keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Konklaavi

Käänsin Le Figaron blogistilta hyvän jutun meneillään olevasta paavinvaalista. Kirjoittaja on Jean-Marie Guénois, uskontokysymyksiin erikoistunut Figaron toimittaja. Mies ei siis ole katolinen apologeetta vaan nimenomaan ammattijournalisti vaikka suhtautuukin kirkkoon perusmyönteisesti (mikä suomalaisiin toimittajiin tottuneesta kyllä saattaa vaikuttaa oudolta yhtälöltä). Alkuteksti löytyy <täältä>.

***
"Meneillään olevan paavinvaalin lopputulosta koskevia ennusteita tulee solkenaan, ja ne myös muistuttavat toinen toistaan. Edellisten konklaavien kokemukset osoittavat, kuinka huteralla pohjalla kaikki ennusteet seisovat. Tällä kertaa tilanne on avoimempi kuin koskaan. Tässä silti seitsemän tapaa veikata vuorenvarmasti pieleen:  


1)      Erehtyä pitämään ennakkosuosikkia voittajana

En nyt tarkoita vanhaa sanontaa, jonka mukaan ”se joka menee konklaaviin paavina, tulee sieltä kardinaalina”. Kyse on yksinkertaisesta matematiikasta: yksi kandidaatti voi ensimmäisellä kierroksella koota taakseen neljäkymmentä ääntä 115:sta, siis suhteellisen enemmistön, ja jää näin kauas valituksi tulemiseen vaadittavasta 77 äänestä. [--] Se joka, kuten vuonna 2005, saa tällaisen tuloksen sekä vahvistaa sen toisella ja kolmannella kierroksella, on matkalla voittajaksi. Jos taas kaksi kandidaattia saa ensimmäisellä kierroksella suhteellisen tasaväkisen tuloksen, kuten oli laita vuonna 1978, ja jos tämä tilanne toistuu parilla myöhemmällä kierroksella, seuraa umpikuja ja molemmat putoavat pelistä. [--] Muistutetaan vielä, että jonkun nimen liputtaminen ennen konklaavia on useimmiten paras keino eliminoida hänen mahdollisuutensa. [--]

2)      Odottaa historian toistavan itseään

Ei ole olemassa kahta toistaan muistuttavaa konklaavia. Historialliset olosuhteet, kirkkoa kulloinkin puhuttavat haasteet ja ongelmat, ovat hyvin erilaisia. Vaaleilla vuonna 1963 (Paavali VI), 1978 (Johannes Paavali I ja JP II), 2005 (Benedictus XVI), vielä vanhemmista konklaaveista puhumatta, on kullakin omat alkemiansa. On kerta kaikkiaan järjetöntä soveltaa menneisyyden malleja yritettäessä ennakoida tulevaa.

3)      Laskelmoida kansallisilla tekijöillä  


Monella on suuri kiusaus tällaiseen järkeilyyn. Niinpä nyt on konklaavissa kuulemma kahdestakymmenestäkahdeksasta valitsijasta koostuva ”italialainen blokki”, joka ratkaisee vaalin lopputuloksen. He kuulemma haluavat ”saada takaisin” vuonna 1978 ”menettämänsä” paavinistuimen. Täten siis italialaisen paavin valintaa voi pitää varmana! Uusi paavi voisi olla vaikkapa kardinaali Scola. Mutta vaikka hän saisi ensimmäisellä kierroksella ”neljäkymmentä ääntä”, kuten italialainen lehdistö arvelee hänen saavan, häneltä silti puuttuisi kolmekymmentäseitsemän ääntä, eli melkein puolet. Ja jos jotkut muut italialaiset tulisivatkin eilispäivän vihollisensa taakse, kaikki Saapasmaan kardinaalit eivät missään tapauksessa äänestäisi häntä. Saman voi sanoa ns. ”amerikkalaisesta blokista”. Vaalikelpoisia amerikkalaisia kardinaaleja on yksitoista, mutta kaukana siitä että he puhuisivat yhdellä äänellä!



4)      Yrittää hintaan mihin hyvänsä löytää ”eksoottinen” paavi
”Nyt on jo latinalaisamerikkalaisen (tai afrikkalaisen, tai aasialaisen) paavin vuoro!” Mistä ihmeestä tämä geopoliittinen kategorinen imperatiivi oikein nousee? Äänestäjien mentaliteettiin sillä ei ole vähäisintäkään vaikutusta. Tämä 115 kardinaalin joukko on kirjaimellisesti kansainvälinen (heitä on kuudestakymmenestä neljästä maasta) ja globaali (intercontinentale). Siksi he nimenomaan eivät hae jonkun tietyn kulttuurin edustajaa vaan päinvastoin henkilöä, joka on riittävän vapaa omista kansallisista ja kulttuurisista juuristaan voidakseen uskottavasti toimia koko universaalikirkon paimenena.  

5)      Pelata "konservatiivit” vs. ”liberaalit" -kortilla  


Eräs uutuus vuoden 2013 konklaavissa on 1970-luvun tyylisten ”edistyksellisten” poissaolo. Tämä suuntaus elää kirkossa edelleen, mutta kardinaalikollegiossa tällä joukolla ei enää ole edustusta, vaikka tällaisia nimilappuja ulkoapäin kiinnitelläänkin milloin kenenkin kardinaalin kaapuun. Jos joku on ottanut pastoraalisesti painottuneen kannan vaikkapa avioeron tehneiden uudelleen avioitumiseen, hänet lasketaan ”edistyksellisten” leiriin. Tällä tavoin tosin moni vuoden 2005 ”konservatiivi” vaikuttaa nyt ”edistykselliseltä”. Mutta todellisuudessa nämä 115 kardinaalia ovat jokseenkin kaikki opillisesti ultraklassisia.

