perjantai 15. maaliskuuta 2013

Paavi Franciscus ja apostolinen köyhyys


Uutta paaviamme Franciscus I:sta leimaa kaksi asiaa: hänen luja kiinnittymisensä kirkon perinteiseen oppiin; maallisen politiikan kielellä, joka kyllä sopii huonosti tähän yhteyteen, hän on siis opillisesti ”konservatiivi”, eli hän ei aja kirkkoon uutuuksia vain niiden uutuuden vuoksi. Toisaalta hänet tunnetaan apostolisen köyhyyden ihanteestaan. Tultuaan Buenos Airesin arkkipiispaksi padre Jorge Bergoglio, S.J., ei asettunutkaan ylelliseen piispanpalatsiin vaan jatkoi asumista niissä yksinkertaisissa ja vaatimattomissa oloissa joihin oli tottunut. No, näitähän on nähty; ei tämä kirkon historiassa mitenkään ainutlaatuista ole, vaikka toki sen verran harvinaista että se yleensä herättää huomiota. Ennen kuin palataan uuteen paavimme, annetaan jutulle vähän historiallista perspektiiviä.

***

1700-luku oli kirkon historiassa jotenkin penseätä ja hengellisesti saamatonta aikaa. Aineellisesti mukava leipäpappeus kukoisti, epäilys ja kyyninen flirttailu valistusaatteiden kanssa olivat yleisiä varsinkin korkeammassa papistossa; 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun huippuvaltiomies, kameleonttimaisen periaatteeton selviytyjä <Talleyrand> oli alun perin niitä ancien régimen viimeisten vuosien piispoja, jotka olivat lähteneet pappisuralle vailla todellista kutsumusta… Toisaalta alin hiippakuntapapisto eli usein äärimmäisessä aineellisessa kurjuudessa. Osa piispoista ja apoteista luopui vallankumouksen aikana kristinuskosta käytännössä kokonaan ja ryhtyi jakobiinihallinnon propagandan äänitorviksi; he edustivat oman aikansa ”vapautuksen teologiaa”.

Mutta yleisesti ottaen vallankumouksen vaikutus kirkkoon oli sittenkin tervehdyttävä. Kukaan aito traditionalisti ei suhtaudu vallankumoukseen (ei Ranskan eikä muihinkaan vallankumouksiin) yksioikoisen torjuvasti, vaan usein näkee niiden kaikissa kauheuksissakin kaitselmuksen kädenjäljen. Kirkollisessa mielessäkin Ranskan vallankumous toimi kuin puhdistava myrsky, joka tehokkaasti seuloi papiston jyvät akanoista. Noin puolet Ranskan papeista kesti tulikokeen, eli he eivät antautuneet antikristillisen jakobinismin edessä mutta eivät myöskään jääneet sokeiksi vallankumouksen syille ja vanhan vallan (mukaan lukien vanhan vallan kirkko) yhteiskunnallisille erehdyksille ja epäoikeudenmukaisuuksille. Nämä miehet viettivät vallankumouksen ajan joko Ranskassa maan alla hyvin vaikeissa oloissa tai maanpakolaisuudessa. Joseph de Maistre kertoo Du pape –kirjassaan näiden pappien ulkomailla herättämästä ihailusta.  

Näistä vallankumouksen kiirastulen karaisemista prelaateista ja heidän innoittamistaan uuden sukupolven papeista tuli restauraatiokauden alkuvuosina monin tavoin nuortuneen ja laihtuneen kirkon piispoja. Victor Hugon Kurjien ensimmäisessä osassa kerrottu tarina Dignen piispasta perustuu todelliseen <esikuvaan>. Emigraatiosta palannut Monsignor Bienvenu de Miollis otti Dignen hiippakunnan kaittavakseen vuonna 1805 - ja alusta saakka hämmästytti hiippakuntalaisiaan luopumalla mm. piispanpalatsista ja asettumalla taloksi huomattavasti vaatimattomampaan kortteeriin (ks. valokuva oheisessa linkissä). Mgr. Miollis on erityisen hyvä esimerkki siksikin, että hän ei ollut "edistyksellinen", saati radikaali uudistaja, joka halusi "tuoda kirkon nykyaikaan". Ei, hän oli opillisesti pikemminkin traditionalisti, joka näki vallankumousta edeltäneen turvonneen ja elähtäneen 1700-luvun rappiokaudeksi, josta oli palattava lähemmäs kirkon juuria. 

