdetaan, on että Italialaisia kansana ei oikeastaan ole ollut kovinkaan pitkään. Italian alueella on puhuttu n. kymmentä eri itaalista kieltä ja siirtolaiset Amerikkaan muodostivat omat poppoonsa, joilla ei välttämättä ollut edes mahdollisuutta kommunikoida toisten italialaisten kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo pitää sinänsä paikkansa. Amerikanitalialaisten käsitys omasta italialaisuudestaan on syntynyt Amerikassa, heidän siirtolaisesi-isänsä sisi tuskin tiesivät olevansa "italialaisia". Toisaalta tässä pitää varoa myös postmodernistien liioitteluja. Eivät sisilian ja calabrian perinteiset puheenparret lopulta niin kovin kaukana toisistaan ole, vaikka molemmat toki aika tavalla eroavatkin Toscanan murteeseen perustuvasta standardi-italiasta.

      Poista
  2. Kiitos tästä kirjoituksesta. Tätä on odotettu. Koita jatkossa kirjoittaa säännöllisemmin, näitä Americana-kirjoituksia on aina ilo lukea.

    VastaaPoista