6)      Yrittää soveltaa vaaliin normaaleja politologisia malleja


Tätä voi olla vaikea ulkoapäin ymmärtää. Voidakseen olla merkityksellinen, hyväksytty ja kypsä kardinaalikollegion jäsen, yksikään näistä ”kirkon senaattoreista” ei voi toimia ikään kuin olisi kyse normaalista poliittisesta valintaprosessista. Paitsi yhteinen usko, näitä miehiä yhdistää saman veljeskunnan jäsenyys, ei tosin termin pehmeässä eikä yksinomaan hyväntahtoisessa merkityksessä. Kardinaalien väliset sananvaihdot ovat kuluneella viikolla saattaneet olla kiivaita, mutta he pyrkivät silti pysymään loppuun saakka ”veljinä”. Vaikka eivät ehkä aina olekaan niin hyvissä väleissä, he ovat silti saman perheen jäseniä. Näitä hieman yli sataa meistä yhdistää se, että he jakavat ainutlaatuisen kokemuksen. He eivät ainoastaan keskustele toistensa kanssa, he rukoilevat yhdessä, ja juuri tämä unohtuu helposti. He pyrkivät apostolien lailla, epävarmoina itsestään, odottamaan Pyhän Hengen ratkaisua. [--] Koska on tarkoitus päästä veljelliseen yhteisymmärrykseen eikä niinkään poliittisten voimasuhteiden sanelemaan lopputulokseen, syntyy vaalin edetessä tietty vaikutelma hapuilusta. Muuan vuoden 2005 konklaavin valitsijoista, kardinaali Lustiger, on kuvannut tilannetta Pyhän Hengen ”ryöpsähdykseksi” valintaprosessin ytimessä: ”rauhallinen varmuus valinnasta laskeutui lopulta meihin kaikkiin.”

7)      Aliarvioida vain tälle vaalitavalle ominaisen dynamiikan merkitys


Miksi kardinaalit aloittivat äänestämisen illalla eivätkä esimerkiksi seuraavana aamuna? Yksinkertaisesti siksi, että ensimmäinen ääntenlasku tässä järjestelmässä on tärkein. [--] Tämä ensimmäinen äänestys on ikään kuin vaali vaalin sisällä, ja vain siinä [--] blokit ja liittosuhteet ovat selvästi nähtävissä; niin ja niin moni äänestää sen ja sen ehdokkaan puolesta jne. Saman konklaavin puitteissa on siis tavallaan vain kaksi vaihetta, nimittäin ensimmäinen kierros ja kaikki muut. Ensimmäinen ilta, yö ja seuraavan aamun meditaatio siis erottavat tämän ensimmäisen äänestyksen kaikista seuraavista. Toisella ja sitä seuraavilla kierroksilla ei ole vastaavaa roolia. Niissä ei enää ole kyse oman suosikin valinnasta vaan vallitsevien suuntausten seuraamisesta tai niiden vastustamisesta. Pohjimmiltaan on kyse vaihtoehtojen eliminoinnista aina siihen saakka, kunnes saadaan kahden kolmasosan määräenemmistö jonkun taakse. Yleensä tämä enemmistö löytyy suhteellisen nopeasti. Johannes Paavali II:n valintaan tarvittiin kahdeksan kierrosta, Benedictus XVI:lle riitti neljä. Viimeisten reilun sadan vuoden aikana pidetyissä yhdeksässä konklaavissa paavin löytämiseen on tarvittu keskimäärin 7,5 kierrosta."        

2 kommenttia:

  1. Onnittelut uuden paavin johdosta. En liene väärässä jos veikkaan että kirjoitat hänestä jotain seuraavien viikkojen kuluessa.

    VastaaPoista
  2. Saa nähdä. Pistetään nyt ensihuomiot tähän kommenttiosastoon.

    Seurasin eilen suoraa lähetystä Vatikaanista, ja taisin ensi alkuun olla yhtä äimänä kuin kaikki muutkin 1,2 miljardia meikäläistä. Mutta kuten lähes aina, nytkään ei uusi paavi noussut ennakkosuosikkien joukosta; tavallisesti kyllä nimi on useimmille entuudestaan tuttu, tällä kertaa se ei tainnut olla edes kovin monelle Vatikaania työkseen seuraavalle.

    Latinalaisamerikkalainen jesuiitta on kyllä vähän pahaenteiseltä kuulostava yhdistelmä, mutta missään tapauksessa ei nyt ole kyse mistään modernistista, saati "vapautuksen teologista". Tästä on takeena tietysti jo se, että isä Bergoglion nosti kardinaalikollegioon vuonna 2001 Johannes Paavali II, joka suhtautui äärimmäisen epäluuloisesti jesuiittoihin (ja hyvästä syystä). Toimiminen Buenos Airesin arkkihiippakunnan johdossa samaan aikaan kun Argentiinan valtiota johtivat kenraalit tulee tietysti aiheuttamaan melkoisen p*skamyrskyn oikeinajattelevien taholta, mutta antaa tulla vaan.

    Franciscus!? Outo nimi paaville, mutta ei nimi miestä pahenna eikä siis paaviakaan. Ilmeisesti saimme huippuluokan intellektuellin ja teologin tilalle vaatimattoman paimenen. Ihan hyvä näin.

    VastaaPoista