***    

Ei tarvita aina konkreettisen vallankumouksen kaltaisia katastrofeja herättelemään kirkkoa ylensyöneen raskaasta unesta. Loivempikin mutta sellaisenaan näköjään krooninen yhteiskunnallinen epävakaus ja oikeudettomuus usein riittää ajamaan saman asian. Onko paavimme omaksuman hallitsijanimen esikuva todella il Poverello, ”Assisin pieni köyhä”? Tämä vaihtoehto näkyy kaikille tulleen ensimmäisenä mieleen, mutta jesuiitan luulisi sittenkin omaksuvan nimensä pikemmin p. Francisco Xavierilta, Kaukoidän apostolilta ja Jeesuksen Seuran (SJ) toiselta perustajalta. Oli miten oli, nimi herättää alluusioita apostolisen köyhyyden ihanteesta, joka 1200-luvulla ruumiillistui erityisesti fransiskaanien eli Vähäisempien veljien sääntökunnassa (OFM). Keskiajan syksyn lähestyessä tällaiselle kristinuskon tulkinnalle kieltämättä oli tilausta.   

On syytä korostaa, että yleisistä mielikuvista huolimatta ylellisyydessä varsinaisesti rypeneet paavit tai piispat ovat pitkässä juoksussa varsin harvinaisia ilmiöitä. Myöhäiskeskiajan ja renessanssiajan paavit sekä muut saman ajan korruptoituneet kirkkoruhtinaat ovat poikkeus, eivät sääntö, eivät ainakaan puolueettomalle tulkitsijalle.

Normaalisti piispat, silloinkin kun elävät varsin mukavissa oloissa, eivät omista palatsejaan; jos he ovat taustaltaan regulaareja eli sääntökuntapappeja, he eivät omista ylipäätään yhtikäs mitään. Silti on turha kiistää, että jo pelkkä tilapäinen käyttöoikeus palatsimaisiin, taideaarteilla sisustettuihin residensseihin ja kaikki muukin korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan liittyvä bling-bling ei ole kirkon varsinaisen tehtävän kannalta ihanteellinen tila. On kuitenkin vaikea nähdä, kuinka siltä voisi kokonaan välttyä. Kirkko näet kaikesta huolimatta elää maailmassa (vaikka ei olekaan maailmasta). On täysin epärealistinen ajatus, että kirkko esimerkiksi pistäisi kaiken ajallisen omaisuutensa myyntiin ja jakaisi rahat sellaisenaan köyhille, ja niillä jotka sellaista esittävät on harvoin puhtaita jauhoja pussissaan; niin Ranskan jakobiinit kuin Venäjän bolsevikitkin ovat tahoillaan käyttäneet tekosyynä kirkkojen ryöstöille milloin nälänhädän uhrien, milloin muuten vain "köyhien auttamista".       

”Apostolisen köyhyyden” ja kirkon rikkauden välinen jännite nousee säännöllisin väliajoin agendalle, ja on tavallista että liioittelu yhteen suuntaan kostautuu päinvastaisella liioittelulla. Näin kävi myöhäiskeskiajalla, näin kävi Ranskan vallankumouksessa; ja näin on käynyt omana aikanamme erityisesti Latinalaisessa Amerikassa. Vaikka fransiskaanien vaatimattomuus oli ytimeltään terve ilmiö, siinäkin voitiin liioitella ja myös liioiteltiin; 1300-luvulla sääntökunnan jyrkin siipi eli ns. spirituaalifransiskaanit ajautuivat täyteen heresiaan. Kirkon sisällä oli ollut paljon väittelyä siitä, olivatko apostolit olleet todella kirjaimellisesti rutiköyhiä, siis vailla mitään omaisuutta. Jos vastaus olisi ollut myönteinen, myöhäiskeskiajan kirkon huomattava omaisuus olisi joutunut todella kyseenalaiseen valoon. Mutta tietenkin vastaus oli kielteinen, senhän voi lukea jo UT:sta; kahdentoista apostolin joukossa esim. Sebedeuksen pojat saattoivat olla jopa suhteellisen varakkaita. Kun tuli selväksi, ettei ollut perusteita kirjaimelliseen omaisuudettomuuteen, osa spirituaalifransiskaaneista päätyi kirkon ulkopuolelle ja heistä tuli käytännössä maantierosvoja ellei peräti terroristeja. Asiaa on tutkinut mm. Umberto Eco, joka on nähnyt näissä myöhäiskeskiajan väkivaltaisissa uskonnollis-yhteiskunnallisissa protestiliikkeissä 1970-luvun Italian Punaisten prikaatien varhaisia hengenheimolaisia.

Jokseenkin tämä sama asetelma aktualisoitui hieman uusissa muodoissa 1960-luvulla Latinalaisessa Amerikassa. Tämän maanosan onneton sisäsyntyinen poliittinen epävakaus ja taloudellinen epäoikeudenmukaisuus, joiden seurauksena se oli joutunut kansainvälisen suurkapitalismin saaliksi, herätti kirkon omantunnon juuri tuolla mullistusten vuosikymmenellä. Yleisesti ottaenhan kirkko nojautui näissä maissa kreolieliittiin, mistä johtuen se näytti mestitsti- tai intiaanitaustaisten enemmistöjen silmissä usein auttamattomasti sortajalta. Tästäkin on toki aina ollut poikkeuksia alkaen dominikaani-isä <Bartolomé de las Casasista> jatkuen vaikkapa jonkun Paraguayn <jesuiittavaltion> kautta "slummien piispaan" isä <Hélder Câmaraan> saakka. Tuo viimeksi mainittu luopui näkyvästi kaikesta piispallisesta koreudesta ja bling-blingistä muistuttaen siinä paitsi yllä mainittua Dignen piispaa kahden vuosisadan takaa myös uutta paaviamme tämän arkkipiispa-aikoina Buenos Airesissa.

Voisi tietysti mainita vielä oman katedraalinsa alttarille murhatun El Salvadorin arkkipiispa <Óscar Romeron>. Isä Romeron tapauksessa kuitenkin lähestytään jo latinalaisamerikkalaisen vapautuksen teologian arveluttavampia ulottuvuuksia, vaikka häntä itseään ei olekaan syytä epäillä marxilaisuudesta. Valitettavan moni pappi muissa Latinalaisen Amerikan maissa toisti spirituaalifransiskaanien vuosisatoja aikaisemmin tekemän virheen ja alkoi pitää kristinuskoa pelkkänä ajallisen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen välikappaleena; Marxia, Leniniä, joskus jopa Maoa (!) pidettiin kirkkoisien veroisina auktoriteetteina. Moni pappi tarttui kivääriin ja liittyi äärivasemmistolaisiin guerilloihin; hyvin usein näiden pappien tausta oli jesuiittaveljeskunnassa. Ei siis ihme, että viimeistään paavi Johannes Paavali II:n pontifikaatin aikana (ja erään tietyn kardinaali Ratzingerin johtaessa Uskonopin kongregaatiota!...) sekä jesuiitat että erityisesti latinalaisamerikkalainen vapautuksen teologia joutuivat Rooman oppituomioiden kohteiksi. Läntinen suvaitsevaisto pitää tätä tietenkin osoituksena kirkon keskusjohdon "taantumuksellisuudesta", mutta sopii miettiä, miltä kristikunta näyttäisi, jos vapautuksen teologian edustama uskontulkinta saisi määrätä tahdin.     
    
***

On selvää, että luopuminen henkilökohtaisista etuoikeuksista, loistosta ja ylellisyydestä, tyytyminen vähään eli askeesi termin aidossa ja alkuperäisessä kristillisessä mielessä on toivottava piirre kirkonjohtajissa. "Hengellinen köyhyys" eli olla kiinnittämättä sydäntään mammonaan on syvästi evankelinen asia. Mutta mammona ei merkitse ainoastaan aineellista rikkautta, se merkitsee "maailmaa" kaikkinensa. Siis jokainen vapautuksen teologi, joka pitää kristinuskon päätehtävänä taivaan rakentamista maan päälle, kiinnittää tosiasiassa sydämensä ajalliseen ja on siten kaukana tuosta Evankeliumin autuaaksi julistusten kannustamasta hengellisestä köyhyydestä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ajaminen olisi yksi ajallisista kirkon tehtävistä; se on sitä jo siksikin, että "nälkä on punikki"; nälkä on myös "bolsevikki", "jakobiini", "keropää", "anabaptisti", "spirituaalifransiskaani"; omana aikanamme nälkä on hyvin usein "sandinista" tai "zapatista"... Mitä paremmin nälkä ja epäoikeudenmukaisuus kyetään pitämään aisoissa, sitä paremmin kirkko voi keskittyä julistamaan varsinaista sanomaansa, jolla ei ole mitään tekemistä tämän ajan yhteiskunnallisten kysymysten kanssa.   
  
Kirkon nykyinen sosiaalinen opetus perustuu ennen muuta paavi Leo XIII:n ensyklikaan <Rerum Novarum> (1891). Uskonopillisesti hyvin vanhakantaista katolisuutta edustava kiertokirje, joka selvin sanoin tuomitsi paitsi sosialismin myös laissez-faire -kapitalismin, järisytti kirkollista maailmaa ja jakoi mieliä kaikkialla. Nuori ranskalainen kristitty ja nationalisti, l'Action Francaise -aktiivi, Georges Bernanos otti 1900-luvun alussa innostuneesti vastaan tämän ensyklikan sanoman, joka ei ollut vasemmistolainen eikä oikeistolainen, ei konservatiivinen eikä edistyksellinen vaan - yksinkertaisesti kristillinen. Myöhemmin Bernanos kirjoitti romaanin Maalaispapin päiväkirja, johon sisältyvä dialogi kiteyttää hienosti Rerum Novarum -ensyklikan hengen. Bernanos kuvaa keskustelua kirjan nuoren minäkertojan ja tämän vanhemman kollegan välillä. Kun keskustelu siirtyy vuosikymmeniä aikaisemmin ilmestyneeseen kiertokirjeeseen, vanhempi pappi innostuu: 

[V]ääryys ja hätä saavat vereni kiehumaan. Nyt se on kyllä ohi, et voi ymmärtää… Niinpä esimerkiksi paavi Leo XIII:n kuuluisa kiertokirje – te luette sitä rauhallisesti silmät puoliummessa kuin mitä hyvänsä paastonajan paimenkirjettä. Me tunsimme aikanamme maan järkkyvän jalkaimme alla. Mikä innostus! Olin siihen aikaan Norenfontes’n kirkkoherra, keskellä kaivosaluetta. Tämä yksinkertainen ajatus, ettei työ ole kauppatavara, joka on alistettu tarjonnan ja kysynnän lakiin, ettei palkkojen ja ihmisten kanssa keinotella kuin viljan, sokerin tai kahvin, se mullisti mielet, uskotko? Koska saarnatuolista esitin tätä asiaa, pidettiin minua sosialistina; oikeinajattelevien talonpoikien ansiosta jouduin epäsuosioon ja minut siirrettiin Montreuiliin.” [suom. Helena Anhava; korostus Michelange]

Tästä on kyse. Tässä ei ajeta vallankumousta tai kirkon opin modernisointia vaan vaaditaan  oikeudenmukaisuuden toteutumista kristillisessä Citéssa.

***

Ajallisen oikeudenmukaisuuden saarnaamisen uskottavuudelle on eduksi, jos saarnaaja elää niin kuin opettaa (vaikka ei päinvastainen tilannekaan tietysti saarnan sanomaa asiallisesti vääräksi tee). Vaikuttaisi siltä, että uusi paavimme elää erityisen vahvasti opetuksensa mukaisesti.

Uusi paavi ei taatusti ole kumouksellinen, eikä (jesuiittajuuristaan huolimatta) maltillinenkaan vapautuksen teologian kannattaja. Paavi Franciscus varoitti ensimmäisessä - näköjään jokseenkin spontaanissa - saarnassaan kirkkoa alentumasta pelkästään tämän maailman parantamiseen keskittyväksi organisaatioksi: "Voimme touhuta niin paljon kuin tahdomme, voimme rakennella sitä sun tätä, mutta ellemme koko ajan tunnusta Kristusta, niin pieleen menee. [--] Silloin meistä tulee pelkkä hurskas kansalaisjärjestö (ONG pietosa), mutta Kristuksen morsian emme enää ole." (Saarnan englanninnos on luettavissa <täällä>.)

Eli: paavi Franciscus ei ole "konservatiivi" eikä "edistyksellinen". Hän on kristitty. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti